Part 3

»Mikä sulla nyt on, Grim?» hän sanoi. »Olenko muka liian kauan seissut jäällä ja tuhlannut aikaa?»

Hän alkoi laittautua lähtemään. »Niin, hyvää vointia sitte vaan!» hän sanoi.

Torarin ajoi Marstrandiin päin pitkin Klöfverön ja Koon välistä kapeata salmea. Hän oli niin kaukana että Marstrand jo näkyi, kun huomasi jäällä olevan muitakin kulkijoita kuin hän.

Kirkkaassa kuutamossa Torarin näki pitkän ja ryhdikkään miehen kävelevän pitkin lumihankea. Hän näki, että miehellä oli töyhtöhattu ja puuhkahihoilla ja kultaneuloksilla koristettu puku.

»Kas niin», Torarin itsekseen sanoi, »sehän se on sir Archie, skottilaisten päällikkö, joka tänä iltana on käynyt laivurin kanssa sopimassa Skotlannin matkasta.»

Torarin oli niin lähellä miestä, että oli jo tavottanut hänen hangella liitävän varjonsa. Hevonen oli juuri tallaamaisillaan pitkän varjokuvan hatuntöyhtöä.

»Grim koirani», sanoi Torarin, »mitähän jos kysyisimme, haluttaako häntä ajaa meidän reessämme kaupunkiin?»

Koira rupesi oitis nousemaan, mutta Torarin painoi sen kädellään alas. »Ole vait, Grim!» hän sanoi. »Näen kyllä jo ettet skottilaisista pidä.»

Sir Archie ei ollut huomannut, että hänen lähellään ketään kulki. Hän asteli taakseen katsomatta. Torarin käänsi nyt ihan hiljaa hevosensa syrjempään ajaakseen hänestä ohi.

Mutta samassa Torarin näki skottilaisen herran takana jotain häälyvän, ikäänkuin hänellä olisi ollut toinenkin varjo. Hän näki jotakin pitkää ja ohutta ja harmaata, joka liiteli lumihangella painamatta siihen askelen jälkiä ja ilman että se sen käynnistä narisi.

Skottilainen joudutti matkaansa pitkin askelin. Hän ei katsahtanut oikeaan eikä vasempaan. Mutta harmaa varjo yhä liiteli hänen takanaan, niin lähellä että näytti kuiskuttavan hänen korvaansa.

Torarin ajoi hiljaa eteenpäin, kunnes joutui molempien kohdalle. Hän näki silloin skottilaisen kasvot kirkkaassa kuutamossa. Mies käveli silmäkulmat rypyssä ja näytti olevan suutuksissaan, ikäänkuin olisi koettanut päästä erilleen vastenmielisestä ajatuksesta.

Juuri kun Torarin ajoi ohi, hän kääntyi katsomaan taakseen, ikäänkuin olisi huomannut jonkun häntä seuraavan.

Torarin näki selvästi harmaisiin puetun neidon hiipivän sir Archien jälessä, mutta sir Archie ei häntä nähnyt. Kun hän kääntyi ympäri, niin neito seisahti paikalleen ja sir Archien oma leveä varjo pimensi hänet kokonaan.

Sir Archie kääntyi heti takasin ja jatkoi kulkuaan, ja silloin neito taas kiireesti läheni häntä ja näytti kuiskuttavan hänen korvaansa.

Mutta tätä näkyä Torarin ei jaksanut sen kauempaa kestää. Hän kiljasi kovasti ja ruoski hevostaan ja ajoi täyttä karkua, hevonen Valkosessa vaahdossa, pirttinsä ovelle asti.

Vaino.

1.

Marstrandin kaupungin asuttu osa oli rannikon puolella pientä saarta, missä sataman suojana oli kihermä luotoja ja saaria. Siellä olivat kadut ja kujat väkeä täynnä, rannassa oli veneitä ja laivoja kylki kylessä, siellä suolattiin silliä, perattiin kaloja, sillä puolella oli kirkko ja hautuumaa, raatihuone ja tori, ja siellä kasvoi korkeita lehtipuita, jotka kesäaikana antoivat väriä kaupungille.

Mutta Marstrandinsaaren länsiosassa, jolla ei ollut yhtään saarta eikä luotoa suojana aukeata merta vastaan, siellä ei ollut muuta kuin paljaita louhikkoja ja aaltojen uurtamia kallioisia niemenkärkiä. Maa kasvoi ruskeahelpeistä kanervikkoa ja piikkisiä orjantappuroita, siellä täällä oli saukon ja ketun koloja tai haahkan ja kalalokin pesiä, mutta polkuja ja taloja ja ihmisasukkaita ei missään näkynyt.

Vaan Torarinin mökki seisoi keskellä saarta korkealla mäellä, niin että kaupunki oli sen toisella ja autio korpi toisella puolen, ja kun Elsa neito avasi mökin oven ja nousi kalliolle, niin hän näki siitä länteenpäin siihen mustaan reunaan asti mistä sula meri alkoi.

Ja kaikki ne merimiehet ja kalastajat, jotka olivat jäiden sulkemina Marstrandissa, kulkivat usein Torarinin mökin ohi käydäkseen mäeltä katsomassa, eivätkö lahdet ja salmet vielä olleet päässeet vapaiksi jääpeitteestään.

Elsa neito seisoi usein mökin kynnyksellä katselemassa sivukulkijoita. Hänen sydämensä sairasti yhä äskeistä suurta suruaan, ja hän ajatteli: Minusta ne ovat onnellisia ne kaikki, joilla on jotakin ikävöitävää. Vaan itselläni ei ole mitään kaihottavaa koko maailmassa.

Yhtenä iltana Elsa näki kalliolla pitkän, töyhtöhattuisen miehen, joka katseli länteen merelle päin samoinkuin kaikki muutkin. Ja Elsa neiti huomasi oitis, että mies oli sir Archie, skottilaisten päällikkö, sama jonka kanssa hän oli laiturilla jutellut.

Kun sir Archie kaupunkiin palatessaan kulki mökin ohi, seisoi Elsa neiti yhä edelleen kynnyksellä, ja hän itki.

»Mikä sinua itkettää, neito?» kysyi sir Archie, seisahtuen hänen eteensä.

»Sitä itken, kun ei minulla ole mitään kaihottavaa», sanoi Elsa. »Kun näin teidän seisovan kalliolla ikävissänne, niin minä ajattelin: »varmaan hänellä on meren tuolla puolen koti, jonne hän nyt matkustaa.»

Silloin sir Archien sydän heltyi, niin että hän sanoi: »Nyt ei vuosikausiin kukaan ole minulle puhunut kodistani. Luoja ties miten isäni talossa nyt voitanee. Neljätoista vuotiaana sieltä lähdin vieraissa sotajoukoissa palvelemaan.»

Sitte sir Archie tuli Elsan luokse huoneeseen ja rupesi hänelle puhelemaan kodistaan.

Ja Elsa istui ääneti, kuunnellen sir Archien pitkää ja kaunista puhetta. Hän oli onnellinen joka sanasta mitä sir Archielta kuuli.

Vaan kun sir Archie nousi lähteäkseen pois, niin hän pyysi saada suudella Elsaa.

Silloin Elsa kielsi sen ja lähti ovelle pakoon, mutta sir Archie asettui eteen ja yritti suudella väkisin.

Mutta samassa mökin ovi aukeni ja emäntä tuli hyvin kiireesti sisään.

Silloin sir Archie väistyi Elsan luota. Hän ojensi hänelle vaan kätensä hyvästiksi ja riensi pois.

Vaan Torarinin äiti sanoi Elsalle: »Oikein teit, kun lähetit minua noutamaan. Ei nuoren neidon ole hyvä olla kahden kesken sellaisen miehen kuin sir Archien kanssa. Kyllähän tiedät, Elsa, että palkkasoturit ovat armotonta väkeä, eikä niillä ole Jumalasta tietoa.»

»Minäkö olisin lähettänyt teitä kutsumaan?» Elsa sanoi ihmeissään.

»Niin», vastasi emäntä, »seisoin juuri laiturilla työssä, kun ihan ventovieras neitonen tuli tuomaan terveisiä, että sinä kaipasit minua kotiin.»

»Minkänäköinen neito se oli?» Elsa sanoi.

»En tullut häntä niin tarkastaneeksi, että osaisin kuvata», sanoi eukko. »Mutta sen verran huomasin, että hänellä oli ihmeen kevyt käynti, kun ei lumi alla ensinkään narahtanut.»

Kun Elsa kuuli tämän, niin hän aivan kalpeni ja sanoi: »Silloin se on varmaankin ollut taivaan enkeleitä, joka teille toi sanan ja lähetti teidät kotiin.»

2.

Kerran sir Archie tuli uudestaan Torarinin mökkiin puhelemaan Elsan kanssa.

He olivat kahden kesken. He keskustelivat rattosasti ja kummallakin oli hauska.

Sir Archie esitti Elsalle, että hän lähtisi hänen mukanaan Skotlantiin. Siellä hän lupasi rakentaa Elsalle linnan, niin että hänestä tulisi rikas hovinrouva. Hän sanoi antavansa hänelle satoja käskyläisneitoja ja tanssittavansa kuninkaan hovipidoissa.

Elsa istui ääneti ja kuunteli joka sanaa minkä sir Archie virkkoi, ja hän uskoi ne tosiksi. Ja sir Archie ajatteli, ettei ikinä ollut tavannut niin helposti lumottavaa neitoa.

Yhtäkkiä sir Archie kävi äänettömäksi ja alkoi katsella vasenta kättään.

»Mikä teille tuli, sir Archie, miksette puhu enää?» kysyi Elsa.

Sir Archie aukoi ja sulki kättään ikäänkuin suonenvedossa.

»Mitä se on, sir Archie?» Elsa kysyi. »Onko teillä kipuja kädessänne?»

Silloin sir Archie kääntyi hirmustuneen näköisenä häneen päin ja sanoi: »Näetkö tuota hiusta, Elsa, joka kiertyy käteni ympäri? Näetkö tuota vaaleata hiuskutria?»

Kun hän rupesi siitä puhumaan, ei neitonen nähnyt, mutta lopulta hän jo näki hienon, vaalean hiuskiehkuran solmeutuvan sir Archien käden ympäri.

Ja Elsa neiti kavahti säikähtyneenä ylös ja huusi: »Sir Archie, kenen se on se hius joka on kätenne ympärillä?»

Sir Archie katsahti häneen neuvottomana. »Sen kyllä tunnen, Elsa neiti, että se on oikea hius. Se tuntuu lahealta ja vilposelta ihoa vasten. Mutta mistä se on tullut?»

Neitonen katsoi käteen oudosti tuijottavin silmin.

»Juuri tuollalailla kasvinsisareni tukka kiertyi sen miehen käteen, joka hänet surmasi.»

Silloin sir Archie väkinäisesti naurahti, mutta vetäsi äkkiä kätensä pois.

»Kas, Elsa», hän sanoi, »me molemmat säikymme yhtä herkästi kuin pikkulapset. Nyt se on poissa. Se ei ollutkaan muuta kuin ikkunasta eksynyt auringonsäde.»

Mutta Elsa neiti hyrähti katkeraan itkuun ja sanoi: »Nyt olen taas makaavinani uunilla ja kuulevinäni murhamiesten tekevän työtään. Voi voi, minä toivoin viimeiseen asti, etteivät he löytäisi rakasta kasvinsisartani, mutta silloin yksi heistä tuli ja veti hänet uunilta alas, ja kun hän koetti paeta, niin mies kiersi hänen tukkansa kätensä ympärille ja pidätti häntä. Vaan hän makasi polvillaan miehen edessä ja sanoi: 'Katso minun nuoruuttani! Anna minun jäädä eloon, jotta vielä ehtisin oppia, mitä varten olen maailmaan tullut. En ole sinulle tehnyt mitään pahaa, miksi sinä siis tahdot minut surmata? Miksi sinä kiellät minun elämästä?’ Ja mies ei kuunnellut häntä, vaan surmasi hänet.»

Sir Archie ei mitään virkkanut. Hän seisoi silmäkulmat rypyssä ja katsoi syrjään.

»Niin, oi kun kerran tapaisin sen miehen!» Elsa sanoi. Hän seisoi nyrkkiään puristaen sir Archien edessä.

»Et voi tavata sitä miestä», sanoi sir Archie. »Hän on kuollut.»

Mutta neitonen heittäytyi lavitsalle itkeä nyyhkyttämään. »Sir Archie, sir Archie, miksi johditte ne vainajat mieleeni? Nyt minun täytyy itkeä koko tämä ilta ja yö. Menkää pois, pois, sir Archie, sillä nyt minä en voi muuta ajatella kuin vainajia. Nyt minä vaan muistelen kasvinsisartani, joka minulle oli niin armas.»

Eikä sir Archie kyennyt häntä lohduttamaan, vaan hänen täytyi lähteä kyyneleitä ja valituksia pakoon, ja hän meni juomaveikkojensa luo.

3.

Sir Archie ei voinut käsittää, miksi hänen mielensä aina oli täynnä synkkiä ajatuksia. Niistä hän ei päässyt vapaaksi silloin kun Elsan kanssa puheli, eikä silloin kun istui tovereineen juomassa. Vaikka hän usein tanssi yökaudet ranta-aitoissa, eivät ne hänestä eronneet, eikä hän saanut niistä rauhaa edes samoillessaan peninkulmien päähän jäätyneelle merelle.

»Miksi minun täytyy alati muistaa sitä, jota en tahdo ajatella?» puheli sir Archie itsekseen. »On aivan kuin joku minua aina seuraisi ja kuiskuttaisi korvaani.»

»On aivan kuin joku kiertäisi verkkoa ympärilleni, sitoakseen kaikki ajatukseni tähän yhteen ainoaan», sanoi sir Archie. »En voi nähdä metsästäjää, joka verkkoa kiertää, mutta hänen hiiviskelevät askelensa kuulen jälessäni.»

»On aivan kuin maalari minun edelläni kulkisi muuttamassa samaksi kuvaksi kaikki mihin katson», sanoi sir Archie. »Jos käännän silmäni taivaalle tai maahan, niin en kohtaa muuta kuin saman näyn.»

»On aivan kuin kivenhakkaaja istuisi sydämelläni takomassa siihen yhtä ainaista surua», sanoi sir Archie. »En voi nähdä sitä kivenhakkaajaa, mutta yöt päivät tunnen selvästi hänen moukarinsa iskut. Sinä kivisydän, sinä kivisydän, hän sanoo, nyt sinun täytyy alistua, nyt minä takomalla taon sinuun surun.»

Sir Archiella oli kaksi ystävää, sir Reginald ja sir Filip, jotka alati olivat hänen seurassaan. Häntä suretti, kun hän oli pahalla tuulella eikä mistään tuntenut itseään onnelliseksi.

»Mikä sinua oikein vaivaa?» he usein sanoivat. »Miksi sinun silmiäsi niin kuumottaa ja poskesi käyvät niin kalpeiksi?»

Sir Archie ei tahtonut sanoa heille mikä häntä kiusasi. Hän ajatteli: Mitä he minusta sanoisivatkaan, jos huomaisivat heittäytyneeni näin miehuuttomaksi? He eivät minua enää tottelisi, jos kuulisivat minun ruvenneen katumaan tekoa, joka oli välttämätön.

Kun he häntä yhä enemmän pakottivat, niin hän lopulta sanoi johtaakseen heidät harhaan:

»On tuntunut niin kummalta näinä päivinä. Olen tavannut erään neidon, jota mieleni halaa, mutta en vaan häntä saavuta. Aina on joku este sattunut tielleni.»

»Kenties neito sitten ei sinua rakasta», sanoi sir Reginald.

»Kyllä uskon hänen mielensä minuun taipuvan», sir Archie sanoi, »mutta hänellä on joku vartija, joka estää minun häntä saavuttamasta.»

Silloin sir Reginald ja sir Filip purskahtivat nauruun ja sanoivat: »Sen neitosen kyllä me sinulle toimitamme.»

Illalla Elsa käveli yksinään kujaa pitkin mäelle päin. Hän tuli väsyneenä työstään ja ajatteli itsekseen: Tämä elämä on työlästä, enkä minä siitä saa yhtään iloa. Minua ilettää koko päivän seista siellä laiturilla kalanhajussa. Minua ilettää kuulla niiden naisten tylyllä äänellä laskevan leikkiä ja nauravan. Minua ilettää nähdä ahnasten lokkien kärkkyvän pöytien ympärillä siepatakseen kalapaloja läpi käsieni. Kunpa edes joku tahtoisi tulla viemään minut pois täältä! Silloin minä häntä seuraisin vaikka maailman ääreen.

Elsa kulki juuri kujan pimeintä kohtaa, kun sir Reginald ja sir Filip astuivat varjosta hänen luokseen ja tervehtivät häntä.

»Elsa neiti», he sanoivat, »me tuomme sinulle sanan sir Archielta. Hän makaa sairaana majatalossa. Hän ikävöi kovin saada puhella sinun kanssasi ja pyytää, että lähtisit mukaamme häntä katsomaan.»

Elsa hätääntyi kuullessaan että sir Archie oli niin huonona sairaana, ja kääntyi oitis seuraamaan skottilaisia herroja, jotka tahtoivat saattaa hänet majataloon.

Sir Filip ja sir Reginald kulkivat toinen toisella puolen häntä. He hymyilivät keskenään ja ajattelivat, ettei mikään voinut olla helpompaa kuin Elsan viekotteleminen.

Elsa neidillä oli kova kiire. Hän melkein juoksi kujaa alamäkeen. Sir Filip ja sir Reginald saivat käydä rivakasti pysyäkseen hänen rinnallaan.

Mutta Elsa neidin kulkiessa näin kiireisesti alkoi jotakin vieriä hänen jalkansa edessä. Kaiketi se heitettiin hänen tielleen, ja hän oli siihen vähällä kompastua.

»Mitä se on se joka jalkaini edessä hyrrää?» Elsa ajatteli. »Kaiketi olen potkassut maasta kiven, joka nyt vierii kujan rinnettä alas.»

Hänellä oli niin kiire sir Archien luo, ettei joutanut välittämään siitä mikä ihan varpaittensa edessä vieri. Hän potkasi sen syrjään, mutta se palasi heti ja kieri hänen edessään alas kujaa pitkin.

Elsa kuuli sen helähtävän hopealta, kun hän sitä potkasi, ja hän näki sen välkkyvän ja kimaltelevan.

»Ei se olekkaan tavallinen kivi», Elsa ajatteli. »Luulenpa että se on hopearaha.» Mutta hänellä oli niin kiire sir Archien luo, ettei katsonut ehtivänsä nostaa sitä maasta.

Mutta yhä edelleen se vieri hänen jalkainsa edessä, ja hän ajatteli: Sinä ennätät pikemmin, jos sieppaat tuon pois tieltäsi. Voithan viskata sen kauvas pois, jollei se mitään ole.

Hän kumartui ja otti sen maasta. Se oli suuri pyöreä raha, joka kiilti Valkoselta hänen kädessään.

»Minkä sinä siitä kadulta löysit, neiti?» kysyi sir Filip. »Se kiiltää niin valkealta kuutamossa.»

He kulkivat juuri suuren ranta-aitan ohi, jommoisissa vieraat kalastajat asuivat ollessaan pyyntimatkoilla Marstrandissa. Oven päällä riippui sarvilyhty, josta hiukan valoa tuikki kadulle.

»Katsotaas nyt mitä sinä kadulta löysit, neiti», sanoi sir Reginald, pysähtyen lyhdyn alle.

Elsa ojensi rahan valoa kohti, ja tuskin ennätettyään siihen katsahtaa hän rupesi huutamaan: »Tämä on Aarne herran rahoja! Minä tunnen sen. Tämä on Aarne herran rahoja!»

»Mitä nyt sanotkaan, neiti?» kysyi sir Filip. »Minkätähden sanot tätä Aarne herran rahaksi?»

»Minä tunnen sen», sanoi Elsa. »Olen monesti nähnyt Aarne herran pitävän sitä kädessään. Totisesti tämä on Aarne herran rahoja.»

»Älä huuda niin kovasti, neito!» sanoi sir Filip. »Kaikki ihmiset tänne rientävät utelemaan, mitä se kirkuminen on.»

Mutta Elsa ei kuunnellut sir Filipin puhetta. Hän näki ranta-aitan oven olevan auki. Keskellä permantoa paloi pystyvalkea, jonka ympärillä joukko miehiä istui hitaasti ja tyynesti jutellen.

Elsa neiti hyökkäsi sisään heidän luokseen. Hän piti rahaa ylhäällä kädessään.

»Hoi, kuulkaa miehet», hän huusi, »nyt tiedän, että Aarne herran murhaajat ovat elossa. Kas tässä on Aarne herran raha, jonka löysin!»

Kaikki miehet kääntyivät häneen päin. Hän näki silloin Torarinin, kalakauppiaan, istuvan joukossa.

»Mitä nyt tuletkaan huutamaan, neito?» kysyi Torarin silloin. »Kuinka voit erottaa Aarne herran rahat muista?»

»Erotan toki tämän mistä muusta tahansa», Elsa sanoi. »Se on vanha ja iso, ja siinä on lovi reunassa. Aarne herra sanoi sen olevan vanhojen Norjan kuningasten ajoilta, eikä hän sitä koskaan käyttänyt ostoksiin.»

»No kerrohan, neito, mistä sen löysit», sanoi muuan toinen kalastaja.

»Löysin sen kadulta, kierimästä jalkaini edessä», Elsa sanoi. »Sinne se on varmaan murhaajilta pudonnut.»

»Olkoon nyt totta tai lorua mitä puhut», sanoi Torarin, »niin mitä me voimme tehdä? Emme me siltä voi murhamiehiä löytää, vaikka sinä tiedätkin heidän kulkeneen yhtä kaupunkimme katua.»

Kalastajain mielestä Torarin oli puhunut järkevästi. He istahtivat äskeisille paikoilleen pystyvalkean ääreen.

»Tule pois, Elsa, mukaani kotiin!» Torarin sanoi. »Ei nyt ole aika neitosen juoksennella katuja ja kujia.»

Kun Torarin tätä puhui, niin Elsa kääntyi katsomaan äskeisiä saattajiaan. Mutta sir Reginald ja sir Filip olivat hiipineet tiehensä hänen huomaamattaan.

Raatikellarissa.

1.

Marstrandin raatikellarin emäntä avasi yhtenä aamuna ovet, portaita ja eteistä lakaistakseen. Hän näki silloin nuoren neidon istuvan portailla odottamassa. Hänellä oli yllään kaitanen harmaa hame, joka oli vyötäisiltä solkinauhalla sitaistu. Vaalea tukka ei ollut sykeröllä eikä palmikoituna, vaan suoraan riipuksissa kasvojen molemmin puolin.

Oven auetessa hän nousi istuiltaan ja astui portaita myöten emännän luokse. Vaan emännästä se oli kuin unissakulkijan käyntiä. Hän piti silmiään puoliummessa ja käsivarsiaan kylkiä pitkin likistettyinä. Kuta lähemmäs hän tuli, sitä enemmän emäntä ihmetteli hänen jäsentensä hentoutta. Hänen kasvonsakin olivat kauniit, Mutta ne olivat niin ohuet ja läpikuultavat kuin olisivat olleet haurasta lasia.

Emännän luo tultuaan hän kysyi, olisiko talossa ollut hänelle sopivaa tointa. Hän olisi tahtonut päästä palvelukseen.

Mutta emäntä ajatteli kaikkia niitä hurjia miehiä, jotka iltasin istuivat juomassa olutta ja viiniä hänen kellarissaan, eikä hän voinut olla hymyilemättä. »Ei täällä meidän talossa ole paikkaa noin pienelle neidolle», hän sanoi.

Neitonen ei nostanut silmiään eikä muuten mitenkään liikahtanut, hän vaan uudisti pyyntönsä päästä emännän luo palvelukseen. Hän ei sanonut pyytävänsä ruokaa eikä palkkaa, ei mitään muuta kuin jotakin tointa.

»Jos oma tyttäreni olisi sellainen kuin sinä», emäntä sanoi, »niin antaisin saman kiellon. Suon sinulle parempaa kuin palveluspaikan minun luonani.»

Silloin neitonen kääntyi hitaasti nousemaan portaita ylös, ja emäntä jäi katsomaan hänen jälkeensä. Tyttö oli hänestä niin pienen ja avuttoman näköinen, että häntä tuli vallan sääli.

Emäntä huusi hänet takasin ja sanoi hänelle: »Ehkäpä sinun sentään on turvattomampaa yksin maleksia satamassa ja torilla kuin olla täällä minun luonani. Saat nyt täksi päiväksi jäädä tänne kuppeja ja lautasia pesemään, niin nähdään mihin kykenet.»

Emäntä vei hänet pieneen huoneeseen kellarisalin vieressä. Se ei ollut suurempi kuin joku seinäkomero. Siinä ei ollut mitään lakeista eikä ikkunaa, vaan ainoa valo tuli kapakkahuoneeseen aukeavasta seinäluukusta.

»Seiso täällä nyt», hän sanoi neitoselle, »ja huuhdo kaikki kupit ja lautaset, joita sinulle tuosta luukusta ojennan. Sittenpähän näen voinko sinua palveluksessa pitää.»

Neitonen meni komeroon ja liikkui siellä niin hiljaa, että emännästä tuntui kuin olisi kuollut hautaansa puikahtanut.

Hän seisoi siellä sisällä koko päivän eikä kenenkään kanssa sanaa vaihtanut eikä luukusta ulos kurkistellut, vaikka kapakkahuoneessa väkeä liikehti lakkaamatta. Eikä hän huolinut ruuasta, kun sitä hänelle tarjottiin.

Hänen ei kuultu kalisuttavan astioita, mutta milloin hyvänsä emäntä ojensi kätensä luukulle, niin aina siinä oli tarjolla vastahuuhdottuja vateja, joissa ei täplääkään näkynyt.

Mutta kun hän rupesi niitä käsissään nostamaan pöydille, niin ne olivat niin kylmiä, että melkein tuntuivat vievän nahan sormista. Emäntää värisytti ja hän sanoi: »On aivan kuin ne ottaisin kylmän kuoleman käsistä.»

2.

Yhtenä päivänä ei laitureilla ollut työtä saatavissa. Elsa istui kotona Torarinin mökissä ja kehräsi. Pesävalkea paloi virkeästi ja valaisi joka kolkan pirtissä.

Kesken työnsä Elsa tunsi kasvoillaan kylmän henkäyksen, ikäänkuin olisi ovi ollut raollaan. Hän katsahti ylös ja näki kuolleen kasvinsisarensa seisovan edessään lattialla.

Elsa seisautti kädellään värttinän pyörimisen ja istui sitte hiljaa, tuijottaen kasvinsisareensa. Ensi hetkenä hän säikähti, mutta heti senjälkeen ajatteli: »Eihän minun sovi pelästyä omaa kasvinsisartani. Oli hän kuollut tai elävä, niin aina minä iloitsen kun saan häntä nähdä.»

»Sisko kulta», hän sanoi vainajalle, »haluatko minulta jotakin?»

Toinen silloin matalalla, kuiskaavalla äänellä vastasi: »Elsa sisareni, olen mennyt ravintolaan palvelukseen, ja emäntä on minun antanut kaiken päivää seista huuhtomassa kuppeja ja lautasia. Nyt illalla minä olen niin väsyksissä, etten enempää jaksa. Olen nyt tullut pyytämään, että sinä lähtisit sinne avukseni.»

Silloin Elsasta tuntui kuin olisi hänen järkensä sumennut. Hän ei kyennyt enää ajattelemaan eikä tahtomaan eikä pelkäämään. Hän tunsi vaan suurta iloa siitä, että kasvinsisarensa oli palannut hänen luokseen, ja vastasi: »Kyllä, sisko kulta, heti lähden sinua auttamaan.»

Silloin kuollut kääntyi ovelle menemään, ja Elsa kulki hänen jälessään. Mutta kynnyksellä seistessään hänen kasvinsisarensa pysähtyi ja sanoi Elsalle: »Käy ottamassa vaippa yllesi. Ulkona on kova myrsky.» Näitä sanoja virkkaessa hänen äänensä kuului vähän selvemmin ja siinä oli hiukan sointuakin.

Elsa otti seinältä vaippansa ja kääri sen ympärilleen. Hän ajatteli itsekseen: Vielähän kasvinsisareni minua rakastaa, ei hän mitään pahaa aio. Minusta on vaan onnellista saada seurata häntä mihin tahansa hän minut vie.

Sitten hän kuolleen seurassa lähti Torarinin mökiltä kulkemaan jyrkästi viettävää kujaa pitkin sataman ja torin puoleiseen uudempaan kaupunkiin.

Kuollut astui kaiken aikaa Elsasta kahta askelta edellä. Sinä iltana oli kova myrsky, joka kapeissa kujasissa oli pusertaa kulkijan seinää vasten, ja Elsa huomasi, että pahimpien puuskien aikana kuollut asettui hänen ja tuulen väliin, suojelemaan häntä minkä hennolla ruumiillaan voi.

Vihdoin saavuttuaan raatihuoneelle kuollut astui kellariportaita alas ja viittasi Elsaa seuraamaan. Mutta ovea avatessa tuulen vihuri sammutti kynttilän eteisen lyhdystä, joten he jäivät pimeään. Silloin Elsa ei olisi tiennyt kääntyä minnekkään päin, jollei kuollut olisi tarttunut hänen käteensä ruvetakseen häntä taluttamaan. Mutta kuolleen käsi oli niin kylmä, että Elsa säpsähti ja kauhu alkoi häntä puistattaa. Kuollut silloin veti kätensä pois ja kääri sen Elsan vaipan liepeeseen, ennenkuin talutti häntä edelleen. Mutta Elsa tunsi kylmän väreitä vielä vuorin ja turkiksien läpi.

Kuollut ohjasi nyt Elsaa pimeän käytävän kautta ja avasi sitte hänelle oven. He tulivat pimeään komeroon, johon hiukan valoa pilkotti seinässä olevasta luukusta. Elsa näki tulleensa siihen huoneeseen, jossa ravintolan palvelustyttö seisoi pesemässä kuppeja ja lautasia, ennenkuin ne pantiin vierasten eteen. Elsa näki vesisoikon häämöttävän lattialla ja luukussa joukon huuhdottavaksi siihen pantuja juomalaseja ja astioita.

»Tahdotko, Elsa, nyt tämän yön olla minun apunani?» kuollut kysyi.

»Sisko kulta», sanoi Elsa, »tiedäthän että tahdon sinua auttaa missä hyvänsä minua tarvitset.»

Samalla Elsa jo heitti vaipan päältään. Hän kääri hihansa ylös ja rupesi työhön.

»Tahdotko, Elsa, nyt olla täällä hyvin ääneti, jottei emäntä huomaa minun hankkineen apulaista?»

»Sisko kulta», Elsa sanoi, »koetan minkä suinkin voin.»

»No hyvästi sitten, Elsa», sanoi kuollut. »Nyt pyydän sinulta vaan yhtä. Ja se on, ettet tämän jälkeen minuun ylen kovasti suutu.»

»Mitä varten sinä minulle hyvästejä heität?» Elsa kysyi. »Tulenhan mielelläni joka ilta sinun avuksesi.»