Part 2

Silloin vieras alkoi uudestaan. »Älä hämmästy, neitonen! Me olemme skottilaisia ja olemme palvelleet Ruotsin Juhana kuningasta yli kymmenen vuotta, mutta nyt olemme ottaneet eron mennäksemme kotimaahan. Tulimme Marstrandiin päästäksemme täältä laivalla meren yli, mutta tänne tullessamme olivat kaikki salmet ja lahdet jäässä, ja tänne meidän nyt piti jäädä odottamaan. Täällä olemme ihan jouten ja siitä syystä näin kiertelemme rantalaitureilla juttelemassa ihmisten kanssa. Meistä olisi hauskaa, neiti, kuunnella äskeistä kertomustasi.»

Elsa huomasi, että mies tahallaan puhui niin pitkään, jotta hän ennättäisi tyyntyä. Lopulta hän ajatteli itsekseen: Näytä nyt heille, ettet ole liian yksinkertainen puhelemaan niin korkean herran kanssa! Olethan sinä herrassukuinen neiti etkä mikään kalastajan piika.

»Kerroin vaan siitä Solbergin pappilan suuresta verilöylystä», Elsa sanoi. »Siitä kyllä moni muukin osaa jutella.»

»Osaa kyllä», sanoi vieras, »mutta minä en tähän asti ole tiennyt, että Aarne herran väestä ketään hengissä pelastui.»

Silloin Elsa alkoi uudestaan kertomuksensa hurjista murhamiehistä. Hän kertoi, kuinka vanhat rengit olivat kokoontuneet herra Aarnen ympärille häntä puolustamaan, ja Aarne herra itse oli temmannut miekan seinältä ja torjunut sillä rosvoja, mutta nämä olivat voittaneet heidät kaikki. Ja papin vaimovanhus oli temmannut miehensä miekan ja sillä hosunut murhaajia, mutta ne olivat vaan nauraneet ja iskeneet hänet halolla kuoliaaksi. Ja kaikki muut naiset olivat piilottautuneet uunille, mutta kun miehet oli surmattu, niin murhaajat vetivät heidätkin permannolle ja tappoivat siinä. Viimeinen jonka he tappoivat, Elsa sanoi, oli minun rakas kasvinsisareni. Hän rukoili niin liikuttavasti henkensä edestä, ja toiset olisivat jättäneetkin hänet eloon, mutta kolmas sanoi, että kaikkien piti kuolla, ja pisti puukolla hänen sydämeensä.

Niin kauvan kun Elsa kertoi verestä ja murhasta, seisoivat miehet liikkumatta hänen edessään. He eivät vilkaisseet toisiaan silmiin, mutta heidän korvansa ujuivat pitkiksi kuuntelemisesta, ja heidän silmänsä välähtelivät, ja joskus heidän huulensa nousivat kaarelle, jotta hammasrivit alta hohtivat.

Elsalla oli silmät ihan vesissä eikä hän koko puheensa aikana katsahtanut ylös. Hän ei nähnyt, että- edessään seisovalla miehellä oli kuin suden silmät ja hampaat. Vasta lakattuaan puhumasta hän kuivasi silmänsä ja katsoi häneen.

Mutta kun hän kohtasi miehen katseen, niin tämän ilme heti muuttui.

»No neiti, olethan niin hyvin nähnyt nuo murhamiehet», hän sanoi, »että kaiketi olisit heti tuntenut heidät, jos olisivat sattuneet vastaasi.»

»En minä heitä nähnyt kuin kekäleiden valossa, joita he tempasivat liedeltä valaistakseen murhatyötään», sanoi Elsa, »mutta kyllä minä Jumalan avulla kaiketi heidät tuntisin. Ja minä rukoilen joka päivä että Jumala sallisi minun kohdata heidät.»

»Mutta, neiti hyvä, mitä sinä sillä tarkoitat?» kysyi vieras. »Eikös sitten olekkaan totta, että nuo kulkevat murhamiehet ovat kuolleet?»

»Tuon kyllä tiedän», Elsa sanoi. »Talonpojat ajoivat heitä takaa rannassa olevalle avannolle asti. Sinne asti he näkivät jäässä reenjalaksen jäljet ja hevosen ja ihmisten askeleet, sillä miehillä oli anturoissa rautahelat. Mutta avannolta lähtein ei enää mitään jälkiä näkynyt, ja siitä talonpojat päättivät heidän kuolleen.»

»Etkös sinä, Elsa neiti, sitten usko heidän kuolleen?» kysyi vieras.

»Uskonhan minä, että he ovat hukkuneet», Elsa sanoi, »vaan kumminkin minä joka päivä rukoilen Jumalaa, että hän olisi antanut heidän pelastua. Sanon Jumalalle tällä tavalla: 'Anna sen olla niin, että he ovat vaan hevosen ja reen upottaneet avantoon, mutta että he itse ovat pelastuneet.'»

»Miksi sinä sitä tahdot, Elsa neiti?» uteli vieras.

Silloin hento Elsa neitonen keikautti päänsä pystyyn, ja hänen silmänsä välkkyivät. »Tahtoisinpa heidän olevan elossa, jotta voisin löytää heidät ja vangita heidät. Tahtoisin heidän olevan elossa, jotta saisin riistää heiltä sydämen rinnasta. Tahtoisin heidän olevan elossa, jotta saisin nähdä heidän ruumiinsa hakattavan neljään osaan ja naulattavan kaakinpuuhun.»

»Mistähän sinä saisit voimia tähän kaikkeen?» sanoi vieras. »Olet vaan tuommoinen hentonen neiti.»

Vaan kun pieni hento neiti noin kiihkoisesti näytti vihaansa, niin skottilaiset soturit purskahtivat nauruun. Heitä nauratti niin hillitsemättömästä, että lähtivät tiehensä, jottei Elsa neiti siitä pahastuisi. He nousivat kapeata satamakujaa torille. Vaan vielä sieltäkin Elsa kauan aikaa kuuli heidän pilkallisesti nauraa hohottavan täyttä kurkkua.

»Jos he olisivat elossa», sanoi Elsa, »niin minä kyllä toimittaisin heille rangaistuksensa. Ennemmin menisin kuolemaan kuin päästäisin heidät. Kyllä tiedän, että he ovat suuria ja väkeviä, mutta eivät he minun käsistäni pääsisi.»

Vieras naurahti hänelle, mutta silloin Elsa polki jalkaa.

»Jos he eläisivät, niin kyllä muistaisin, että he ovat minulta riistäneet kotini, jotta nyt olen köyhä tyttö, jonka pitää kylmällä laiturilla värjöttää kaloja perkaamassa. Kyllä minä muistaisin, että he ovat surmanneet kaikki minun omaiseni. Ja enimmän minä muistaisin sitä miestä, joka veti minun kasvinsisareni uunilta alas ja surmasi hänet, joka minulle oli niin armas.»

Lähetti.

Aarne herra haudattiin kahdeksantena päivänä kuolemansa jälkeen Solbergin kirkkoon, ja samana päivänä pidettiin käräjäpaikalla Branehögissä tutkintoa murhan johdosta.

Aarne herra oli ollut hyvin tuttu mies Bohusläänissä, ja hänen hautajaisiinsa saapui niin paljon väkeä sekä sisämaasta että vesipuolelta, kuin olisi sotajoukko kokoontunut päällikkönsä ympärille. Ja Solbergin kirkon ja Branehögin välisellä kentällä kulki väkeä niin taajasti, ettei siinä illalla ollut tuuman leveydeltä tallaamatonta hankea.

Vaan myöhään illalla, kun kaikki olivat hävinneet hautajaisista, ajeli kalakauppias Torarin kuormansa päällä Branehögistä Solbergin kirkolle.

Torarin oli päivän kuluessa puhellut monen ihmisen kanssa. Hänen oli täytynyt yhä uudestaan kertoa heille Aarne herran kuolemasta. Hyvin häntä oli kestittykin käräjätalolla, ja hän oli tyhjentänyt monta olutruukkua pitkämatkalaisten kanssa.

Torarin tunsi ruumistaan raukasevan ja oli asettunut pitkäkseen kuorman päälle. Hän oli ikävissään siitä että Aarne herra oli poissa, ja nyt tullessaan pappilan läheisyyteen hän alkoi mielessään hautoa yhä raskaampia ajatuksia. »Grim koirani», hän sanoi, »olisinpa minä uskonut enteeksi sen puukonhiomisen, niin olisin voinut torjua koko onnettomuuden. Tätä minä monesti ajattelen, Grim koirani. Mielessäni on sellainen tuska, kuin olisin itsekkin ollut syyllinen Aarne herran kuolemaan. Muista nyt mitä mä sanon, että ensi kerralla kun saan kuulla jotakin sellaista, silloin minä sen uskonkin ja toimin sen mukaan!»

Vaan kun Torarin silmät puoli-ummessa torkkui kuormallaan, niin hevonen sai kulkea oman päänsä mukaan, ja Solbergin pappilan luona se vanhasta tottumuksesta kääntyi kujasille ja seisahtui tallinoven eteen. Torarin ei tiennyt mitään, ennenkuin hevosen pysähtyessä nousi ja katseli ympärilleen. Häntä alkoi värisyttää, kun näki olevansa sen talon pihalla, jossa vasta viikkokausi sitte niin paljon ihmisiä oli saanut surmansa.

Hän tarttui heti ohjaksiin. Hän tahtoi kääntää hevosen ja ajaa takasin tielle, mutta samassa joku löi häntä olalle ja hän kääntyi katsomaan. Silloin hän näki vieressään hevoshoitaja Ollin, joka oli palvellut pappilassa miesmuistin ajan.

»Onko sulla, Torarin, tänä yönä niin kiire», renki kysyi, »ett’et voi pirttiin poiketa? Aarne herra sinua siellä vartoo.»

Torarin pää kuohahti ajatuksia täyteen. Hän ei tiennyt, nukkuiko vai oliko valveilla. Tämä hevoshoitaja Olli, jonka hän nyt näki terveenä ja elävänä edessään, eikö hän viikko sitte maannut kuolleena toisten vieressä, kaulassa iso haava?

Torarin kiinnitti ohjaksia. Hänestä tuntui viisaimmalta lähteä tiehensä niin pian kuin suinkin. Mutta hevoshoitaja Ollin käsi painoi yhä hänen olkapäätään, ja ukko houkutteli häntä yhä edelleen.

Torarin koetti keksiä jos jonkinlaista estettä. »Ei minulla ollut aikomusta tulla häiritsemään Aarne herraa näin myöhään illalla, hevonen tänne osui minun tietämättäni. Pitää tästä nyt lähteä etsimään itselleen yömajaa. Jos Aarne herra tahtoo tavata minua, niin voinhan huomenna tiedustaa.»

Sen sanottuaan Torarin kurottihe eteenpäin ja huimasi suitsenperillä hevosta saadakseen sen liikkeelle. Mutta pappilan renki hypähti samassa hevosen pääpuoleen, otti sen päitsistä kiinni ja pakotti sen pysähtymään. »Älä nyt tee vastakynttä, Torarin», sanoi renki. »Aarne herra ei ole vielä käynyt makuulle, vaan istuu ja vartoo sinua. Ja tottahan tiedät, että saat täällä yhtä hyvän yösijan kuin missä hyvänsä muualla.»

Silloin Torarin aikoi vastata, ettei hän viitsi olla yötä katottomassa talossa, mutta ennenkuin sitä sanoi, hän kuitenkin vilkasi asuinrakennukseen päin. Silloin hän näki pirtin kattoharjan kohoavan eheänä ja yhtä korkeana kuin ennen paloa. Ja kuitenkin oli Torarin vielä aamulla nähnyt kattoruoteiden paljaina törröttävän ilmassa. Hän katsoi katsomistaan ja hieroi silmiään, mutta totta tosiaan rakennus oli ennallaan, samat olet ja lumi katolla. Lakeisesta näkyi savua ja säkeniä tupruavan ilmaan. Ja hyvin sulettujen ikkunaluukkujen raoista hän näki valon tihkuvan lumihangelle.

Pitkillä talvimatkoilla ei mikään näky ajajan mieltä niin ilahuta kuin lämpimästä tuvasta pilkottava valo. Mutta Torarin tästä näystä pelästyi vielä entistä pahemmin. Hän ruoski hevosta, niin että se karkasi pystyyn ja potki. Mutta ei hän sitä saanut siirtymään askeltakaan tallin ovelta.

»Tule sinä Torarin vaan sisään!» uudisti renki yhä. »En olisi luullut tahtovasi saada enempää katumista tässä asiassa.»

Nyt Torarin muisti, mitä hän tiellä ajaessaan oli itsekseen luvannut. Ja samassa hän, juuri ikään päästyään hevosta huitomasta, muuttui lauhkeaksi kuin lammas.

»Kas niin, Olli hevoshoitaja, tässä minä nyt olen», hän sanoi hypäten alas kuormaltaan. »Tosi on, etten minä tahtonut lisätä itselleni katumista tässä asiassa. Vie minut nyt Aarne herran luo!»

Vaan tuo lyhyt matka tallinovelta pirttiin oli raskainta mitä Torarin oli ikänään astunut.

Oven auetessa Torarin sulki silmänsä, päästäkseen näkemästä huoneen sisään. Mutta hän koetti rohkaista mieltään ajattelemalla Aarne herraa. »Hän on antanut sinulle pöydässään monta kelpo atriaa. Hän on sinulta ostanut kaloja, vaikka aittansa useinkin oli niitä täynnä. Hän on koko elinaikansa sinua suosinut, miksi hän sitte vainajana tahtoisi sinulle turmiota? Ehkäpä hän jossain asiassa tarvitsee apuasi. Muista, että kiitollisuutta sinun pitää osottaa kuolleillekin.»

Torarin avasi silmänsä ja katsoi huoneen sisään. Silloin hän näki, että suuri pirtti oli aivan ennallaan. Hän tunsi korkean takkauunin ja seinillä riippuvat ryijyt. Mutta hänen silmänsä kiertelivät kuitenkin ensin katosta permantoon ja seinästä seinään, ennenkuin hän rohkeni katsahtaa pöydänpäähän, missä Aarne herran paikka oli ollut.

Vihoviimein hän sentään käänsi katseensa sinneppäin, ja silloin hän näki Aarne herran ilmielävänä istuvan lavitsalla pöydän ääressä, vaimonsa ja apupapin välissä, ihan samoin kuin viikko sitte. Hän näkyi juuri lopettaneen atriansa, koska oli työntänyt ruukun etemmäs luotaan ja oli pannut lusikkansa pöydälle. Kaikki vanhat mies- ja naispalvelijat istuivat pöydän ääressä, mutta vaan toinen neitosista.

Torarin seisoi kauan ääneti ovipielessä ja katseli pöydässä istujoita. He olivat kaikki hätääntyneen ja surullisen näköisiä, ja Aarne herra istui alakuloisena, pää käsien varassa, samoinkuin toisetkin.

Viimein Torarin näki herra Aarnen kohottavan päätään.

»Vieraanko olet tuonut mukanasi pirttiin, hevoshoitaja Olli?»

»Niin tuon», sanoi renki, »se on Torarin kalakauppias, joka on tänään ollut Branehögissa käräjillä.»

Aarne herra muuttui silloin vähän ilosemman näköiseksi, ja Torarin kuuli hänen sanovan:

»Käy sitten peremmäs, Torarin, ja kerro mitä käräjistä kuuluu. Täällä minä nyt olen istunut sinua odottamassa puoleen yöhön.»

Kaikki tämä kuulosti niin todelliselta ja luonnolliselta, että Torarinin pelko vähitellen hälveni. Hän astui ihan rohkeasti lattian poikki Aarne herran luokse. Hän alkoi epäillä pahaksi uneksi koko uskoaan Aarne herran murhasta, kun hän todella kuitenkin näkyi olevan elossa.

Vaan mennessään lattian poikki hän vanhasta tottumuksesta katsahti siihen nurkkaan, jossa uudinvuode ja sen vieressä suuri raha-arkku aina olivat olleet. Mutta suurta arkkua ei enää näkynyt entisellä paikallaan, ja sen huomatessaan hän alkoi uudelleen väristä kammosta.

»No, Torarin, kerro nyt meille mitä käräjiltä tiedät», sanoi Aarne herra.

Torarin koetti noudattaa kehotusta ja jutella käräjistä ja tutkimuksesta, mutta ei saanut kieltään ja huuliaan tottelemaan, vaan puhui kangertamalla ja katkonaisesti.

Aarne herra keskeyttikin hänet heti. »Sano minulle vaan pääasia, Torarin! Löydettiinkö ja tuomittiinko siellä ne meidän murhaajamme?»

»Ei, Aarne herra», rohkaisihe Torarin silloin vastaamaan. »Teidän murhaajanne makaavat Haakevuonon pohjassa. Eihän heille miten voi saada kostetuksi.»

Tästä Torarinin vastauksesta Aarne herra joutui kuohuksiin, niinkuin hänelle aina oli pian käynyt, ja iski lujasti nyrkkiä pöytään. »Mitä sinä Torarin oikein haastat? Onko Bohuksen maaherra ollut täällä laamannineen ja kirjureineen istumassa käräjiä, ja eikö hänelle ainoakaan ihminen ole ilmaissut mistä hän voisi minun murhaajani löytää?»

»Ei ole, Aarne herra», vastasi Torarin, »ei sitä kukaan elävistä voi hänelle sanoa.»

Herra Aarne istui kotvan silmäkulmat rypyssä ja tuijotti synkästi eteensä. Sitten hän uudestaan kääntyi Torariniin päin.

»Tiedän, että sinä Torarin olet minun ystäviäni. Etkö sinä voi sanoa minulle, miten saisin murhamiehilleni kostetuksi?»

»Hyvin kyllä ymmärrän, Aarne herra», sanoi Torarin siihen, »että te tahtoisitte kostaa noille julmureille, jotka teiltä riistivät henkenne. Mutta meistä maan päällä eläjistä ei ainoakaan kykene siinä teidän avuksenne.»

Tämän vastauksen saatuaan Aarne herra vaipui syviin ajatuksiin.

Pitkään aikaan ei nyt mitään puhuttu. Jonkun ajan päästä Torarin rohkeni avata suunsa ja virkkaa:

»Olen nyt täyttänyt pyyntönne, Aarne herra, ja sanonut mitä käräjiltä tiedän. Onko teillä minulta vielä jotakin kysyttävää, vai tahdotteko nyt päästää minut menemään?»

»Et saa lähteä, Torarin, ennenkuin vielä kerran minulle vastaat, eikö elävistä ihmisistä kukaan kykene kostamaan puolestamme.»

»Ei, vaikka kaikki Bohuksen ja Norjan miehet kokoontuisivat murhaajianne ajamaan, niin sittenkään he eivät heitä löytäisi», sanoi Torarin.

Silloin Aarne herra lausui:

»Koska ei kukaan elävistä kykene meitä auttamaan, niin me teemme sen itse.»

Sen sanottuaan Aarne herra rupesi ääneen lukemaan isämeitää, mutta ei norjaksi, vaan latinaksi, niinkuin maassa oli ollut tapana ennen hänen aikaansa. Ja jokaista rukouksen sanaa lausuessaan hän viittasi sormellaan jotakin pöydän ääressä istujista. Siten hän moneen kertaan kiersi pöydän ympäri, kunnes viimein ehti aameneen. Sen sanan kohdalla hän viittasi vastapäätä istuvaa nuorta neitosta, joka oli hänen pojantyttärensä.

Nuori neito nousi heti lavitsalta, ja Aarne herra sanoi hänelle: »Sinä tiedät mitä sinun on tehtävä.»

Silloin neitonen vaikeroi ja sanoi: »Älä lähetä minua tähän työhön, se on liian vaikea minun heikoille voimilleni.»

»Mene sinä vaan», sanoi Aarne herra, »sinun on syytä mennä, sillä sinulla on enimmän kostettavaa. Ei keneltäkään meistä ole riistetty niin monta elinvuotta kuin sinulta, joka olet meistä nuorin.»

»Enhän minä tahdo kostoa kenellekään ihmiselle», neito virkkoi.

»Mene vaan heti!» sanoi Aarne herra. »Et tarvitse joutua yksin. Onhan elävien joukossa kaksi niistä, jotka viikko sitten istuivat tässä pöydässä.»

Mutta kun Torarin tästä oli huomaavinaan että Aarne herra valitsi hänet taistelemaan murhamiehiä ja pahantekijöitä vastaan, niin hän huudahti:

»Jumalan laupeuden nimessä minä pyytämällä pyydän Teitä, Aarne herra — —»

Silloin Torarinista tuntui kuin olisi Aarne herra ja pappila sumuna hävinnyt hänen silmistään, ja hän itse putosi alas, painuen painumistaan, ja samassa hän meni tainnoksiin.

Päivän koitteessa hän viimein heräsi tajuunsa. Hän oli pitkällään maassa Solbergin pappilan pihalla. Hevonen kuormineen seisoi hänen vieressään, ja Grim istui toisella puolen ulvomassa.

»Se oli siis unta kaikki tyyni», sanoi Torarin, »nyt sen näen. Rakennus on kuin onkin autio ja hävitetty. En minä ole nähnyt Aarne herraa enkä ketään muutakaan. Mutta siitä unesta minä niin säikähdin, että vierähdin kuormalta alas.»

Kuutamossa.

Oli kulunut kaksi viikkoa Aarne herran kuolemasta, kun parina yönä peräkkäin oli hohtavan kirkas kuuvalo. Ja yhtenä iltana Torarin oli kuormineen matkalla kuutamossa. Hän pysäytteli vähäväliä hevostaan, ikäänkuin hänen olisi ollut vaikea pysyä tiellä. Ja kumminkaan hän ei ollut eksyttävällä salolla, vaan jossain oudossa seudussa, joka näytti olevan aukeata tasankoa, vaikka siitä kohosi joukottain kivikkokunnaita.

Koko seutu oli Valkosen, hohtavan lumen peitossa. Se oli satanut hyvillä ilmoilla, koska ei ollut ajautunut kinoksiin. Silmänkantaman päässä ei näkynyt muuta kuin samaa silosta tasankoa ja samoja kivikkokunnaita.

»Grim koirani», puhui Torarin, »jos nyt kulkisimme tätä ensi kerran, niin luulisimmepa ajavamme suurta kangasta. Mutta se meitä epäilyttäisi, kun tämä maa on niin tasasta eikä tiessä ole kiviä eikä kuoppia. Mitä ihmeen seutua tämä on, sanoisimme, kun ei täällä ole ojia eikä aitoja eikä edes kortta tai pensasta piipota lumihangesta? Ja miks’ei täällä näy puroja eikä jokia, jotka muuten kyllä uurtavat mustia vakojaan Valkosiin kenttiin kovimmallakin pakkasella.»

Torarinia itseään nämä mietteet hyvin huvittivat, ja myöskin Grim niistä piti. Se makasi muuten liikahtamatta, paitse että joskus räpäytti silmäänsä.

Vaan juuri tämän sanottuaan Torarin ajoi korkean vaajan ohi, jonka latvaan oli kiinnitetty katajavihta.

»Jos nyt olisimme täällä outoja, Grim koirani», virkkoi Torarin, »niin kai kysyisimme mitä ihmeen kangasta tämä on, kun täällä pidetään samallaisia viittoja kuin merenselällä. Vai mertako tämä todella onkin? sanoisimme lopulta. Ei toki, sehän olisi vallan luonnotonta. Miten tämä kiinteä ja pettämätön pinta voisi olla pelkkää vettä? Ja nämä kivikunnaat, jotka ovat niin lujasti toisiinsa kytkettyinä, nekö muka olisivat saaria ja luotoja, joiden rannoilla sula meri lainehtii? Ei, kuinka me sellaista uskoisimme, Grim koirani?»

Torarin nauroi, ja Grim makaili yhä liikkumatta paikallaan. Torarin ajeli eteenpäin, kunnes hän korkean kivikkokummun kierrettyään yhtäkkiä seisautti hevosen, ikäänkuin olisi ihmeitä nähnyt. Hän oli kovin kummastuvinaan, veti ohjakset tiukalle ja löi käsiään yhteen.

»Grim, sinäkö se et ollut uskoa että tämä on merta! Nyt kumminkin näet mitä se on. Nousehan katsomaan, kun tuolla on iso purjealus edessämme! Et ollut tuntevinasi meri viittaa, mutta tätä et voi käsittää väärin. Nyt et enää voine kieltää, että me ajamme itse merenselällä.»

Torarin antoi hevosen seista ja katseli isoa purjelaivaa, joka oli jäätynyt kiinni. Se oli kovin nolon näköinen eksyttyään siihen keskelle sileätä lumikenttää.

Mutta kun Torarin näki savua kiemurtelevan keulahytin torvesta, niin hän ajoi lähelle ja huusi laivuria, kysyäkseen halusiko tämä ostaa häneltä kapakalaa. Hänellä ei enää ollut kuin pari turskaa kuorman pohjalla, sillä hän olikin kaiken päivää ajellut kauppaamassa tavaraansa näihin aluksiin, joita oli jäätynyt sinne tänne saaristoon.

Kannen alla istui laivuri miehineen, ja heillä oli pitkät päivät. He ostivat kaupustelijan turskat, ei juuri tarpeen vuoksi, vaan päästäkseen edes jonkun kanssa juttelemaan.

Kun he laskeutuivat hänen luokseen jäälle, niin Torarin heittäytyi vilpittömän näköiseksi.

Hän rupesi juttelemaan ilmoista heidän kanssaan. »Ei ole miesmuistiin ollut niin kauniita ilmoja kuin tänä vuonna», hän sanoi. »Kohta kolme viikkoa on ollut tyyntä ja kovia pakkasia. Eipä se ole juuri tavallista täällä saaristossa.»

Mutta laivuri, jonka suuri, sillilastissa oleva alus oli jäätynyt lähelle Marstrandia lahden pohjukkaan, juuri kun oli valmiina lähtemään merille, hän katsoi tuikeasti Torariniin ja sanoi:

»Vai tämä sinusta on kaunista ilmaa!»

»Mitäs muuta se olisi?» Torarin virkkoi. Hän näytti vilpittömältä kuin lapsi. »Taivas on selkeä, tyyni ja sininen, ja yö on yhtä kaunis kuin päivä. En ikänä ennen ole voinut näin monia viikkausia myötäänsä ajella merenselkää. Harvoin meri täällä ulkona jäätyykään, ja jos se jonakin vuonna on sattunut, niin aina on myrsky parissa päivässä ruhtonut sen auki.»

Laivuri seisoi synkkänä, kulmat rypyssä eikä viitsinyt vastata Torarinin puheisiin. Siiloin Torarin alkoi udella, miksei hän lähtenyt Marstrandiin. »Ei sinne ole jäätä myöten kuin tunnin matka», Torarin sanoi. Siihenkään ei vastausta tullut. Torarin arvasi, ettei mies tahtonut hetkeksikään poistua laivastaan, sillä jääthän voivat milloin tahansa aueta. Harvoin hän muisti miehisellä miehellä nähneensä niin ikävöiviä silmiä.

Mutta näinä pitkinä päivinä, jotka hän oli istunut sulettuna saaristoon, pääsemättä nostamaan purjeita, oli laivuri ennättänyt mietiskellä paljon asioita, ja hän sanoi Torarinille:

»Sinä, joka matkustelet kaikkialla ja kuulet kaikki mitä tapahtuu, tiedätkö miksi Jumala tänä vuonna niin kauan sulkee merenreittejä ja pitää meitä kaikkia vankeudessa?»

Nämä sanat saivat Torarinin hymyn katoamaan, mutta hän ei ollut tietävinään mitään ja sanoi: »En nyt käsitä mitä sinä sillä tarkoitat.»

»Niin», sanoi laivuri, kerran minä jäin Bergenin satamaan koko kuukaudeksi, ja joka päivä puhalsi vastatuuli, niin ettei ainoakaan laiva päässyt merelle. Vaan yhdessä niistä laivoista oli muuan mies, joka oli ryöstänyt kirkkoja, ja hän olisi päässyt karkuun, jollei myrsky pidättänyt. Sillävälin hänen olinpaikkansa ennätettiin löytää, ja kun mies oli viety maihin, silloin oitis tuli kaunis ilma ja tuuli kääntyi. Käsitätkö nyt, että minä saatan sinulta tiedustaa miksi Jumala pitää merenväyliä sulettuina?»

Torarin seisoi kotvan ääneti. Näytti kuin hän ensin olisi aikonut vastata totisin sanoin. Mutta hän luopui siitä aikeesta ja sanoi: »Sinä käyt synkkämieliseksi täällä saaristossa istumisesta. Mikset lähde pois Marstrandiin? Sen sanon että siellä on iloinen elämä. Siellä käy sadoittain vieraita, eikä niillä ole muuta tekemistä kuin tanssia ja juoda.»

»Mistä siellä niin paljon iloa riittää?» laivuri virkkoi.

»Ka, siellä on», Torarin sanoi, »meriväkeä, joiden alukset ovat jäässä kiinni niinkuin sinunkin. Siellä on joukottain sillinpyytäjiä, jotka juuri ennen jään tuloa olivat lopettaneet kalastuksen, vaan nyt eivät pääse kotia. Ja siellä on satakunta skottilaista palkkasoturia, jotka kuuluvat lähteneen Ruotsin kuninkaan palveluksesta ja nyt täällä vartovat laivakulkua päästäkseen meren yli Skotlantiin. Näidenkö kaikkein luulisit kulkevan kallellapäin ja jättävän viettämättä ilon päiviä?»

»No, kun niin on niin huvitelkoot, mutta minusta on viisainta odottaa täällä ulkona», sanoi laivuri.

Torarin katsahti häneen pikimmältään. Laivuri oli pitkä, laiha mies, Hänellä oli vaaleat ja kirkkaat silmät, vaan alakuloinen katse. Tuota miestä en minä saa iloseksi eikä kukaan muukaan, Torarin ajatteli.

Kerran vielä laivuri itsestään rupesi puhelemaan. »Ovatkohan ne kunnon väkeä ne skottilaiset?»' hän sanoi.

»Taidat olla sinä se, joka viet heidät tästä meren yli», Torarin virkkoi.

»Niin olen», sanoi laivuri. »Minulla on Edinburgiin menevä lasti, ja yksi heistä oli äsken täällä kysymässä heille tilaa. En oikein huolisi sellaisia maailmankiertäjiä laivaani ja pyysin häneltä miettimäaikaa. Sanohan mitä olet heistä kuullut! Mitä arvelet, uskaltaisiko heidät ottaa vastaan?»

»En ole kuullut heistä muuta kuin että ovat urheita miehiä. Voinet huoleti heidät ottaa.»

Mutta tuskin hän oli sen sanonut, kun hänen koiransa kohosi istualleen, ojensi kuononsa ilmaan ja alkoi ulvoa.

Torarin lakkasi nyt oitis skottilaisia kehumasta.