Part 1

AARNE HERRAN RAHAT

Kertomus

Kirj.

SELMA LAGERLÖF

Käsikirjoituksesta suomensi J.

Porvoossa, Werner Söderström, 1903.

SISÄLLYS:

Solbergin pappilassa. Laitureilla. lähetti. Kuutamossa. Vaimo. Raatikellarissa. Rauhaton. Sir Archien pako. Jään poikki. Aaltojen kohu.

Solbergin pappilassa.

1.

Siihen aikaan kun Tanskan kuningas Fredrik II oli Bohusläänin isäntä, asui Marstrandissa kalakauppias nimeltä Torarin Haakenpoika. Hän oli köyhä ja halpasäätyinen mies, sillä toisen kätensä vuoksi, joka oli rujo, ei hän kyennyt kalalle eikä soutomieheksi. Kun hän ei voinut saada merestä elatustaan, kuten muut rannikkolaiset, niin hän piti tapanaan ajella ympäri maakuntaa kaupittelemassa suolattua ja kuivattua kalaa. Hän ei ollut monta päivää vuodessa oman katon alla, kun myötäänsä piti kalakuorman päällä ajaa kituuttaa kylästä toiseen.

Yhtenä helmikuun iltana Torarin oli hämärän tullessa matkalla Kunghällasta Solbergin pitäjään päin. Maantie oli vallan aukeana ja tyhjänä, mutta Torarinin ei siltä tarvinnut olla ääneti, sillä hänellä oli vieressään kuorman päällä veljellinen toveri, jonka kanssa saattoi jutella. Se oli pieni mustaturkkinen koiraressu, jolle Torarin oli pannut nimeksi Grim. Enimmäkseen se makasi yhdessä kohti, pää käpälien välissä ja vaan silmäniskuilla mukautellen isäntänsä puheisiin. Mutta jos sille jotain vastenmielistä mainitsi, niin se kohosi istualleen, nosti kuononsa pystyyn ja ulisi pahemmin kuin susi.

»Nyt on niin asia, Grim koirani», virkkoi Torarin, »että tänään minä olen saanut tärkeitä uutisia. Sekä Kunghällassa että Kaarepyyssä huhuiltiin meren menneen jäähän. Kauniina ja kirkkaana ja kylmänä ilma nyt on viime ajat pysynytkin, kuten kyllä sinä tiedät joka kaiket päivät elelet ulkona, ja meri kuuluu tosiaan jäätyneen, ei yksin salmissa ja vuonoissa vaan pitkät matkat Kattegatiakin. Siellä ei nyt laine käy, ei nyt ole vene- eikä laivaväylää saariston sisään. Ylt'yleensä ulottuu paksu, luja, kierä jää, jota rekihevonen voi juosta raksutella Marstrandiin ja Paternosterluodolle asti.»

Kaikkea tätä koira kuunteli hyvin tarkkaan. Se ei siitä näyttänyt olevan millänsäkään. Se vaan makaili ja iski silmää Torarinille.

»Ei meillä kalakuormasta enään ole niin erittäin paljon tähteenä», puheli Torarin koiralleen. »Mitähän olisi, Grim, poiketa tienkäänteestä ja ajaa länteen päin merelle? Ajamme Solbergin kirkon ohi ja siitä Ödsmålskilin rantaan, ja siitä en luulisi olevan pitemmältä kuin viisi neljännestä suoraan Marstrandiin. Olisi komeata kerran tulla kotiin tarvitsematta käyttää venettä tai lauttaa.»

He ajoivat juuri silloin pitkää Kaarepyyn kangasta. Tähän asti ilma oli koko päivän ollut tyyni, mutta nyt tuli kankaan poikki kylmä tuulenviima, joka teki ilman kolakaksi.

»Velton näköistä tosin on lähteä kesken työstä paraana aikana», jatkoi Torarin omia puolustelujaan, »mutta nyt me olemme niin kauan kierrelleet kyliä, että jo olisi tarpeenkin saada kotona istahtaa pari päivää takan ääressä ja lämmitellä kohmettunutta ruumistaan.»

Koira makasi yhä mitään virkkamatta, ja siitä Torarin kalakauppias oli saavinaan vahvistusta aiheelleen.

»Nyt on äiti monet viikkokaudet istunut yksin kotituvassa», hän sanoi, huitoen käsivarsillaan saadakseen lämmintä. »Ikävissään hän kai jo meitä vartoo. Ja Marstrandissa vietetään reilua elämää nyt talvisaikaan. Kadut ja kujat, tiedäthän Grim, ovat tulvillaan vieraita kalastajia ja meriväkeä. Ranta-aitoissa on tanssit jok’ainoa ilta. Ja niitä olvimääriä, jotka krouvissa tulvivat, niitä sinä et jaksa käsittääkkään.»

Tätä jutellessaan Torarin painautui likemmäs koiraa, nähdäkseen kuunteliko se todella mitä hän sille sanoi.

Ja kun koira siinä lojui ihan valveillaan eikä millään tavalla tyytymättömyyttä osottanut, väliin vaan silmiään väläytti, niin Torarin tienhaarassa kääntikin länteenpäin merelle. Hän hotasi hevosta suitsenperillä ja antoi mennä aika kyytiä.

»Koska kerran ajetaan Solbergin pappilan sivu», Torarin taas hetken päästä virkkoi, »niin pistäynpä siellä kysymässä, onko totta että meri on Marstrandiin asti jäässä. Sieltä kai siitä asiasta saa tiedon.»

Tämän viimeisen Torarin sanoi vaan puoliääneen, ajattelematta kuuliko koira vai ei. Mutta tuskin se oli sanottu, kun koira kavahti pystyyn ja päästi kauhean ulinan.

Hevonen tempautui tiepuoleen, ja Torarinkin säikähti ja kääntyi katsomaan, oliko saanut susiparven kintereilleen. Mutta nähdessään että Grim siinä vaan ulvoi, hän koetti saada sitä rauhoittumaan.

»No veikkonen», Torarin sanoi koiralle, »etkö muista kuinka monta yötä me kumpikin olemme Solbergin pappilassa viettäneet? Ei tosin ole varmaa, tietääkö Aarne herra meren jäätymisestä mitään, mutta ainakin me häneltä saamme hyvän illallisen, ennenkuin merelle lähdetään.»

Koira ei Torarinin sanoista lauhtunut. Se nosti kuononsa pystyyn ja ulisi yhä hirveämmin.

Silloin Torarinia vähällä oli ruveta kammottamaan. Oli jo melkein pimeä, mutta Solbergin kirkko kuitenkin vielä häämötti tasangolla, jota maanpuolelta pitkät metsäharjut ja merenpuolelta puuttomat kalliokummut ympäröivät. Siinä suuren Valkosen tasangon keskellä ihan yksin ajaessaan hän tunsi olevansa vähänen kuin maan mato, jolla ei ole apua eikä turvaa. Mutta metsien pimennoissa ja aukeiden kallioiden koloissa piilevät suuret hiiden hirviöt, jotka nyt yön hämyssä rohkenevat hiipiä kätköistään esiin. Ja koko aukealla tasangolla ne eivät voi muuta saalista yllättää kuin hänet, Torarin polosen.

Vielä viimeisen kerran hän yritti rauhoittaa koiraansa.

»No veikkonen, mikä sinut on Aarne herraan suututtanut? Hän on jalosukuinen mies ja rikkain koko maassa. Jollei hän olisi papiksi ruvennut, olisi hänestä tullut sotasankari.»

Mutta tälläkään hän ei voinut saada koiraa vaikenemaan. Silloin hänen malttinsa loppui, niin että hän tarttui koiraa niskanahasta kiinni ja heitti sen kuormalta alas.

Koira ei lähtenyt reen jälkiä seuraamaan, vaan jäi istumaan tielle, ja sen ulinan Torarin kuuli siihen asti kun ajoi pimeän veräjäsolan läpi pappilan pihaan, jota matalat puiset huonejaksot ympäröivät kaikilta neljältä puolelta.

2.

Solbergin pappilassa istui pappi, Aarne herra illallispöydässä kaiken väkensä kera. Torarin oli ainoa vieras tässä joukossa.

Pappi oli ijäkäs, valkohapsinen mies, vaan vielä kuitenkin väkevä ja varreltaan ryhdikäs. Vieressä istui hänen vaimonsa, ja häneen oli ikä merkkinsä lyönyt. Hänen päänsä ja kätensä tutisivat, ja hän oli melkein kuuro. Herra Aarnen toisella puolen istui apupappi. Hän oli nuori ja kalpea ja huolestuneen näköinen, ikäänkuin olisi väsynyt siitä suuresta tietomäärästä, jonka hän opintovuosinaan Wittenbergissä oli koonnut.

Nämä kolme istuivat pöydän yläpäässä vähän niinkuin muista erillään. Heistä alaspäin istuivat ensin Torarin ja sitte palvelijat. Nämäkin olivat vanhaa väkeä. Niitä oli kolme renkiä, kaikki kaljupäitä, kumaraselkäisiä, ja kaikkien silmät räpyttivät ja vuotivat vettä. Piikoja oli vaan kaksi. He taisivat olla hiukan nuorempia ja reippaampia kuin rengit, mutta hekin näyttivät olevan työn kuluttamia ja vanhuuden raihnaisia.

Pöydän alipäässä istui kaksi lasta. Toinen oli papin pojantytär. Hän ei ollut kuin neljäntoistavuotias, valkotukkainen, hyvin hento ruumiiltaan. Kasvot olivat vielä kesken kehityksensä, vaan kaunis hänestä näytti tulevan. Hänen vieressään istuva neitonen oli köyhä tyttö, etäistä sukua papin rouvalle. Hän oli orpo ja oli otettu pappilan kasvatiksi. Molemmat neitoset istuivat ihan lähetysten lavitsalla ja näyttivät olevan keskenään hyvät ystävykset.

Kaikki nämä istuivat ja söivät sanaakaan virkkamatta. Torarin katseli vuorotellen itsekutakin, mutta kenenkään ei näyttänyt tekevän mieli jutella atrian aikana. Kaikki vanhukset ajattelivat samaa asiaa: Se on suuri siunaus, kun saa ruokaa eikä tarvitse kärsiä puutetta eikä nälkää, niinkuin meidän ennen on monet kerrat täytynyt tehdä. Ei pidä ruuan ääressä muuta miettiä kuin kiittää Jumalaa hänen hyvyydestään.

Kun Torarin ei päässyt puheisiin kenenkään kanssa, niin hänen silmänsä kiertelivät huonetta. Hän tarkasteli milloin suurta takkauunia, joka monikerroksisine lavoineen täytti koko ovipuolen tupaa, milloin taas korkeapylväistä uudinvuodetta huoneen peränurkassa. Hän antoi katseensa kiertää seiniä pitkin kulkevia lavitsoja, tai kohota suureen lakeisaukkoon, josta savu kiemurrellen tuprusi ulos ja talvihuurua virtasi sisään.

Kun Torarin kalakaupustelija, joka asui rannikon pienimmässä hökkelissä, tämän kaiken näki, niin hän ajatteli: Olisinpa minä sellainen suurmies kuin Aarne herra, niin en tyytyisi asumaan tällaisessa vanhankansan pirtissä, joka on kaikki yhtenä huoneena, Rakentaisin kivestä korkeapäätyisen talon, jossa olisi monet huoneet, niinkuin on meidän Marstraridin pormestarilla ja neuvosmiehillä.

Mutta useimmin Torarin käänsi katseensa suureen tammiarkkuun, joka seisoi pylväsvuoteen jalkopäässä. Hän katseli senvuoksi sitä niin usein, kun kerrottiin että pappi, Aarne herra siinä säilytti kaikkia hopearahojaan, sanottiinpa vielä että niitä siinä oli aivan reunoja myöten.

Ja Torarin, joka oli niin köyhä että hänellä tuskin koskaan oli hopearahaa taskussaan, hän sanoi itsekseen: Enkä minä sittenkään noista rahoista huolisi. Sanotaan että Aarne herra on ne ottanut suurista luostareista, joita näillä tienoin ennenaikaan oli, ja että vanhat munkit ovat ennustaneet hänelle turmiota noiden rahojen tautta.

Juuri näissä ajatuksissa ollessaan Torarin näki vanhan kuuron emännän nostavan kätensä korvalliselle kuullakseen paremmin. Sitte hän kääntyi Aarne herraan päin ja kysyi häneltä: »Mitähän varten nyt Branehögissä puukkoja hiotaan?»

Huoneessa oli niin täydellisen äänetöntä, että kun vanhus tämän sanoi, kaikki säpsähtivät ja katsoivat kauhistuneina toisiinsa. Kun he näkivät hänen istuvan käsi korvalla ja kuuntelevan jotakin, niin hekin varoivat liikuttamasta lusikoita ja teroittivat kuuloaan.

Hetken oli huoneessa ihan kuoleman hiljaisuus, mutta sen aikana emäntä vanhus kävi yhä enemmän ja enemmän rauhattomaksi. Hän tarttui herra Aarnen käsivarteen ja kysyi häneltä: »En ymmärrä miksi tänä iltana Branehögissä niin pitkiä puukkoja hiotaan.»

Torarin näki, että Aarne herra hiveli vaimonsa kättä rauhoittaakseen häntä. Hän ei kuitenkaan huolinut vastata, vaan söi rauhallisesti kuten ennenkin.

Emäntävanhus istui yhä edelleen käsi korvalla. Hän sai kauhusta vedet silmiinsä, ja hänen kätensä ja päänsä tutisivat kuin suonenvedossa.

Silloin nuoret neitoset, jotka istuivat pöydän alipäässä, tyrskähtivät hätäiseen itkuun.

»Ettekö te voi kuulla sitä kitinää ja raaputusta?» vanhus kysyi. »Ettekö te voi kuulla, miten se kirskuu ja korvia viiltää?»

Aarne herra istui ääneti ja hiveli vaimonsa kättä. Niin kauvan kun hän oli vaiti ei kukaan rohjennut mitään virkkaa.

Mutta kaikki uskoivat, että vanha perheenäiti kuuli jotakin, jotain hirvittävää, joka ennusti turmiota. Kaikki tunsivat veren suonissaan jähmettyvän. Ei kukaan muu pöydässä istujista enään uskaltanut viedä ruokapalaa suuhunsa, paitse Aarne herra itse.

He ajattelivat, että emäntävanhushan monet vuodet oli pitänyt taloudesta huolen. Hän oli aina ollut kotosalla ja älykkäästi ja hellästi valvonut lapsia ja palvelijoita, karjaa ja koko omaisuutta, niin että kaikki oli menestynyt. Nyt hän oli työn kuluttama ja ikäloppu, mutta varmasti hän ennen ketään muuta vaaran huomaisi, jos se taloa uhkaa.

Emäntävanhuksen hätä kasvoi kasvamistaan. Hän laski kätensä ristiin, ja avuttomana hän alkoi itkeä yhä kiihkeämmin, niin että kyynelet suurina karpaloina vierivät pitkin kuihtuneita poskia.

»Etkö sinä ollenkaan edes kysy, Aarne Aarnenpoika, mistä tämä hätä minulla on?» hän valitti.

Aarne herra nyt kumartui häneen päin ja sanoi: »En ymmärrä mitä sinä oikein olet säikähtänyt.»

»Niitä pitkiä puukkoja minä pelkään, joita siellä Branehögissä hiotaan», vaimo sanoi.

»Miten sinä voit kuulla, että Branehögissä puukkoja hiotaan?» sanoi Aarne herra hymähtäen. »Onhan siihen taloon täältä neljänneksen matka. Ota nyt lusikka käteesi ja anna meidän syödä illallinen loppuun!»

Vanhus koetti hillitä kauhuaan. Hän tarttui lusikkaansa ja pisti sen maitoruukkuun, mutta sitä tehdessä hänen kätensä vapisi niin, että kaikki kuulivat lusikan kalisevan laitaan. Mutta heti hän panikin sen pois lautaselle. »Miten minä voin syödä?» hän sanoi. »Enkö kuule kuinka se kirskuu, enkö kuule kuinka se viiltää?»

Silloin Aarne herra työnsi maitoruukun pois luotaan ja pani kätensä ristiin. Kaikki toiset tekivät samoin, ja apupappi alkoi lukea ruokasiunausta.

Sen loputtua Aarne herra katseli pöydän ääressä istujoita, ja kun hän näki että he olivat kalpeina ja säikäyksissään, niin hän suuttui.

Hän alkoi puhua heille niistä ajoista, kun hän oli tullut Bohuslääniin saarnatakseen siellä Lutherin oppia. Silloin olivat Paavilaiset ahdistaneet häntä ja hänen palvelijoitaan kuin metsän petoja. »Emmekö ole nähneet vihamiehen tiepuolessa väijyvän meitä, kun olimme menossa Herran huoneeseen? Emmekö ole saaneet hengen hädässä lähteä pakoon omasta kodistamme ja turvattomina samoilla metsiä? Nytkö meidän on ylenannettava itsemme?»

Aarne herra puhui kuin sankari, ja kaikkien rohkeus nousi häntä kuullessaan.

Tottahan se on, he ajattelivat. Jumala on suojellut Aarne herraa suurimmissa vaaroissa. Hänen kätensä on hänen turvanaan. Hän ei palvelijaansa hukkaan heitä.

3.

Kun Torarin ajoi ulos pappilan pihasta, tuli hänen koiransa häntä vastaan ja hyppäsi kuormalle. Nähdessään, että koira oli koko ajan pysytellyt pappilan ulkopuolella, Torarin kävi uudestaan levottomaksi. »Grim koirani», hän sanoi, »mitä sinä täällä solassa istuskelet? Miks’et tule taloon saamaan ruokaa. Uhannekko mikä Aarne herraa? Jokohan minä hänet nyt näin viime kertaa? Mutta kerranhan kuolema yllättää suuretkin uroot. Taitaa hänkin jo olla lähes yhdeksänkymmenen vuotias.»

Torarin käänsi sille tielle, joka Branehögin kartanon ohi vei Ödsmålskilin rantaan.

Branehögin ohi ajaessaan hän näki, että siellä oli piha täynnä rekiä ja että valoa pilkotti sulettujen ikkunaluukkujen raoista.

Kun Torarin tämän näki, niin hän sanoi Grimille: »Täällä on väki vielä valveilla. Ajanpa taloon ja kysäsen, onko siellä tänä iltana puukkoja hiottu.»

Hän ajoi kartanolle, ja oven avatessaan hän näki että siellä pidettiin suuria pitoja. Seinälavitsat olivat täynnä vanhoja miehiä, jotka ryyppivät olutta ja viiniä, ja nuoriso häili permannolla, leikkien ja laulaen.

Torarin näki oitis, ettei täällä kukaan voinut aseitaan varustella eikä olla surmahankkeissa. Hän työnsi oven kiinni ja aikoi juuri lähteä tiehensä, kun isäntä tuli jälestä. Hän kärtti Torarinia jäämään pitoihin, kun kerran oli niihin sattunut tulemaan, ja veti hänet mukanaan pirttiin.

Torarin istui sitte pitkän aikaa juttelemassa talollisten kanssa. He olivat hyvin nousutuulella, ja Torarin oli hyvillään kun sai heittää mielestään kaikki pahat aatokset.

Vaan Torarin ei ollut ainoa, joka tuli myöhään tämän illan pitoihin. Vielä paljon myöhemmin tuli eräs mies vaimoineen. He olivat kuluneissa puvuissa ja sisään käytyään pysähtyivät ujosti ovensuu-nurkkaan.

Isäntä meni heti uusia vieraita vastaan. Hän otti heitä toista toisesta kädestä ja vei heidät peremmälle istumaan. Sitte hän sanoi toisille: »Eikös ole totta kun sanotaan, että jolla on lyhin tie, se viimeksi perille ehtii? Nämä ovat minun lähimmät naapurini. Täällä Branehögillä ei muita tilallisia olekkaan kuin he ja minä.»

»Ennemmin sano ettei ole muita kuin sinä», mies virkkoi. »Ethän minua voi tilalliseksi nimittää. Olenpahan vaan sysimies, jonka olet antanut laittaa mökin maallesi.»

Sysimies sai paikan Torarinin vieressä, ja he alkoivat jutella. Vastatullut kertoi Torarinille, mistä syystä hän niin myöhään näihin pitoihin saapui. Heillä oli nimittäin ollut vieraita kotimökissään eivätkä olleet tohtineet jättää sitä heidän haltuunsa. Kolme kiertelevää nahkurinsälliä oli ollut heillä koko päivän. Aamulla tullessaan he olivat olleet uuvuksissa ja ylen kurjan näköisinä. Olivat kertoneet eksyneensä metsään ja harhailleensa ruuatta koko viikon. Mutta saatuaan sitten syödä ja nukkua olivat he äkkiä elpyneet, ja illalla he olivat kysyneet, mikä täällä oli paikkakunnan suurin ja komein talo, josta he voisivat mennä tiedustelemaan työtä. Sysimids oli vastannut, että pappila, jossa herra Aarne asui, oli rikkain niillä mailla. Mutta tuskin hän oli sen sanonut, kun he olivat purkaneet reppunsa, vetäneet esille pitkiä puukkoja ja ruvenneet niitä hiomaan. Sitä he olivat tehneet kotvan aikaa, ja silloin he olivat niin hurjan näköisiä, että sysimiestä ja hänen vaimoaan kauhistutti eivätkä he rohjenneet lähteä pois kotoaan. »Näen heidät vielä niinkuin tuossa edessäni istuisivat niitä puukkojaan kirnuttamassa», sanoi sysimies. »He olivat hirveän näköisiä. Heillä oli suuret parrat, joita milloin lienevätkään kerinneet, ja yllään oli karvapäälliset, visaiset nahkatakit, jotka olivat ihan liassa. Minä jo ajattelin, että koirankuonolaisia olin mökkiini saanut. Olin oikein mielissäni, kun ne viimein lähtivät tiehensä.»

Kun Torarin kuuli tämän, niin hän kertoi sysimiehelle mitä hänen pappilassa käydessään oli tapahtunut.

»Siis Branehögissä kumminkin tänään puukkoja hiottiin», sanoi Torarin nauraen. Hän oli nyt juonut aikalailla, sillä kylään tullessaan hän oli ollut niin alakuloinen ja pelästynyt, että hänen oli täytynyt ottaa lohdutusta siitä mistä saisi.

»Nyt olen iloinen taas», hän sanoi, »kun sain tietää, ettei se mikään ennustusmerkki ollut jonka papinrouva kuuli, vaan että joku nahkuri vaan laittoi työkalujaan kuntoon.»

4.

Oli aamuyö, kun kaksi miestä astui ulos Branehögin pirtistä pannakseen hevosensa valjaisiin ja ajaakseen kotia.

Pihalle päästyään he näkivät pohjan puolella tulipalon leiskuvan kohti taivasta. He riensivät oitis pirttiin takaisin ja huusivat: »Tulkaa ulos! Tulkaa ulos! Solbergin pappila on tulessa!»

Pidoissa oli paljon väkeä koolla, ja kenellä oli hevonen, heittäytyi sen selkään ja ehätti pappilaa kohti, vaan melkein yhtä pian nekin ehtivät perille, joiden oli sinne juostava omin kerkein jaloin.

Kun pitovieraat saapuivat pappilaan, eivät he siellä tavanneet ainoatakaan ihmistä. Näytti kuin kaikki olisivat nukkuneet, vaikka liekit pilvissä roihusivat.

Tulessa eivät olleet itse rakennukset, vaan asuinpirtin seinustalle koottu nuotio, jossa oli sytykkeenä risuja ja olkia. Se ei ollut vielä kauan palanut. Liekit olivat vasta ennättäneet noeta vanhaa hirsiseinää ja sulattaa lunta olkikatolta. Mutta räystäässä tuli jo kumminkin kyti. Kaikki huomasivat heti, että tässä oli murhapoltto. He alkoivat epäillä, nukkuivatko Aarne herra ja hänen väkensä tosiaan, vai oliko heille jotakin tapahtunut.

Vaan ennenkuin pelastajat menivät sisään pyrkimään, he ensin pitkillä riuvuilla syytivät nuotiohalot pois seinustalta ja kiipesivät repimään alas katto-olkia, jotka savusivat ja olivat vähällä leimahtaa tuleen.

Sitte joitakuita miehiä meni avaamaan pirtin ovea ja herättämään Aarne herraa. Mutta kun etumainen heistä saapui kynnykselle, hän väistyi syrjään, päästääkseen edelle sen joka tuli hänen jälessään.

Tämä meni askelen eteenpäin, mutta kun hänen piti tarttua ovenripaan, niin hänkin väistyi syrjään jälessä tulevan tieltä.

Sitä ovea heidän oli hirmu avata, sillä sen kynnyksen alatse tihkui leveä verivirta ja kädensija oli veritahroissa.

Silloin ovi aukeni heidän edessään ja herra Aarnen apupappi tuli ulos. Hän hoiperteli miehiä kohti, päässään iso haava ja yltäpäältä verissä.

Hän oli hetkisen seisallaan miesten edessä ja kohotti kättään pyytääkseen olemaan ääneti.

Sitte hän sanoi korisevalla äänellä: »Tänä yönä herra Aarne surmattiin koko väkineen. Kolme murhamiestä tunkeutui lakeisen kautta sisään, yllään karvapäälliset nahkatakit. He hyökkäsivät kuin pedot päällemme ja tappoivat meidät.»

Enempää hän ei jaksanut. Hän horjahti seisaaltaan ja kaatui kuoliaana maahan miesten jalkoihin.

Nyt miehet menivät pirttiin ja näkivät, että se mitä pappi oli sanonut oli totta.

Se suuri arkku, jossa Aarne herra oli tallettanut rahojaan, oli hilattu pois, ja herra Aarnen hevonen oli otettu tallista sekä hänen rekensä vajasta.

Talonpojat näkivät jalasten jälkien vievän pappilan niittyjen poikki merelle, ja parikymmentä miestä riensi murhaajia takaa-ajamaan. Vaan naiset menivät huoneeseen ja nostivat ruumiit verisestä pirtistä ulos puhtaalle lumihangelle.

Silloin ei siinä herra Aarnen koko väkeä ollutkaan, vaan yksi puuttui. Se oli se köyhä neitonen, jonka Aarne herra oli ottanut talon kasvatiksi. Ihmeteltiin oliko hän päässyt pakoon, vai olivatko murhamiehet vieneet hänet mukanaan.

Mutta kun he koko pirtin tarkkaan tutkivat, niin he löysivät hänet istumasta kyyrysissään suuren uunin takana. Siinä hän oli piillyt koko tappelun ajan, eikä hänelle ollut mitään pahaa tapahtunut, mutta hän oli kauhusta niin tyrmistynyt ettei kyennyt puhumaan eikä vastaamaan.

Laitureilla.

Sen köyhän neitosen, joka oli pelastunut verilöylystä, oli Torarin vienyt mennessään Marstrandiin. Hänen oli käynyt neitoa niin sääli, että oli tarjonnut hänelle asunnon pienessä mökissään, jossa hän saisi syödä yhtä ruokaa hänen ja hänen äitinsä kanssa.

Tämän enempää, hän ajatteli, en kykene tekemään Aarne herran hyväksi, joka on minulta monet kerrat ostanut kaloja ja antanut minun syödä pöydässään.

Vaikka olenkin köyhä ja alhainen, Torarin mietti, niin parempi neidon sentään on tulla mukaani kaupunkiin kuin jäädä tänne maan taloihin. Marstrandissa on monta rikasta porvaria, ja jonkun sellaisen luona hän voinee saada palveluspaikan, jossa tulee toimeen.

Kaksi ensimäistä päivää Marstrandissa ollessaan neito istui itkien aamusta iltaan. Hän vaikeroi Aarne herran ja hänen väkensä kohtaloa ja että hän itse nyt oli jäänyt vallan yksin. Vaan kaikkein enimmän hän valitteli rakasta kasvinsisartaan, ja toivoi ettei olisi uunin taakse kätkeytynyt, vaan mennyt hänen seurassaan kuolemaan.

Torarinin äiti ei tähän mitään virkkanut niin kauvan kun poikansa oli kotona. Mutta kolmantena päivänä hän lähti uudelle matkalle, ja silloin hänen äitinsä sanoi neitoselle:

»En ole minä niin rikas, että voisin sinut, Elsa, ruokkia ja vaatettaa, ilman että itse muuta kuin istut kädet helmassa ja surujas paimennat. Lähde mukaan rantalaiturille ja opi perkaamaan kaloja!»

Silloin Elsa meni hänen mukanaan laiturille ja seisoi koko päivän ulkona muiden kalaperkaajien kanssa ahertamassa.

Vaan enimmät näistä naisista olivat nuoria ja ilosia. He alkoivat jutella Elsan kanssa ja kysyivät häneltä, miksi hän oli niin surullinen ja äänetön.

Silloin Elsa rupesi heille kertomaan, missä hädässä hän oli vasta, kolme yötä sitten ollut. Hän puhui kolmesta murhamiehestä, jotka olivat tunkeutuneet lakeisen kautta sisään ja surmanneet _kaikki hänen ainoat omaisensa_.

Kun Elsa juuri tätä kertoi, valahti tumma varjo pöydälle, jonka ääressä hän työskenteli. Ja katsahtaessaan ylös hän näki edessään kolme hienoa herraa, joilla oli päässä leveät töyhtöhatut ja yllään samettipuvut, joiden puuhkahihoissa oli silkki- ja kultaompeleita.

Yksi heistä tuntui olevan muita ylhäisempi. Hän oli hyvin kalpea, posket olivat sileiksi ajellut, ja silmät olivat syvissä kuopissa. Näytti siltä kuin hän olisi äsken ollut sairaana. Mutta muuten hän oli hupaisen näkönen keikari, joka lystinpäiten kierteli päivänpaisteisilla laitureilla näyttelemässä kaunista pukuaan ja kauniita kasvojaan.

Elsa neiti unohti kesken kovan työnsä ja juttelunsa. Hän jäi avossa suin ja silmät suurina katselemaan outoa herraa. Ja tämä hymyili hänelle.

»Emme ole tulleet tänne sinua säikyttämään, neitonen», hän sanoi, »vaan pyydämme sinua meidänkin kuullen juttelemaan tarinasi.»

Köyhyydessä elänyt Elsa ei ollut ikänään sellaista miestä nähnyt. Häntä ujostutti kovin ruveta hänen kuullensa puhumaan. Hän jäi äänettömäksi ja katseli vaan alas työhönsä.