Part 5

Samana päivänä, kun määräaika loppui, syöksyi Jan Wilken sisään. Hän oli vihdoinkin saanut selville, että Ole Berg tällä välin oli julkaissut kehoituksen, joka allekirjoittamista varten oli lähetetty kaupungin kunnioitettaville porvareille. Sen sanamuotoa hän ei tuntenut, mutta hän oli varma, että kyseessä oli jokin juoni Aamiaislehteä vastaan.

Neiti Sten pelästyi kovasti, mutta hän oli itsepäinen eikä toistaiseksi sähköttänyt de Beeriä kotiin.

Illalla hän sai ensiluokkaisesta lähteestä tietää kehoituksen sanamuodon. Ilmoituslehden palstat tarjosivat sirossa painoasussa seuraavaa:

»TIEDOKSIANTO.

Voidaksemme mahdollisesti vapauttaa kunniallisen kaupunkimme lehdestä, jonka tarkoitusperät ja toimintatavat eivät mielipiteemme mukaan ole sopusoinnussa niiden periaatteiden kanssa, joita voidaan vaatia säädylliseltä lehdeltä, olemme me allekirjoittaneet päättäneet ensi maanantaista lähtien olla tekemättä ostoksia niiltä, jotka ilmoittavat Aamiaislehdessä tai jollakin muulla tavalla tukevat mainittua lehteä.»

Allekirjoitukset olivat lukuisat. Kahdeksankymmentä seitsemän kaupungin parasta nimeä.

Kun neiti Sten luki tämän, kävi hän kalpeaksi kuin ruumis.

»Jumala varjelkoon, mitä minun on tehtävä?» Mutta sitten hän rohkaisi mielensä. »Huolehdin asiasta itse.» Hän otti sähkösanomalomakkeen ja kirjoitti:

De Beer, Grand Hotel, Kristiania.

Aamiaislehteä boikoteerataan, tilanne epätoivoinen, tulkaa heti.

STEN.

VIII.

»No mutta rakas, kiltti neiti Sten, älkää nyt ottako sitä niin hirveän raskaasti. Eihän ole henki kyseessä.» Carsten de Beer käveli edestakaisin lattialla eikä tietänyt, mitä tehdä tai sanoa lohduttaakseen häntä.

Neiti istui pulpettinsa ääressä aivan masentuneena. Hän kumartui, kätki kasvonsa ja itki, niin että koko hänen ruumiinsa tärisi hysteerisesti vavahdellen.

De Beer antoi hänen itkeä, meni sitten hänen luokseen ja laski hellävaroen kätensä hänen olalleen:

»Kas niin, olkaa nyt järkevä, pikku neiti. Ettehän te kuitenkaan voi sitä auttaa.»

Itsepäisesti neiti vastasi yhä itkien:

»Niin, se on minun syyni — minun yksin. — Oo, olen niin pahoillani, niin pahoillani.»

»Kuulkaas nyt, rakas lapsi. Koettakaamme puhua vähän järkevästi siitä, mitä on tapahtunut. Te voinette huomata, ettei ole teidän syynne, että vastustajamme tarttuvat tuollaisiin likaisiin aseisiin.»

»Minä siihen aiheen annoin», kuului lohduttomasti.

»Sepä hiivattia. Tunnette Ole Bergiä suunnilleen niin paljon, että tiedätte sen miehen keksivän aina aiheen, kun sitä tarvitsee. Kuinka tahansa olisittekaan pelannut, niin hän olisi kyllä huolehtinut siitä, että asiat menisivät hänen tahtonsa mukaan, niin että älkää nyt huokailko sen vuoksi. Välttämättömyyten on taivuttava, mutta sen vuoksi ei kannata pillittää.»

Mutta neiti vain ei saanut lohtua. De Beer kävi yhä enemmän ja enemmän neuvottomaksi. Millä hän rauhoittaisi häntä? Niinä päivinä, kun hän oli ollut poissa, oli hän kaivannut hänen seuraansa enemmän kuin tahtoi itselleen tunnustaa. Useammin kuin kerran hän oli tuona lyhyenä aikana yllättänyt itsensä kaipaamasta hänen reimaa nauruaan ja iloista mielialaansa.

Äkkiä hän sai aatteen. Hänen kasvojaan valaisi levollinen hymy, mutta, hän kiiruhti rypistämään ne totisiksi taas, ennenkuin neito huomaisi. Ja ääni oli haudanvakaa hänen sanoessaan:

»Tiedättekö, neiti Sten, ettette kadota mitään tämän historian vuoksi. Nuo kuusisataa kruunua, joista sovimme erään kerran, saatte te lyhentämättä, kuinka tahansa käyneekään.»

Neiti nousi äkkiä kopeana ja kalpeana.

»Mitä sanottekaan?»

De Beer käsitti täysin väärin tilanteen. Nyt hän hymyili leveästi:

»Nuo kuusisataa kruunua, joista sovimme, että saisitte ne, jos minä voittaisin vedon; ne voitte saada koska haluatte, kernaasti heti, jos niin mielitte.»

Neito kalpeni:

»Ettekö häpeä?»

»Ku-kuinka...?»

»Ettekö häpeä? Saatatteko hetkeäkään uskoa, että olen uhrannut noille kurjille kruunuille ainoatakaan ajatusta. Voitteko luulla, että nyt kun on kysymyksessä teidän koko taloudellinen asemanne, niin minä olisin niin pikkumainen, että vain ajattelisin omaa etuani. Se on loukkaus, jota en olisi odottanut teiltä, herraseni.»

De Beer kävi aivan ymmälle.

»Mutta — työnne, neiti — se toki on pienen muistolahjan arvoinen.»

Neiti nauroi kylmästi ja katkerasti:

»Niin, työni, se on erinomaista.»

»Sitä se todella on, ja teette ilkeästi kun pidätte tarjoustani niin nurinkurisena.»

»Tarpeeksi tästä. Miksi ivaatte minua näin? Olenhan ilmeisesti todistanut kelpaamattomuuteni; mutta teillä ei liene mitään nautintoa korostaa sitä niin julmasti. Eikö teille riitä, että nyt olen palkaton, enkä suorastaan tiedä, mistä saisin jonkun.» Hän purskahti taas itkuun.

»Mitä puhetta se on? Olenko minä sanonut teidät irti?»

»Sehän teidän on tehtävä. Ja vaikkapa ette sitä tekisikään. Ymmärrättehän, etten voi jäädä tänne enää.»

»Sitä ette tarkoita.»

»Toden totta, tarkoitan. Vain siksi en ole vielä sanonut irti, että saisitte ajaa minut ovesta.»

Toisen täytyi hymyillä kaikesta huolimatta:

»Minä — teidät?»

»Niin, se on teidän ainoa keinonne. Kun ilmoitatte lehdessä, että olette sanonut minut irti palveluksestanne, niin voitte vielä pelastaa jätteet. Silloin ei muilla ole enää mitään verukkeita jatkaa boikottausta.»

»Sitä en tee ikinä.»

»No, sitten minun on lähdettävä itsestäni, ja kiitän teitä vilpittömästi, kun annatte minun poistua niin säädyllisesti kuin suinkin, mutta siinä ette menettele viisaasti.»

»Enpä ole ikinä moista kuullut. On niinkuin meidän tänään olisi kaikin mokomin ymmärrettävä toisiamme väärin. Olkaa nyt järkevä, pyydän teitä niin kauniisti.»

»Niin, mutta...»

»Ei mitään mutta. Tietysti jäätte tänne nyt, kun tarvitsen teitä kipeimmin kuin milloinkaan ennen. Ettehän tahtone, että ajattelisin teidän lähtevän pakoon, kun hätä on pahimmillaan. Sillä siten käsittäisin asian, jos jätätte meidät nyt.»

* * * * *

Sellainen työnilo, jota yhä kesti, oli enemmän kuin de Beer oli ajatellut mahdolliseksi. Oli kuin kaikki olisi lentänyt hänen käsistään, ja ajatukset työskentelivät niin taipuisasti ja selvästi. Hänelle ei tuottanut pienintäkään vaivaa pudistella itsestään artikkeleita toinen toisensa jälkeen, räiskyvän sukkelia ja säkenöivän älykkäitä. Ja tänä aikana, kun tilanne muuten oli jotenkin lohduton, boikottaus jatkui järkähtämättä; mutta irtonumeroiden myynti kävi suurenmoisesti ja tilaukset kasvoivat tasaisesti; sillä kaikki olivat yksimielisiä siitä, että lehteä toimitettiin erinomaisesti. De Beerin kiihkeimpien vihamiesten oli pakko myöntää, että »Aviisi» jäi auttamattomasti jälkeen tässä suhteessa.

Ole Berg osotti tunnustustaan ostamalla henkilökohtaisesti irtonumeronsa toimistosta jok'ikinen aamu. Muuten hän ei paljon puhunut. Kerran hän tapasi neiti Stenin; silloin hän vain hymyili ja sanoi ohimennen:

»Hyvä, olette todellakin nasevia.»

Mutta neito ei ollut hänestä tietääkseen. Hädin tuskin hän soi hänelle tavalliselle ostajalle tulevan nyökkäyksen.

»Kaunotar on vihoissaan; mutta hiton aistikas hän on», mutisi hän itsekseen pistäessään lehden taskuunsa ja poistuessaan. Mutta myöhemmin hän klubissa vannoi, että neiti Sten oli kaupungin ihanin tyttölapsi, ja ellei tuo puolihöperö de Beer voisi sen vertaa nähdä, niin hänet olisi hirtettävä.

De Beer oli muuten samaa mieltä; mutta hänpä ei sanonut sitä ääneen. Hän käyskenteli päivisin ja katseli tarpeekseen Gudrunia. Viime aikoina nimitti hän ajatuksissaan häntä vain pelkästään Gudruniksi.

Tyttö puolestaan oli saanut olentoonsa jotakin hiljaista, jota hän ennen ei ollut omannut; mutta se sopi hänelle lumoavan hyvin. Hän liiteli sisään ja ulos sävyisästi, ei humuten ja huhkien kuten ennen; ja oli kuin päivänpaiste olisi seurannut häntä, mihin tahansa hän tulikin. Eikä hän pohjaltaan ollut menettänyt hupaisuuttaan; sillä kun de Beer antoi hänelle tehtäväksi valmistaa pilakuvia, joilla täytettäisiin neljännen sivun ammottavat aukot, niin hän sai niitä toimeksi kokonaisen sarjan parin päivän aikana. Joukossa oli erinomaisia, kuten esimerkiksi etevä piirros Ole Bergistä, joka kävi kerjäämässä nimiä listaansa; tai mustetahra, joka lähemmin tarkastettaessa osoittautui Modaliksi. Seikkoja, jotka saivat sekä de Beerin että yleisön hupaisaan vireeseen.

Oli kuin Aamiaislehti tähän aikaan olisi antanut juhlan tunnun koko kaupungille. Joka aamu, kun kunnon porvarit tapasivat toisensa, kysyivät he: »Oletko lukenut lehteä tänään?» Ja lehti tarkoitti Aamiaislehteä. Kukaan ei ajatellut Ilmoituslehteä, ei ollut niin sieluakaan, joka edes olisi muistanut, että sekin oli olemassa.

Vihdoin eräänä päivänä tuli eräs siirtomaantavarakauppias toimistoon. Hän näytti vähän huolestuneelta, ikäänkuin hänellä ei olisi ollut hyvää omaatuntoa, mutta kaivoi sitten esiin ilmoituksen, minkä työnsi konttorineidille:

»Mitä maksaa saada tuo lehteen?»

»Montako kertaa?»

»Kahdesti viikossa kolmen kuukauden aikana.»

Neiti laski hinnan. Kauppias tinki vähän, mutta tyytyi sitten.

»Minäpä tahdon ilmoittaa lehdessänne. Hieno väki ei minulta kuitenkaan osta.»

Se oli alku. Yksi ja toinen noudatti pelokkaasti esimerkkiä. De Beer määräsi, että saatiin antaa mahdollisimman suuri alennus, ja alkoi liikkua maine, että Aamiaislehti oli helppo ilmoituslehti. Vähitellen tämä alkoi tehota.

Suurta parannusta ei tullut; mutta saarto oli tiettävästi rikottu.

* * * * *

»Tästä kyllä selviydytään, sen saatte nähdä, neiti, tästä kyllä selviydytään», sanoi de Beer ja hieroi käsiään. Salomonsen, Moses Salomonsen, jolla oli suuri herrainvaatetusliike, oli lähettänyt puolensivun ilmoituksen, joka oli painettava joka päivä kahden viikon aikana. »Ole on kuin onkin erehtynyt laskelmissaan, kun luuli voivansa boikotteerata meitä. Ja tilaajamääräkin kasvaa hyvin. Tässä kuussa olemme saaneet 256 uutta. Se ei ole niinkään huonosti, ja se on yksin teidän ansionne, sillä nuo piirroksenne ovat tehneet ihmeitä.»

»Nyt laskette liikoja, toimittaja. Teidän artikkeleitanne yleisö himoitsee. Viimeinen »Kunnianloukkausjutustamme» oli kerrassaan verraton. — Ties muuten, kuinka jutun käy. Minut kai sen vuoksi pistetään kiinni lopuksi.» Neiti hymyili hänelle veitikkamaisesti pulpettinsa yli.

»Niin teidän käy ja kaupan päälliseksi teidät tuomitaan ja hirtetään kuin noita, mikä olettekin. Maassa on toki vielä oikeamielisyyttä. — Mutta leikki pois ja totisuus esiin, me menetämme jutun. Saamme sakkoa ja saamme niellä pahimmat sanat. Emme pääse vähemmällä. Mutta se ei tee mitään. Joka viimeksi nauraa, nauraa parhaiten, ja ehkä se loppujen lopuksi olen minä.»

»Olen niin pahoillani, etten sanoa saata, kun olen saattanut niskoillenne kaiken tämän.»

»Mutta minäpä en ole pahoillani. Ikinä minun ei ole ollut parempi olla kuin viime viikkoina.»

»Loruja.»

»Ei, vaan totta, neiti Gudrun. On vain yksi ainoa asia, jonka toivoisin itselleni.»

»Mikä sitten?»

»Tahdotteko todella tietää sen?»

Neito hätkähti äänen sävystä: siihen kätkeytyi jotakin, jota hän ei oikein ymmärtänyt. Hän vilkaisi de Beeriin, mutta ei tullut sen viisaammaksi. Hän ei vastannut heti.

De Beer nousi ja tuli hänen luokseen.

»Tahdotteko tietää sen?» sanoi hän toistamiseen.

»Tahdon», sanoi hän, mutta nyt hän oli tulipunainen.

De Beer tarttui hänen käteensä.

»Se mitä minulta vielä puuttuu, että tuntisin itseni täysin onnelliseksi, on se, että te, Gudrun, tulisitte vaimokseni. Jos saan teidät, niin on yhdentekevää, kuinka kaiken muun käy. Rakas Gudrun, rakastan sinua, koetammeko toimittaa kokonaisen elämänluvun yhdessä?»

Voitonvarmuutta oli hänen olennossaan, tukahdutettua riemua hänen äänessään. Mutta neito ei vastannut.

Silloin hän huolestui.

»Vastaa minulle, Gudrun», ja hän kohotti neidon punastuvia kasvoja ja katsoi häntä silmiin.

»Oo, Carsten!»

Ja niin he suutelivat toisiaan.

IX.

Kihlaus julkaistiin seuraavan aamun Aamiaislehdessä. Ole Berg ällistyi peräti lukiessaan sen.

»Kas! kas! Tämä vähän muuttaa tilannetta.» Ja sen jälkeen hän soitti de Beerille:

»Sinäkö se olet, Carsten? Onnittelen, sinä vanha uros. Se on totisesti ensimmäinen järjellinen askel, minkä olet astunut puolen vuoden aikana.»

»Tule tänne juomaan kanssani lasi portviiniä tapahtuman kunniaksi. Morsiameni ihastuu, ja minä takaan, että viini on hyvää.»

»Kiitos vain, tekisin sen mielelläni, mutta saanen sen jonakin toisena päivänä, sillä nyt aamupäivällä en ehdi.»

»Kuinka ikävää. Onko asia niin ehdottoman tärkeä?»

»Ilmoituslehti Osakeyhtiöllä on vuosikokous, ja minun on oltava paikalla, sillä siellä tarvitaan vähän pientä pesua. Minua alkaa kyllästyttää työntää rahaa pohjattomaan säkkiin, mutta olemme toivottavasti nitistäneet sinua niin paljon, että kutakuinkin voinemme hetkeksi lakkauttaa sen tilin maksut. — Muuten minulla on kätkössä pieni yllätys sinulle, ystäväiseni, pikku suunnitelma, joka kyllä kiinnittää mieltäsi ja joka — mutta tarpeeksi siitä tällä kertaa. Saat kyllä hyvissä ajoin tietää sen. Tervehdi tyttöäsi ja sano hänelle, että minulla aina on ollut pientä lukkarinrakkautta häntä kohtaan aina siitä asti, kun olimme matkatovereita.»

»No, kun et tahdo tulla, niin — vien terveisesi Gudrunille.»

»Kiitos, tee niin. Et usko, kuinka sinulle hyvin sopii sanoa: Gudrun. Näkemiin.»

De Beer ripusti kuulotorven paikoilleen ja huusi ulommaiseen konttorihuoneeseen:

»Onko Hansen siellä?»

»Ei, hän lähti juuri painoon.»

»Etsikää hänet heti käsiinne. — On kiire.»

Muutamia minuutteja sen jälkeen ilmaantui Jan Wilken:

»Mistä on kysymys, herra toimittaja?»

»Miksi ette ole sanonut minulle, että tänään on Ilmoituslehden vuosikokous?»

»Siksi, että siitä on ilmoitettu tarpeeksi selvästi viimeisten neljäntoista päivän aikana.»

»Hm! Voitteko hankkia minulle oikean selostuksen keskustelukysymyksistä?»

»Se käy vaikeaksi. En ole osakas. Oletteko te?»

»En, jumalan kiitos. Mutta tunnettu vainunne auttakoon teitä. Nyt voitte voittaa laakereita.»

»Kyllä koetan, siinä kaikki, mitä voin luvata; mutta sanon ennakolta, että luulen asian epäonnistuvan.»

»Epäonnistua on huono sana, Hansen. Mutta tehkää voitavanne ja tulkaa heti takaisin ilmoittamaan. Pimeitä suunnitelmia on taas tekeillä.»

Sitten Jan Wilken lähti, ja de Beer totesi, että vuosikokous pidettäisiin kello kahdeltatoista Ilmoituslehden konttorissa.

Gudrun Sten tuli ja pyysi päälliköltään yksityisvastaanottoa suljettujen ovien takana. Sen hän sai, mutta mistä siellä oli kysymys, se ei koske sivullisia.

Ja aika kului. Kello tuli yksi, ja de Beer näki Ole Bergin, Jönsvangin, Byen ja muiden tulevan torin poikki. He viittoilivat kiihkeästi ja naamat punoittivat. Kokous oli loppunut ja se oli silminnähtävästi ollut sangen vilkas.

Nyt kai Jan Wilken tulisi tietoineen.

Mutta ken ei tullut, se oli Jan Wilken. Kului neljännes ja kului puoli tuntia, mutta ei haamettakaan Hansenista. Kello tuli kaksi ja yhä häntä ei kuulunut.

De Beer kadotti kärsivällisyytensä:

»Mihin hittoon mies on jäänyt?»

Neiti Sten lähti syömään päivällistä, mutta de Beer tahtoi varrota vielä vähän. Kello puoli kolme hän lukitsi konttorin ja meni kotiin, söi kylmää ruokaa ja palasi heti takaisin toimistoon, koko joukon pahantuulisempana kuin vastakihlautuneelle miehelle soveltuu. — Mutta Jan Wilkenistä ei näkynyt pilkahdustakaan.

Tämä alkoi käydä salaperäiseksi, puhumatta siitä, että se oli harmillista.

Kello puoli neljältä tuli juoksupoika. Hänet lähetettiin Jan Wilkenin asuntoon, mutta tuli takaisin ilmoittaen, ettei kyselty ollut käynyt kotona päivällisellä.

De Beer huolestui todella. Olisiko ajateltavissa, että miehelle olisi jotakin sattunut. — Toistaiseksi ei tässä suhteessa voinut mitään tehdä. Oli joka tapauksessa odotettava vielä muutamia tunteja, silloin hän ehkä tulisi, kun vähimmin odotettaisiin.

Kello tuli neljä, puoli viisi ja viisi. — Mutta Hansen ei tullut.

Kymmenen minuuttia yli viiden tuli — Ole Berg. Hän oli loistavan tyytyväinen, punainen ja hilpeä.

»Hyvää päivää, Carsten, salli minun pusertaa oikeaa etukäpälääsi. Vielä kerran sydämellinen onnentoivotus. — Mutta mitäs nyt, sinähän olet niin huolestuneen näköinen. Eikö kauppa luista?»

»Päinvastoin, kiitos rakastettavan boikottauksesi, saimme muutamia tuhansia aivan arvaamatta. Suloiset kaupunkilaislapsemme maksoivat niin, että oli ilo päästä harhaoppisuudesta, jonka sinä olit julistanut pannaan. Olet suuri mies, Ole Berg. Suuri paavi.»

»Onko kyseessä yksityis- vai liikesurut? Sen voit ainakin sanoa minulle.»

»Mitä siinä kaivelet ja kyselet? Jos sen välttämättä tahdot tietää, niin voin kernaasti tunnustaa, että se on Jan Wilken, joka tuottaa minulle huolta.»

»Hänkö, tuo pieni vainupenttusi? Kuolema ja kadotus, mies, oli hyvä, että mainitsit hänet, sillä olin unohtanut koko asian.»

»Tiedätkö, missä hän on?»

»Totta sen tiedän. Hän on vississä paikassa.»

»No, älä nyt puhu roskaa. Tiedätkö vai etkö?»

»Kuulethan, mitä sanon, Carsten. — Ja täällä on avain. Mainiota, kuusi tuntia sellaisessa paikassa. Lähetä juoksupoikasi Ilmoituslehteen vapauttamaan vankia. Hän lienee valmis nyt ja nälkäinen myös. — Niinpä niin, se voi olla hänelle opetukseksi pitää toisella kertaa nenänsä poissa muitten ihmisten asioista.»

»Mutta...»

»Hän kävi ja nuuski käytävässä, kun tänään aamupäivällä tulin kokoukseen. Heti en asiaa ajatellut, vaan menin edelleen, mutta sitten tuli äkkiä mieleeni, että hän on sinun miehesi. Ja kun en halunnut pitää nuuskijoita ovien takana, niin palasin ajaakseni hänet pois. Samassa hän livahti W.C:hen. Hän luuli varmaan, etten nähnyt häntä, ja arveli siten välttävänsä minut. Tahdoin saada hänet tiehensä, mutta sitten näin, että hän ei ollut ehtinyt vaihtaa avainta sisälle, ja niinpä kiersin sitä aivan levollisesti ja pistin sen taskuuni. — Sitte unohdin hänet, ja ellet olisi maininnut häntä, niin hänen olisi varmaan täytynyt olla siellä huomiseen asti.»

»Mainiota.» Ja sitten he molemmat nauraa hekottivat.

»Mutta ryhtykäämme vakavampiin asioihin. Sano minulle, Carsten, kuinka olet ajatellut järjestää tulevaisuutesi? Ei ole nenäkkyyttä, kun kysyn sitä sinulta.»

»Siltä se kuitenkin haiskahtaa kaiken sen jälkeen, mitä tähän aikaan olet tehnyt turmellaksesi sen.»

»No, no, sota on sotaa. Itse niin tahdoit. Nyt tulen saadakseni aikaan parempaa ymmärtämystä välillemme, ja niinpä et saa työntää luotasi kättäni. Mitä sanot molempien lehtien yhtymisestä, niin että tulee lehti, joka ilmestyy aamuin ja illoin.»

»Vai niin, se on suunnitelmasi. Minkä aseman olet ajatellut minulle tässä uudessa aikakaudessa?»

»Päätoimittajan.»

»Entä Modal?»

»Menköön reppuun, jos mielii. Sen näkisin mieluimmin; mutta voitaneen asia järjestää. Hän ja Wall toimitussihteereiksi, kumpikin huolehtimaan lehdestään.»

»Luuletko hänen suostuvan?»

»Ehdottomasti. Muutenhan hän jää paikatta. Hän ei ole sellainen kyky, että helposti löytäisi toisen paikan. Vanhakin hän on. No, mitä sanot?»

»Entäs liikepuoli, kuinka olet sen ajatellut?»

»Siitä tulee hieno liike. Jos molemmat lehdet yhdistetään, niin saadaan kunnollinen tilaajapiiri, ja mahdollisesti voidaan tilausmaksua korottaa katsoen siihen, että ilmestyy kaksi numeroa päivittäin. Lisäksi tulee se, että päästään yhdellä ainoalla painolla, mikä luonnollisesti on säästöä; ja toimitus tulee, ellei halvemmaksi, niin ainakin täydellisemmäksi.»

»Entä Persberg?»

»Niin, häntä en ole todellakaan ajatellut. Hän poistunee pelistä. Kun hän kuitenkin saa kaikki tilapäistyöt, niin hän ei kuole nälkään. — Mietihän tätä, Carsten, minulla on vuosikokouksen valtuus sopia kanssasi.»

»Niin, mutta entä veto?»

»Luulen, että kärsit päähänpiintymästä, mies. Ethän yhä ajattele, että voitat sen?»

»Kuka tietää? Mutta vilpittä puhuen ei minulla ole suurta toivoa. Olen puhunut siitä Gudrunille, ja hän arvelee samoin. Sidomme lipun mastoon ja palaamme kotiin, ellemme muuten selviä. Ainahan on jokin mahdollisuus, ja niin kauan kuin on elämää, niin kauan on toivoa.»

»Niin, mutta tämähän on paljon parempi. Saathan melkoisen osan yhdistettyjä osakkeita käsiisi, niin että saat suuren vaikutusvallan puhumattakaan asemastasi päätoimittajana, ja jos mielestäsi tuot liikaa yritykseen, niin ostan sinulta kernaasti osan täydestä kurssista. Kaikista tuollaisista yksityiskohdista me kyllä sovimme. — Mitä meidän yksipuoliseen vetoomme tulee, niin sehän raukenee, mutta sinulla on toki se tyydytys, että me, se on minä, tulen luoksesi ja teen sinulle ehdotuksen, joka täysin osoittaa, kuinka suuren arvon annan kunnollisuudellesi ja sanomalehtimieskyvyllesi. Minusta on kuin minä antautuisin, kun sinä taas seisot voitonseppele kulmillasi.»

»Ja kuitenkin sinä istut ja sanelet kaikki antautumisehdot. Ole, Ole, sinä olet suuri mies!»

»Ehdotan sinulle hyvää kauppaa ja odotan jännittyneenä vastaustasi.»

»Silloin saat odottaa.»

»Mitä se merkitsee?»

»Etten missään nimessä vastaa, ennenkuin olen neuvotellut Gudrunin kanssa. Siinä se. Mutta en voi sanoa, että ehdotuksesi ilman muuta minua miellyttää.»

»Sinun on kaikissa tapauksissa punnittava sitä.»

»Voinhan niin tehdä, mutta odottaisin mielelläni alkuperäisen sotamme loppua. Mitä sanoisit, jos saisit vastauksen ensimmäisenä huhtikuuta? Kello kaksitoista päivällä. Otaksun, että vedon määräaika silloin loppuu.»

»Jos ei asia muuten käy, niin hyväksyn ehdotuksesi, mutta näkisin mieluummin, että päättäisit aikaisemmin.»

»Hyvä, tule huomenna, niin saat tietää ainakin väliaikaisen päätökseni. Ehdotuksesi on siksi kohtuullinen, etten voi sivuuttaa sitä tarkastamatta sitä vähän lähemmin. Tuollainen yhdistäminen ei myöskään ole hetken asia. Siitähän koituu paljon järjestämistä.»

»Hyvä. Tyydyn tähän nyt ensi hätään. Näkemiin!»

* * * * *

Gudrun oli tietysti yhtä mieltä Carstenin kanssa. Jos hän olisi ehdottanut, että he lahjoittaisivat Ole Bergille kaiken omaisuutensa ja lähtisivät maailmalle posetiivi selässä, niin Gudrun olisi suostunut siihenkin, sillä Gudrun oli taipuisa. Mutta rakastuneisuudessaankaan hän ei kokonaan voinut olla huomioonottamatta käytännöllistä älyään.

»Älä muitta mutkitta myönnä äläkä myöskään kiellä. Pidä heitä toistaiseksi liikkeellä verukkeilla ja ennakkoneuvotteluilla, niin on aikaa tarpeeksi, jos yhteenliittyminen tapahtuu joskus huhtikuussa. Emme saata muitta mutkitta laskea käsistämme 10,000 kirkasta kruunua tappelematta vähääkään saadaksemme ne.»

»Et tunne tarpeeksi Olea, kuulen minä. Kun hän kerran pääsee vauhtiin, niin ovat kaikki esityöt valmiit, ennenkuin ehtii käännähtääkään. Minua ei ihmetyttäisi, jos hänellä tällä hetkellä olisi täysin valmis suunnitelma pöytälaatikossaan. Hänen ei vain sovi esittää sitä, ennenkuin on saanut minut kutakuinkin liisteriin.»

»Niin, mutta sinulla on myös tässä sana sanottavana, ja ainakin voit vedota siihen, että minä en ole vielä tehnyt päätöstä.»

»Nainen! Olet viekas kuin käärme. Mutta Olella on oma tapansa tehdä kauppoja. Hän on suora, mutta hän vaatii, että toisenkin puolen on sitä oltava, ja jos hän huomaa mutkittelua, niin hän sanoo suurkiitokset. Minusta meillä ei ole varoja vaarantaa enempää. Jos minun olisi ajateltava vain itseäni, niin hän olisi saanut epuun suoraa päätä. Mutta näetkös, nyt on, kuten tunnettua, tullut lisäksi eräs nuori nainen, joka on myös otettava huomioon.»

»Tuo nuori nainen voi lähteä pelistä yhtä nopeaan, kuin hän on siihen tullutkin, jos hän pienimmälläkään tavalla on haitaksi.»

Todistuskappaleen, jota de Beer käytti tätä, lausetta vastaan, kirjoittaa moni tytönhaitale näin: »x x x.»

Keskustelujen tulokseksi tuli, että de Beer pysyi alkuperäisessä päätöksessään antaa vastauksensa huhtikuun ensimmäisenä klo kaksitoista päivällä. Mutta samalla hän suostui siihen, että heti ryhdyttiin asian selvittelyyn, niin käsillä olisi valmis ehdotus, kun niin pitkälle tultaisiin.

Tämän Ole Berg hyväksyi, ja seuraus oli se, että hän ja äsken kihlautuneet seurustelivat paljon keskenään lähinnä seuraavina viikkoina.

X.

»Hyvää huomenta, hyvä neiti. No, kuinka on sadantuhannen laita?»

»Kahdentuhannen viidensadan, tarkoittanette, herra Berg.»

»Niinpä niin. Luuletteko olevan toivoa?»