Part 6
»Kyllä, nyt voin sanoa niin paljon, että ellei odottamatonta tapahdu, niin varmasti pääsemme tuohon määrään, kun laskemme mukaan ne, jotka tulevat lisäksi neljänneksen vaihteessa ja jotka siis saavat lehden ilmaiseksi tämän kuun loppuun.»
»Hyvä. Ei niinkään huonosti. Kaksituhatta viisisataa tilaajaa puolessa vuodessa on sangen kunnioitettavaa meidän pienissä oloissamme.»
Ole Bergille oli käynyt tavaksi pistäytyä joka aamupäivä Aamiaislehden konttoriin perehtyäkseen lehden mahdollisuuksiin, kuten hän itse sanoi. Lähimpänä aiheena oli kuitenkin saada vähän puhella Carstenin ja tämän kihlatun kanssa.
»Missä on ankara päällikkö tänään?»
»Hän meni painoon, mutta hän tulee varmaan pian takaisin.»
»Näyttää siltä, että kunnon Carstenimme on saanut aivan toisenlaisia, ahkerampia tapoja kuin ennen vanhaan. Olen iloinen ainakin yhdestä asiasta, ja se on siitä, että pieni sotamme on hankkinut yhteiskunnalle hyödyllisen jäsenen sen välinpitämättömän, rakastettavan tyhjäntoimittajan sijaan, jonka olemme menettäneet. Voitto voi todella olla kymmenentuhannen kruunun arvoinen, ken tahansa sen joutuukin maksamaan.»
Neiti Sten ei tähän vastannut mitään. Ei ole pelkästään huvia kuulla kihlattuaan sanottavan entiseksi tyhjäntoimittajaksi.
Mutta Ole Berg istui viattomana, tietämättä, että oli loukannut häntä.
»Ette vastaa, neiti. Niin, niin! Nyt menen tieheni ja palaan hetken kuluttua, kun linnanherra on tullut takaisin.»
»Ei, odottakaahan nyt vähän. Teillä ei liene sellaista hätää. Carsten voi olla täällä tuossa tuokiossa. — Oo, kuinka soisin, että olisitte pakotettu pudistamaan rahat pussistanne.»
»Se oli kristillinen toivomus.»
»Kun voitte puhua niin kevytmielisesti niin suuresta rahasummasta, niin soisin sen todella Carstenille, ollenkaan ottamatta lukuun sitä, että hän on minun sulhaseni.»
»Äläs, anteeksi, Gudrun. Otamme kyllä lukuun, että olet morsiameni.» De Beer seisoi pyöreänä ja hymyilevänä ovella.
»Kas siinä meidän hyvinvoipa ystävämme. Missä olet viipynyt?»
»Tulen myöhään, mutta hyvään aikaan. Olen juuri kaapannut uutisen, joka kyllä lienee kruunun tai parin arvoinen.»
»Mikä se on?»
»Näes, sen haluaisit mielelläsi tietää, Ole. Mutta yksi sanomalehtitoimen suurista periaatteista on, että on pidettävä suu kiinni, etenkin kun lähellä oleilee vaarallisia vastustajia.»
»Kuten haluat. En ahdista sinua enempää. Pidä salaisuutesi, jos osaat. Näytät muuten olevan halkeamaisillasi, ellet saa sitä sanoa.»
»Sitte on parasta, että kerron sen.»
»Onko se viisasta, Carsten?»
»On, Gudrun. Tietäköön, että hän on menettänyt vedon ensi osan. Meillä on nyt 2502 — ja kaksi tilaajaa, ymmärrättekö? Siis puuttuu vain, että Ole on meille siksi huomaavainen ja merkitsee tilauksen, niin voimme esittää hänelle kymmenentuhannen kruunun laskun. Se olisi tuiki tarpeen häämatkaamme varten, Gudrun.»
»Siinä on vain pieni mutta, ystäväiseni, ja se on se, että niin huomaavainen Ole ei ole. Muuten onnittelen sydämellisesti kauniin tuloksen johdosta.»
»Tuhat kiitosta.»
»Minäkin voin muuten ilmoittaa pienen uutisen.»
»No?»
»Ylihuomenna voin esittää sinulle yhdistymissuunnitelman kaikkia yksityiskohtia myöten, niin että muuta ei puutu kuin allekirjoitukset.»
»Tämähän on suurenmoista. Ehdotan, että kaikki kolme menemme kahvilaan ja tyhjennämme pienen pikarin asian kunniaksi.»
XI.
Oli vuoden ensimmäinen kevätpäivä. Viime päivien jatkuva sade oli sulattanut loputkin tunturien halkeamiin ja säröihin jääneistä harmaanlikaisista lumikasoista. Nyt oli taivas korkea ja kirkas ja aurinko lämmitti, niin että kostea maa höyrysi.
Mutta varjossa oli vielä kylmää, niin että varovaiset ihmiset pitivät yhä päällysvaatteita.
Kaupunki kylpi päilyvässä valkoisessa paisteessa; se virtaili kuin joki pitkin katuja ja kujia ja toreja. Se toi tullessaan uutta intoa ja valokkaampia elämän toiveita. Ihmiset hymyilivät iloisesti toisilleen. Talven happamuus oli heistä kuin poispyyhkäisty, he näyttivät miltei rakastettavilta.
Carsten Baltazar de Beer veti ylleen turkkinsa eikä ollenkaan pannut pahakseen, kun ensimäinen tapaamansa katupoika huusi hänen jälkeensä:
»Hei, kuulkaas, teillä on maalia takinhihassanne.»
»Aprillia!» huusi poika ja pakeni syyllisyytensä tuntien; mutta Carsten vain hymyili hyväntahtoisesti.
Konttorista de Beer löysi morsiamensa, joka innokkaasti puuhaili päivän töissä:
»No, oletko noin ahkera jo näin varhain?»
»Huomenta, Carsten. Niin, näetkös, työ on saatava tehdyksi, sillä kello puoli kahdeltatoista saat tulla kanssani puusepälle katsomaan makuuhuoneen kalustoa, johon olen ihastunut.»
»Se siis on ohjelma. Unohdat, mikä päivä tänään on. Yhdentoista aikaan odotamme Olea tänne, ja tiedät, mitä on esillä. Ei synny mitään siitä, että lähtisimme laiskottelemaan siihen aikaan päivästä kuin toivot. Ennen kello kahtatoista en varmastikaan voi tulla kanssasi.»
»No, siispä sanomme täsmälleen kello kaksitoista. Ei minuuttiakaan myöhemmin. Kas niin ystäväiseni, mene painoon viemään tätä käsikirjoitusta, kun sinulla kerran on ylläsi, niin pääsen minä siitä. Minulla on kiirettä, olen keskellä suurenmoista artikkelia. 'Kuinka koti perustetaan'.»
»Kas vain, lehti on tätä nykyä täytettävä naimisajatuksilla. Kirjoita samaa tietä johtava artikkeli lastenkasvatuksesta, niin se on tehty pyhiä varten.»
»Hyi, Carsten, ole nyt siivo ja kiltti.»
De Beer nauroi hyväntuulisesti.
»Kyllä, kyllä, toivomuksesi ovat lakini, neito. No, no, nyt minä menen.»
Mutta kun hän oli poistunut, piti neiti seuraavan yksinpuhelun: »Tuo miesväki on kummallista. Nyt olen tilannut puuseppä Aasin olemaan myymälässä kello kahdeltatoista, ja siispä Carsten on pannut päähänsä, ettei hän voi mennä ennen kello kahtatoista. Mutta narraanpa sinua kuitenkin, rakkaani.» Minkä jälkeen hän, rahtuakaan välittämättä naisellisuudesta ja sopivaisuudesta, hyppäsi reippaasti tuolille ja siitä pöydälle, mistä käsin levollisesti siirsi seinäkellon isoaviisaria kaksikymmentä minuuttia eteenpäin. »Kas, tämä auttaa vähän. Kymmenen minuuttia saan luvan lahjoittaa hänelle, sillä muuten hän alkaa epäillä.» Sitten hän nauroi sydämellisen tyytyväisenä. »Miesoliot ovat tyhmiä. Lyön vetoa, että hän käy ansaan.»
Käytävästä kuului askeleita, ja vips vain, niin neiti pääsi pöydältä ja istui syvästi kiintyneenä työhönsä. Se oli muuten vain Jan Wilken, joka toi vähäsen kaupungin uutisia. Rakkomatoja sairastava lehmä, ämmäintappelu ja kaatunut olutkuorma.
»Hyvä on Hansen, voitte viedä nämä Wallille. Päivä on pitkä. Keksitte meille myöhemmin jotakin.»
»Kernaasti. Mutta on kuin en oikein taipuisi siihen, että yhtymä jo olisi olemassa.»
»Oo, kun konttorit muuttoaikana yhdistetään, niin opitte kyllä.»
»Niin, kaikki käy tavaksi, mutta tulee todellakin vähän kummanlaista työskennellä, kun te, neiti, vetäydytte yksityiselämään.»
»Mitä juttelette? Olkaas nyt hyvä ja viekää uutiset, ennenkuin tulee myöhäistä.»
»Kyllä, kyllä. Minusta vain tuntuu, että saanen luvan sanoa teille, kuinka hauskaa on ollut työskennellä yhdessä teidän kanssanne. Olette aina ollut hyvä ja ystävällinen minua yksinäistä raukkaa kohtaan.»
»Lähtekää nyt siitä, älkää seiskö ja tunteilko. Pahinta moisissa nuorissa pojissa kuin te, Jan Wilken, on se, ettei heille voi puhua kauniisti, heidän kääntämättä nurin sydäntään sen johdosta. Saatte minutkin tunteilemaan, mies. Mutta kun kerran olemme alkaneet, niin voin kernaasti myöntää, että minäkin tulen kaipaamaan konttoria, kun sen nyt pian jätän. — Kas niin, menkää nyt, sillä muuten alan itkeä enkä tahdo sitä tehdä tänään. Olen liian iloinen turmelukseni mielialaani kaiholla.»
Fredrik Horneman Sjöström Hansen meni, ja neiti Sten jäi istumaan mietteihinsä käsi leuan alla. Hän katseli tulevaisuuden unelmiaan. Kodinperustamisartikkeli edistyi surullisen vähän. Mutta hetken päästä tuli de Beer takaisin, ja silloin artikkeli unohtui kokonaan. Seuraavan puolentunnin aikana nuo kaksi eivät käsitelleet toimitusasioita ja tuskin he olisivat palanneet jokapäiväiseen elämään, ellei heitä olisi keskeyttänyt Ole Berg, joka astui sisään iso salkku kainalossa.
»Hyvää huomenta, hyvä herrasväki. Huomenta, neiti Sten. Nyt teidän on annettava anteeksi, että otan teiltä Carstenin; sillä nyt meidän on saatava kauppa päätetyksi. Minulla on kiire tänään.»
Sisällä kaikkein pyhimmässä nuo kaksi herraa syventyivät asiapaperipinkkaan. Jok'ainoa paperi käytiin läpi ja tarkastettiin, varustettiin allekirjoituksella, mahdollisuudet pohdittiin ja punnittiin viimeisen kerran. Kaikki sujui nopeasti ja vihdoin tuli suuri hetki, kun viimeinen juhlallinen nimikirjoitus oli merkitty. »Kas niin, nyt se on tehty, nyt vain kahden todistajan allekirjoitukset, niin selvä on. Ehkä neiti Sten ja Hansen ovat paikalla, niin saadaan se toimitettua samaan menoon.»
Nuo kaksi olivat paikalla. He tulivat sisään ja vähän juhlavireisinä hekin panivat nimensä papereihin.
Juuri kun neiti Sten laski kynän kädestään, löi seinäkello kaksitoista.
Ole Berg katsahti ylös.
»Aika kuluu todellakin, kello on jo kaksitoista. Niin, niin, Carsten. Nyt voin merkitä itseni tilaajaksi. Kas tässä tilausmaksu.»
Neiti Sten otti rahat. Hänen kätensä värisi pikkuriikkisen.
»Oo, Hansen, viekää nämä toimistoon ja merkitkää herra Bergin nimi tilaajain luetteloon. Kiiruhtakaa ja tulkaa takaisin niin pian kuin voitte.»
»Onpa sinulla kova kiire, Gudrun.»
»On, olemme odottaneet tätä, iloista tapahtumaa puolen vuotta, niin että on vain oikeus ja kohtuus saada se todetuksi.»
»Oh, loruja! Kun Ole ei aikaisemmin ole voinut astua tätä askelta, niin sehän on kutakuinkin samantekevää nyt.»
»Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Eikö totta, herra Berg?»
»Kyllä, minun mielestäni Carsten ei juuri ilahduta uusia tilaajiaan. — Mutta voin ymmärtää sen.»
»Minäpä en. Minusta hänen pitäisi olla ihastuksissaan, että on käynyt, niinkuin on. Mutta tuolla on Hansen rappusilla. Voitteko kuulla, kuinka hän ryntää rappuja varmaankin kolme porrasta kerrallaan? — No Hansen, onko asia valmis?»
»Kyllä, neiti; mutta...»
Gudrun sulki hänen suunsa kädenliikkeellä.
»Tiedän, mitä aiotte sanoa, Hansen.»
Hän kääntyi Bergiin.
»Ja nyt, herra Berg, saanen luvan kiittää teitä oikein sydämellisesti, että kuitenkin merkitsitte tilauksen viime hetkessä, ennenkuin oli liian myöhäistä. Carsten on epähieno, kun ei itse kiitä teitä siitä, että saa nuo kymmenentuhatta kruunua.»
Ole Berg katsoi kelloa.
»Mutta niitähän hän ei saa, neiti. Kello löi kaksitoista ennenkuin sanoin sanaakaan tilauksesta.»
»Tuo kello kylläkin. Se käy kaksikymmentä minuuttia edellä. Todellisuudessa kello on viisi vailla kaksitoista.» Neiti Sten hymyili lumoavasti.
Neljä taskukelloa tuli esiin kuin komennuksesta. Kaikki läsnäolijat katsoivat ensin kelloihin ja sitte toisiinsa. Siten he seisoivat moniaita sekunteja.
Carsten Baltazar de Beer oli ensimmäinen, joka jälleen sai takaisin puhekykynsä. Se, mitä hän sanoi, ei ollut erittäin runollista:
»Kissa vieköön, eikös hän ole oikeassa.»
Ole Berg oli seuraava. Hän vannoi pitkän ja hartaan valan. Mutta sitte hän muisti, että eräs nainen oli läsnä, ja lopetti äkkiä keskelle voimakkainta sanaa. Hän oli niin punainen, että näytti siltä, kuin saisi kohtauksen. Mutta Gudrun hymyili vielä lempeämmin:
»Jatkakaa vain, herra Berg. Ymmärrän niin hyvin, että teidän on saatava ilmaa.»
Jan Wilken ei voinut kauemmin pysyä rauhallisena. Hän pisti sotatanssiksi ja päästeli sangen sopimattomia ääniä.
Gudrun meni Carstenin luo:
»Nyt saan kuusisataa kruunuasi. Sehän oli sopimus.»
Ole joi paljon vettä ja onnistui hallitsemaan liikutuksensa.
»Anna anteeksi, Carsten. Minulla ei ole antaa rahoja käteisenä, sillä tätä en todellakaan ollut odottanut. Mutta saat ne huomenna.»
»Rakas, koska vain sinun sopii. Sillä ei ole mitään kiirettä. — Hansen, juoskaa etsimään kaksi pulloa samppanjaa ja muutamia laseja. Sano Wallille, että hänkin tulee tänne. Meidän hän on juhlittava tapahtumaa. — Ja illalla on suuret juhlat klubissa koko joukolle. Jönsvang, Bye, Traedal ja kaikki tyyni. Sinunkin, Gudrun, on tultava mukaan, vaikka onkin vasten sääntöjä, että naiset saavat tulla sinne; mutta tämän kerran voidaan se sallia. Ja sinä, Ole, olet tietysti kunniavieras.»
»Ei, suo anteeksi, siitä ei tule mitään, Nyt tahdon minäkin kerran ajaa tahtoni läpi. Tänään on illalliset minun luonani. Ja neiti Sten, luvatkaa minulle samalla se suuri kunnia, että saan viedä teidät pöytään; sillä te olette kunniavieras tänä iltana. Te yksin! Carstenin terävänäköisyys ei nimittäin ole minua voittanut, vaan teidän synnynnäinen viisautenne ja viekkautenne. Sen edessä taivutan pääni.»
* * * * *
Kävi niinkuin Ole Berg oli vaatinut. Kemut olivat humuisat etenkin sen jälkeen kun Olen rouva ja neiti Sten olivat vetäytyneet seurasta, joten herrat jäivät yksin.
Pikku Jan Wilken oli vietävä ajurilla kotiin. Seuraavana päivänä pohmelon ja nerokkuuden yhdistyneestä vaikutuksesta hän antoi seuraavan yleiskatsauksen tapahtumista:
»Kapitalismi — pessimisti — journalisti — optimisti — nainen meidät pussiin pisti — ja lopuksi juotiin kaunihisti!»
Mikä kaikki sattui kutakuinkin kohdalleen. Hänen ehkä olisi pitänyt sanoa viimeinen kahdesti; mutta hän oli tavallaan viaton, sillä loppupamaus tärähti vasta toukokuussa. Silloin nimittäin pidettiin häät.