Part 3

Mutta ei myöskään käynyt laatuun unohtaa päivän töitä Ole-pojan vuoksi. Muun muassa oli Stig Hvide. Hänen oli kuin olikin saatava letkaus; sillä hän ei ikinä tehnyt muuta kuin pahaa. Tässä tuonoin hän oli tuonut uutisen viljanlastauksesta satamassa, mikä luonnollisesti oli peräti erehdyttävä. Ainoa, mihin se mies kelpasi, oli venyttää aiheita niin, että sai kolme eri uutista siitä, minkä paremmin olisi voinut sanoa kahdella rivillä.

Entä hänen ilmettään, kun hän puolipöhnäisenä tuli toimitukseen. Oli kuin hän olisi ollut koko puuhan omistaja ja itsevaltias. Oli ilmeinen ihme, ettei Truls Wall ottanut häntä niskasta ja ajanut ovelle, niin ärsyttävä hän saattoi olla.

Mutta Wall oli kärsivällinen sielu. Hänellä oli vaimo ja lapset kotona, niin että hänellä ei ollut varaa käydä kenenkään kimppuun. Oli muuten merkillistä, kuinka ruoanmetsästys teki miehelle vaikeaksi olla aivan suora selästään. Tuo mies parka oli ja otti vastaan juopuneen reportterin piikittelyjä. Se oli miltei viheliäistä.

Gudrun Stenpä oli toista tekoa. Siinä tyttö, joka tiesi, mitä tahtoi. Hm! Hän ei siis voinut lähteä tiehensä noiden kruunujen vuoksi. Silloin oli kai jotakin, joka sitoi häntä; sillä veruke, ettei hän soisi Bergille valtteja, oli todella aivan liian laiha.

De Beer siveli mietteliäänä vaaleata poskipartaansa. Neljänkymmenen korvissa oleva mies ei liene liian vanha vaikuttaakseen herkkään neidonsieluun. Karaistunut vanhapoika jäi istumaan ja tuijottamaan pilviin ajatusten villinä kirmatessa.

Kauan, kauan hän jäi siten istumaan, kunnes vihdoin murahti jotakin »vanhasta hupsusta», nousi ja meni ulompaan konttorihuoneeseen, missä tavattoman tarmokkaasti alkoi hosua ja antaa määräyksiä, joita ei kukaan ajatellut totella, paitsi juoksupoika, joka hämmentyi kohusta ja hääri kuin hyrrä.

»Missä Bro on? Eikö kukaan ole nähnyt Brota? Sepä nyt kummaa, ettei mies ole ikinä täällä, kun häntä tarvittaisiin. Tavattoman epäluotettava henkilö. Ilmoittakaa minulle, kun hän tulee. Minun on saatava hänet käsiini. Kuuletteko, Nall, heti kun hän on tullut, niin lähettäkää hänet luokseni. Ja mitä sinä, Olav, siinä hääräät? Mene etsimään, jos sattuisit löytämään hänet. Hän luultavasti vetelehtii jossakin kapakassa, sen sijaan että tekisi jotakin. Anna mennä, poika. Etkö ole vielä lähtenyt? Kumma, kuinka pitkän ajan tarvitset, ennenkuin lähdet mitä yksinkertaisimmille asioille.»

Wall oli aivan rauhallinen, hän alkoi tottua näihin toimittajan äkillisiin tarmonpuuskauksiin.

»Noo, hän tulee luultavasti ajoissa.»

»Ajoissa? Mitä se merkitsee? Kuulette, että tarvitsen häntä nyt, tällä hetkellä. Ei käy laatuun, isäseni, ottaa kaikkea niin tyynesti.»

Wall ei vastannut, ja de Beer katosi kaikista pyhimpään, hetki sen jälkeen tullakseen takaisin riuhtaistakseen hatun ja takin naulasta. Sitten hän meni ovesta ulos.

Wall katsoi hänen jälkeensä ja pudisti päätään. Oli tuiki käsittämätöntä, kuinka hermostuneeksi ja kiihkoisaksi toimittaja oli tullut. Mutta Wall ei tietänyt, että hänen isäntänsä mieleen oli äkkiä johtunut, että painon työtä oli tarkastettava. Oliko tämä yhteydessä sen tosiasian kanssa, että neiti Sten juuri siihen aikaan oli siellä ja luki korrehtuuria — se jääköön sanomatta.

* * * * *

Vasta iltapäivällä Stig Hvide näyttäytyi. Hän oli tavallista hengästyneempi ja vaati kopeillen päästä toimittajan puheille.

Hänen tahtoonsa suostuttiin, ja hän sai täyden annoksen haukkumisia syntiensä vuoksi. De Beer oli sangen armoton eikä säästänyt suolaa, etenkin kun häntä ärsytti Bron pölhömäinen hymy hänen kuunnellessaan esitystä. Parantumaton reportteri seisoi jäykkänä ja suorana ajettunein silmin ja antoi myrskyn käydä ylitseen tekemättä ilmettäkään, ja kun de Beerin vihdoin oli keskeytettävä vetääkseen henkeään, sanoi Bro aivan levollisesti täyteläisellä miesäänellä hitaasti ja juhlallisesti:

»Menkää helkattiin!»

Minkä jälkeen hän teki täyskäännöksen ja mennä teiskasi ulos toimituksesta.

De Beer jäi sanattomaksi hämmästyksestä ja suuttumuksesta. Mistä tämä uppiniskaisuuden henki, joka oli tarttunut heihin kaikkiin? Ei kai vain Ole Bergillä liene sormiaan pelissä ja ei kai hän koettane nitistää Aamiaislehteä heikentämällä vihollisleirin kuria.

Sitä se ei täysin ollut; Ole Berg oli personallisesti aivan viaton tähän de Beerin uuteen onnettomuuteen. Asia oli nimittäin se, että kun Modal sai tietää, ettei neiti Sten halunnut pettää vanhaa lippuaan, niin tuo hyvä mies tuli peräti pahoilleen. Pelolla ja vavistuksella hän ajatteli mahdollisuutta, että Ilmoituslehti menettäisi Ole Bergin mahtavan suojelun ja avoimen kukkaron; ja hän tähysteli maailmaa ympärillään, loihtiakseen pois suuren miehen vihan.

Silloin kohtalo tahtoi, että hänen silmänsä lankesivat Stig Hvideen, ja epätoivoinen tilanne antoi hänelle ylevän aatteen tuoda Ole Bergille tämän arvon henkilön sovitusuhriksi ja korvikkeeksi kaunottaresta, joka oli saavuttamaton. Siksi hän kutsui Bron luokseen, voiteli hänen mieltään kauniilla sanoilla ja ylistyksillä, lupasi hänelle kultaa (ei paljon) ja kunniaa, jos hän vihkisi elämänsä ja työnsä Ilmoituslehden menestykseksi ja Aamiaislehden häviöksi.

Ole Bro ei tehnyt montakaan vastaväitettä.

Ne harvat, jotka hän esitti, raivattiin helposti tieltä kahdenkymmenen kruunun ennakkomaksulla. Tästä siis johtui rakastettavan Stig Hviden halu ylimääräiseen hummaukseen, ja siitä taas hänen sopimaton vastauksensa isännälleen.

Mutta tästä kaikesta de Beer ei toistaiseksi tietänyt mitään. Vasta Jan Wilkenin kaikkitietäväisyys sai hänet ajan täyttyessä huudahtamaan:

»Jumalan kiitos, että vielä on idiootteja tässä maailmassa. Ajatelkaa: metsästää neiti Gudrunia ja saada Ole Bro. Sitä voi sanoa nokkelaksi.»

Hän siveli tyytyväisenä poskipartaansa, kuten tapansa oli, ja jatkoi:

»Niin, niin, hyvä Fredrik Horneman Sjöström Hansen, toivottavasti toivumme tästä tappiosta. Te kirjoitatte hirveätä norjaa; mutta teidän uutisenne ovat useimmiten oikeita. Te otatte tästä päivästä lähtien haltuunne Stig Hviden paikan. Wall ja minä autamme teitä kieliopissa.»

Kun Modal omasta kekseliäisyydestään päihtyneenä ja voitonvarmana toi Ole Bergille iloisen sanoman, että hänen oli onnistunut ampua aukkoja vihollisen varuksiin, tuli Ole kovin tyytyväiseksi ja pyysi saada tietää yksityiskohtia. Kun hän oli saanut ne, niin hän oli huomattavasti vähemmän tyytyväinen. Hän käytti koko joukon sangen väkeviä sanoja, jotka eivät olleet juuri hurskaita. Itsessään se ei ollut niin vaarallista; sillä koko kaupunki tiesi, että vaikka Ole Berg oli vähän pikainen luonteeltaan, niin hän oli yhtä hyvä taas, kun oli kerran koroillaan käännähtänyt.

Ei, onnettominta oli tällä kertaa se, että Modal sai seistä vastaajana heidän ollessaan kävelemässä kaupungin puistossa, ja inha kohtalo sovitti niin, että pikku Jan Wilken myöskin oli samaan aikaan ulkona. Ei kuitenkaan kohtalo, vaan Jan Wilken itse sovitti niin, että hän käveli tarkoin noiden kahden herran kintereillä, noin kahdeksan askeleen päässä; ja Ole Berg sovitti niin, että jokainen hänen lausumansa sana voitiin kuulla tuon matkan päähän ja kauemmaksikin. Vihdoin de Beer piti huolta siitä, että kutakuinkin sananmukainen selostus ynnä lyhyt katsaus tapahtumiin saatiin lukea Aamiaislehdestä kolme päivää myöhemmin, kun taas neiti Sten laati piirustuksen, joka sai koko kaupungin vääntelehtimään naurusta.

Kerta kaikkiaan on sanottava, että Ole Bergillä oli vähän iloa Modalille antamastaan vihjauksesta, kuinka de Beer oli nitistettävä. Ei auttanut paljoa Ilmoituslehden äkäinen peruutus, jonka se itse kumosi syyttämällä kolme riviä alempana de Beeriä vakoilusta ja sopimattomasta yksityiskeskustelujen väärinkäytöstä, keskustelujen, jotka oli saatu kuuntelemalla ovien takana. De Beer saattoi hyvällä omallatunnolla sanoa, ettei julkisella paikalla kuunnella ovien takana, ja kun eräät henkilöt katsoivat soveliaaksi pestä likaista pyykkiänsä sellaisella paikalla, niin oli vain luonnollista, että yleisö osotti määrätynlaista mielenkiintoa tapahtumalle.

Ole Berg raivosi; mutta hän älysi, ettei käynyt enää laatuun antaa Modal & Kumpp. yksinään hoitaa asioita. Hänen oli itse henkilökohtaisesti tartuttava remmiin, huolimatta siitä, että liikeasiat juuri silloin veivät miltei koko hänen aikansa. Kuitenkin hän piti varmimpana pysyä erillään kynäilystä. Hänhän tiesi katkerasta kokemuksesta, että sillä alalla hänen vastustajansa oli liian vaarallinen.

Vähän punnittuaan hän valmisti suunnitelmansa, ja sen ensimäisenä renkaana Ilmoituslehti sisälsi eräänä päivänä seuraavan ilmoituksen, joka oli valtavilla kirjasimilla painettu etusivulle:

»Sunnuntaina 3 p:nä joulukuuta klo 5 ip. pidetään

YLEINEN KOKOUS Klubin juhlasalissa.

Tukkukauppias Ole Berg puhuu 'Häpeällisistä sanomalehtioloista'. Vapaa pääsy kaikille.»

Seuraavana aamuna Aamiaislehti julkaisi ilmoituksen ilmaiseksi, mutta oli kyllin hävytön liittämään erääseen kulmaan kursiivilla: Tämän ilmoituksen on hyväntahtoisesti painattanut toimittaja de Beer, joka suorittaa kulut siitä.

Tästä menettelystä oli seurauksena, että Bergin asiamies aamupäivällä tuli toimistoon ja pyysi saada tietää, mitä ilmoitus maksoi, mutta siitä kieltäydyttiin kohteliaasti sanomalla, että de Beer katsoi kunniaksi ja iloksi tällä vaatimattomalla tavalla olla korvauksetta avuksi ystävälleen ja vastustajalleen.

Neljännestuntia myöhemmin tuli Ole Berg raivoissaan ja vaati toimistoneidiltä tietoa, mitä sen ja sen suuruinen ilmoitus maksaa. Neiti oli saanut ohjeet ja vastasi rävähtämättä:

»Kuusi kruunua, herra tukkukauppias», minkä jälkeen Ole Berg heitti rahat pöydälle ja lähti tiehensä sanaa sanomatta. Mutta tuskin hän oli tullut konttoriinsa, kun de Beer jo soitti hänelle ja kysyi, olivatko nuo kuusi kruunua ennakkomaksuna vuoden tilauksesta. Oli vaikea käsittää summan saantia muulla tavalla, kun Berg ei kerran ollut mitään velkaa toimistoon.

Ole Berg pani tarmokkaan vastalauseen. Rahoja ei mitenkään ollut pidettävä tilausmaksuna: ne olivat suoritus ilmoituksesta, kun hän ei mistään hinnasta tahtonut olla velkaa tai tuntea kiitollisuutta Aamiaislehdelle tai de Beerille personallisesti, ei tästä eikä mistään muustakaan summasta.

De Beer vastasi, ettei hän vaatinut kiitollisuutta, vaan oli pakotettu lähettämään rahat viipymättä takaisin, ellei hän voinut viedä niitä kirjoihin tilausmaksuna.

Ole Berg vannoi pitkälti ja väkevästi, ettei hän tahtonut kuulla eikä nähdä rahoja. De Beer saisi hänen puolestaan tehdä niille tahtonsa mukaan, mutta Ole otti taivaan ja maan ja koko konttorihenkilökuntansa todistajaksi, että hän nimenomaan kielsi rahojen olevan tilausmaksun, minkä jälkeen hän soitti de Beerin korvaan, joka ei kiukustunut, vaan päivastoin hymyili viekkaasti kädellään sivellen poskipartaansa.

Seuraavana aamuna oli Aamiaislehdessä seuraavaa:

»SUURENMOINEN LAHJA.

Herra tukkukauppias Ole Berg on jalomielisesti eilen jättänyt toimistoomme rahasumman käytettäväksi hyvään tarkoitukseen toimituksen lähempien ohjeiden mukaan.

Summa — 6:00 kruunua — on tänään lähetetty köyhien lasten vaateapuyhdistykselle.

Samalla kun lausumme jalolle lahjoittajalle pienokaisten kiitokset, emme voi olla kehoittamatta, että tätä kaunista esimerkkiä noudattaisivat oikein monet kaupunkimme kansalaiset. Sydämestä riippuu kaikki.»

Kun de Beer tuli toimitukseen sinä aamuna, kun tämä täräys oli ollut lehdessä, pyydettiin häntä mitä pikimmin soittamaan Bergin yksityisasuntoon.

»Sinäkö se olet, Carsten?» sanoi Ole puhelimessa. »Valitettava painovirhe on päässyt tämänpäiväiseen uutiseen. Summan suuruus on 600 kruunua eikä 6:00 kruunua kuten väärin ilmoitat. Onko se sovittu?»

»En tiedä. Summa näyttää kauniilta, niinkuin se on. Voit säästää 594 kruunua.»

»Kun olen valmis hellittämään päähänpistojesi hyväksi, niin voisit kannattaa hyvää asiaa myöntämällä, että on tullut painovirhe. Sinulla on joka tapauksessa kostosi, ja ellet pane suurta arvoa minuun, niin voisit tässä tapauksessa myöntyä köyhien lasten vuoksi.»

»Hyvä. Minun lienee se tehtävä.»

»Niin, mutta suoraan ja mutkitta, pistoksitta ja vihjeittä. Lupaatko minulle sen?»

»Annan kunniasanani, herraseni.»

Ja Aamiaislehti oikaisi valitettavan painovirheen, joka oli omiaan asettamaan kaupungin mesenaatin väärään valoon. Mutta saatiin toivottavasti otaksua, ettei yksikään lehden lukijoista ollut epätietoinen todellisesta määrästä. Pikkumaisuudesta ei tukkukauppias Ole Bergiä voitu syyttää.

Mutta monet haistelivat käryä, sillä köyhien lasten vaateapuyhdistyksen johtokunta piti naurettavana, että Bergin lahja maksettiin kahtena niin erisuuruisena eränä.

Mutta silti vaatteet lämmittivät lapsi raukkoja yhtä hyvin.

V.

Lauantaina joulukuun toisena päivänä, siis päivää ennen taistelua, oli de Beer koonnut avustajansa viimeiseen neuvotteluun.

»No niin, hyvät naiset ja herrat, onko teillä kellään edes kahden killingin arvoista aatetta?»

Jan Wilken yskähti kainosti ja näytti haluavan sanoa jotakin.

»No, antakaa tulla, kaikkitietävä ystäväiseni. Näytätte olevan tikahtumaisillanne.»

»Ettekö te, herraa toimittaja, voisi esittää suunnitelmaa, kuinka olette ajatellut taistelun tapahtuvaksi?»

»Vaikeata kylläkin, siitä yksinkertaisesta syystä, että minulla ei ole mitään suunnitelmaa. Olen ajatellut hiljalleen, että lähettäisimme huomenna lentolehtisiä, että kokous pidetään puoli kuudelta viiden asemesta, mutta se on uskallettua, sillä »Aviisi» syyttäisi meitä silloin tahallisesta valheesta, mikä ei ole kaunista.»

»Niin, mutta jos ilmoituslehdissä on kello puoli viisi, niin kukaan ei voi sanoa, että olisimme ehdoin tahdoin estäneet yleisöä tulemasta, ja saamme aikaan sen, että herra tukkukauppiaalla on sangen kärsimätön kuulijakunta. Ja jos kello puoli viideltä kokoontuvassa yleisössä on sopiva prosentti alaikäisiä ja alamittaisia, niin voimme otaksua, että ne ilmaisevat kärsimättömyytensä.»

Jan Wilken istui hetken ja katseli mietteliäänä eteensä, sitten hän jatkoi aivan toista asiaa:

»Rautakauppias Nielsenin ikkunassa on muutamia pillejä, jotka maksavat kaksikymmentä äyriä kappale. Tusinoittain ne ovat luultavasti vieläkin halvempia. Puolen grossia saisi mahdollisesti kymmenellä tai kahdellatoista kruunulla.»

De Beer pysähtyi keskelle lattiaa:

»Autuuteni kautta, Hansen, te olette nerokas, mutta ei, sellaiseen en sentään voi ryhtyä. Sehän on samaa kuin järjestää mellakka, ja ihmisen puuhilla on toki joku raja.»

Hän pitkitti väsymätöntä käyntiään pari kertaa edestakaisin, mutta meni sitten kirjoituspulpettinsa luo.

»Mutta ajatus on suorastaan nerokas ja se on palkittava. Olkaa hyvä, Hansen. Tässä on kahdentoista kruunun kassaosotus teidän hyvän aatteenne vuoksi.»

Hän ojensi Jan Wilkenille osotuksen ja tämä arvon herra pisti sen taskuunsa kasvojen värähtämättä.

* * * * *

Jan Wilkenin ehdottamat ilmoituslehtiset ajanmääräyksineen olivat täydellinen erehdys. Jo kello neljältä alkoi ihmisiä kerääntyä jonoon klubin juhlahuoneuston ulkopuolelle; mutta siihen aikaan olivat vielä kaikki ovat suljetut ja kaasu sytyttämättä. Tämä herätti tyytymättömyyttä. Useimmat alkoivat vapisten odottaa; ensin pääoven luona, mutta vähitellen joukko kasvoi, kunnes se täytti koko puutarhan ja ulottui kauas kadulle.

Yksinäinen haahmo ilmaantui pääkäytävän yläpuolella olevalle parvekkeelle. Se oli mies, jonka oli määrä sytyttää kaasulyhdyt. Joukko tervehti häntä tuhatäänisin eläköönhuudoin. Jan Wilken älysi, että suuri hetki läheni. Hän järjesti joukkonsa Aleksanteri suuren falangin tapaan ja kiilasi sen pääkäytävää kohti, jonne se pääsi samalla hetkellä, kun ovat avattiin. Sata kaksikymmentä toivorikasta nuorta norjalaista ryntäsi saliin ja valtasi kaikki strateegiset kohdat, nimittäin parvekkeen koko ensimmäisen penkin ja kolme neljä penkkiä lattialta.

Hetkisen näytti kuin Jan Wilkenin suuri hyökkäys onnistuisi.

Mutta sitten tapahtui odottamatonta, kuten aina käy ratkaisevalla hetkellä. Se murskasi suunnitelman. Pojat, joiden taisteluinto oli herätetty, eivät olleet enää hillittävissä. Sali oli täynnä kädenkäänteessä, mutta ulkona olevan joukon vielä tungeskellessa päästäkseen sisään kuului parvekkeelta terävä pillin vihellys. Kukaan ei voinut varmasti sanoa, kuka aloitti, mutta vähemmässä kuin viidessä sekunnissa 119 muuta pilliä noudatti merkinantoa, ja niin syntyi huumaava, hitonmoinen konsertti.

Puoti-, konttori- ja muut naiset, joiden ohjelman mukaan piti olla ensi penkissä, eivät olleet päässeet perille, mutta se ei juuri mitään merkinnyt, sillä eräät kunnon porvarit näyttelivät naisten osaa ja huusivat pelästyneinä poliisia, josta oli seurauksena se, että sekamelska paisui kuin lumivyöry.

Poliisit noudattivat vaatimusta ja komensivat. Itse poliisimestari ilmaantui korokkeelle ja huusi yleisölle, että ellei melu paikalla loppuisi, niin sali tyhjennettäisiin. Tietysti hälinä tästä yhä lisääntyi, minkä vuoksi poliisivoima, jota oli kahdeksan vahtivuoroaan suorittavaa konstaapelia, sai käskyn marssia sisään, minkä he myös tekivät. Vähän jälkeenpäin he olivat ulkona taas — jäsenet hellinä.

Lähetettiin hakemaan lisäväkeä, ja koko poliisikunta, viidenkymmenen miehen vahvuinen, kapuloilla varustettuna ja poliisimestarin johtamana marssi suljetuin rivein paikalle.

* * * * *

Poliisin tyhjentäessä salia käymme vieraisille Ole Bergin yksityisasuntoon, mihin oli kokoontunut eräitä hänen ystäviään vahvistamaan ja rohkaisemaan häntä edessäolevalle sotaretkelle. Asianajaja Bye istui leveänä nojatuolissa ja selitteli käsittämättömiä aatteitaan pastori Traedalille. Yliopettaja Jönsvang oli saanut kiinni Olen napinreiästä ja pänttäsi hänen päähänsä hyviä neuvoja. Modal taas kulki ympäri ja hieroi käsiään.

Silloin puhelin soi. Berg riistäytyi irti neuvonantajastaan.

»Halloo, tämä on Berg.»

Se oli eräs Ilmoituslehden avustajista, joka tiedusteli Modalia.

»Hän on kyllä täällä. Onko kyseessä jotakin erikoista? — Meteli klubin ulkopuolella, niinkö sanotte? Onko se vakavaa?»

»Kuolema ja kadotus. Onko Ole Bro siellä toimistossa?»

Loppusoitto.

»Hyvät herrat, tästä tulee hauskaa. Klubin edustalla on syntynyt meteli de Beerin kirottujen ilmoituslehtisten vuoksi. Missä on teidän Stig Hvidenne, Modal?»

»Sitä en tosiaankaan tiedä.»

»Te ette milloinkaan tiedä mitään. Tuokaa hänet minulle tuossa tuokiossa ja koettakaa kerrankin saada itseenne vähän vauhtia. Ja te muut saatte tehdä minulle sen palveluksen, että häviätte täältä. Minulla on nyt kiirettä hetkeksi, niin että teidän on annettava anteeksi, ettei minulla ole aikaa kohteliaisuuksiin ja vieraanvaraisuuteen. Myöhemmin illalla olette kaikki tervetulleet. Näkemiin siksi.»

Hän työnsi heidät varovasti ovesta suureksi harmiksi Jönsvangille, joka piti juhlallisista tavoista ja katsoi tulleensa loukatuksi, kun häntä oli kohdeltu noin mutkattomasti.

Kun vieraat olivat menneet, soitti hän ja antoi palvelijan tuoda viskyä ja seltteriä. Hänen rouvansa tuli sisään ja kysyi huolestuneena, mitä oli tekeillä. Hänen rauhoittamisensa vei kolme minuuttia — ja niin hän oli vihdoinkin yksin.

Hän käveli kärsimättömästä edestakaisin huoneessa:

— Vai se oli suunnitelmasi, sinä kelpo Carsten.

Hän puhui puoliääneen itsekseen, mutta oli muuten merkillisen levollinen.

— Odotas. Jospa vain Modal, tuo lentävä hollantilainen, saa käsiinsä juopuneen nautansa, niin joudut sellaiseen metakkaan, josta et ikänä ole uneksinut. Se on tosi kuin vesi.

Modalilla oli onni muassaan. Kun hän umpimähkään oli juoksennellut katuja muutamia minuutteja, joutui hän nenätysten Ole Bron kanssa. Reportteri oli vähän toisellakymmenellä, mutta ei niin pahasti, ettei häntä olisi voinut sanoa suhteellisen normaaliksi. Hänet vietiin riemukulussa Ole Bergin luo.

»Hyvä on, Modal. Nyt on parasta, että menette huolehtimaan lehden tarpeista, minä tässä vähän puhelen herra Bron kanssa.»

Mitä keskustelemista noilla kahdella oli, se on jäänyt salaisuudeksi tähän päivään asti, mutta varmaa on, että neljännestuntia myöhemmin saatiin nähdä tukkukauppias Ole Berg omassa korkeassa persoonassaan ohjaavan hoipertelevaa Stig Hvideä klubiin päin. Torilla, vähän matkan päässä aaltoilevasta väenpaljoudesta he pysähtyivät. Berg pudisteli ja ravisteli seuralaistaan sangen kouraantuntuvasti:

»No, virotkaa nyt, hitto soikoon, Käykää päälle! Jos kaikki sujuu toivomusten mukaan, voitte tulla konttoriini ja nostaa rahat huomenna tai koska haluatte.»

Sitten Ole Berg teki täyskäännöksen ja jätti sanomalehtimiehen oman onnensa nojaan.

* * * * *

Poliisin onnistui tyhjentää sali. Yksi ainoa äksy vetkale vietiin vahtiin, missä hän ilmoitti nimekseen Fredrik Horneman Sjöström Hansen, mutta huolimatta monista helähtelevistä nimistään pistettiin hänet armotta putkaan. Tämä oli kohtalokasta, sillä täten jäivät poikajoukot johtajatta.

Klubin edustalla olevassa puutarhassa kehkeytyi poliisin ja kiihoittuneen väkijoukon kesken oikea käsikähmä. Poliisi käytti kapuloitaan, ja joukko heitteli kiviä.

Kaikki kävi sangen elokkaasti. Mutta juuri kun meteli oli korkeimmillaan, tuli juopunut mies horjahdellen väkijoukkoon. Hän huusi ja huitoi käsiään kuin mieletön:

»Aamiaislehden luo, lähdetään Aamiaislehden luo; se on syynä koko kurjuuteen.»

Tuo tiheään sulloutunut joukko heilahteli vähän sinne ja tänne, minkä jälkeen koko parvi ohjasi kulkunsa torille Aamiaislehden konttorin luo.

Kun joukko tuli, vyöryen torille kuin suunnaton aalto, seisoi de Beer imperaattorin ilmein keski-ikkunassa ottaakseen sen vastaan. Hän seisoi pää vähän taaksepäin heitettynä ja oikea käsi napoleonimaisesti pistettynä neljännen ja viidennen liivinnapin väliin.

Hyöky kohisi häntä vastaan:

»Siellä se on, siellä se on.»

Silloin joku huusi joukosta:

»Alas Aamiaislehti! Alas lihava sika!»

Ja samassa silmänräpäyksessä suhahti kivi läpi ilman. Se sattui ruutuun de Beerin vierellä, niin että sirpaleet sinkoilivat hänen ympärillään.

Joukko seisoi hetkisen neuvotonna. Ei oikein älytty, mitä tämä merkitsi. Sitten suhahti taas kivi! Se sattui! De Beer sai kolauksen otsaansa ja vaipui tiedotonna lattialle.

Seuraavassa hetkessä sai talo kokonaisen kivisateen. Ei ainoakaan ruutu ollut eheä. Vieläpä alakerroksen puotien raskaat peililasit särkyivät pirstoiksi.

Gudrun Sten ei hämmentynyt tilanteesta. Hän otti käsiinsä johdon konttorissa:

»Wall, kantakaa toimittaja sisähuoneen leposohvalle. Minä autan teitä.»

Ja kivien suhahdellessa sisään ikkunoista suorittivat nuo kaksi urhoollisen samarialaistyönsä. Sitten hän meni puhelimen luo, huolimatta siitä, että se oli huoneen uhatuimmalla paikalla, ikkunoiden edessä olevalla pöydällä.

Hän soitti.

»Yhdistäkää heti paloasemalle.»

»Lähettäkää viipymättä ruiskut torille ja hajoittakaa väkijoukko vesisuihkuilla. Tulkaa heti, voi olla kyseessä ihmishenki, jos vitkastelette. Tämä on Aamiaislehden konttorista. Otamme vastuullemme kaiken, mutta kiiruhtakaa.»

Taas kului muutamia minuutteja tuskallisessa jännityksessä. Hän oli nyt hakenut suojaa kahden ikkunan väliseltä seinämältä. Ulkona huudettiin ja hoilattiin tolkuttomasti ja hirveästi. Odotusaika tuntui hänestä ikuisuudelta. Eikö palokunta ikinä pääsisi perille?

Silloin kajahti ulkoa uusi huuto, pahempi, mielettömämpi kuin yksikään edellisistä. Hän rohkeni kurkistaa ulos. Käsivarrenvahvuinen vesisuihku pyyhälsi yli joukon. Vielä hetkinen, ja pari kolme muuta suihkua seurasi ensimmäistä.

Se auttoi. Joukko hajaantui villiin pakoon. Muutamassa minuutissa oli tori lakaistu tyhjäksi väestä ja hyväätekevä hiljaisuus levisi. Vielä kuului erinäisten ryhmien huutoja sivukaduilta, mutta nekin vähitellen hajosivat ja hävisivät.

* * * * *

Tohtori oli ollut de Beerin luona. Hän oli sitonut hänet ja oli taas mennyt tiehensä annettuaan muutamia ohjeita.

Gudrun seurasi häntä ulos ja lukitsi oven hänen jälkeensä. Sitten hän palasi potilaan luo.

Mutta hän ei ollut istunut kauan, kun ovelle koputettiin kovasti ja tarmokkaasti. Hän meni taas oven luo, mutta ei avannut heti.

»Kuka siellä?» kysyi hän varovasti.

»Avatkaa, minä se olen, Berg.»

Hän avasi ja Berg astui sisään. Hän oli punainen ja kiihoittunut.