Part 2

»Enkö tiedä? Luulin muuten, että minulla olisi ollut niistä rahtunen kokemusta, hyverikkaista rouvista aina bulevardien pieniin herkullisiin iltatuttavuuksiin.»

»Mistä enimmin pidätte. Rouvista?»

»Kukin on hyvä ajallaan. Ei minulla ole mitään noita toisiakaan vastaan, kun lasketaan pois se, että niitä on kalliimpi syöttää. Uskokaa pois, etteivät bulevardikahviloiden yksityishuoneet ole yhtä halpoja kuin puolikas portviiniä tupakkahytissä.» Hän nauroi kurillisesti.

Neito nyrpeili:

»Te olette varmaan aikamoinen, te.»

»Prrr! Ole Berg ei ole sama Parisissa kuin kotona Trangvikenissä», kerskaili hän.

»Hyi, nyt olette sietämätön. Teidän pitäisi puhua kunnioittavammin synnyinkaupungistanne.»

»Varjelkoon, se on hyvä pieni kaupunki kaupantekoa varten; en muuta sano. Väestö on ihanan tyhmää, ja kuten tunnettua, ovat tyhmät olemassa sitä varten, että me muut ansaitsisimme heiltä rahoja.»

»Teidän ystävienne olisi pitänyt saada kuulla tuo. De Beer maksaisi tuosta lausunnosta, jos hän voisi saada sen tänä iltana.»

»Nyt oli hyttynen taas liekin pateilla.»

Alkoi vähän tuulla ja sumu vähän repeili.

»Halloo. Nyt alkaa tuulla; ehkä vielä voimme päästä Stavangeriin tänä iltana. Oletteko nyt iloinen, neiti?»

»Onko se oikein totta?»

»Siltä näyttää.»

»Sepä ihanaa. Koska luulette meidän pääsevän sinne?»

»Kysyn kapteenilta.»

»Tehkää se!»

Berg meni ja palasi takaisin:

»Yhdentoista aikaan, jos kaikki hyvin käy.»

»Voi, kuinka iloinen olen. Tulkaa nyt, niin mennään sisään ja puhellaan hauskasti, kunnes saadaan illallista.»

He katosivat tupakkahyttiin.

* * * * *

Kello oli neljännestä vailla yksitoista, kun Ole Bergin uusi naistuttava seisoi Stavangerin laiturilla ja katseli neuvotonna ympärilleen. Kädessä hänellä oli pieni laukku, siinä kaikki hänen matkatavaransa.

»Kuinka on, neiti? Aiotteko muitta mutkitta hävitä sanomatta edes hyvästi?»

Neito kääntyi häneen:

»Oo, tekö siinä, herra Berg. Tulitte kuin pelastuksen enkeli. Voitteko neuvoa minulle tämän kurjan kaupungin puhelinaseman?»

»Mielelläni; mutta ettekö aio ensin hankkia itsellenne kattoa päänne päälle yöksi?»

»En, se sitten. Ensin minun on soitettava.»

»No hyvä! Tulkaa, niin näytän teille!»

Uninen puhelinneiti palveli häntä. Berg jäi seisomaan puhelinkaapin ulkopuolelle ja odotti.

Kului useampia jaksoja. Äkkiä neito raotti ovea:

»Rakas herra Berg, sanokaa jotakin hyvää. Oikein hirveän hyvää.»

»Mitäh?»

»Sanokaa jotakin hyvää, ettekö kuule!» Hän polki kärsimättömästi ja käskevästi jalkaansa.

»Jotakin hyvää.»

»Niin, parasta, mitä keksitte!»

»Hummeria majoneesikastikkeessa; kelpaako se?»

»Kelpaa!» Hän kääntyi koneeseen ja huusi mikrofoniin: »Parasta, mitä hän tietää, on hummeri majoneesikastikkeessa. Pyysin häntä sanomaan jotakin hyvää, ja tämä oli lopettajaisrepliikki. Hyvästi!» Hän suoritti loppusoiton — riemuiten.

Ole Berg seisoi kuin puusta pudonneena:

»Herra hyvästi hallitkoon! Mitä tämä merkitsee?»

»Haastattelu on tehty. Tuhansia kiitoksia, herra Berg. En voi kylliksi ilmilausua kiitollisuuttani teidän hyväntahtoisuudestanne.»

Berg kysyi kutakuinkin tuimasti:

»Kuka on minulle niin kiitollinen?»

»Ensin tietysti de Beer, sitten nöyrä palvelijanne Gudrun Sten, Aamiaislehden aputoimittaja. Ettekö nyt usko, että nainen voi toimittaa sen, mihin ei yksikään mies kykene?»

Berg murisi ensin jotakin äreänä, mutta kun neiti Sten päästi helakan naurun, ei hän voinut vastustaa häntä. Hänkin nauroi, ensin puoliksi vihoissaan, mutta sitten niin sydämellisesti, että neiti Sten purskahti vielä suurempaan nauruun. Niin he seisoivat ja nauroivat molemmat puhelinneidille, joka ei ymmärtänyt rahtuakaan, vaan nauroi mukana.

Vihdoin neiti Sten kysyi:

»Minne lähetämme teille lehden?»

Mutta silloin Berg kirosi kuumasti ja äänekkäästi:

»Ei, tiedättekös, neiti», sanoi hän, »olen sitä mieltä, että häviätte. Totta totisesti en halua nähdä lehtiriepuanne silmieni edessä.»

»Älkää sanoko niin. Tilatkaa yhtä hyvin nyt suoraa päätä minulta.»

»Noin pelotonta en ole koskaan tavannut. Tulkaa nyt, niin vien teidät hotelliin. Olette tehnyt sellaisen päivätyön, että saatte levätä ilman minun tilaustanikin. Mutta meidän on kiiruhdettava, sillä muuten myöhästyn laivasta.»

* * * * *

Seuraavana aamuna ilmestyi Aamiaislehden ensi numero. Etusivulla oli yli kolmen palstan:

MITÄ TUKKUKAUPPIAS OLE BERG AJATTELEE:

SANOMALEHTIOLOISTA

NAISASIASTA JA NAISTYÖSTÄ PARISISTA JA TRANGVIKISTÄ

_Jännittävä haastattelu. Ajo pitkin rannikkoa. Esteitä. Herra Berg tekee itse suuria ponnistuksia avustaakseen aputoimittajaamme. Hänen persoonallinen makunsa. Hänen mieliruokansa y.m., y.m._

III.

Alku oli menestys. Ihmiset suorastaan tappelivat saadakseen Aamiaislehden ensi numeron. Koko aamupäivä vietiin painos painoksen perästä niin nopeaan kuin vain kone niitä syyti.

Mutta ensi myrskyn jälkeen rauhoittuivat mielet vähän. Kun viikko oli kulunut, oli kaupunki taas päässyt vanhoille raiteilleen. Vain uusi hieno kilpi jalankorkuisine kullattuine kirjaimineen paistoi vaateliaasti yli torin vastapäätä Ole Bergin konttorihuoneustoa.

Kilpi ilmoitti:

AAMIAISLEHDEN TOIMITUS.

PAINO JA KONTTORI. SKIPPERKATU 8.

Mutta Ole Bergistä tuntui, että oli vaarallisempaa olla poissa kuin läsnä, minkävuoksi hän huoahtaen päätti »liikeasiansa» ja kääntyi kotiin niin nopeaan kuin oli mahdollista. De Beer oli nimittäin saanut rouva Bergin luovuttamaan Aamiaislehdelle joukon Ole Bergin kirjeitä, jotka oli tarkoitettu Ilmoituslehteen.

Hän ei sähköttänyt tulostaan, niin että hän saapui sangen odottamatta, eikä de Beerillä ollut aavistustakaan asiasta, ennenkuin konttorinikkunastaan näki vastustajansa käyvän yli torin. De Beerillä oli kolme runsasta minuuttia vähän tointuakseen, ennenkuin Berg ohjattiin hänen konttoriinsa, ja niinpä naamio oli ystävällinen ja tilaisuuteen sopiva, kun Ole astui sisään.

»No mutta, hyvää päivää, hyvää päivää, Ole. Tervetuloa kotiin. Oletko jo kotiutunut ulkomaanmatkaltasi?»

»Kuten näet. Näyttää olevan aika. Olen tullut kotiin yksinomaan siksi, että kiittäisin sinua niistä kauniista vehkeistä, joita olet tehnyt minulle ja perheelleni, etenkin jälkimäiselle.»

»Oo, ei kiittämistä! Toivon, että olet saanut hupia uudesta lukemisen arvoisesta lehdestä. Omat avustuksesi olivat todella erinomaisia. En ole milloinkaan tietänyt, että sinulla on taipumuksia siihen suuntaan.»

»Roskaa! Kuules nyt, Carsten, kauanko aiot jatkaa narrinmetkujasi?»

»Narrinmetkuja! Jos luulet yhä, että kyseessä on vain narrinmetkut, niin saan kautta autuuteni selittää sinulle, että olen ajatellut Aamiaislehteä joksikin peräti muuksi.»

»Ennen kaikkea, älkäämme kinailko, siitä ei mitään synny. Koetan katsella asiaa sinun näkökannaltasi, niin ehkä pääsemme yksimielisyyteen.»

»Ei mikään ole minulle mieluisempaa.»

»Hyvä, siis alamme. Jokaisella ihmisellä on hintansa. Mikä on sinun?»

»Tarkoitat?»

»Mitä tahdot, kun jätät minut rauhaan ja lopetat toimintasi?»

»Viimeksimainittuun en suostu millään ehdolla, edellinen maksaa kuusi kruunua.»

»Sen saat käteistä.»

»Äläs, sinä mies. Mene toimistoon ja ota itsellesi yhden vuoden tilaus, niin asia on selvä.»

»En! Teetkö rauhan?»

»Vain mainitsemallani ehdolla.»

»Tahdotko myydä koko liikkeen? Tarjoan sinulle kymmenentuhatta kruunua. Se on summa, josta sovimme, jos voittaisit vedon. Sinä et sitä voita, niin että tämä on tavattoman suotuisa tarjous. Liikenäkökannalta katsoen ei lehti hyvästä alusta huolimatta ole kymmenesosan arvoinen.»

»No, sitä et tiedä. Mitä se ei ole, siksi se voi tulla. Mutta, vaikkei otettaisi tätä lukuun — vilpittömästi puhuen, Ole, olen luullut, että sinussa olisi enemmän urheilumieltä. Olen pannut päähäni, että tahdon voittaa vedon. Tahdon, ymmärrätkö?»

»Et sinä ilmoisna ikinä.»

»Saadaan nähdä. Mitä enemmän hangoittelet vastaan, sitä mielenkiintoisemmaksi asia käy.»

»Onko tämä kantasi? Heität siis kymmenentuhatta ulos ikkunasta. Tarjoukseni on vielä avoin; mutta kun olen astunut ulos tuosta ovesta, niin se ei ole enää voimassa.»

»Aivan samantekevää minusta, en aio hyväksyä sitä. Näetkös, Ole, minun kannaltani on kyseessä taistelu kaupungin älykkäimpäin aivojen kanssa, jos siten saan sanoa. Olet tottunut ajamaan tahtosi perille sekkikirjasi avulla; mutta tällä kertaa olet tilapäisesti eksynyt, ystäväiseni. Tiedät hyvin, että asemani on sellainen, ettei minun tarvitse ryhtyä tähän leipäni vuoksi. Sen puolesta voin jatkaa ikäni loppuun asti vanhaa miellyttävää ja huoletonta tyhjäntoimittajan elämää. Mutta näetkös, toimettomuus ei minua enää maita. Täällä on liian levollista, me itsekukin lahoamme näissä oloissa. Käymme klubissa ja juomme totia ja kinastelemme toistemme kanssa ja luemme Modalin tuotteita ja tulemme niin pikkumaisiksi ja ilkeiksi, että vahingonilo suorastaan pihisee meistä joka kerta, kun kuulemme, että Olsen on tehnyt vararikon tai että Persen riitelee vaimonsa kanssa. Tarvitsemme vähän vauhtia. Tarvitsemme puhumisen aihetta, joka on sen arvoista; ja siinä arvelen Aamiaislehden voivan auttaa. Ja minussa on miestä saada se aikaan, kun itse saan sanoa. Minulla on vähän varoja, joita olen halukas kartuttamaan tai hävittämään, aina olosuhteiden mukaan; ja minulla on ennen kaikkea aikaa.»

»Niin, ja sinulla on näsäkkyyden armolahja. Näsäkkyyttä tarpeeksi käyttääksesi hyväksesi vaimoni kiltteyttä ja tuhmuutta, jotta saavuttaisit korkean päämääräsi: saada puhua jostakin. Hyi — — —»

»Loruja, Ole! Tiedät sangen hyvin, että kunnioitan rouvaasi, ja tiedät, että isku kohtasi sinua ja vain sinua. Vaimollasi ei ole ollut siitä mitään ikävyyttä, ellei Jönsvang tai Modal ole ollut niin pölkkymäinen ja vuodattanut vihaansa hänen ylitsensä. Valittaisin sitä kovin; mutta sitä en voi todellakaan auttaa, yhtä vähän kuin sitäkään, että suorastaan itse annoit neiti Stenin haastatella itseäsi olematta varuillasi. Sinun on myönnettävä, että sinun olisi pitänyt haistaa käryä.»

»Niin, varjelkoon, se oli suoraa peliä, vaikka —»

»Oo, hän on suloinen, se sen teki.»

Ole hymyili kaikesta huolimatta asiaa muistellessaan.

»Kyllä hän on aimo neito. Minä se pölkkypää olin.»

»Niin, eikö totta?»

»Mutta olisit voinut antaa olla sekoittamatta Sofieta juttuun.»

»Se oli niin viekoittelevaa, Ole.»

»No niin, voit ainakin luvata, että vastedes rajoitut vain minuun.»

»Lupaan, etten sekoita perhettäsi asiaan.»

»Hyvä, siispä minä lupaan, että saat urheilla, kuten asiaa nimität. Mutta älä valita, jos saat naarmuja. Tiedäthän, että joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön.»

»Erinomaista — siispä päästiin kuitenkin eräänlaiseen tulokseen.»

* * * * *

Ole Berg koetti rehellisesti voimainsa mukaan tehdä urheilun jännittäväksi. Niinpä de Beer sai tietää muutamia päiviä myöhemmin Jan Wilkeniltä syyn siihen, että useat vakituiset ilmoittajat äkkiarvaamatta olivat peruuttaneet ilmoituksensa. Ne olivat yksinkertaisesti ihmisiä, jotka olivat riippuvia sankarista ja jotka olivat saaneet vihjauksen, että heidän oli keksittävä muita keinoja tehdäkseen liikkeensä tunnetuksi kuin ilmoittaa Aamiaislehden palstoilla.

Onneksi tällä ei ollut mitään vaikutusta tilaajien lukumäärään. Se nousi tasaisesti ja varmasti. Lehti voitti taatusti jalansijaa yleisön suosiossa, ja de Beerin täytyi myöntää, että Truls Wall oli oikea mies miellyttämään lukijoiden makua ja hankkimaan monipuolista sisältöä lehteen. Vähitellen hän myös sai liitetyksi lehteen joukon eri alojen asiantuntijoita. Mutta tilannetta kuvaavaa oli, ettei yksikään näistä halunnut panna nimeään kirjoitusten alle. Oli kuin joku käsi olisi pitänyt kaikkea puristuksessa, ja toimituksessa oli se tunne, että Ole Berg hallitsi laajempia piirejä, kuin de Beer aavistikaan.

Ilmoituslehti julkaisi pitkiä nimikirjoituksilla varustettuja artikkeleita. Oli kuin kaikki kaupungin mahtimiehet olisivat äkkiä saaneet vastustamattoman halun kirjoittaa. Ensin oli yliopettaja Jönsvangin »Historiallinen katsaus Norjan keskiajan luostarielämään, vanhempien lähteiden (Langen luostarihistorian) mukaan toimitettu.» Sitä seurasi asianajaja Byen »Naisen suhde rikoslakiin» ja pastori Traedalin »Lähetystyön merkitys nykyaikaisessa henkisessä elämässä.» Vastapainoksi oli Aamiaislehdessä täysipitoisia toimituksen artikkeleita kuten »Kaupunkimme taidekäsiteollisuus», »Kalastuselinkeino», »Kauppasuhteemme Englantiin» jne. Ja de Beerillä oli tyydytys nähdä, että yleisön mieltä kiinnittivät enemmän käytännölliset olot kuin keskiajan munkkielämä, vaikkakaan hän ei voinut esittää lihavilla kirjasimilla painettuja nimiä.

Tavan takaa »Aviisi» julkaisi pieniä viisastelevia huomautuksia »eräästä täkäläisestä lehdestä», pieniä myrkyllisiä pistoksia, joihin vastattiin niin hyväntuulisesti, että noiden pikku uutisten kärki katkesi ja yleisö vain nauroi ja piti asiaa huvittavana.

Mutta nämä kaikki olivat vain etuvartiokahakoita. Klubissa, pörssissä ja kaikkialla tuntui, että suuria tapauksia oli odotettavissa. Kukaan ei osannut sanoa, mitä tapahtuisi, mutta kaikki huomasivat, että jotakin käryä oli ilmassa. Ole Berg kuljeskeli kasvoiltaan miltei sen näköisenä kuin silloin, kun hän monta vuotta takaperin oli ansainnut kiitetyn puolimiljoonansa metsäkaupoista Jemtlandissa. Ja hänen ystävänsä ihailivat häntä hiljaisuudessa.

De Beer oli valveilla asemillaan. Hän aavisti, että tällä kertaa oli kyseessä »olla tai ei olla», mutta hän vaani turhaan merkkiä, miltä puolelta isku oli aiottu antaa.

Saadakseen tietää, kuinka asiat olivat, käytti hän hyväkseen kalastusseuran vuosikokousta ryhtyäkseen sotaan Jönsvangia vastaan, joka oli johtokunnan jäsen. Kummallista oli kuitenkin, että vaikka Ilmoituslehti vähän vikuroi, niin annettiin Jönsvangin levollisesti kukistua, sillä Ole Berg puhui kokouksessa seuraavaan tapaan: On ryhdytty vastustamaan herra yliopettajan toimintaa ja vaikka ei suinkaan ollut jätetty huomioonottamatta hänen suuria ansioitaan, niin oli ehkä oikeinta korvata hänet miehellä, joka oli käytännöllistä elämää lähempänä. Hän tahtoisi ehdottaa valittavaksi prokuristinsa Nils Lemin. Herra Jönsvangia hän sen sijaan pyytäisi ryhtymään esimerkiksi varajäseneksi. Näin kävikin. Mutta de Beerille se oli luonnollisesti Pyrrosvoitto.

Muutamia päiviä myöhemmin oli taideyhdistyksen vuosikokous, ja silloin Jönsvang sai korvausta: sillä nyt nitistettiin de Beer johdosta niin sievoisesti, että se sai »Aviisin» suorastaan ulvomaan ihastuksesta. Oli ilmeistä, ettei aiottu antaa Aamiaislehden useammin sanella ehtoja. Taattu nurkkakunta seisoi yhtenä miehenä. Mutta taideyhdistys oli kuitenkin vain laitos yhteiskunnan ylimmille. Suuri yleisö siitä viis välitti. Kulttuurilaitos, joka vaati kaksikymmentä kruunua vuotuista jäsenmaksua, ei ollut joka miehen asia. Tästä huolimatta de Beer oli hirveästi vihoissaan ja olisi purkanut harmiaan ärtyisissä ja vähän punnituissa artikkeleissa, ellei neiti Sten sangen päättävästi olisi heittänyt niitä paperikoriin.

De Beer luonnollisesti raivostui mokomasta menettelystä; mutta ei voinut kuitenkaan muuta kuin nauraa, kun tuo nuori nainen selitti, että jos hänen välttämättä oli työskenneltävä idioottien hyväksi, niin hän puolestaan yrittäisi myydä itsensä »Aviisille». Se ei nyt kerta kaikkiaan paremmasta tietänyt, ja synnynnäinen heikkous oli aina helpompi antaa anteeksi kuin itsehankittu.

»Te lienette oikea neiti Näsäkäs, te.»

»Niin, mutta siksi teidän ei pidä antautua alttiiksi vihollisille ja sallia kaikkien ihmisten saada itselleen hauskaa harmistanne. Antakaa ennemmin minun käsitellä Jönsvangia, niin pistän tanssiksi hänen kanssaan. Nuoremmalla naisyhdistyksellä on lintu kynittävänä sen herrasmiehen kanssa.»

»Kuinka niin?»

»Hän on yritellyt hangoitella erästä suunnittelemaamme käsityönäyttelyä vastaan ja kieltänyt meiltä huoneen työväenyhdistyksestä; ja tämä siksi, että katsoimme tarpeettomaksi valita häntä arvostelulautakuntaan.»

»Mitä aiotte tehdä?»

»En tiedä. Olemme kodittomia. Meillä ei ole varaa vuokrata huoneustoa.»

»Hyvä! Minulla on aate! Antakaa minulle mahdollisimman pian uutinen, että tämä käsityönäyttely, jota yliopettaja Jönsvang niin innokkaasti on vastustanut, pidetään Aamiaislehden johdolla. Sitten vuokraamme huoneuston ja annamme tilaajillemme vapaan pääsyn, kun taas muiden on lunastettava lippu. Ovatko ne minkään arvoisia?»

»Ovat kuin ovatkin. Niissä on muutamia todella erinomaisia töitä.»

»Hyvä! Siispä ryhdymme suosittamaan nuorison alotetta ja taideteollisia harrastuksia. Todennamme, että Aamiaislehti on naisten lehti, emmekä unohda pistää mukaan jotakin vanhoista sumuaivoista, jotka eivät tunne etsikkoaikaansa. Vähän iloa meidän on siitä saatava.»

»Loistavaa! Vielä tänä iltana esitän sen hallinnolle.»

»Ehto on, että Ilmoituslehti jätetään homman ulkopuolelle.»

»Tietysti. Luottakaa siihen, että Jönsvang & Knit harmistuvat kuoliaaksi, ennenkuin laskemme heidät rauhaan.»

Näyttely avattiin jo viisi päivää myöhemmin, ja Ilmoituslehti oli niin peloissaan tappiosta, että se omantunnonmukaisesti lunasti lipun ja antoi sävyisän lausunnon ilmiöstä. Tosin kyllä lisättiin, että niin ilahduttavaa kuin tuollainen kansantaide sinänsä olikin, niin oli erittäin valitettavaa, että järjestäjät olivat laiminlyöneet kutsua miehiä, jotka olisivat voineet antaa arvokasta johdatusta ja huolehtineet hyvästä mausta; sillä valitettavasti näyttelyssä oli useita esineitä, jotka mieluummin olisivat saaneet jäädä pois. Siitä sopisi esittää pari esimerkkiä. — Ja Jönsvang, joka oli arvostelun isä, lähti osoittamaan, kuinka mahdottomia olivat varsinkin neiti Gudrun Stenin työt.

Mutta tässä tuo hyvä yliopettaja meni syhymättä saunaan. Eräs Aamiaislehden numeroista sisälsi tavattoman terävän artikkelin, nimeltä »Muumioita. — Eräs kuvaus.» Artikkeli todisti numeroilla ja tilastoilla edistyksen pysähdyksen monissa yhdistyksissä, joiden esimiehenä yliopettaja oli, ja vaati häntä vetäytymään syrjään nuorempien ja raikkaampien voimien tieltä. Koko juttu antoi Ole Bergille aihetta torua yliopettajaa klubissa; hän sanoi, että jos hän ei muuta osannut kuin nolata itsensä, niin olisi paljon parempi, että hän pysyisi nahoissaan, sillä muuten Ole ei tukisi Ilmoituslehteä. Myöhemmin hän veti Modalin nurkkaan ja antoi hänen tietää, että hän ei ollut asettanut rahoja käytettäväksi saadakseen yliopettaja Jönsvangilta artikkeleita luostarielämästä ja persoonallisesta taidemausta, vaan sitä varten, että Modal hankkisi kirjoituksia, jotka vetäisivät vertoja Aamiaislehdelle.

Modal oli peräti onneton.

»Niin, mutta — nehän ovat täysipitoisia aiheita.»

»Täysipitoista moskaa! Sanon teille erään asian, Modal, en ole todellakaan persoonallisesta ihastuksesta teihin ja Jönsvangiin avannut kukkaroa. Minun puolestani saisi lehtirääsynne mennä männikköön; mutta tällä hetkellä se ei sovellu tuumiini. Jos olisitte vähänkin sukkela, olisitte niillä rahoilla tehneet siirron, joka olisi yhdellä iskulla tehnyt de Beeristä matin.»

»Mitä tarkoitatte, herra tukkukauppias?»

»Menkää reppuun herra tukkukauppiainenne! Kun järkenne seisoo, niin minun on kai sanottava se itse, vaikka minulle olisi paljon mieluisampaa, jos olisitte keksinyt sen minun avuttani.»

»Valitan syvästi, ettei minulla ole teidän selvänäköisyyttänne. Mutta antakaa minulle vihjaus, niin koetan tehdä teille mieliksi.»

»No niin, koettakaa saada palvelukseenne neiti, jonka de Beer on saanut käsiinsä. Tarjotkaa hänelle kaksinkerroin se, mitä hän nyt ansaitsee, tarjotkaa hänelle kolmekertaa niin paljon, jos tarve vaatii; mutta ottakaa hänet, se on pääasia. Hän on panoksen arvoinen, sillä hänellä on enemmän sanomalehtitajua pikkusormessaan kuin teillä ja Jönsvangilla ja Traedalilla ja Byellä ja koko konkkaronkalla yhteensä. — Hyvästi!»

Ole Berg meni takaisin ystäviensä luo totipöytään Modalin jäädessä seisomaan ja tuijottamaan ilmaan.

IV.

Seuraavana aamuna oli de Beer suuressa jännityksessä. Neiti Sten oli nimittäin ilmoittanut de Beerille, että Modal antaisi hänelle kaksinkertaisen palkan. Sellaista korotusta Aamiaislehti ei voisi maksaa, mutta de Beer oli tarjonnut hänelle kahdeksankymmentä kruunua.

Kysymys oli siitä, vastaisiko neiti myöntävästi vai kieltävästi hänen tarjoukseensa. Häntä puolittain kadutti, ettei ollut suostunut hänen vaatimukseensa. Mutta asialla oli sekin puoli, että tämän sanomalehtihuvittelun menot alkoivat nousta huolestuttavassa määrässä. Vieläpä niin suuresti, että jos hän ennakolta olisi aavistanut, mikä nielu se oli, niin hän tuskin olisi ryhtynyt hommaan. Jos näin jatkuisi kauemmin, niin kymmenentuhannen kruunun voitto tai tappio vaikuttaisi ratkaisevasti lehden talouteen. Oli kyllä hyvä olla korskea, niinkauan kuin seisoi silmästä silmään Ole Bergin kanssa, mutta juttu näyttäytyi toisessa valossa, kun sitä tarkasteli yksinään laskujen johdolla.

Neiti Sten oli sukkela ja älykäs, sitä ei voinut kieltää. Ilkeä vain, että tulot tästä, kuten muistakin lehtiyrityksistä, saataisiin säännöllisesti vasta sitten, kun kaikki oli tullut käyntiin. Siihen mennessä oli vain koetettava pitää yritystä pystyssä. De Beer oli valvonut yön ajatellessaan kaikkea tätä ja nyt aamuhetkellä hän oli niin muokattu ja taipuisa, että hän varmasti myöntyisi, jos neiti olisi järkähtämätön.

Tuntuikin näin ollen huojennukselta, kun hän raikkaana ja reippaana purjehti konttoriin ja ilmoitti päättäneensä jäädä De Beerin ehdoilla.

»En voi todellakaan lähteä teiltä noiden kruunujen vuoksi. Minun pitäisi luonnollisesti tehdä niin itseni ja äitini vuoksi; mutta tiedättekö, en voi sietää ajatusta, että tukkukauppias saisi käteensä sellaisen valtin kuin minä olen.»

De Beer oli päässyt tasapainoon samassa hetkessä, kun hän kuuli, että neiti jäisi.

»Teiltä ei puutu itseluottamusta, hyvä neiti Sten; mutta samantekevä, te olette helmi.»

»Tuhat kiitosta!»

»Sitäpaitsi tunsin, ettei teillä olisi sydäntä jättää meitä juuri nyt, kun alkaa käydä jännittäväksi.»

»No, enpä tiedä. Olisi ehkä vielä jännittävämpää olla toisella puolella. Voi taivasten tekijät, kuinka olisin tanssittanut teitä! Olkaa varma, että se olisi jotakin muuta kuin olla käsirysyssä Modalin, tuon lallukan, kanssa.»

Hän löi kätensä yhteen ilosta vain ajatellessaan asiaa, ja hänen valoisa mielialansa tempasi de Beerinkin mukaansa.

»Niinkö luulette, neiti? Kunpa ette vain olisi kuluttanut kenkiänne siinä tanssissa.»

»En toki, kuinka voitte sellaista ajatella. Aluksi minä esimerkiksi olisin julkaissut viikottain pilapiirroksia, joissa te olisitte näyttelyt kurjaa osaa.»

»Tuhat tulimmaista! Siinäpä aate, neiti! Mutta mistä saisitte käyttökelpoisen piirtäjän?»

»Höpsis, eikö muuta. Se on minun pienempiä taitojani.»

»Todellako? Miksi ette ole sanonut sitä minulle ennen?»

»Luettelisinko muka teille kaikki ihanat ominaisuuteni! Silloin en pääsisi loppuun vuorokaudessa.»

»Leikki syrjään, neiti. Osaatteko piirtää pilakuvia?»

»Varmasti osaan, mutta löytävätkö ne armon silmissänne, se on asian toinen puoli.»

»Antakaa minulle näyte!»

»Sen saatte puolen tunnin kuluttua.»

Kun de Beer hetkistä myöhemmin näki itsensä ikuistetuksi onnenonkijaksi, joka ajoi neiti Stenin hahmossa olevaa rouva Onnetarta, nauroi hän niin, että sai kyyneleet silmiinsä. Tuota vietävän tyttölasta! Hänellä ei ollut suurta mainetta, mutta totisesti hän oli korvaamattoman hupaisa. Hän istui ja hekotti itsekseen; hänen eteensä aukeni loppumattomia näkyjä, mitä voitiin saada aikaan tällä uudella aseella, joka niin arvaamatta oli joutunut hänen haltuunsa. Mutta ehkä oli oikeinta säästää ruutia toistaiseksi. Sitä kyllä tarvittaisiin myöhemmin. Sillä välin sopisi ehkä antaa Gudrun Stenin nimen loistaa puolilihavalla painettuna eräiden lehden artikkelien alla. Siinä olisi vähän voitonhymistystä ja torventoitotusta siitä, että Ole Berg oli vetänyt tyhjän lipun taiston arpajaisissa. Ei pitänyt unohtaa, että uneton yö oli kostettava.