Part 1

AAMIAISLEHTI

Kirj.

Burchard Jessen

Norjankielestä ["Frokostbladet"] suomentanut

Lauri Karila

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1927.

I.

Kaupunki oli tuntenut Carsten Baltazar de Beerin, tyhjäntoimittajan ja koroillaaneläjän, monen monta vuotta; mutta siitä huolimatta ei koskaan lakattu ihmettelemästä häntä ja hänen ehdotuksiansa.

Kuten nyt esim. tämäkin hänen verraton aatteensa perustaa uusi sanomalehti aivan uusien periaatteiden mukaan. Sehän oli pähkä hullua! Ja kaikki juontui alkuaan vain siitä, että Ole Berg, keinottelija ja pääpukari, oli tapansa mukaan puhunut sivu suunsa.

Asia kävi siten, että de Beer ja Berg sekä joukko porvarien parhaita olivat istuneet klubissa ja kallistelleet maljoja illan kuluksi ja samalla tapansa mukaan kiusoitelleet toimittaja Modalia hänen lehtipahasensa vuoksi.

Modal oli suorittanut osansa ohjelmasta ja oli raivostunut:

»Hitto vieköön, miksi sitten luette tuota lehtirääsyä, kun se teistä on niin viheliäinen? Istua täällä ja kerskailla, että sellainen ja sellainen sen tulisi olla, sitä osaa kuka tahansa, sillä siihen ei mitään aivoja kaivata; mutta olisipa näkemisen arvoista, jos joku herroista kykenisi toimittamaan edes nelipalstaista neljännesvuosittain ilmestyvää lähetyslehteä homman menemättä päin mäntyä.»

Jonka jälkeen Berg oli lyönyt pöytään, niin että lasit tanssivat, ja vannonut kuumasti ja kalliisti, että hän iloiten panisi likoon kymmenentuhatta kirkasta kruunua sille, joka hankkisi kaupungille kunnon sanomalehden.

Silloin pommi räjähti.

De Beer siveli kädellään moitteetonta poskipartaansa ja vaati hiljaisuutta.

Kaikki vaikenivat odottaen ja valmistautuivat hohottamaan sukkeluudelle, jonka tuleman piti. Mutta kukaan ei ollut odottanut sitä, mitä perältä tuli.

»Hyvät herrat», sanoi de Beer. »Otan teidät kaikki todistajiksi, että täten vaadin puutavarakauppias Ole Bergiä pysymään sanoissaan.» De Beer teki taidepaussin, minkä jälkeen jatkoi: »Kuten kuulitte, on hyvä ystävämme Ole halukas maksamaan kymmenentuhatta kruunua sille, joka voi hankkia lukemisen arvoisen lehden kaupunkiin. Tuon lehden hankin minä.»

Taas paussi. Ole Berg tahtoi puhua; mutta kädenliike sai hänet pysymään vaiti. — »Tarkoitukseni on perustaa päivälehti tähän kaupunkiin kuukauden kuluttua tästä päivästä. Kuusi kuukautta sen jälkeen on lehdellä oleva kaksituhatta viisisataa tilaajaa, muiden muassa puutavarakauppias Ole Berg. Sen jälkeen odotan, että mainittu herra maksaa minulle sanotun summan.»

»Sepä hiton hyvin, poikaseni. Niin, sinä Carsten saat sen kyllä henkiin. Etevä oli varsinkin viimeinen kohta, että minä itse tulen tilaajaksi. Mutta olkoon menneeksi, sinä kerskuri, jos toimitat tämän urakan, niin totta toisen kerran saat kun saatkin kymmenentuhatta käteistä. Sillä jos saat minut tilaamaan lehteäsi, niin olet kunniallisesti ansainnut rahat.»

»Hyvä on, Olliseni! Kun olen sanonut, niin voin mennä vaikka hirteen, että asiasta tulee tosi. Ehkä on hyvä, että laitamme kirjallisen sopimuksen. Voi muuten tapahtua, että unohdat asian tiukan tullessa.»

De Beer oli seuran ainoa, joka oli tosissaan. Muut vääntelehtivät naurusta ja pitivät koko juttua tavattoman lystikkäänä. Asianajaja Bye sai seurakunnan yksimielisen ja innostuneen päätöksen mukaan heti paikalla laatia asiakirjan, jonka ensiksi allekirjoitti Ole Berg ja sitten kaikki muut herrat todistajina. Vain toimittaja Modalin nimi ei tullut mukaan, sillä hän pistäytyi sepittämään uutista jutusta; ja hän hieroi käsiänsä tyytyväisenä ajatellessaan herrojen naamoja, kun saisivat nähdä nimensä painettuina sellaisessa yhteydessä.

Modalin laittaessa uutista tarjosi Ole Berg samppanjaa:

»Ei käy laatuun muu kuin sallia kaivatun syntymättömän lapsosen esiintyä siivolla tavalla yhteiskuntaan; pitää juhlia ilmoitusta hänen syntymästään», arveli Berg. Muut, jotka pitivät samppanjavaahdosta, kun Ole maksoi, olivat täysin samaa mieltä.

Seurasta ei ollut vielä kukaan älynnyt, että Carsten Baltazar de Beer käsitti asian vähän toisin kuin he itse.

Vasta seuraavana iltana, kun he lukivat Modalin »Aviisi», alkoivat he vähän aavistaa yhtä ja toista. Oli hieman kiusallista joutua töllisteltäväksi tämän de Beerin mahdottoman päähänpiston vuoksi. Klubilla arveltiin sinne ja tänne, mitähän Berg sanoisi lehdessä olleen uutisen johdosta. Useimpien mielestä Modal oli menetellyt tahdittomasti vetäessään julkisuuteen sellaisen pienen yksityisen lystin; ja kun hänet tavattiin, niin hän sai kuulla kunniansa. Mutta toimittaja pudisti hartioitaan ja selitti, että aamupäivällä de Beer oli persoonallisesti ollut toimituksessa hänen luonaan ja lukenut uutisesta korrehtuurin. Hänellä ei ollut ollut mitään muistutettavaa, päinvastoin hän oli nimenomaan pyytänyt, että se saisi oikein huomattavan paikan.

Silloin oli alettu katsella toinen toistaan ja kysellä, mikä helkkari miestä vaivasi.

Ole Berg tuli myöhään. Hän oli huonolla tuulella ja jotenkin harvapuheinen. Hän ei tahtonut ilmaista ajatuksiaan, ja pidettiin parhaimpana olla häntä liikaa hätyyttämättä. Modalille hän huomautti kutakuinkin tuimasti, että leikkikin voi mennä liian pitkälle. De Beeriä ei näkynyt ollenkaan. Yleensä oli vire laimea sinä klubi-iltana.

Tuli kolmannen päivän aamu ja ilta. Silloin »Aviisi» saattoi kaupungin uutisten joukossa ilmoittaa lihavin korpus-kirjasimin:

»Kunnioitettu kansalaisemme Carsten Baltazar de Beer on tänään tehnyt sopimuksen kirjanpainaja Persbergin kanssa eilen ilmoittamamme uuden lehden painattamisesta. Lehti, jonka nimi pidetään vielä salassa, alkaa ilmestyä ensi lokakuun alusta. Sen hengestä ja suunnasta ei tiedetä vielä mitään, mutta sitävastoin kerrotaan varmasti, että lehti on ajateltu aamulehdeksi.»

Päivät kuluivat. Kaupunki sai muuta ajateltavaa. Esiintyi kalastusmahdollisuuksia ja tapahtui pari pienehköä vararikkoa. Kaikki yhdessä saivat aikaan sen, että »Baltazarlehti» jäi varjoon, kunnes syyskuun viidentenätoista oli Ilmoituslehdessä pienen pieni uutinen, tällä kertaa petiitillä painettu:

»Tänään pidettiin tilapäinen toimituskokous uudessa maailmanlehdessä, jolla rikastutetaan kaupunkiamme. Toimittaja, meidän sukkela ystävämme Carsten de Beer, näyttää saaneen käsiinsä muutamia hämäräperäisiä nuoren nuoria kykyjä, jotka avustavat uuden maailmankansalaisen syntymää. Kunpa lapsi nyt vain olisi hyvin muodostunut.»

Tämä uutinen ei herättänyt mitään huomiota, paitsi että se aiheutti jonkin verran puhetta klubissa illalla. Vasta 17:ntenä syyskuuta hämmästyttiin, kun huomattiin mahtavia ilmoituksia kadunkulmissa ja lauta-aidoissa. Jalankorkuiset kirjaimet loistivat kauas; ei voinut mitenkään olla niitä näkemättä. Asianajaja Bye uskoi yliopettaja Jönsvangille, että koko puuha teki miltei eurooppalaisen vaikutuksen.

Ilmoitukset kuuluivat näin:

»Kun _Ilmoituslehti_ on kieltäytynyt ottamasta ilmoitustamme palstoilleen, tehdään täten tiettäväksi, että

AAMIAISLEHTI.

puolueeton päivälehti, alkaa ilmestyä 1. päivästä lokakuuta tänä vuonna. Ennakkotilaukset à kr. 3:00 puolivuodelta voidaan tehdä kirjanpainaja Persbergin kirjapainossa, Skipperkatu 8.

Kustantaja ja vastaava toimittaja on:

CARSTEN B. DE BEER.

Toimittajan on onnistunut kiinnittää palvelukseensa monta etevää kynänkäyttäjää, jonka johdosta lehti kykenee käsittelemään» — — (pitkä luettelo kaikista hyvistä asioista, joilla lehti aikoi onnellistuttaa lukijoitaan. Edelleen häilyvä kuvaus hengestä ja sävystä, johon lehteä toimitettaisiin.)

Vihdoin lopuksi lihavilla kirjaimilla:

»Ensi numeroomme aiomme saada haastattelun _tukkukauppias, herra Ole Bergiltä_. Herra Berg lausuu siinä mielipiteensä uudenaikaisen sanomalehdistön tehtävistä ja toimista, kuin myös esittää näkökantansa useista muista tähdellisistä yhteiskunnallisista kysymyksistä.

»Emme epäile, ettei laajoissa piireissä mitä suurimmalla mielenkiinnolla luettaisi tätä kaupunkimme etevimmän porvarin haastattelua.

»Irtonumeroita à 10 äyriä saadaan seuraavilta kauppiailta: — — —»

Kun Berg luki tätä, niin hän huudahti:

»Hitto vieköön, onko mies tullut pähkä hulluksi?»

Modal, joka saapui juuri parhaaseen aikaan, sai kuulla pitkän vuodatuksen, että oli aika tukkia tuon puolihullun de Beerin suu, ennenkuin hän joutuisi kokonaan pois raiteiltaan. Pikku herrasmies hieroi tyytyväisenä käsiään ja lupasi samana iltana »paljastaa» huijauksen sekä julkaista painavan peruutuksen.

Paljastuksen lihavalla antikvalla painettu otsikko, joka ulottui yli kolmen palstan, sai kaupungin kuohuksiin, kuten saattoi odottaakin.

Sinä iltana oli »Aviisi» loppuun myyty huolimatta huomattavasti enennetystä painoksestaan.

Mutta jo seuraavana aamuna kaupunki sai uuden hämmästyksen aiheen. Uudet tiedoksiannot, jotka eivät suuruuteensa ja asuunsa katsoen vähääkään vääjänneet edeltäjilleen, ilmoittivat lakoonisesti yleisölle:

»Lukekaa!!!

AAMIAISLEHTI.

Ilmestyy 1. päivänä lokakuuta. Vastaava toimittaja Carsten B. de Beer.

Kaikkien on nähtävä haastattelumme herra tukkukauppias O. Bergin kanssa!»

Syyskuun 24. päivänä saattoi »Aviisi» julkaista Ole Bergin allekirjoittaman tiedoituksen, jossa hän mitä jyrkimmin kielsi kaiken osallisuutensa uuteen lehteen sekä ilmoitti nimenomaan, ettei hän anna kenenkään haastatella itseään.

Aamulla 25. päivänä loisti kaikista kadunkulmista:

»Herra tukkukauppias Ole Bergiä haastatellaan joko hän tahtoo tai on tahtomatta. Lukekaa Aamiaislehti 1. päivänä lokakuuta!»

Samana iltana oli Ilmoituslehden ensi sivulla seuraava tavattoman suuri ilmoitus:

»Ulkomaillaoloni aikana merkitsee prokuristi Nils Lem liikkeen toiminimen.

OLE BERG.»

Silloin vasta vaikeni kaupungille, että de Beer tulisi kyllä vetämään lyhyemmän tikun.

* * * * *

Ennenkuin menemme pitemmälle, katsomme ensin, kuinka kävi siinä toimituksen kokouksessa, josta »Aviisissa» oli ollut uutinen 15 päivänä syyskuuta.

Carsten de Beerin mukavaan nuorenmiehen asuntoon olivat sinä päivänä kokoontuneet seuraavat henkilöt:

1. Neiti Gudrun Sten, sen matami Stenin tytär, jolla oli kauppa Övrekadulla.

2. Truls Wall, paikaton sanomalehtimies.

3. Värsyjensepittäjä Ole Bro, myös Stig Hvideksi nimitetty.

4. Fredrik Horneman Sjöström Hansen, jota yleisesti tuntemattomasta syystä sanottiin Jan Wilkeniksi.

5. Vihdoin Carsten de Beer itse, joka istui pöydän päässä ja sääti muille seuraavat lait:

»Te neiti Sten olette siis korjauslukija ja olette muuten lehdelle hyödyllinen ja tilaajille miellyttävä. Teidän olisi myös toimitettava naisten palstaa ja musiikkiosastoa.

Te, Wall, olette toimitussihteeri.

Teidän, Bro, on pysyttävä selvänä ja huolehdittava suurimmasta osasta ulkoasioita lähempien ohjeiden mukaan.

Ja te, Hansen, ette siis virallisesti tule kuulumaan esikuntaan; mutta siitä huolimatta me luotamme erikoisesti juuri teihin. Teidän on pistettävä nenänne joka paikkaan, teidän on tiedettävä kaikki, nähtävä kaikki, kuultava kaikki ja tunnettava kaikki. Te ette kirjoita mitään; mutta joka ilta annatte raportin minulle tai Wallille lähemmin määrätyssä paikassa ja määrätyllä tavalla.

Palkat tulevat sellaiset, kuin olen jokaiselle erikseen ilmoittanut. Suuria ne eivät ole; mutta parempi niin kuin ilman, ja jos saan lehden menestymään, niin voimme myöhemmin sopia asiasta. Toistaiseksi on edessänne maailma täynnä kunniaa ja odottaa teitä kaikkia, kun minun taas on tyydyttävä vastuuseen.

Heti kun olemme lopettaneet täällä, menette jokainen niin hiljaisesti ja levollisesti kuin suinkin toimiinne ettekä anna kenenkään aavistaa, että olette Aamiaislehden palveluksessa. Kun haluan jotakin, niin lähetän sanan ja odotan sitte apuanne.

Niin, hyvät naiset ja herrat, luulen, että tämä toistaiseksi riittää. Kahdentenakymmenentenä seitsemäntenä päivänä kokoonnumme työhön todenteolla, ellei mitään aavistamatonta tapahdu.»

II.

Matka syksyllä pitkin rannikkoa saattaa olla sangen epäilyttävä huvi; mutta sattuu väliin, kun sää on oikein hieno, että syyspäivä voi olla suloisempi kuin kesäpäivä. Ilma voi olla silloin ihmeen puhdas ja kevyt ja tavattoman kuultava, mikä ikäänkuin paljastaa maiseman salaisimmat yksityispiirteet, seuraavassa hetkessä ehkä hävetäkseen rohkeuttaan. Silloin tunturit, luodot ja meri peittyvät tiheään villanharmaaseen sumuvaippaan, joka laskeutuu raskaana ja kosteana yli koko luonnon.

Juuri sellainen syyskirkas oli päivä, kun Ole Berg aamiaisen jälkeen seisoi matkaturkeissaan kannella ja nautti ensimmäistä sikariaan.

Hän naurahti tyytyväisenä ajatellessaan, kuinka erinomaisesti hän tällä kertaa oli petkuttanut de Beeriä.

— Puh! Minuako haastateltaisiin! Loruja, sanon minä.

Pari puoliksi kiusoittavaa tyypillistä kauppamatkustajaa käveli edestakaisin kannen toista puolta ja puheli naisista ja liikeasioista. Berg vilkaisi tutkivasti heihin, nähdäkseen saisiko heistä seuraa, mutta molemmat kaupparatsut eivät näyttäneet juuri miellyttäviltä. Se oli muuten aika ikävää, sillä tästä voisi tulla surulliset hetket, kun ei olisi puhekumppania.

Kun hän paraikaa mietti tätä, pisti salongin portailta esiin uudet kasvot.

Ole Berg suorastaan hätkähti. Kautta taivaan! Ihana nuori neito, jolla oli pieni nokkela pystynenä ja sievä suukkosuu, jäi seisomaan ovelle ja silmäili päivän väreilevää kirkkautta. Berg tunsi äkkiä nuorukaisen halua tutustua tuohon mielistelevään marakattiin. Hän kohotti kohteliaasti lakkiaan:

»Ihana matkailma, neiti!»

»Niin, sää on kaunis», myönsi hän tuskin huomattavasti nyökäten. Mutta ei näyttänyt siltä, että hän halusi jatkaa niin mutkattomasti alettua tuttavuutta; sillä hän meni kylmästi ohitse. Luonnollisesti se vain kiihoitti Ole Bergin seikkailuhalua. Hän käyskenteli neidon perässä sangen tyynesti vain, mutta tämä vältti häntä sievästi livahtamalla tupakkahytin nurkan taitse. Samassa hän käänsi päänsä, ja Berg ei ollut varma, mutta hänestä kuitenkin tuntui, että neito iski hänelle silmää. Tietysti ei selvästi tai julkeasti, vaan pieni vihjaus vain, että hän antoi hänelle pitkän nenän — kuvaannollisesti puhuen.

Hitto vieköön, mikä tyttölapsi se oli? Ole Berg päätti tehdä tuttavuutta.

Pitkään aikaan hänellä ei ollut onnea. Neito osasi erinomaisen hyvin pitää häntä vireillä, ärsyttää häntä ja samalla livahtaa pois käsistä. Mikäli taiston kuumuus eneni, huomasi hän kyllä, että neito leikki yhtä tietoisesti kuin hänkin, mutta se vain lisäsi jännitystä.

Vasta myöhään puolenpäivän aikaan, kun Berg näennäisesti oli luopunut ajosta, oli neito niin varomaton, että meni tupakkahyttiin, jolloin hän päättävästi istui sohvaan oven viereen.

»Kas niin, neitiseni, emmekö ota lasia portviiniä ja keskustele viihtyisästi? Olemme leikkineet koko aamupäivän, niin että nyt olemme ansainneet pienen sydämenvahvistuksen.»

Neito ei loukkaantunut ollenkaan, mutta nauroi vähän pakotetusti:

»Niin, meidän lienee tehtävä siten. En kai pääse teistä vähemmällä.»

Berg painoi nappia.

»Niin, neiti, en ole tarkoittanut loukata. Ajattelin vain, että me kaksi yksinäistä sielua voisimme auttaa toisiamme kuluttamalla muutamia tunteja hauskalla tavalla. Ei ole liiaksi hupaista näillä höyrylaivoilla. Aikooko neiti kauaskin?»

»En missään tapauksessa Stavangeria pitemmälle.»

»Sittenhän meillä on koko paljon aikaa.»

Palvelija tuli, ja Berg tilasi. He istuivat hetken vaiti, kunnes tavarat tulivat. Palveleva henki täytti lasit ja katosi.

»Kippis, neiti, matkan onneksi! Saanko kysyä nimeänne? Minä olen Berg, puutavarakauppias Ole Berg, aulis palvelukseenne.»

»Niin, minä kyllä tunnen teidät, uskokaa pois. Teidänhän piti paeta tuota kummallista de Beeriä. Kippis! Kunpa pääsisitte ehein nahoin hänen kynsistään!» Hän nauroi reimasti, ja he molemmat joivat.

»Niin, minä se olen. Mutta sallikaa minun kysyä, kuka te olette?»

»Se on yhdentekevää. On paljon hauskempaa olla tuntematon, silloin tunnen itseni paljon vapaammaksi.»

»Kuten haluatte, neiti, mutta te kiihoitatte uteliaisuuttani. Minusta tuntuu, että olen nähnyt teidät ennen.»

»Mahdollisesti. Minä puolestani olen nähnyt teidät monen monituista kertaa. Jos voitte hillitä uteliaisuuttanne, kunnes pääsemme Stavangeriin, niin saatte ehkä tietää, kuka olen, jos olette kiltti ja käyttäydytte kauniisti.»

»Hyvä, se on lupaus. Koetan olla niin miellyttävä kuin suinkin.»

»Oletteko yhtä miellyttävä kuin de Beer on ollut teille?»

»Uh, jo toisen kerran mainitsette tuon miehen. Enkö pääse rauhaan hänestä ja hänen lehtirievustaan edes täällä? Se ei minua huvita.»

»Mutta se huvittaa minua — tietystikin. Koko kaupunkihan ei ole neljääntoista päivään muusta puhunutkaan; ja täällä minä törmään äkkiä toiseen päähenkilöön. Olkaa kohtuullinen, herra Berg. Miksi se sitäpaitsi olisi lehtiriepu?»

»No mutta, neiti! Lehti, missä de Beer on päätoimittaja! Tuo mahtailija! Hän luulee osaavansa kaikkea. Ha, ha, ha! Mutta minäpä olen joka tapauksessa vetänyt häntä huulesta. Tunnetteko häntä?»

»En perinpohjin, mutta tiedän, kuka hän on.»

»Se on tarpeeksi, sen vakuutan teille.»

»Onko se totta, että te ja hän olette lyöneet tuon hirveän jännittävän vedon?»

»Ei, ei juuri niin.»

»Kerrotaan, että te saatte kustantaa kaikki lehden perustamismenot, jos hän voi saada teidän haastattelunne ensi numeroon.»

»Se ei ole totta. Hän saa nuolla huuliaan. Ei, niin ei sodassa käy.»

»On siis sota?»

»Tuskin. Koko juttu on vain siinä, että hän toivottomasti kamppailee saavuttaakseen täysin mahdottoman päämaalin.»

»Oletteko varma, että se on toivoton?»

»Olen totisesti. Sopimuksen mukaan hänen on saatava minut lehtensä tilaajaksi puoli vuotta perustamisen jälkeen. Mutta ymmärrätte, että minä kyllä varjelen itseäni siitä tyhmyydestä.»

»Oo, de Beer on viekas.»

»Itserakas narri hän on. Hän oli nähtävästi ajatellut pimittää minua tuolla haastattelu-päähänpistolla, josta hän on pitänyt jos jonkinmoista melua, mutta onnistuiko hän?»

»On ennenaikaista sanoa niin. Hän saa jotakin toimeen, saattepas nähdä.»

»Kuinka hän voisi? Täällä minä istun, ja hän on monen penikulman päässä. Huomenna varhain hänen lehtensä ilmestyy, kuten tiedätte.»

»En todellakaan tiedä, kuinka hän selviytyy; mutta ei puhuta siitä.»

»Ei, siirrytään miellyttävämpään aineeseen.»

»Esimerkiksi?»

»Esimerkiksi teihin, neiti.»

»Uh, ei toki, se on niin ikävää. Ei, puhutaan muusta. Eikö teistä ole jo aika, että saamme kotiin jonkun muun kuin tuon kuolettavan Aviisin?»

»Kyllä todella tarvitsemme, mutta ajatelkaa de Beeriä!»

»Niin, niin, mutta ajatelkaa Modalia!»

»Se vanha saippuankeittäjä. Ei hän sentään ole niin kehno. Kahdesta pahasta pitää valita pienempi. 'Aviisi' on rauhaa rakastava.»

»Olen aina luullut teidän olevan edistysmiehiä.»

»Luuletteko, että Aamiaislehdestä tulee edistysaskel?»

»Kyllä, miksi en?»

»Loruja! Edistykseen tarvitaan enemmän kuin tuollainen lehtipahanen.»

»Esimerkiksi?»

»Anteeksi, neiti, siitä voi tulla liian pitkä selitys naisen kuultavaksi.»

»Niinkö? Teillä ei ole varmaan suuria ajatuksia naisesta. Me naiset emme ole aivan niin älyttömiä, kuin luulette. Muistakaa, että elämme aikana, jolloin naisen äänioikeus on tosiasia.»

»Pyydän anteeksi. Mutta minusta naiset saisivat huolehtia sukankutimesta ja tenavista. Se olisi ainakin yhtä hyödyllistä.»

»Niin, mutta me, joilla ei ole tena — lapsia?»

»Loruja! Teidän on koetettava saada. Rohkenenko kysyä, oletteko ehkä tuollainen naisasianainen? Ette näytä siltä; mutta maailma on täynnä yllätyksiä!»

Ennenkuin neiti ehti vastata, huusi höyrypilli pitkään, ja koneiden säännöllinen jymy lakkasi äkkiä.

»No, mutta mitäs tämä tietää?» kysyi Berg ja tirkisti ulos. »Oho, siihenkös tässä jouduttiin. Sumu, neiti.» Hän lähti kannelle.

Neiti seurasi. Yltympäri oli sumua niin tiheänä kuin seinä. Ei voinut nähdä edes laivanpituutta minnekään päin. Laivan miehistö luotasi. Komentohuutoja sinkoili ohjaussillalta, mutta ne kuuluivat tukahtuneilta, kuten tavallisesti tuollaisissa oloissa, ja säännöllisesti joka minuutti kuului höyrypillin ärsyttävä ääni.

Kaikki tuntui niin ilkeältä vastakohtana tupakkahytin viihtyisälle kodikkuudelle. Neiti hytisi kylmästä, ja hänen raikkaille kasvoilleen lipui syvän huolestumisen ilme, jolla varmaan oli sisempi syy, kuin vain se, että sumu vaikutti painostavasti.

Ole Berg tuli samassa takaisin.

»No, tämäpä oli epämiellyttävä loppu keskustelullemme. Koettakaamme jatkaa sitä huolimatta pillin ulvonnasta ja hälinästä.»

Neiti ei vastannut hänen kysymykseensä, tiedusteli vain neuvotonna:

»Me kai myöhästymme nyt?»

»Tietenkin.»

»Kuinka paljon?»

»Mahdotonta sanoa. Voi mennä tunti, vuorokausi tai enemmän. Saamme varustautua kärsivällisyydellä.»

»Kärsivällisyydellä. Te voitte niin sanoa. Mutta minun on päästävä perille.»

»Mutta kun ette voi, niin entä sitten?»

»Sitten matkustan turhaan.» Hän näytti tavattoman onnettomalta ja hänellä oli miltei harmin kyyneleet silmissä. Ole Berg halusi lohduttaa häntä.

»No, no, ei liene elämä kysymyksessä? Voimme istua rauhassa ja levossa. Ruokaa on laivassa suuret määrät, niin paljon kuin tarvitsemme. Saamme vastaanottaa tämän kohtalon lähettämänä. Minä puolestani olen pikemminkin kiitollinen, sillä nyt yhdessäolomme pitkittyy.»

»Oh, minä olen niin pahoillani. Kaikki luisti niin hyvin, ja nyt minun suuret suunnitelmani särkyvät.»

»Niin, niin, neiti, sellaista tapahtuu. Elämme surun laaksossa, joka on täynnä pettymyksiä. Jokaisella on omat huolensa, itse de Beerilläkin.»

Neito loi häneen nopean silmäyksen. Mitä hän sillä tarkoitti? Mutta hän seisoi niin pyöreänä ja oloonsa tyytyväisenä, että oli mahdotonta sanoa, vihjasiko hän johonkin vai ei.

»Miksi juuri hänellä?»

»No, hänellä niinkuin meillä muillakin. Minun on ylen lohdullista tietää, että hänen pettymyksensä on suurempi kuin meidän, neiti.»

»Mitä ajattelette minun pettymyksistäni?»

»En erikoisempaa. Mutta ette näytä kärsineen mainittavampaa pahaa tässä maailmassa. Mitä vastoinkäymisiä olisikaan saattanut olla teidän iässänne?»

»Oo, elämä ei ole niinkään helppoa elää.»

»Varjelkoon, mikä maailmanviisaus. — Päivälliskello soi. Eikö teidän mielipahanne suvaitsisi nauttia kolmea ruokalajia ja jälkiruokaa?»

»Ei, kiitos, syön hytissäni.»

»Miksi? Tehkää minulle se kunnia ja olkaa vieraani.»

»Ei käy laatuun. Teidän ei ole kannettava kaikkia sotakuluja.»

»Niinkö, ettekö ole vielä unohtanut aamullista sissisotaamme?»

»Monet kiitokset muuten, mutta en ole nyt sillä päällä.»

* * * * *

Tunnit kuluivat. Laiva matoi etelään päin niin kurjan hitaasti. Pitkät hetket se oli paikoillaan ja vain huusi. Sitte tuli pieni repeämä sumuun, niin että päästiin selville maasta, minkä jälkeen alus lähti jälleen matamaan eteenpäin hiljaa ja varovasti.

Ole Berg käveli sumussa ja vihmassa ja sadatteli itsekseen, osaksi siitä syystä, että kulku kävi näin verkalleen, osaksi taas siksi, että hänen uusi tuttavansa ei enää näyttäytynyt.

Mutta vihdoin viiden aikaan hän ilmestyi.

»Luuletteko, että ehdimme Stavangeriin illaksi?» kuului hänen ensi kysymyksensä.

»Emme, jos tällaista jatkuu.»

»Mitä minun sitten on tehtävä?»

»Olkaa rauhallinen. Jutellaan.»

»Niin, aletaan taas siitä, mihin asti pääsimme aamupäivällä.»

»Mihin asti sitten?»

»Oo, muistatte kai, että annoitte naisille pari maukasta neuvoa.»

»Ja te sanoitte olevanne naisasianainen?»

»Sitäpäs en tehnyt, sanoin vain, että naiset osaavat enemmän kuin kutoa sukkaa ja hoitaa lapsia.»

»Aivan oikein. He voivat istua konttorissa kahdestakymmenestä kruunusta kuukaudessa ja ottavat siten leivän miehiltä.»

»Teillähän on itsellänne naisia konttorissanne.»

»Kuinkas ei olisi? Ne ovat halpoja.»

»Ja tekevät yhtä hyvää työtä kuin miehet.»

»Eivätpä. Ne eivät voi koskaan tehdä mitään itsenäisesti, niitä voi käyttää vain totunnaistyöhön.»

»Naisetpa voivat tehdä, mitä tarvitaan. Olen vakuutettu, että jos de Beer olisi ollut kyllin nokkela ja antanut naisen haastatella teitä, niin häntä ei olisi petkutettu.»

»Me kierrämme ja kaarramme alati samaa kysymystä, neiti, aivan kuin hyttynen liekkiä. Mutta vaikka hän olisi lähettänyt luokseni kymmenen naista, niin hän olisi kuitenkin saanut pitkän nenän.»

»Minäpä puhuin yhdestä, minä. Kymmenen olisi tietysti tärvellyt asian. Oo, ette tiedä, kuinka viekas nainen voi olla.»