Part 2

Kerenskin monien vaihdosten alaisena olleitten hallitusten viivytellessä näin suurten kysymysten ratkaisua ja tukehtuessa entisten tsaarihallitusten tavoin äärettömiin paperimassoihin johtivat bolshevikit Työläis-, talonpoikais- ja sotilasneuvostoissa ripeästi omaa politiikkaansa. Nämä neuvostot olivat syntyneet jonkunlaiseksi parlamentiksi Valtakunnan duuman sijaan. Alussa toimivat ne veljellisessä sovussa hallituksen kanssa, pienemmät erimielisyydet kykeni Kerenskin kaunopuheisuus aina sovittamaan. Mutta syksyllä v. 1917 oli Lenin ynnä muita bolshevistisia johtajia ilmaantunut poliittiselle näyttämölle ja heidän vaikutuksensa alkoi piankin tuntua neuvostoissa. Niiden ja hallituksen välinen juopa syveni syvenemistään ja lopuksi oli niissä varma bolshevistinen aines enemmistönä. Hallituksen puuhia arvosteltiin ankarasti, sen luottamusta kansan silmissä horjutettiin kaikin tavoin ja bolshevistista oppia kylvettiin milloin julkisemmin, milloin salaisemmin.

Neuvostoissa se alkoi kyteä rauhanajatuskin. Jo heinäkuussa, suurhyökkäyksen epäonnistuttua, olivat bolshevikit uskaltautuneet kadulle, mutta silloin heidän mielenosoituksensa hallituksen toimesta armotta hajoitettiin. Tarkemmin asioihin perehtyneestä näytti kuitenkin silloin jo varmalta, että bolshevikien seuraava esiintyminen, joka epäilemättä ennen pitkää tulisi tapahtumaan, oli oleva hallitukselle musertava.

Pian kohotettiin neuvostoissa julki tunnuslause: _kaikki valta neuvostoille!_ Se oli bolshevikien taisteluhuuto ja -haaste Kerenskin hallitukselle. Viimemainittu oli haparoituaan sinne ja tänne yrittänyt yhdennellätoista hetkellä turvautua byrokratismiinkin, mutta verrattain huonolla menestyksellä. Kerenski itse, entinen vallankumouksen sankari, oli helppo leimata kansan asian pettäjäksi. Hän oli mahdollisesti uhkaavaa loppua aavistaessaan, koettanut pukeutua diktaattorin viittaan, mutta se ei hänelle sopinut. Koko yritys jäi vain huonon näyttelijän turhaksi ponnistukseksi esittää kuningasta, vaikka hänelle paremmin sopisi hovimestarin osa.

Bolshevikit osasivat taitavasti käyttää hyväkseen kaikkea sitä, minkä Kerenski oli laiminlyönyt. He osoittivat sodan jatkamisen turhuuden, vetosivat rauhaa janoavaan kansaan. Tähän vetoomukseen vastasi molempien pääkaupunkien työväestö ja suurin osa armeijaa antamalla luottamuksensa heille. Bolshevikit lupasivat ratkaista maakysymyksen talonpoikain eduksi heti, kun porvarillinen hallitus oli kukistettu. Sisäläänien talonpoika tuskin tästä lupauksesta tiesikään, mutta hänen sotapalveluksessa parhaillaan oleva poikansa innostui ikihyväksi: pääseehän hän kotiin (kun samalla sotakin loppuu) ja saadaan maata mielinmäärin. Bolshevikit laskivat, että talonpojasta saadaan myöhemmin vahva tuki, vallankumousta (tai kaappausta) tehtäessä häntä ei ole tarvittu ennen, eikä tarvita nytkään. Sellaiset on suoritettu ennenkin vain pääkaupungeissa, muu Venäjä laahaa kyllä aikanaan perässä.

Niin oli vähitellen bolshevikien valta neuvostoissa vahvistunut siinä määrin, että he uskalsivat lähteä edellämainitut kaksi päälupausta: rauha ja maata talonpojille, lippuunsa piirtäen vallananastuksen tielle. Neuvosto otti itselleen vallan määrätä sotilasasioissa ja marraskuun 7 päivän yönä miehitettiin tärkeimmät virastot. Jonkun verran taisteluntapaista oli Pietarissa ainoastaan talvipalatsin edustalla. Viime mainittuun oli sulkeutunut joukko junkkarikoululaisia, jotka oli sieltä asein ulosajettava. Muuten meni kaikki niin hiljaisesti, että pietarilaiset vasta sanomalehdistä näkivät saaneensa uuden hallituksen. Moskovassa oli hiukan suurempi jähinä, mutta sangen vähillä uhreilla sielläkin päästiin. Pietarin edustalla tekivät Matsinaan paenneelle Kerenskille uskolliset kasakkajoukot vastarintaa, mutta heidät masennettiin pian. Niin sekasortoista oli taistelu, että erään mukanaolleen kertomuksen mukaan sama tykkipatteri oli kolme kertaa taistellut kummallakin puolella. Ylpeänä saattoi tuleva sotamarsalkka Trotski sähköttää ensimäisenä radiotietonaan "kaikille, kaikille, kaikille", että "_Työläis- ja talonpoikaisdemokratia_" on voittanut vihollisensa. Tuonnempana saanemme nähdä, minkälainen "demokratia" tästä lapsesta varttui.

Työläisjoukot suurimmalta osaltaan riemuitsivat, Pietarissa majailevat sotaväenosastot samoin, mutta sivistyneistö ennusti uuden vallan sortuvan viiden päivän kuluessa. Muutamilla bolshevikijohtajillakin tuntui olleen epäilyksiä, koskapa Pietarin koko bolshevikien valtakauden aikainen diktaattori Zinovjev kuuluu vallankaappauksesta keskusteltaessa huudahtaneen: "jos te voitte taata, että pysymme vallassa kaksitoista tuntia, niin minä tulen mukaan". Mutta tämä Zinovjev onkin demagogi Kerenskin malliin, heikkotahtoinen ja häilyvä, eikä kaukonäköinen ja harkitseva kuin Lenin, tai niinkuin lujatahtoinen ja järkkymätön Trotski.

Täytyy antaa bolshevikeille se tunnustus, että heidän ensi otteensa olivat lupausten mukaisia. Heti paikalla julkaistiin dekreetit _rauhasta_ ja kaiken _maan yhteiskunnallistuttamisesta_. Tietysti ei rauhaa solmittu yhdellä dekreetillä, vastustajallakin oli siinä asiassa jotain sanottavaa, mutta sotaan kyllästyneiden mielet rauhoitettiin, semminkin kun uusi hallitus ei vitkastellut antaa tietoja rauhanasian edelleen kehittymisestä. Maaseudulla levisi tieto maakysymyksen ratkaisusta herättäen siellä sekä kummastusta että mielihyvää. Talonpojille oli yhteiskunnallistuttaminen outo käsite, mutta kokemus vähitellen, jopa verrattain ripeässä tempossa, opetti heidät ymmärtämään maakysymyksen omalla tavallaan. Tilanomistajat ajettiin mailtaan muille markkinoille ja talonpojat ottivat maata niin paljo kuin tarvitsivat.

Uusi valta konstruoitui nopeasti. Bolshevikien tunnuslause oli toteutunut, kaikki valta oli nyt neuvostoilla. Nämä olivat suuria, sillä valitsijayksikköjä oli paljo. Sellaisen "parlamentin" oli vaikea hallita. Senpävuoksi luovuttikin se valtansa, s.t.s. toimeenpanevan vallan, tuotapikaa kokoonkyhätylle ministeriölle, kansankomissaarien neuvostolle.

Kerenskin aikaisesta ministeriöstä ei kansankomissaarien neuvostoa oikeastaan eroittanut muu kuin nimi. Nimittämisperustekin oli sama. Valtakunnan duuma, eräänlaisilla parlamentaarisilla vaaleilla valittu edustuslaitos, oli jo aikaisemmin menettänyt valtansa. Työläis-, talonpoikais- ja sotilasneuvostot hoitelivat entisen duuman tehtäviä. Jo nimestäkin päättäen on viimemainitulla luokkaluonne, niihin ei ollut tarkoitus laskea porvareita. Neuvostoissa siis jo alusta alkaen piili _diktatuurin_ siemen sellaiselle vallanpitäjälle, joka pyrki sitä käyttämään.

Jo ennen bolshevikikumousta valmistuneessa (kirja tosin ilmestyi vasta myöhemmin, mutta on päivätty syksyllä 1917) kirjassaan "Valtio ja vallankumous" Lenin puhui köyhälistön diktatuurin välttämättömyydestä "kommunismin ensi asteella". Tästä päättäen olisi siis bolshevikeilla alunpitäen ollut tarkoitus saattaa valtiollinen diktatuuri voimaan. Kuitenkin puhui Trotski, kuten edellä on kerrottu, työläisten ja talonpoikain demokratiasta. Vaikeata on tällä haavaa käytettävissä olevien lähteiden niukkuuden takia päättää, mitä valtiollista järjestelmää voittajat aikoivat sovelluttaa. Mutta bolshevikien vihollisten luku oli jo alunperin legio, jonka vuoksi heidän kaikessa tapauksessa oli vihdoin soluttava leppymättömän diktatuurin, jopa terrorinkin tielle.

III.

Bolshevikien taistelu vastavallankumousta ja keinottelua vastaan v. 1918 ensi puoliskolla.

Alussa todella näytti siltä, ettei boshevistinen kumous tulee aiheuttamaan kerenskiläiseen hallitusjärjestelmään suuriakaan oleellisia muutoksia. Neuvostoihin oli jo tavallaan totuttu, niitähän oli viime aikoina siinnyt jokaiseen kolkkaan, yksinpä sotilasosastoihin pienimpiä yksikköjä myöten. Sitäpaitsi oli niillä, jotka katsoivat syrjäsilmin uutta valtaa, toivoa saada omia miehiään sijoitetuiksi neuvostoihin. Olihan varsinkin armeijassa mitä kirjavinta ainesta ja sanavalmius oli edelleenkin vaalikelpoisuusehdoista parhain. Löytyi siis vastapuolellakin mahdollisuuksia miehittää neuvostot. Bolshevikit eivät myöskään alussa osoittaneet ankaruutta vastustajiaan kohtaan. Väliaikaisen (Kerenskin) hallituksen jäsenet jäivät paria poikkeusta lukuunottamatta vapaalle jalalle, korkeita sotilashenkilöltä ei liioin ahdistettu, m.m. Kerenskin esikuntapäällikkö kenraali Krasnov, joka antautui Hatsinassa, pääsi melkein oitis vapaaksi. Näin näytti kaikki kulkevan vanhaa latuaan.

Sen lisäksi oli vastapuolella yksi suuri toivo: Perustava kokous. Alussa uskottiin vahvasti, että bolshevikit eivät tule häiritsemään sen valitsemista, enemmän kuin kokoontumistakaan, ja oltiin lujasti vakuutettuja sen antibolshevistisesta enemmistöstä. Vaalit saivatkin tapahtua esteettömästi.. Niitten tulos: runsaasti bolshevikeja, mutta kaikilla muilla puolueilla yhteensä huomattava äänten enemmistö. Kun sitten valitut edustajat vuoden vaihteessa (1917—18) saapuivat Pietariin ja istuntojen piti alkaa, hajoitti hallituksen määräämä komissaari Uritski Perustavan kokouksen väkivallalla.

Hajoittamistilaisuudessa esiintyi muuan pääasiallisesti upseereista kokoonpantu ja huonosti aseistettu joukko kokouksen puolesta. Silloin käytti uusi valta ensi kerran järjestymisensä jälkeen asetta vihollisiaan vastaan, samalla kun se Perustavan kokouksen hajoittamisella ensi kerran paljasti diktatoorisen luonteensa.

Tästä hetkestä alkoi bolshevistinen hallitus epäluulolla katsella kaikkia niitä, jotka eivät olleet vannoutuneet sen kannattajiksi. Porvarilliset ja sosialistiset lehdet saivat tosin vielä ilmestyä, mutta jälkisensuuri — ennakkosensuuria ei ollut — toimitti kiivaimmin esiintyvät pois päiviltä. Lakkautetun sanomalehden sijaan voi kyllä perustaa uuden, joten näin nimiä vaihdellen saattoivat lehdet ilmestyä melkein keskeytymättä siihen saakka, kunnes ne kesällä v. 1918 kaikki hallituksen määräyksellä lopetettiin ja niiden ilmestyminen kokonaan kiellettiin.

Venäjän sydämessä alkoivat sinne kokoontuneet kenraalit keräillä ympärilleen valkoisia joukkoja ja esiintyä toinen toisensa perään, väliin yhdessäkin, uusia vallanpitäjiä vastaan. Pääkaupungissakin paljastui jokunen heikosti järjestetty salaliitto. Ententen kulta viekoitteli pauloihinsa köyhtyneitä aristokraatteja ja virattomia upseereja. Näin syntyi vehkeilyjä vähän siellä ja täällä ja bolshevikien vasta perustama uusi orgaani tsheka (virallisesti: Komitea taistelua varten vastavallankumousta ja keinottelua vastaan) ponnisti voimansa äärimmilleen.

Paljon oli kevättalvella ja keväällä v. 1918 väkeä tshekan vankiloissa Pietarissa. Bolshevikihallitus oli saanut solmituksi rauhan Saksan kanssa ja tämä toimenpide, niin tyynnyttäväsi kuin se oli vaikuttanutkin työläisiin ja maalaisväestöön (viimemainittuun maakysymyksen talonpojille edullisen ratkaisun ohella), oli syventänyt juopaa hallituksen ja sotahullujen upseerien välillä. Ententen kiihoitus ja kulta löysivät jälkimäisten joukosta kiitollisen maaperän ja antibolshevistinen propaganda huomattavasti vahvistui. Luonnollisesti korjasi myös tsheka sitä runsaamman sadon.

Hallitus oli yhä lisääntyvien vihollistensa painostamana ja mahdollisesti myös Suomen valkoisten hyökkäystä peläten siirtynyt Moskovaan vieden sinne mukanaan yleisvenäläisen tshekan päällikön Dsershinskin. Pietarin ja ympäristön vastavallankumouksellisten kurissapitäminen jäi komissaari Uritskin tehtäväksi.

Pietarin tsheka oli sijoittunut entiseen kaupunginpäällikön virastoon Gorohovaja-kadulla. Pihan puoleinen sivusta oli järjestetty pidätettyjen säilytyshuoneiksi, kadun puoleisissa rakennuksissa majailivat tutkintatuomarit ja konttorihenkilökunta.

Kun minut eräänä päivänä kevättalvella useinmainittuna vuonna tuupattiin muutamaan Gorohovajan säilytyshuoneeseen, tunsin heti, että nyt saan uudistaa entisiä muistoja useista tsaarinaikuisista vankiloista, joiden kanssa minulla oli ollut tilaisuus tehdä tuttavuutta jokunen vuosi aikaisemmin. Hallitukset olivat vaihdelleet, kokonaisia järjestelmiä sortunut, mutta vankilakulttuuri kukoisti ennallaan. Sama ummehtunut, "ryssänhajun" kyllästyttämä ilma hyökkäsi heti nenään, samalla tapaa kuin ennenkin otti starosta — vankien omasta keskuudestaan valitsema yhteiskopin esimies — tulokkaan vastaan, samat kysymykset: mikä nimesi, kuinka vanha, mistä syystä vangittu. Nyt oli huomattavissa ainoastaan sellainen eroitus, että melkein jokaisen nimen kohdalle oli merkitty vangitsemisen syyksi: ei tiedä. Vangitkin olivat samallaisia kuin ennenkin, ainakaan ei ensi katsannolla huomannut muuta eroa, kuin että upseeritakkeja näkyi nyt melko tiheässä. Upseeri oli tsaarin vankilassa harvinainen. Edelleen: yhtä liikuttava likaisuus kuin ennenkin ja aivan kysymättä löysi "makuuhuoneen" vierestä saastaisen käymälän. Entiseen tapaan tarjosi joku vakiintunut asukas teemukin ja utelias joukko kertyi ympärille kuulemaan viimeisiä uutisia "vapaasta maailmasta".

Se "parempi huone", johon minut seuraavana aamuna siirrettiin, poikkesi edellisestä vain siinä, että sen asukkaat — 135 miestä tavallisen salin kokoisessa huoneessa — olivat sivistynyttä väkeä, vastavallankumouksellisia (siis valtiollisia) ja keinottelijoita. Todellakin: valtiollisia. Ennen oli valtiollisia ollut koko Venäjän parhaimmisto. Niin oli nytkin. Suuri joukko samoja henkilöitä, jotka ennen olivat tsaarihallituksen lähettäminä, viruneet vuosikausia vankiloissa ja Siperian erämaissa. Nyt oli vain lisäksi tullut joukko entisiä upseereita, lääkäreitä, professoreita, asianajajia y.m. henkisen ammatin harjoittajia.

Vaikea on päätellä, kuinka vaarallisia nuo vastavallankumoukselliset neuvostohallitukselle olivat. Vankilassa puhutaan paljon ja näköjään hyvin avomielisesti, mutta vanhana vankilan asukkaana olen saanut sen kokemuksen, ettei pidä liiaksi luottaa kohtalotoverin puheisiin, semminkin jos hän on venäläinen. Osa entisistä Siperian matkalla tapaamistani "anarkisteista" ja muista "nisteista" paljastui ennenpitkää taskuvarkaiksi ja aivan hyvin saattoi näilläkin "tovereilla" olla jotakin omallatunnollaan, mutta miesten näöstä ja luonteenominaisuuksista päättäen lienee heidän vastavallankumouksellisuutensa supistunut johonkin varomattomasti lausuttuun löysään sanaan, tekoon heistä monikaan tuskin lie uskaltanut ryhtyä. Heidän itsenäisyyden puutteensa valtiollisessa ajattelussa ja mahdollisen rangaistuksen pelkonsa oli silmiinpistävä. Venäläinen kansallistunto ei koskaan ole ollut kehuttava. Bolshevikien vastustajissakin sen heikkous oli niin ilmeinen, että oikein säälitti. Ei vapaudessa eikä vankilassa kukaan uskonut Venäjän omin voimin selviytyvän bolshevikeista, vaan odottivat kaikki kärsimättömyydellä jonkun ulkovallan esiintymistä. Tulkoonpa vaikka ukko mustalainen ja orjuuttakoon Venäjän ikeensä alle, kunhan vaan vapauttaa maan tästä painajaisesta. Sellainen virsi kuului kaikkialla ja sen mukaisesti syntyi mitä hurjimpia huhuja milloin minkin ulkovallan odotettavissa olevasta sekaantumisesta Venäjän asioihin. Näitä huhuja lienevät alkuunpanneet Ententen asiamiehet kiihoittaakseen herkkäuskoisia venäläisiä.

Niin, surkeita pelkureita istui tshekan säilytyshuoneissa vastavallankumouksellisen nimellä. Ja laitoksen tutkijat osasivat erinomaisen hyvin taidon tätä luontaista pelkoa lisätä. Kuulusteluissa käytettiin revolveria tutkittavan ohimolla, välistä molemmillakin, uhattiin kuolemanrangaistuksella, luvattiin nappia painamalla poistaa väliseinät, jonka takana muka seisoivat valmiina kivääriniekat napsauttaakseen tutkijan viittauksesta miehen hengiltä j.n.e. mitä mielikuvituksellisimpiin temppuihin saakka. Kun sitten vielä tapahtui, että vankeja siirrettäessä Krestyn vankilaan, jossa pitempiaikainen tutkintovankeus tai määrätty istuminen suoritettiin, vartiosotilaat ryhtyivät illanhämyssä hauskuuttamaan itseään kuljetettaviensa ampumisella — viranomaisten tieten tai tietämättä, sitä en voi sanoa —, ja kun sanomalehdet näistä tapahtumista aamuisin kertoivat selittäen syyksi vankien karkausyrityksen, lannistui vastavallankumouksen "sankarien" luonto kokonaan. Melkein sanoin kuvaamaton oli se häiriö, joka syntyi, kun akkunamme alla toimeenpantiin kolme teloitusta. Mitäpä, jos me tavalliset kuolevaiset olisimme kauhistuneetkin tuollaista tapausta; mitäpä, jos me olisimme inhosta värähtäneet nähdessämme bolshevikineitosen rientävän verilammikoilta vaaleita kenkiään suojellen itse tapahtumasta vähintäkään välittämättä, päivällistunniltaan kansliaan kirjoituskoneensa ääreeni Mutta eiväthän vastavallankumouksen miehet toki saaneet säikkyä verta!

Vai olivatko he todellakin vain herkkäkielisiä suunpieksäjiä, salonkikumouksellisuuden ritareita? Luultavasti. Heidän vuoksensa tuskin olisi kannattanut ruutia tuhlata. Mutta hallitus oli ehtinyt maistaa verta ja siitä juopua. Se jännitti jousen mahdollisimman kireälle ja sai toiseltakin puolelta hereille voimakkaampia aineksia.

Hallitus oli myöskin julistanut leppymättömän sodan keinottelua vastaan. Se olikin, kuten ensimäisessä luvussa on kerrottu, paisunut aivan hirvittävään laajuuteen. Taistelussa turvauduttiin edesmenneen santarmiston elkeisiin. Tshekan urkkijoita vilisi kaikkialla ja entisiä nimeltäkin tunnettuja santarmikätyreitä oli otettu laitoksen palvelukseen. Keinottelijain keskuudessa oli saalistus helppoa ja todistukset mukavasti saatavissa. Tsheka oli varustanut asiamiehensä vangituilta takavarikoiduilla rahtikirjoilla, jopa rahoillakin, joten he voivat esiintyä oikean tavaran myyjinä, tai ulkomaista valuuttaa vahvasti omistavina rahanvaihtajina. Kun sitten kaupat oli tehty, ilmestyivät toiset agentit ja näppäsivät kiinni niin ostajat kuin myyjätkin. Tshekan omat miehet pääsivät kohta lähtemään hienoissa ajopeleissään — muilta sellaiset jo siihen aikaan oli takavarikoitu — uusille saalistusmatkoille tullakseen taas joskus vastaisuudessa todistamaan päämiestensä käskystä.

Ankarillakaan toimenpiteillä ei keinottelua sentään koskaan saatu loppumaan. Myöhemmin tämä käsite laajeni siihen määrin, että kaikenlainen ostaminen ja myyminen oli rangaistuksen alaista, mutta sitä harjoitettiin uhkauksilla höystetyistä määräyksistä huolimatta. Siihen pakoitti hätä, joka aina lukee omat lakinsa.

Rikoksellisuuttakin vastaan taisteltiin, se on myönnettävä, joskin aluksi huonolla tuloksella. Hallitus ei kyennyt saamaan järjestyslaitosta lähimainkaan tyydyttävään kuntoon. Katuryöstöt jatkuivat entiseen tapaan, asunnot eivät lainkaan olleet turvattuja. Venäläinen on mestarillinen murtovaras. Hän avaa amerikkalaisen lukon kuin leikillä ja, jos salpa on tiellä, sahaa hän silmänräpäyksessä kädenmentävän aukon oveen, ja sekin este on voitettu. Isäntäväen poissaollessa tyhjennettiin monen huoneen asuntoja aivan koneellisen nopeasti ulkona odottaviin kuorma-autoihin, jotka useimmiten olivat kotoisin jostain sotaväenosastosta tai yleisestä laitoksesta.

Rikollisuuden laajaa levenemistä auttoi luonnollisesti vanha, piintynyt venäläinen pahe: lahjustenotto. Bolshevikivirkamiehistäkin oli suurin osa hyvin persoa pienille sivutuloille; Heidän katseensa oli rahalla helppo kääntää sivulle siksi aikaa, kun uuden järjestelmän arvovaltaa järkytettiin epäilyttävillä puuhilla. Joskus sattui jokunen virkamies joutumaan kiikkiin ja saamaan rangaistuksen, jollei hän puolestaan ehtinyt lahjoa toveriaan. Muistuupa tässä mieleen eräs vallankumouksellisen tribunaalin näihin aikoihin antama tuomio, jonka mukaan muuan 37,000 ruplaa lahjuksina ottanut komissaari sai 37 vuotta pakkotyötä. Siis tuhat ja vuosi. Neuvostovaltakunnassa ei ole rikoslakia, siellä tuomitaan "vallankumouksellisen omantunnon" mukaan. Tällä kertaa oli vallankumouksellinen omatunto mitannut oikeutta mainitulla tavalla. Turhaa on kuitenkaan luulla, että lahjusten otto ankarimpienkaan tuomioitten (on langetettu kuolemantuomioitakin) kautta olisi lakannut. Venäläinen herennee ennen syömästä, kuin hylkimästä hyväntahtoisesti tarjottua ylimääräistä korvausta "vaivoistaan".

Kuten edellä jo on sanottu, käyttivät tshekan tutkijat sangen karkeita keinoja kuulusteluissaan. He eivät olleet juristeja, useimmassa tapauksessa huonosti kirjoitustaitoisiakin, vieläpä raakoja ja henkilökohtaisen kostonhimon sokaisemia. Muistanpa, kuinka kerran eräs tehtailija oli juuri vapautunut tshekan säilytyshuoneesta. Käytävässä oli häntä vastaan tullut entinen työläisensä, nyttemmin tutkija, ja kysynyt minne matka. — Vapauteen, oli tehtailija vastannut. Odottakaa, oli tähän tutkija lausunut, — minulla on känsäiset kädet, mutta ei ole rahaa, teillä on rahaa, mutta ei känsiä käsissä, saatte vielä hiukan aikaa miettiä tätä asiaa. Ja tehtailija, jota vastaan ei ollut mitään muuta muistuttamista, mietti samassa kopissa kuin ennenkin tutkijan teoriioja parisen viikkoa, jonka jälkeen hänet laitoksen päällikön Uritskin käskystä uudelleen vapautettiin, tällä kertaa peräyttämättömästi.

Tämä Uritski muodosti muuten tshekan henkilökunnassa miellyttävän poikkeuksen. Ollen itse lainopillisesti sivistynyt, suhtautui hän tutkittaviinsa, joskin ankarasti, samalla oikeudenmukaisesti. Vangit suorastaan iloitsivat joutuessaan Uritskin kuulusteltaviksi. He tiesivät, ettei heidän hermojaan kiduteta ja että asia joutuu. Muuan vanhahko eversti, jolle Uritski jo oli lausunut vapauttavan tuomion, oli tämän kysymykseen: mikä olette mielipiteiltänne, vastannut suoraan:

— Monarkisti.

— Todellakin... ja te uskallatte sen sanoa!

— En voi salata vakaumustani.

— Menkää, olette vapaa.

— Sittenkin...

— Niin, minulla ei ole mitään tekemistä teidän mielipiteittenne kanssa, mutta jos niitä yritätte toteuttaa teossa, saatte vastata.

Olisivatpa kaikki tshekan miehet olleet yhtä oikeamielisiä kuin heidän päällikkönsä! Sen pahempi, ei niin ollut laita, eikä Uritski ehtinyt joka paikassa olla mukana.

IV.

Hallitussuunnan ja yleisen tilanteen kehittyminen v. 1918.

Kuten aikaisemmin on viitattu, ei bolshevistisen hallitussuunnan esiintyminen, varsinkaan taloudellisella alalla, ollut alussa lainkaan varmaa. Tuntuvin isku vanhalle yhteiskuntajärjestykselle oli maan yhteiskunnallistuttaminen. Tämä uudistus ei vaikuttanut juuri mitään kaupunkilaisväestön asemaan. Ja, kuten sanottu, kaupunkilaiset, vieläpä ainoastaan pääkaupunkilaiset, ovat maan asioita hoitaneet, niin sodan kuin rauhan ja vallankumoustenkin aikana. Maaseudun talonpoika, sikäli kuin hän vähitellen alkoi maareformia ymmärtää, oli tyytyväinen, ja tilanomistajaluokka, joka oli saanut kovimman kolauksen, on aina ollut hyvin vähälukuinen, eikä sen merkitys yhteiskunnallisena tekijänä ole pitempään aikaan ollut minkäänarvoinen. Bolshevismi oli yhdellä kynänvedolla pyrkinyt hävittämään feodalismin maasta.

Sellaista toimenpidettä katseltiin monilla tahoilla suopein silmin — toisilla taas suhtauduttiin siihen välinpitämättömästi.

Teollisuuteen ei bolshevismi aluksi lainkaan kajonnut. Tehtailijat saivat toimia entiseen tapaan omissa laitoksissaan. He käyttivät tehtaitaan edelleenkin omaan laskuunsa. Muutaman kuukauden kuluttua kyllä ruvettiin perustamaan niin sanottuja tehdaskomiteoita. Nämä olivat kokoonpannut työläisistä ja olemassaolonsa ensiaikoina toimivat vain ammattikomiteoina, s.t.s. hoitelivat työläisten omia taloudellisia asioita. Sitten niille siirtyi tuotannon kontrolli. Venäjällä tämä kontrolli johti ikäviin seurauksiin: koko maan teollisuuden pysähtymiseen. Bolshevikeilla tuskin lienee ollut sellaista aikomusta. Tämän kirjoittajasta on aina tuntunut uskottavalta, ettei heillä ollut selvää kommunistisen yhteiskunnan kaavaa valmiina vallananastukseen ryhtyessään. Heidät nosti valtiollisen myrskyn hyökyaalto pinnalle ja he heittäytyivät tuulen mukaan ilman kompassia. Tuskinpa heidän parhaimmatkaan aivonsa v. 1917 lopulla osasivat ajatella, että kumouksen vyöry leviäisi muihinkin maihin, kuten sittemmin, muutamien kuukausien kuluttua — osaksi heidän omalla avustuksellaan — Suomeen ja myöhemmin Itävalta-Unkariin ja Saksaan. Vasta seuraava syksy syöksi heidät vinhasti eteenpäin kommunismin tiellä.