Part 3

Niin, bolshevikit lienevät aluksi aikoneet antaa teollisuuden kulkea yksityiskapitalismin lipun alla. Tehdaskomiteat kuitenkin jouduttivat kehitystä toiseen suuntaan. Ne rupesivat vähitellen sekaantumaan yhä enemmän koko tehtaan talouteen. Tehtailijoille itselleen ei jäänyt minkäänlaista sananvaltaa. Opillinen ammattitaito sai väistyä johdosta työläisten suosioon päässeitten nousukasluonteisten tusinamestarien pöyhkeyden tieltä. Isännistö huomasi, että työtehon suunnattomasti vähentyessä heidän vastuunsa, joka edelleen oli voimassa, muodostuu tuhoisan raskaaksi. Raaka-aineitten hankinta oli huonojen kulkuneuvojen ja valtiovallan palvelijain lyhytnäköisen sekaantumisen vuoksi käynyt yhä hankalammaksi. Samoin pyrki valtiomahti taistelussaan keinottelua vastaan pistämään liian usein ja aiheettomastikin nokkansa tehdasteollisuuden alalle, epäillen harjoitettavan milloin minkinlaista vilppiä, ja velvoittamaan tehtaanomistajia määräämään hinnat alapuolelle kannattavaisuuden. Tällaisissa oloissa ei teollisuutta tarvinnut kansallistuttaa. Se kansallistui omasta alotteestaan siten että, kapitalistit yksi toisensa perään jättivät tehdaslaitoksensa komiteain käsiin.

Elinkeinoelämän aloista pysyi kauppa kauimmin yksityisten käsissä. Sota-aika oli kaikkialla, eikä suinkaan vähimmin Venäjällä, järkyttänyt liikemoraalia. Houkutus syrjäyttää entiset terveet liikeperiaatteet, jos sellaisia lie Venäjällä ennenkään sanottavasti ollut, oli liian suuri ja koko liike-elämä oli muuttunut keinotteluksi. Edellisten hallitusten aikana ei tähän seikkaan oltu kiinnitetty huomiota, mutta kun bolshevikihallituksen jo edellisten vallanpitäjien vahvasti "tullaamina" perimät varastotkin, kuten edellä on huomautettu, alkoivat huveta olemattomiin, täytyi uuden valtiomahdin pakostakin ryhtyä holtitonta menoa hillitsemään. Kauppapuodit sensijaan olivat edelleen auki ja niissä löytyi tavaraa minkälaista hyvänsä. Tuonti kylläkin pian lakkasi, mutta vanhoja varastoja riitti v. 1918 lopulle, jolloin kauppa vasta kansallistutettiin.

Niinpä siis bolshevikien hallituskauden ensimäisenä vuonna saattoi yksityinen kansalainen elää vielä verrattain säädyllisesti, kun hänellä vaan oli rahaa. Enimmän sitä oli keinottelijoilla, vähemmän palkallaan elävillä.

Pahimmin oli kärsinyt upseeristo. Heitä oli, niinkuin ensimäisessä luvussa on kerrottu, joutilaina ja kerjäläisinä, sanomalehtien myyjinä, kengänkiillottajina, ajureina, katu- ja kahvilalaulajina. Kyllä kai heistäkin suuri osa olisi myöhemmin voinut sijoittua bolshevikien palvelukseen, mutta he eivät halunneet — poikkeuksista puhumatta. Säännöllistä armeijaa ei uudella valtiovallalla ollut. Vanha armeija oli osaksi aseissa yhdessä työläisistä muodostettujen joukko-osastojen kanssa punakaartina, kuten näitä bolshevikeille uskollisia sotilasjoukkoja aluksi kutsuttiin, osa, monta vertaa suurempi edellistä, oli heti Brest-Litowskin rauhan solmittua, jopa sitä ennenkin, hajaantunut kotiseuduilleen. Vielä varsinaisen puna-armeijan muodostuttuakaan eivät vanhat upseerit suostuneet siihen liittymään. Vasta Puolan-Venäjän sodan aikana nähtiin huomattavampi määrä heitä puna-armeijan riveissä. Jonkunverran vanhoja upseereita on tietenkin harhaillut pitkin Venäjää tuolloin tällöin syntyvissä valkoisissa joukoissa, mutta ovat hekin viime vuosina armahdusten perusteella palailleet neuvostovallan alueille, vieläpä ryhtyneet vanhaan ammattiinsakin.

Monista virastoista olivat myös aluksi useimmat toimitsijat poistuneet saboteeraajain ja samalla nälkäisten joukkoon. Posti ja sähkölennätinlaitos muodostivat sentään poikkeuksen. Niissä säilyi melkein muutoksitta entinen virkakunta, vaikka molempien laitosten, varsinkin postin, toiminta koko nykyisen valtakauden ajan on ollut huonojen kulkuneuvojen vuoksi varsin avutonta, ajottain pysähdyksissäkin.

Vapaan ammatin harjoittajat — asianajajat ja lääkärit — toimivat v. 1918 aikana entisellään, mutta tuomioistuimet oli lakkautettu. Nyt oli olemassa vain vallankumoustribunaaleja, joissa oikeutta jakoi ennen mainittu "vallankumouksellinen omatunto" milloin minkin huomatun bolshevikin hahmossa.

Liikkeitten henkilökunta työskenteli, kuten ennenkin, samoin pankkien ja tehdaslaitosten. Pankeista kyllä annettiin säästöjä ulos vain määrän perästä — aluksi tuhat ruplaa kuukaudessa — ja säiliölokeroihin ei saanut koskea, mutta työtä niissä riitti, kunnes ne v. 1918 loppupuoliskolla kansallistutettiin ja yhdistettiin valtionpankkiin. Niitten henkilökunta lienee sittenkin jäänyt melkein ennalleen.

Toimettomia ja toimeentulottomia oli sittenkin Venäjällä puheena olevana vuonna aika runsaasti. Entä minkälainen oli se toimeentulo, jonka bolshevikihallitus palvelijoilleen antoi? Vatsa oli alunperin se paikka, jossa kansalainen saattoi varmimmin tuntea, että "köyhälistöhallitus" oli ohjaksissa. Kaikille palkannauttijoille, olivatpa he sitten työläisiä tai virkamiehiä, maksoi neuvostohallitus aluksi 500 ruplaa kuukaudessa. Tämä ei riittänyt edes yhdelle hengelle vaatimattomimpaankaan elämään. Tärkeät komissaarit, joihin neuvostovalta aina on turvansa perustanut, saivat kyllä omissa virkapaikoissaan ruuankin ilmaiseksi tai mitättömästä maksusta. Mutta työläiset ja pienemmät virkamiehet näkivät nälkää. Kauaakaan ei ehtinyt kulua, kun jo työläisten ihastus "köyhälistövaltaan" alkoi hälvetä ja uusien vallanpitäjien "luokkaluonne" käydä ilmeiseksi. Pitkälle ei tämä "kaikille sama palkka" järjestelmä vedellyt, syntyi luokitus, joka jo vuoden lopulla käsitti kolmisenkymmentä ryhmää. Työläisillekö nyt vihdoinkin palkkaa nostettiin? Ei, vaan taaskin komissaareille ja suurille herroille, pienten jäädessä edelleen kitumaan. Luontaisedutkin turvattiin vastuunalaisille toimitsijoille entistä ehommat. Niistä myöhemmin.

Valtio kyllä lupasi leipää kansalaisilleen, mutta ei kyennyt antamaan mitään. Yhä uhkaavampana lähestyi nälkä...

Maailmansodan syttyessä v. 1914 oli Siperian radan varsille jäänyt kuljetusvalmista viljaa suunnattomat määrät. Venäjän rautatieverkko ja kulkuneuvot eivät milloinkaan ole olleet kehuttavat, varsinkin Siperian yksi ainoa rata on valmistumisestaan saakka potenut liikarasitusta. Kun sodan alussa kaikki liikkuva kalusto otettiin sotilaskuljetuksiin, jäi vilja monen muun tärkeän tarvikkeen ohessa mätänemään. Tällaisia asioita ei ehditty ajatella. Venäläinen on aina ollut suuri optimisti. Japanin sotaan lähtiessään hän kehui lakillaan viskaavansa keltanaamat pakosalle ja jo ennakolta ikuistettiin vihollisen musertava tappio sanoin, kuvin, yksinpä lasten leikkikaluinkin. Suursodan alussa luvattiin olla kahden viikon kuluttua Berlinissä, mitäpä siis sellaista pikamarssia varten leipäkasoja kokoilla! Kun tämän kirjoittaja v. 1915 alussa Siperiassa vakuutti venäläisille, että teillä on kahden vuoden kuluttua nälkä, leväyttivät nämä tilastot auki ja sanoivat rintaansa röyhistäen: vot, katso, leipää on, mehän olemme ruokkineet koko Europpaa, tottakai me nyt itse murkinassa pysymme. Mutta samaiset karkoitetut saivat jo vuoden perästä tuntea lähestyvän puutteen itsessään Siperiassa, Venäjän vilja-aitassa.

Seuraavat sotavuodet lisäsivät vielä Siperian radanvarren varastoja. Talvikelillä talonpojat vetivät sinne leipäviljaa, mutta sen edemmäksi se ei kulkenut. Suuret kulutuskeskukset joutuivat elämään kokonaan Keski-Venäjän ja Ukrainan viljasatojen varassa. Jo tsaarinhallitus oli loppuaikoina pakoitettu turvautumaan säännöstelyyn ja Kerenski tätä menoa jatkoi, säätäen lopulta viljamonopoolinkin, joka tosin ei valtiolle suuria tuottanut.

Bolshevikit hiihtivät aluksi Kerenskin latua, mutta viljankoonnin tulos niukkeni päivä päivältä. Keväällä ja kesällä pieneni virallinen leipäannos jokseenkin näkymättömäksi. Jaettiin 1/8 naulaa leipää, välistä sama määrä kauraa — jyvinä. Tähän oli tietysti luonnolliset syynsä. Sota oli niellyt hirveän määrän parasta työvoimaa maaseudulta. Suuret alat olivat jääneet viljelemättä ja Siperian vilja-aarteita ei nytkään kulkulaitoksen täydellisen rappeutumisen vuoksi voitu kuljettaa keskuksiin. Keski-Venäjä oli ainoa viljaseutu, sillä Ukrainassa olivat herroina saksalaiset. Kaiken lisäksi oli itsenäistynyt talonpoika hidas luovuttamaan viljaansa valtion määräämästä hinnasta. Hän myi mieluummin keinottelijoille, joitten avulla v. 1918 yksinomaan toimeentultiin.

Hallitus ei keksinyt enää muuta neuvoa kuin turvautua väkivaltaan. Se lähetti asestettuja joukkoja talonpoikia verottamaan. Nämä viljanhakijat kulkivat pitkin kyliä etsiskellen talonpoikain piilopaikkoja ja menetellen mahdollisimman mielivaltaisesti. Suunnitelmattomasti toimeenpantu takavarikoiminen ja kurittomien joukkojen mellasteta ei paljoakaan tasavallan varastoja lisännyt. Valtion leipäkannikka ei niistä levennyt.

Mutta yksi tulos oli ehdoton: talonpoika vihastui äskeisiin auttajiinsa ja päätti vastaisuudessa piilottaa viljansa entistä tarkemmin.

Bolshevikivaltio riensi nopein askelin täydellistä kurjistumista kohti.

V.

Yritys päästä pois Bolshevikiasta ja sen nolo loppu.

Täytyy sanoa, ettei olo Bolshevikiassa maistunut kovin hyvältä. Halu veti pois, mutta tiet olivat tukossa. Päästessäni toukokuun puolivälissä v. 1918 ulos Krestystä, jossa ensimmäistä istumistani olin lopetellut, tuntui olevan jokseenkin mahdotonta yrittää minnekään päin ja melkein yhtä vaikeata jäädä paikoilleen. Taskussa oli kyllä Uritskin antama lupalippu: vapaa matkustamaan Pietarista, mutta minnepä olisi matkustanut, kun ei ollut passia, sillä Helsingin poliisilaitoksen aikoinaan antama valokuvalla varustettu matkakirja oli tshekassa jäljettömiin kadonnut. Uutta ei uskaltanut mennä viranomaisilta pyytämään, koska olisi voinut joutua kirjattomana kuljeksijana uudestaan Krestyyn, tosin nyt toisia teitä. Vihdoin muuan asianajaja kirjoitti koneellaan eräänlaisen todistuksen, jonka alle töherrettiin hyvin epäselvä nimi ja ostettiin sopuhinnasta komissariaatin leima. Niinpä sitten taas valkeni, sain asunnon ja pääsin elämään, mikäli ulkonaiset olosuhteet sallivat, ihmisten tapaan.

Syyskesällä tuntui olevan mahdollisuuksia Suomeen pääsyyn. Passissa piti vain olla sekä saksalainen — silloin oli Pietarissa Saksan keisarillinen konsulaatti — että venäläinen viisumi. Saksalainen tuli, mutta venäläinen jäi tulematta. Viisumeja antoi siihen aikaan tsheka. Minulla oli edelleen taskussani Uritskin lupatodistus, mutta itse Uritski oli hiljan ammuttu ja tshekassa uusi komento. Minä onneton menin sinne näyttelemään tuota paperiani ja ihmettelemään, miksi ei viisumia anneta. Siellä sanottiin kylmästi, että nyt on parasta lähteä kipin-kapin, muuten saattaa lähtö viivästyä tavallista kauemmin. Siinä oli sen tien pää.

Tuttavuuksien nojalla sain kuitenkin Saksan konsulaatista passin ja turvakirjan, joitten avulla minun piti päästä Ukrainaan ja sieltä eteenpäin. Niinpä sitten päädyinkin alkusyksystä matkalle, josta tuli sangen kohtalokas.

Ensinnäkin piti saada matkalippu Kurskin kaupunkiin Etelä-Venäjällä. Siellä sitten vasta voisi tarkemmin määritellä, mistä paikasta yrittää rajan yli. Lipun hankkiminen ei ollut kaikkein helpoin tehtävä, mutta raha auttoi lopuksi ja niin pääsin matkalle. Moskovaan asti ajettiin herroiksi makuuvaunussa. Pari kertaa käytiin kysymässä "proopuskaa" (matkalupaa), mutta kun se oli asianmukaisessa kunnossa, loppui keskustelu lyhyeen. Moskovasta oli vaikeampi saada paikkaa, sillä Kurskin junaan pyrkiviä oli asemasali täynnä. Avulias kantaja kuitenkin töytyytti — tavallista vähän runsaammasta maksusta tietysti — tavarani odottelevien ja tuskittelevien väkijoukkojen läpi vaunuun ja minä painelin viivana perässä. Kantajalla olikin tepsivä taikasana: komissarskija vestshi (komissaarin tavaroita) aina huulillaan. Sen avulla aukesi kunniakuja, jota myöten me marssimme kuin hyvätkin komissaarit ja vallanpylväät. Vaunu oli tyhjä siihen tullessamme ja kantaja neuvoi monin "ryssänliikkein" ja ymmärtäväinen hymynväre suupielessään minua käymään pitkäkseni ja sanomaan jokaiselle paikkaa kanssani jakamaan pyrkivälle: po djelam slushbyi (virka-asioilla). Hyvää tarkoittava neuvo, mutta samaan vaunuosastoon tuli lopulta niin monta muuta virka-asialla liikkuvaa, että minä katsoin soveliaaksi pahempien väärinkäsitysten ja toisten "komissaarien" liiallisen huomion välttämiseksi tyytyä istumapaikkaankin, semminkin kun suurin osa vaunuun kuin nuijalla tupatusta väestä sai käytävässä matkustaa koko tuon puolentoista vuorokauden taipaleen. Matka ei ollut juuri hauskimpia, mutta huonompiinkin saa Venäjällä tottua. Olinhan edes toisen luokan vaunussa, kun sitävastoin Siperiasta ja monesta muustakin paikasta myöhemmin kotimaahansa pyrkivät saivat kulkea koko monituhatvirstaisen matkan "härkävaunussa". Jollakin asemalla eristettiin junamme sivuraiteelle ja tehtiin nykyisellä Venäjällä niin tuiki välttämätön matkatavaroitten tarkastus. Kun kaikki tavarat kuljetettiin mukana vaunussa — pakaasi ei koskaan Venäjällä ole tavannut saapua kokonaisena määräpaikkaansa, nyt vielä vähemmän —, kesti tarkastus luonnottoman kauan. Tarkastajain mukana hävisi tavaroistani kultainen kantasormus, jonka varmemmaksi vakuudeksi olin pistänyt matkalaukussa olevan päällystakin taskuun, partaveitsilaatikko (sisältävä kullekin viikon päivälle oman veitsensä) ja kaulaliina. Toisetkin matkustajat tuntuivat hiljalleen valittavan, että omistusoikeuden pyhyyttä oli loukattu.

Kurskissa sai syödäkseen kunnollisesti ja satumaisen halvasta hinnasta. Aseman ruokapöydän ääreen astuessa tuli vesi kielelle ja silmillään söi enemmän kuin suullaan jaksoikaan. Kyllä siinä näki, kuka oli pietarilainen, moskovalainen tai jostain muualta Ylä-Venäjältä, jossa oli eletty etupäässä perunalla ja vihanneksilla. Sinne upposivat paistetut hanhet ja siankyljykset, vehnäleivät ja leivokset nälkiintyneiden pääkaupunkilaisten poskeen. Ja asiantuntijat vakuuttivat Ukrainassa olevan vielä enemmän ruokaa. Ruoka se oli jo silloin Neuvosto-Venäjällä ainoa keskustelun aihe. Hyvänen aika, eivätköhän nuo ihmiset Ukrainassa syö itseään kuoliaaksi, kun niillä nyt jo tässä paratiisin portilla silmät pullistuvat kuopistaan kuin mielipuolilla?

Kihinää ja kuhinaa oli Kurskin asemalla. Avara asemahalli täpösen täynnä ihmisiä, joilla kaikilla oli sama päämäärä: Ukraina. He olivat kuin toivioretkeläisiä matkalla Pyhään Maahan. Jo Pietarissa ja pitkin matkaa oli kerrottu ihmeitä Ukrainasta. Siellä on järjestys, leipää — niin, ennenkaikkea leipää. Sinne suuntautui nälkää pakenevan joukon kansanvaellus.

Suur-Venäjällä asuneen ukrainalaisen oli äkkiä vallannut syvä kansallistunto ja isänmaanikävä. Hän hyräili "valkeista akaasioistaan" ja olisi ollut valmis tanssimaan hurjan-reippaan kansallistanhunsa, jos nälkäinen vatsa vaan olisi sallinut. Nälkävyötä kiristäen hän juoksi virastosta virastoon todistaakseen Ukrainasta polveutumisensa. Hän kykeni ylenluonnollisiin ponnistuksiin päästäkseen syntymäsijoilleen, joista hän ei ennen laisinkaan puhunut. Iso-Venäläisen ja juutalaisen valtasi sama kuume. Suurvenäläinen on aina jonkunverran halveksien kohdellut vähävenäläistä. Mutta nyt oli hän valmis mihin tahansa päästäkseen ukrainalaisen kirjoihin. Hän haki esille kaikki esi-isänsä, ehkä niistä joku olisi joskus asunut Ukrainassa. Hän oli valmis naimaan ukrainattaren, jos se auttoi. Ukrainalaisella miehellä taas oli morsiamia kuinka paljon tahansa, vain senvuoksi, että ihmiset pelkäsivät nälkää ja uneksivat leipämaasta, Ukrainasta, jossa vielä kaiken lisäksi oli järjestys.

Kurskin asemalla ei ollut muita kuin Ukrainaan matkustavia, eikä sinne muita sopinutkaan. Ja joka päivä toi uusia toivioretkeläisiä, rajalle lähti juna vain pari kertaa viikossa. Päivisin juostiin kaupungilla, josta sai halvalla ostaa leipää, Valkoistakin, tai haettiin Ukrainan konsulaattia, jonka piti olla jossain. Monikaan ei sitä löytänyt, mutta palasi yhtä tyytyväisenä takaisin. Asemalla ihmeteltiin, siunailtiin, odotettiin ja toivottiin. Kaikki olivat keskenään tuttuja, ystäviä, melkein sukulaisia. Toisilla oli varmat paperit. He aikoivat purkautua virallista tietä, tulliaseman lävitse. Toisten papereitten laita oli vähän niin ja näin, he suunnittelivat muita sopivia polkuja. Kaikki olivat kuitenkin varmat pääsystään tuohon uuden ajan Kaanaaseen.

Vihdoin lähti juna eräänä iltana tulliasemalle. Tämän kirjoittajakin painui siihen. Härkävaunuihin meidät sullottiin. Mentiin oven täydeltä, yhtenä virtana, toiset työnsivät avuliaasti takaapäin. Se avuliaisuus maksoi takataskussa olevan kukkaroni. Venäläinen ei unohda kansallistapojaan, olipa hän matkalla vaikka luvattuun maahan.

Tultiin aamun suussa Lgov-nimiselle väliasemalle.

Siinä viivyttiin pitemmän aikaa ja syötiin taas vahvasti, silmät himosta palaen. Annokset olivat melkein vielä herkullisempia kuin Kurskissa. Sitten taas eteenpäin ja aamulla saavuttiin Lokkinskajaan, raja-asemalle. Siinä se nyt aukeni Eedeni ihan edessä, puolueeton vyöhyke tosin aluksi, mutta se oli jo melkein kuin Ukrainaa, sillä siellä ei ollut enää bolshevikeja, eikä — nälkää. Asemahuoneen nurkkaus oli aivan rajalla, joten ei muuta kuin yksi hyppäys ja otappas kiinni. Mutta eläpähän huoli hypätä! Sotilaat ottavat vastaan junasta ja kuljettavat asemarakennukseen, jossa ensin tarkastetaan paperit ja sitten tavarat. Tarkkaa kuulutaan tehtävän, riisuttavan ihan ilkoisen alasti. Armotta napataan pois, jos on liikoja rahoja tai tavaroita. Ja melkein jokaiselta sanovat löydettävän "kontrabandia". Se on tuo viimemainittu vähän erilainen käsite täällä kuin muualla. Täällä on kontrabandia oma tavara, jos sitä on yli kahden vaatekerran (toinen päällä), yli viiden liinavaateparin, kahden päällystakin ja 1000 ruplaa rahaa. Saa siinä olla tarkkana, jos mielii pimittää vähän runsaammin rahaa mukanaan, koskapa ei tuhannellakaan ruplalla pitkälle potkita. Kenen onnistuu, kenen ei.

Paperit on kerätty ja viety komissaarille. Yksi kerrassaan huudetaan sisälle ja palaa pian hymysuin siirtyäkseen tarkastushuoneeseen. Hän tietää pääsevänsä rajan tuolle puolen, sillä tarkastuksessa ei juuri ketään pidätetä, vaikkapa liikaa omaisuutta tavattaisiinkin. Onnellinen ihminen, pääsee Kaanaaseen, vaikka puolialastomanakin. Neuvostomaa on köyhä ja tarvitsee hänen tavaraansa. Mutta eivät kaikki palaja yhtä iloisina, tulee hysteerisesti itkeviä naisia, tutisevia ukkoja kyyneleet silmissä ja hoippuen, joku kannetaan pyörtyneenä. Mitä nyt? — Paperit eivät ole olleetkaan kunnossa. Niistä on löytynyt joku puutteellisuus, johon neuvostovirkamiehen muodollisuus on päässyt takertumaan.

Minutkin huudetaan sisään. Pöydän takana istuu nuori ja hyvin siivonnäköinen poika. Pöydän ääressä joku lasta käsivarrellaan kantava nainen vuoroin itkee, vuoroin sadattelee kamalasti. Komissaari pyytää kohteliaasti poistumaan: mnje njekagda, pashalusta, (minulla ei ole aikaa, olkaa hyvä). Nainen ei lähde, ennenkuin sotamiehet taluttavat hänet ulos. Toinen nainen kyyköttää yhtenä sykkyränä puusohvan nurkassa ja itkee. Hänetkin raahataan pois. Jäämme komissaarin kanssa kahdenkesken. Hän puhuu minulle harvinaisen kohteliaasti:

— Aiotteko Saksaan?

— Ukrainaan vain — vastaan, sillä minusta tuntuu, että niin on parempi.

— Olette Suomen alamainen?

— Niin olen.

— Miksi ette ole menneet kotimaahanne?

— En ole päässyt ja Ukrainassa on minulla sukulaisia, — valehtelen.

— Vai niin. Ikäväkseni en kuitenkaan voi laskea teitä.

— Kuinka niin, eivätkö paperit ole kunnossa?

— Ovat ja viikko sitten olisitte kyllä päässyt rajan yli, mutta nyt se on mahdotonta. Olen saanut määräyksen olla laskematta ketään saksalaisilla papereilla. Luultavasti jotain poliittisia juttuja.

Minua suututti. Tällainen matka tehty turhan takia. Mielessäni kirosin komissaarin alimpaan kattilaan, mutta hän kiirehti lopettamaan äänettömyyden:

— Mitäpä tuosta, menkää omia teitänne! Lgovista kyllä kuuluu pääsevän.

Aivan oikein. Mitäpä tässä turhia. Tulliasemalla oli tuskin neljättä osaa siitä joukosta, jonka olin nähnyt Kurskissa, kaipa muut olivat menneet "omia teitänsä". Hyvä mies tuo komissaari!

Pian lähti juna takaisin Lgoviin. Meidät paratiisista suljetut, joita näkyi kertyneen melkoinen joukko, lastattiin taas samoihin vaunuihin, joissa olimme tulleetkin, ja niin alettiin pyöriä uusia vaiheita kohti. Melkein kaikki aioimme yrittää salateitse rajan poikki. Kuuluukin olevan hyvin helppoa ja saa pitää kaikki tavaransa, lohduttivat "asiantuntijat", joita toki löytyy joka paikassa.

Lgovin asemalla kysyin tapaamaltani ajomieheltä, takaisiko hän maksua vastaan matkan rajan yli. Tottahan toki! Mennään nyt vain meille, lepäillään ja sitten illanhämyssä lähdetään, tulee muitakin mukaan, siellä odottelevat mökissä. Jokaöinen reissuhan tämä on, kyllä tie tunnetaan, vakuutteli äijä.

Mutta siinä juuri Lgovin asemalla, kun kaikki oli jo valmiiksi puhuttu, asettui kohtalo poikkiteloin tielleni. Minun mieleeni muistuivat asemaravintolan herkulliset hanhenpaistit, enkä minä voinut vastustaa kiusausta siirtyä sisälle nauttimaan kunnon päivällisen. Ukko kyllä lupaili, että laittaahan se muija meilläkin jotain suuhunpantavaa, mutta pahahenki kuiskutti vaan korvaan, että mene tuonne sisälle, siellä saa niin mukavasti ja hyvää.

Ja meninhän minä!

Istuin rauhassa ruokaillen, kun sisään tunkeusi joukko sotamiehiä asettuen oville vahtiin. Päällikkö astui mahtipontisesti uloskäytävälle ja lausui tavanmukaisen: pakashite bumagi, pashalusta (näyttäkää paperinne, olkaa hyvä). Siis passintarkastus! Mikäpä siinä muu auttoi kuin lopettaa syöntinsä ja asettua jonoon muitten mukana. Kaikki toiset pääsivät ulos, paitsi muuan iso musta mies ja minä. Minun papereitani pyöritteli sotamies likaisissa hyppysissään ja ihmetteli, että hyvät on "bumagit", mutta hän ei uskalla ratkaista asiaa, koska näytte olevan joku deputat (edustaja), — sellainen merkintä oli passissa — täytyy lähettää tshekaan.

— Kyllä te sieltä heti pois pääsette, mutta minä en uskalla... vakuutteli sotamies.

Sitten pantiin meidät kuormarattaille sen ison mustan miehen kanssa, jonka papereissa myös kuului olleen joku vika, ja kyydittiin seitsemän virstan päässä olevaan kaupunkiin. Siellä tshekan huoneistossa käänneltiin taas sekä papereita että minua ja sanottiin, että kovat on "dokumentit", mutta eivät he voi ratkaista asiaa, täytyy lähettää Moskovaan yleisvenäläisen tshekan tutkittavaksi. Ja taaskin sama vakuutus:

— Kyllä te sieltä pois pääsette, mutta me emme uskalla...

Samana iltana löysin minä itseni yhdeksäntenäkolmatta vieraana pienestä huoneesta Lgovin kaupunginvankilassa.

VI.

Jälleen tshekan säilytettävänä. — Punainen terrori.

Jaa-ah, eipä olisi uskonut, että näin hullusti käy. Mutta minkäpä sille kohtalolleen mahtaa! Täytyy ruveta tekemään tuttavuutta uuden ympäristönsä kanssa.

Tämä oli kahdestoista niistä venäläisistä vankiloista, joissa minun oli kahden "ulkomaanmatkani" aikana kunnia oleskella. Näin etelässä en sentään vielä milloinkaan ollut asustanut. Samallaisia olivat tyypit täälläkin. Upseereita vain ei joukossa näkynyt, vähemmän siis vastavallankumousta, enemmän nälkiintyneitä isovenäläisiä, jotka ukrainaretkellään olivat epäonnistuneet ja joutuneet vähätöisen piirikuntatshekan olemassaolon tarpeellisuutta todistamaan.

Vankikopeissa liittyi uusi tulokas aina johonkin "sakkiin", sillä yhteistoiminta helpoittaa elämän mahdollisuuksia. Pannaan tavarat yhteisiksi, tasataan mahdollisesti piiloitetut rahavarat, tehdään vartijoitten kautta yhteisostoja ja eletään täydellisessä kommuunissa. Vankiloissa on kommuuniaate levinnyt jo paljon aikaisemmin ja suuremmalla menestyksellä kuin vapaalla Venäjällä.