Part 1

40 KUUKAUTTA NEUVOSTO-VENÄJÄLLÄ

Kirj.

Heikki Välisalmi

Turussa, Sosialistin Kirjapaino Oy, 1923.

SISÄLLYS:

Alkusananen. I. Pietari v. 1918 alussa. II. Bolshevikien valtaanpääsy ja heidän hallituskautensa ensi vaiheet. III. Bolshevikien taistelu vastavallankumousta ja keinottelua vastaan v. 1918 ensi puoliskolla. IV. Hallitussuunnan ja yleisen tilanteen kehittyminen v. 1918. V. Yritys päästä pois Bolshevikiasta ja sen nolo loppu. VI. Jälleen tshekan säilytettävänä. — Punainen terrori. VII. Bolshevismin kehitys kommunismiin. VIII. Asuntokysymys. IX. Neuvostohallituksen tarjoama jokapäiväinen leipä. X. Talonpoikaisväestön asema kommunismin valtakaudella. XI. "Köyhälistön diktatuuri." XII. Neuvostovallan virkakoneisto. XIII. Viimisen kerran tshekan kynsissä.

Alkusananen.

Alunperin ei ollut lainkaan tarkoituksenani julaista kirjan muodossa muistelmiani ja vaikutelmiani Neuvosto-Venäjältä. Vasta viime talvena, luettuani useampiakin kuvauksia bolshevikien valtakunnasta ja huomattuani ne kaikki enemmän tai vähemmän tosioloihin perustumattomiksi, innostuin kyhäämään nyt ilmestyvät luvut. Jouduin olemaan Venäjällä juuri ne vuodet, joitten kuluessa kommunismia yritettiin kansaan istuttaa, joten kirjassani kuvataan senaikaisia oloja. Minun Venäjältä poistuessani, keväällä v. 1921, oli juuri tullut dekreetti kapitalismin uudelleen elvyttämisestä.

Mitään perinpohjaista kuvausta ei kirjani voi antaa. Omalla kokemuksellani hankittua ainehistoa ei kylläkään olisi puuttunut, mutta kirja ei ole saanut paisua tämän laajemmaksi, koska on täytynyt saada se hinnaltaan niin kohtuulliseksi, että vähempivarainenkin kykenee sen itselleen hankkimaan.

Tekijä.

I.

Pietari v. 1918 alussa.

Pietari, Nevan helmi, niinkuin Pietari Suuren kaupungin asukkaat ennen ylpeästi sanoivat, ei vielä v. 1918 alussa ainakaan noin ensi näkemältä kantanut mitään erikoista leimaa. Sama iloinen ihmishyörinä keskikaupungilla, sama valovirta iltaisin puotien suurista näyteikkunoista, samat pika-ajurien "beregis" (varo) -huudot kuin ennenkin, samat hienosti puetut ja hajuvesiltä tuoksuvat naiset kaduilla, sama univormujen vilinä, joka aina on ollut venäläiselle metropolille niin tunnusmerkillistä. Entinen solina ja kolina ja yhä vain ainainen kiire ja aivankuin kilpajuoksu jonkun saavuttamattoman perässä.

Mutta sittenkin. Perehdypä lähemmin tsaarien kaupunkiin, niin etköhän vain huomaa jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Katsele tarkemmin joukkoa: miksi noin paljon ilmettyjä juutalaistyyppejä? Moseksen kansaa ei ennen suvaittu keisarien pääkaupungissa. Ne harvat könkönenät ja kiharan hiilimustan tukan kattamat latteaotsaiset kasvot, jotka siellä sattumalta tapasit, olivat uskostaan luopuneitten ja siis tavallaan suvustaan huonontuneitten Israelin lapsien. Varsinainen juutalainen ajettiin Pietarista pois kuin kulkurikoira. Hänelle oli suotu omat rajoitetut asuma-alansa Liettuassa ja Puolassa, Ison-Venäjän kaupunkeihin ei hänellä ollut jalallaan astumista. Mutta Kerenskin "svaboda" oli lahjoittanut vapauden näille hyljeksityillekin. Vuosi 1917 oli kansoittanut Pietarin epälukuisilla juutalaisilla liikemiehillä. Juutalainen murre sorisi kaduilla kilpaa venäjän kanssa.

Ennen näit Pietarissa komeita kaartinupseereita ja silloin tällöin liikkuva sotamies näytti itsekin nauttivan puhtaasta sinellistään. Pääkaupunkiin ei majoitettu puutteellisesti puettuja sotilasosastoja. Nyt oli laita toinen: vapaus, kurin höllyttänyt väärinkäsitetty vapaus, oli levinnyt armeijaan, joukkojen tuli ikävä rintamilla, kokonaisia osastoja hajosi kotiseuduilleen tai lähti lorvehtimaan joutilaina pääkaupungin kaduille. Upseeritakki ei istunut enää yhtä moitteettomasti kuin ennen, sillä armeijan upseeristo oli monien sotavuosien aikana suunnattomasti muuttunut. Siihen kuului nyt kaikellaista häthätää leivottua ainesta: nuoria koulupoikia, maalaisten keskuudesta lähteneitä sattumalta lukutaitoisia nuorukaisia, jopa entisiä pika-ajureitakin. Upseerien puute alensi pääsyvaatimuksia, Kerenskin sotakouluissa niistä tuskin enää saattoi vakavasti puhua. Armeijan komentaville paikoille oli päässyt kaikellaista satunnaista ainesta. Kuinkapa tämä olisi viihtynyt rintamalla, mieluummin se toki oleskeli "lomalla" pääkaupungissa.

Eivätkä bolshevikit valtaan päästyään suuria välittäneet upseereista. Armeija ei heidän aikanaan taistellut. Sen verran, minkä päälliköitä oli, valitsivat sotamiehet ne itse. Arvo ja kokemus ei vaalissa merkinnyt mitään, nuori hyvällä puhelahjalla varustettu aliupseeri saattoi komentaa prikaatia. Upseerit joutivat siis hyvin "lomalle". Huonommat ainekset heistä asuskelivat kahviloissa epämääräisissä liikehommissa, paremmat — möivät sanomalehtiä ja kengännauhoja kadulla. Varsinkin juuri viimemainittujen keskuudessa oli puute jo v. 1918 alussa huutava. Sotilaskasvatuksen saanut iäkäs eversti tai kenraali ei ammattinsa menetettyään osannut sijoittua uuden järjestelmän vallitessa, hänen oli turvauduttava katukauppaan, tai — kuten myöskin tapahtui — astui hevosen omistava entinen ylhäinen herra kuskipukille. Niinpä havaittiin Pietarissa mainitsemanani vuonna ajureina — ruhtinaita.

Oli vielä muutakin pahaenteistä ilmestynyt entisen ylvään keisarikaupungin kaduille: kerjäläisiä. Niitä ei ennen poliisi suvainnut, anelemisen täytyi tapahtua mahdollisimman salassa. Nyt ei ollut enää poliisia olemassakaan; miliisi, jommoinen Kerenskin aikana oli vielä yrittänyt pitää yllä jonkunlaista järjestystä, pysytteli näkymättömissä. Nyt seisoi tuossa rääsyinen, laiha tyttö, niin läpikuultavan hintelä, että luut pullottivat, ja huusi sydäntäsärkevällä äänellä: daitje Hrista radi (antakaa Kristuksen tähden). Siihen aikaan liikkui vielä rahaa Pietarissa ja almuja satoi tytön ojennettuun käteen. Se oli ikäänkuin ensimäinen hätähuuto, myöhemmin kaikui se kaikkialta. Tuossa taas kadun kulmauksessa istuu jalkojensa tyvillä sotarampa anellen rahaa, toinen, sokea, vähän matkan päässä seisoo käsi ojolla, kolmas, halvaantunut upseeri valittaa vaivojaan melkein vieressä. Astut pihaan, sinne työnnetään jalaton mies rullarattailla — sanoo olevansa entinen kapteeni —, nyt käy hän pihoissa soittamassa lantin edestä. Eikä ole lainkaan harvinaista, että vanha kenraali kuiskaa sinulle vaivihkaa, ettei ole syönyt pariin päivään huomauttaen täten, että sinä tekisit hyvän työn, jos viskaisit hänelle kolmeruplasen. Olisihan näitä kuvia, mutta riittäköön. Yhtä en toki malta olla kertomatta: erään Nevan sillan poskessa istuu vanha kalpea mies, hänen vierellään on taulussa kirjoitus, jolla vanhus lupaa tehdä pienestä maksusta runon, mistä aiheesta "kundi" vaan haluaa. Maksat ja sointuvan runon saatkin.

Mutta ei sentään kaikkialta irvistä puute vastaan. Kuulet äkkiä iloisen naurunrämäkän, vilkaiset sivullesi ja näet joukon matruuseja virkeässä naisseurassa. Naisilla on hameet polviin saakka, sievät kengät ja muodinmukainen puku, vaikkeivät he näytä oikein jaksavan kantaa hienouttaan. Matruusit kulkevat merimiespuvussaan, se on tällä kertaa kunniassa. Suuri johtaja on sanonut, että Itämeren laivaston merimiehet ovat "vallankumouksen kunnia ja ylpeys". Heidän hartioittensa varassa lepää uusi valta, he tuntevat arvonsa, jonkavuoksi kaiketi ovat ripustaneet ylleen joukon säteileviä jalokiviä. Niitä on heidän naisiltaankin, mitä osaa nämä sitten "suuren vallankumouksen" pyörteissä näytellevät?

Rikasta väkeä on tämä "vallankumouksen kunnia ja ylpeys". Olipa heitä kerran tullut puoli tusinaa erään vaatimattoman, nyttemmin jo huonosti pärjäävän asianajajan asuntoon ja pyytänyt "vuokrata" huoneustoa pariksi vuorokaudeksi. Asianajaja suostui, tai oikeammin: hänen oli suostuttava. Tulokkaat eivät kuitenkaan tarvinneet muuta kuin yhden huoneen, ruokasalin, jossa oli suurenpuoleinen ja mukava pöytä. Asianajaja sai niin ollen jäädä viereiseen huoneeseen. Uudet "vuokralaiset" olivat saapuneet pussien kanssa ja huoneuston isäntä, joka uteliaana miehenä ei voinut olla tirkistelemättä avaimen reiästä, näki otettavan esille hirmuiset tukut rahoja, "kerenkkejä", niinkuin siihen aikaan Kerenskin liikkeellelaskemia seteleitä nimitettiin, korttipakkoja ja hienoja viinejä. Kaksi vuorokautta olivat vieraat viipyneet. Heidän lähdettyään saattoi asianajaja todeta jonkun rikkinäisen tuolin, viinin tahraaman pöytäliinan ja säretyn taulun, mutta lattialta oli hän kerännyt 220,000 ruplaa. Tämä summa korvasi vielä siihen aikaan menetetyn omaisuuden monikymmenkertaisesti.

Olisipa hauskaa seurata tuota iloista matruusi- ja naisseuraa heidän retkellään. Ehkä menevät he kahvilaan tai kapakkaan iloittelemaan? Sinne voit vielä pujahtaa, jollei laitos ole kaikkein pahamaineisimpia. Mutta jos he astuvat sisälle johonkin muodissaolevaan tanssipaikkaan, on parasta, että pysyt ulkosalla, jollei sinulla ole päälläsi sotilassinelliä. Siellä nimittäin vallitsee joka tapauksessa villi meno ja saatat helposti menettää päällysvaatteesi, ellei rahavarojasi katsota riittäväksi korvaukseksi. Niitä ei varasteta, vaan ryöstetään. Sellaisen tempun saa tehdä, kukaan ei häiritse.

Ryöstettiinhän kerrankin Italian lähettiläs, joku markiisi, omassa autossaan keskellä katua ja Jumalan kirkasta päivää ilkoisen alastomaksi. Tästä puhuivat venäläiset sanomalehdetkin.

Niin — ryöstöt. Niitä tapahtuu joka vuorokauden aikana ja tavallisesti kenenkään estämättä. Asestetut matruusit tai sotilaat ympäröivät yhden tai useampia henkilöitä milloin missäkin kadulla, tarkastavat taskut kaikessa rauhassa ja menevät matkoihinsa saaliinensa. Kukaan ei hämmästy, kun kerrot, että sinulta vietiin rahat, kello tai sormus. Päinvastoin saattaa hän hymähtäen sanoa, että niin hänelläkin otettiin eilen tai toissapäivänä. Toisinaan tapahtuu ryöstö hiukan taiteellisemmin. Jotkut gentlemannit esiintyvät kahviloissa ja ravintoloissa liikemiehinä ja kauppaavat tavaraa. Kun sitten rahat taskussa ajetaan sitä ostamaan, viskataan ostaja sopivassa paikassa ulos autosta, joka nopeasti jatkaa matkaansa. Ostajan lompakko on kuitenkin jäänyt autoon. Varmuuden vuoksi pistetään ällistyneen ostajan otsaa vasten kylmä revolverinpiippu, jonka edessä koettaa päästä rahoistaan niin pian kuin mahdollista. Murhia, ryöstömurhia, tapahtuu niinikään tuontuostakin. Miliisilaitokseen on jokseenkin turhaa turvautua. Jos ryöstön uhriksi joutunut jollain ihmeen tavalla löytää sellaisen, kysytään siellä haukotellen: menikö suurikin summa? Ja kun saadaan kuulla, niin haukotellaan taas ja päivitellään, että onpa viety paljo rahaa, mutta mistäpä ne nyt rosvot kiinni saa.

Saattoipa vielä miliisin kanssa tekemisiin joutuneelle käydä niinkuin eräälle tuttavalleni. Häneltä oli ryöstetty melkoinen summa rahaa ja hän oli siitä valittanut miliisilaitokseen. Noin kuukauden kuluttua oli tultu ilmoittamaan, että rosvot on nyt saatu kiinni, sopii vaan tulla niitä tuntemaan. Hän meni ja tunsikin rosvot samoiksi. Nyt kävi kuitenkin niin hullusti, että samana iltana oli hän pidätettynä yhdessä morkussa rosvojen kanssa ja majaili siellä myöskin — tosin jo ennen vangittuna — miliisilaitoksessa hänen asiaansa tutkinut virkamies. Tämä viimemainittu oli joutunut selliin jonkun rötöksen johdosta, hän taas "erehdyksestä", joka selvisi kuukauden kuluttua. Kun hänet sitten vapaaksipäässeenä kutsuttiin asianomistajana oikeuteen, jossa rosvot piti tuomittamaan, ilmoitettiin siellä lyhyesti, että nämä olivat — karanneet.

Ryöstötapausten huippu lienee ollut seuraava, josta myöskin sanomalehdet kertoivat: Pietarin eräällä vilkasliikkeisimmällä kadulla oli raitiotievaunuun hypännyt sotilaspukuinen mies, jonka povesta pian oli tungoksessa solahtanut kyynärpäästä poikkileikattu naisen käsi. Sormissa oli ollut kallisarvoisia hohtokivisormuksia. Miehen oli yleisö repinyt melkein kappaleiksi. — Lynchauksia sattui muuten sangen tiheään.

Samaan aikaan kun tällaista tapahtui kadulla, kulki elämä hotelleissa melkein entistä rataansa. Tosin eivät vieraat olleet aivan samat kuin ennen, mutta valo virtaili yhtä vuolaana, viinit — joskin hiukan salakähmää — juoksivat jokena ja edeskäyvät lennättelivät herkullisia ruokia pöytiin, joiden ympärillä helisi nauru ja kiertelivät sutkaukset. Poissa oli nyt vanha aristokratia, hienojen ravintoloitten entinen tavanmukainen yleisö, mutta tämä nykyinenkin osasi suitsuttaa suosiotaan romanialaisille orkestereille ja — elää leveään aitovenäläiseen tapaan.

Nämä uudet ravintolavieraat olivat pääasiassa komersantteja, jotka sota-aika oli rikastuttanut, ja rikollisia, jotka hienosti puettuina saapuivat valaistuihin saleihin vaanimaan uhreja antaakseen ne ilmi asestetuille rikostovereilleen, tai lepäämään ja huvittelemaan hyvin suoritetun kaappauksen jälkeen. Vapaasti pääsivät nyt hienoimpiinkin ravintoloihin kaikellaiset yöperhoset saalista nappaamaan, olivathan he mitä sopivinta seuraa nykyiselle pinnalle kohonneelle joukolle, joka heikon ja toistaiseksi vielä melkein järjestymättömän uuden valtiovallan pääkaupungissa piti menojaan.

Ja kauppa kävi vielä sen aikaisessa Pietarissa. Kävi sellainen ryöstökauppa, josta edellä on mainittu, mutta kävi toisellainenkin: selvä keinottelu, jonka varjossa aina menestyvät väärinkäytökset. Kaikellainen tavara, mitä suinkin ajatella saattoi, vaihtoi yhtämittaa omistajaa. Ostajia riitti, vaikkei monesti tavaraa edes nähty. Tässä jatkui edelleen sota-ajan hillitön meno. Kaipa siinä usein myytiin "ilmaakin" — kuten siihen aikaan usein kuuli sanottavan —, mutta olihan toki todellisenkin tavaran kauppaajia. Uuden vallan kylkiin imeytyneet roistot myivät tämän vallan vähää omaisuutta sääliä tuntematta. Sotilaat, mikäli heitä vielä oli pysynyt armeijassa, kävivät riekaleissa, mutta intendentuurin hoitajat myivät vaunulastittain sotilastavaraa. Myivät useinkin aivan polkuhinnasta täyttääkseen mahdollisimman pian taskunsa ja hävitäkseen paremmille markkinoille. Näin lähtivät siihen aikaan vielä verrattain runsaat sotilastavaravarastot kiertämään kädestä käteen. Moni ansaitsi kokonaisia omaisuuksia ja puikki silloin vielä auttavassa kurssissa olevine ruplineen rajan yli. Sattuihan kyllä joku jäämään välistä satimeenkin. Hallituksen urkkijat, joita vähitellen alkoi hääriä joukossa, pääsivät sotkemaan langat, ja kauppamiehet suljettiin telkien taakse. Mutta sittenkin yritettiin: voiton toivo oli houkuttelevan suuri ja monellekin oli tämä ainoa toimeentulon mahdollisuus. Eihän toki sellaisen, joka oli onnistunut kruunun tavaraan käsin pääsemään, sopinut lähteä kadulle sanomalehtiä tai rihkamaa kauppaamaan.

Hotellit olivat tulvillaan ympäri Venäjää saapuneita keinottelijoita ja kauppiaita. Huoneissa piiloteltiin rahat ja arvoesineet mahdollisiin ja mahdottomiin paikkoihin kotitarkastusten varalta. Sellaisia tapahtuikin tuhkatiheään, milloin hallituksen asiamiesten toimeenpanemina, milloin omavaltaisia. Monta kertaa saapui joku asestettu matruusi- tai sotilasjoukko ja puhdisti koko monikerroksisen hotellin asujamet, ilman että heille voitiin mitään.

Muistuupa mieleen "Jevropeiskaja Gastinnitsassa" (Europalainen hotelli), Pietarin ehkä hienoimmassa hotellissa, sattunut tapaus. Sinne oli eräänä yönä saapunut parikymmentä asestettua sotilasta pitämään kotitarkastusta. Hotellin neuvokas ovenvartija epäili kuitenkin tarkastuksen laillisuutta ja ilmoitti siitä miliisilaitokseen. Siellä oltiin tällä kertaa tavallista nokkelampia ja lähetettiin viisikymmenmiehinen joukko estämään tarkastuksen pitoa, se kun oli kuin olikin aivan omavaltainen. Miliisijoukon saapuessa ja nähdessään vaaran itseään uhkaavan, soittivat väkivallantekijät jostain hotellin lukuisista puhelimista rykmenttiinsä pyytäen apua. Sitä tulikin ja kokonainen komppania syöksyi hotelliin toverejansa pelastamaan. Miliisien onnistui myöskin päästä puhelinyhteyteen hallitukselle uskollisten joukkojen kanssa ja, vasta kun näitä oli saapunut pataljoona tykkejä mukana uhaten laskea maan tasalle koko hotellin, johon omavaltaiset tarkastajat olivat sulkeutuneet, täytyi kotietsijöitten poistua. Jotain sentään ehti tässäkin kahakassa hotellin asukkailta hävitä.

Näin elettiin Pietarin hienoimmissa hotelleissa. Mutta syrjäkaduilla makasi nälkäänkuolleitten hevosten raatoja, joitten lautasilta oli veitsillä viilletty paloja. Kuka sen oli tehnyt? Koiratko? Eihän koirilla ole veitsiä.

Sieltä lähestyi nälkä...

II.

Bolshevikien valtaanpääsy ja heidän hallituskautensa ensi vaiheet.

Lieneekö vielä milloinkaan ja missään ilo puhjennut niin hillittömänä valloilleen kuin Venäjällä maaliskuun vallankumouksen onnellisen suorituksen jälkeen. Allekirjoittanut sai olla tämän riemun silminnäkijänä. Palasin silloin juuri Siperiasta lähes kolmivuotisen karkoituskauden jälkeen. Riehakas hyvämieli pursusi joka paikassa, asemilla, junissa ja radan varsillekin, jossa ennen näki synkän talonpojan kuormineen vaeltavan, näytti se jo koteutuneen. Tuntui, että venäläinen oli _vaistonnut_ suuren tapahtuman, tajunnut sen enemmän tunteellaan kuin järjellään. Sydämelläänhän slaavilainen aina enemmän elääkin. "Shirokaja russkaja dusha" (laaja venäläinen sielu) kuulee Venäjällä usein huudahdettavan ja se merkitsee, että kansan parhaimmisto tuntee hyvin heimonsa vahvuuden ja heikkouden.

Mitenkäpä venäläinen talonpoika olisi saattanutkaan järjellään käsittää näin suuria asioita? Eihän hän osannut edes lukea. Tuskinpa joka kylästä löytyi yhtäkään lukutaitoista henkilöä, eikä talonpojille tullut sanomalehtiä. Kylän kauppias tai siinä asustava tshinovnikka ei taas mielellään asettunut kansan kanssa tekemisiin enemmän kuin oli välttämätöntä. Sodan aikana oli yleisesti tunnettu tosiasia, ettei huomattava prosentti venäläisistä sotamiehistä tiennyt ketä vastaan he sotivat. Tämän kirjoittaja kyseli joskus rintamilta palaavilta, millä paikoin he olivat taistelleet, mutta hyvin harva osasi vastata mitään.

Mutta, kuten sanottu, vallankumouksen tapahduttua oli kansa heti selvillä, että jotain erikoista nyt suoritettiin. Tietoisuus siitä leijaili ikäänkuin ilmassa, tarvitsi vain kaapata se sieltä. Ja niin sanottu intelligenssikin läheni nyt yhtäkkiä kansaa. Suurin osa siitä oli aikojen kuluessa suhtautunut enemmän tai vähemmän myötätuntoisesti vallankumousliikkeeseen, vaikka asema ja toimeentulo oli pakoittanut sen vaikenemaan. Nyt saattoi pelotta avata suunsa ja puhua kansalle, josta vieraantuneina ennen oli eletty. Tässä on myöskin huomioonotettava, että vallankumouksen asiaa ajaneilla puolueilla oli aivan erilaiset toimintamuodot kuin muualla. Kun esim. sosialistiset puolueet muussa maailmassa toimivat julkisesti ja vetosivat suoraan kansaan, oli heidän Venäjällä kaivauduttava maan alle. Toiminta tapahtui pienissä "klikeissä", jotka vain syvästi salaisia johtoja myöten olivat vuorovaikutuksessa keskenään. Ei milloinkaan — muutamaa lyhyttä aikaisempaa vallankumousmyrskyä lukuunottamatta — päästy puhumaan suoraan kansalle ja kysymään sen kannatusta. Vallankumouksellisten vainoista ja vangitsemisistakaan eivät sanomalehdet saaneet hiiskua mitään, sillä senkin pelkäsi santarmisto järkyttävän tsaarivallan perustuksia. Hyvin hiukan paremmassa asemassa olivat vapaamieliset porvarilliset puolueet. Ne kyllä toimivat jonkunlaisina puoleksi suvaittuina ryhminä, mutta tiukan poliisivalvonnan alaisina. Kun nyt vallankumous nosti salvan vapaan sanan suun edestä ja aukaisi selkiselälleen vankilain ovet, pyrähti äkkiä suunnaton parvi kynän ja sanan ritareita ympäri laajan valtakunnan.

Kehittyneempi kaupunkilaistyöväestö otti heti vallankumouksen asian omakseen. Se oli ainakin ollut mieleltään kumouksellista ja toiminutkin mahdollisuuden mukaan salaisissa "soluissa". Talonpoikaisväestö, joka Venäjällä on runsaana enemmistönä, sensijaan oli pysynyt vallankumouksesta syrjässä. Se kyllä tunsi sekä ruumiissaan että sielussaan maanomistuksen nurjuuden, mutta henkisessä pimeydessään tyytyi siihen odottaen apua Jumalalta ja tsaarilta. Nyt herätti vallankumous talonpoikaisväestönkin ainakin vaistomaisesti panemaan turvansa syntymässä olevaan uuteen järjestelmään.

_Ja niin tapahtui se ihme, että venäläinen talonpoika, jolla tuskin nimeksikään oli ollut valtiollisia ja yhteiskunnallisia harrastuksia, joutui päätekijäksi bolshevikien pian aloittamassa yhteiskunnallisessa kokeilussa._

* * * * *

Maaliskuun vallankumousta seurannut Kerenskin hallituskausi tyrehytti pian yleisen riemun. Kerenski oli kaikkein vähimmän valtio- ja hallitusmies. Tulisieluinen agitaattori, kumouksellisen kuohunta-ajan puhuja, joka sanansa voimalla kykeni sytyttämään muutenkin niin herkästi ailahtelevan slaavilaisen mielen, mutta tekoon ei hän jaksanut venäläistä kannustaa. Hän oli sydämeltään ja sielultaan vallankumouksen runoilija, jolla riittää innostusta, hehkua, jopa valtavia aatteitakin, niinkauankuin eletään suuren huumauksen hetkiä, mutta kun hurmaus loppuu ja alkaa uusia arvoja luova työ, pysähtyy hän neuvottomana. Kerenski jaksoi ajatella vain vallankumoukseen asti, sen seuraukset ja velvoitus pysyivät hänelle suljettuna kirjana.

Ja niin seurasi iloa pian pitkä itku...

Tuskinpa lienee kovinkaan uskallettua väittää, että venäläinen tuntee venäläisen kaikkein huonoimmin. Syrjästä katsojalle oli selvää jo vallankumouksen ensi viikkoina, että sellainen meno johtaa romahdukseen. Juuri vallankumouksessa on kuri ja järjestys enin tarpeen. Se ei saa olla vallattomuutta enää senjälkeen, kun sortovalta on kukistettu. Raunioitahan vallankumous aina jättää, mutta sen on pikaisesti raunioille uudet rakennuksensa luotava, sillä mikään valtio- tai yhteiskuntajärjestys ei menesty soraläjillä.

Mitä teki Kerenski & K:nien hallitus? Palauttiko se maahan järjestyksen, joka vallankumouksen riehuessa tietysti oli järkkynyt? — Ei, se tuskin todenteolla yrittikään hillitä kuohahtaneita intohimoja. Se ei voinut — liekö halunnutkaan? — korottaa arvovaltaansa kansan silmissä. Se käytti vapautta korulauseena, mutta orjuutti Venäjän kansan kurittomien ainesten anturan alle. Se ei ymmärtänyt, että suurin vapaus on suurin järjestys.

Mitä matkaansaattoi hallitus sodassa nääntyneen kansansa hyväksi? — Uusia kärsimyksiä. Se ei lainkaan käsittänyt, että Venäjän kansa ei halua sotaa. Venäläinen ei taaskaan tuntenut venäläistä. Kansan miehet oli väkisin viety teuraiksi, kansa itse inhosi sotaa, ei mistään periaatteesta — sellaista toki ei voi Venäjän maalaisrahvaalta vaatia, — vaan vaistomaisesti, koska se ei ollut milloinkaan ymmärtänyt olevan mitään syytä sotaan. Sensijaan että uudet hallitusmiehet olisivat ryhtyneet pikaisiin toimiin rauhan palauttamiseksi, astuivat he — tunnettu kadetti Miljukov etunenässä — duuman puhujalavalle teroittamaan Dardanellien Venäjälle valtaamisen tärkeyttä. Ja samaan aikaan riensi Kerenski rintamalle kiihoittamaan kurittomia ja saksalaisten kanssa jo veljeilyn alkaneita sotalaumoja mielettömään hyökkäykseen. Kerenskin puhelahja tällöin vielä tepsi ja onneton hyökkäys saksalaisia vastaan alkoikin kesäkuussa v. 1917 tuottaen hirvittäviä tappioita ja huomattavasti lähentäen Kerenskin hallituksen kukistumista.

Entä, miten suhtautui hallitus pitkästä unestaan heräävään talonpoikaisväestöön, tuohon kansan enemmistöön, jota ei koskaan oltu otettu huomioon valtiollisena tekijänä? Älysikö se, että silläkin oli toiveita ja odotuksia, jotka täytyisi täyttää? Vielä mitä. Kerenskin hallitus katsoi maakysymyksen niin monimutkaiseksi, että sen voi ratkaista tyydyttävästi vasta perustava kokous, jonka kokoonkutsumista luvattiin. Sillä aikaa talonpojat, joita ilman maaliskuun vallankumous oli suoritettu, puuhailivat omalaatuisissa vallankumouksellisissa hommissaan: ryöstelivät herraskartanolta ja jakelivat kaikessa hiljaisuudessa maita tyydyttäen näin kauan kytenyttä kostonhaluaan.

* * * * *