Chapter 2

Juur' kun rintaa vastaan rinta sykkii ja kun silmän katseen silmä kohtaa, juur' kun nautinnosta suonet tykkii, punahuulet suudelmista hohtaa, silloin juuri, lemmen autuudessa, ihmis-intohimon vallitessa, huutaa tuonen valta maasta turpeen alta: ihmislapsi, kuolla täytyy sun!

_Lontoossa_ 12/6 1890.

HUUTOLAISTYTTÖ KEHDON ÄÄRESSÄ.

Tuuti lasta keinuhun, tuuti toisen lasta, orjaks täytyi tulla mun, vapa olin vasta.

Tuutilulla, hussa-aa! Et sä lapsi kulta itkullasi viedä saa muistojani multa.

Tuuti lasta, tuuti vain! Äsken vielä leikin tuolla kotipihallain kanssa veikko Heikin.

Tuuti lasta unelaan, nuku kiltti Kalle! -- Vanhempani Tuonelaan saivat mullan alle.

Tuutilulla, hussa-aa, pientä lasta tuuti! Itku mun jo valtoaa -- minut herra huuti.

Elä itke! Muuten on rouvan torat mulla, silloin oon mä onneton, tuuti, tuutilulla!

Tuutilulla, sydämein, nuku siki-unta, mistä saisin surullein unhotuksen lunta?

Hussalulla! -- Aina vain mielessäni säilyy, kuinka kotilahdellain tyynnä vesi päilyy.

Tuuti, lapsi! -- Siellä on äitikullan hauta -- taas sä itket, onneton, lauluni ei auta.

Lapsi, miksi nuku et! Vaiko itket siksi, että laulut huomannet orvon kyyneliksi?

Taikka ei sun uni lie? Nuku kaikitenkin! Muuten mun jo paha vie, -- tuossa rouva onkin!

MYRSKYLINTU.

Kun myrsky mylvii ja laine laulaa ja vasten louhia loiskuaa, kun honka huojuu ja näre notkuu ja vahto pärskyen roiskuaa.

Mä silloin nautin ja riemurinnoin mä halki ilmojen kiitelen ja laulan luontoa, maailmoita ja elontaistoa ihmisten.

Kun viima vinkuu ja mastot laulaa ja laivan touvissa tuuli soi, kas, silloin kuoroon mä myöskin yhdyn, ja myrsky säistäen mellakoi.

Tuo myrsky poistavi mustat pilvet, ja taivon siintävän seijastaa, ja ilma muuttuu ja tuuli tyyntyy ja meri rantoja heijastaa.

On muiden mielehen luonto tyyni, ja leivon laulu ja illansuu, mä nautin parhain, kun myrsky pauhaa, kas silloin nuortuu ja norjistuu.

Siis vello vahtoa, aallon Ahti, ja sävel soios sä myrskysään! -- Mä lennän laulaen ilman halki ja kiidän kilvalla tuulispään!

_Pariisi_ 29/3 1890.

MUN ISÄNI KALLIHIN KUOLEMA VEI.

Mun isäni kallihin kuolema vei, vei osan mun onnestainkin; hän luokseni koskaan palaja ei -- mut palaapa sentään vainkin.

Tuoss' seisovan näen hänen sängyllään, hymy herttainen huulilla kiertää, mua neuvoo käymähän elämässäin sitä tietä, mi vaikeena viertää.

Oli reipas itse hän käynnilleen ja katseensa kirkas, suora, vapa myös oli aina hän aatteilleen ja oikeus ojennusnuora.

Oli tarmokas, sitkeä, ahkera, oli oikea Suomen miesi -- isänmaata ja perhettä, kansoa, hän työllähän palvella tiesi.

Mut kuolema häntä jo huhuilee manan virran toisella puolla, hän tyynenä Tuonelle hymyilee: jalon helppoa aina on kuolla!

Hän katsoi katsehen viimeisen niin suruisin silmäyksin ja alkaa tutkimusretken sen, jonka tuntevi unelma yksin.

Mun isäni kallihin kuolema vei, hänet peittävi musta multa, ja luokseni koskaan palaa ei hän retkeltä aloitetulta.

Mut hautansa kummun kun tuonottain taas kukkaisilla mä täytin, soi isäni ääni mun korvissain: käy tietä sä, jonka mä näytin!

1890.

SURUTONNA SUOLLA SORSA.

Surutonna suolla sorsa, kaihotonna rannan kaisla, murehetta marja mäellä, tahratonna taivon tähti -- minä yksin ihmislapsi, minä mustan murheellisna, mulla aattehet apeat, mielikaihot karvahimmat.

Itkemättä ilman impi, päivän paiste pääskysillä, kesä kedon kukkasilla, huoletonna pellon perho -- minä yökkö yöllä itken, huudan huuhkaja surusta; miksi yökkö itkenenkin miksi huuhkaja huhatan?

Mitä itken, en mä tiedä, mut on mieleni muretta, sydän syttä synkeämpi -- itkenenkö ihmisyyttä, ihmiselon ontevuutta, kun en tiedä tarkoitusta koko maailman menolla.

Vaiko itken itseäni, kohtaloni kolkkoutta, ett'en ole kentän kukka taikka kaisla kotirannan, kun en kurja kumminkana oloihini onnen tyydy, mutta turhia uneksin.

Oisin ehkä niinkuin tuossa kumppalini kunnokkaampi, joll'ei lahjoilta parempi: käypi tietä tarvottua, syöpi ennen syötettyä, hän on kullan kiltti lapsi, työhöns itse tyytyväinen.

Miks en liene moisten lainen, nuo on mieleen mahtimiesten, ikiriemuks isänmaalle; miksi kylvit kaiken luoja, kylvit sy'ämmehen säkenen, tuota tulta kalvavaista, jok' on kohtalon kirous?

Miksi annoit hengen hellän, vapautta vaativaisen, miksi turhat tiedot, taidot, miksi joutavat unelmat? Oisit antanut avuja täällä tärkeämpiäkin: mielen maltin, kovan luonnon, vanhan mielen, valhekielen.

MUN VUODENAIKANI EI OLE SYYS.

Sä ehtootaivoa ihailet, sen ruskoa, kultaisuutta, ja kylläykään sinä tuohon et, on aina se sulle -- uutta.

Ja lempi-aikasi sun on syys, min vuoksi, en sitä tiedä. Ja hauskin, väität, on menneisyys, et nykyisyyttä sä siedä.

Tuon muinaisaikasi ehtoisan kuvituksesi voimalla kultaat ja aatteet tään nykymaailman vain hautahan kylmään multaat.

Trubaduurein lauluja laulellen unelmissas näät ritareita, elät seurassa henkien menneiden, jumalaskin lie joku -- seita.

Tää aik' ei mun ole aikani myös, on velttoa, voimattuutta, mut tuolla jo tuikkaa tähtiä yöss': ne tietävät aamua uutta.

Mua miellytä ei tää nykyisyys, ei muinais-aikojen taika, mun vuodenaikani ei ole syys, vaan tou'on ja toivojen aika.

Kevät raitis vuodenaikani on, vain sillä on voimaa luoda, säde yksin nousevan auringon voi huomenen uuden tuoda.

Siks nykyisyys sua siedän vaan, ett' toivon toukoa sulta, mut koito en nää sun toukoakaan, mun peittävi silloin multa.

_Pariisi_ 20/3 1890.

PÄIVÄN LASKIESSA.

Nään taakseni taantuvan taantumistaan ajan lapsuus-onnen ja uskon, ja menneisyyteni taivaalla vaan näen kultaisen kauniin ruskon.

Olin onnellinen, kun luojassain näin taaton mä hellän ja rakkaan: hänen suojassaan kun lienen mä vain, heti vaikerruksista lakkaan.

Vaan nyt on lapsi jo viisastunut, tuon unelman maailma vienyt, ihannett' en usvaksi arvannut, en luojaani luonnoksi tiennyt.

Nyt etseissä taattoa taivaista -- kuten tein minä ennen lassa -- hetikohta on kohtalo vaivaista mua ilkkuen pilkkaamassa.

Ja turhaan lempeetä silmääs sun nyt etsivi huokaava henki, ijäisyyden mustaksi kuiluks kun on tiede jo muuttanut senki.

Voi kuinka se sentään raskast' on ero tehdä kaikesta siitä, mikä lassa on onnemme talveton -- ja kun kenkään tuosta ei kiitä.

Omatunto mun sentään palkitsee ja siinäpä kyllin on mulle, vaikka maailma tuhma mun tuomitsee, kaikk' uhraan, totuus, mä sulle!

ULAPALLA.

I.

Ulapalla ollessa aavalla se toive on sentään varma, kun lasket aina sä yhtäänne, niin löytyvi mannermaata -- mut aavassa aattehen piirissä vain mannermaata en löydä mä kuin kuolon ja haudan ja ikuisuuden.

_Itämerellä_ 20/6 1890.

II.

Ulapalla ollessa aavalla perämieheen muu väki luottaa: läpi usvan ja myrskyn johdattaa hän rantahan purren varmaan, vaan ruorissas, oi kaikkius, sun, perämiest' ei keksi silmäni mun avaruudessa kiitää tuul'ajona pursi.

_Itämerellä_ 21/6 1890.

YLINNÄ KAIKEN VAPAUS!

Jumala, autuus, taivahat, nuo ihmis-ihanteet vain kuvitusko luonut lie nää vanhat käsitteet?

Inehmok' epätoivossaan nää usvakuvat loi, ne näät kun hälle murheessaan suloisen lohdun soi?

Ja kuollessako henkeni myös hautaan lasketaan? Erooko kuollen äitikin ijäksi lapsestaan?

Eloko toinen, autuas, vain tuuma turha lie ja unhonk' yöhön ijäiseen avattu hauta vie?

Vihollinenko epäilys lie ihmisonnellen, lie järki surma unelmain ja loppu rauhallen?

Nää vaivaa mua miettehet, en niiltä rauhaa saa: vaan kuinka estää aattehet ja vapaus kuolettaa!

Ja onhan hengen vapaus mun aarre armaisin, niin kallis, että autuuden mä siihen vaihtaisin.

Lie turhaa taivas, maailma, ja ihmispuuhat nää, lie turhaa toivot, taistelut, lie turhaa kaikki tää.

Tuon kaiken vielä kestänen, jos joskus itkenkin; vaan vapauden jos vienette, niin tehkää hautakin!

MI ORJUUTTA, SE KURJUUTTA.

Mi orjuutta, se kurjuutta; mi sortoa, se valhetta, mut mikä meill' on vapautta, on totuutta, on rakkautta.

Mi lämpöä, se henkeä; mi taistoa, se eloa, -- vapauden auringossa vaan, saa ihmishenki kukkimaan!

PARANTUMATON.

Mitä huolin valtikasta, mitä kunniasta, mitä joukon suosiosta taikka maailmasta? -- Mikä on mun elon määrä, oikeako vaiko väärä tietoni on elämästä -- tästä, tästä totuuden mä tahtoisin.

Totuuden mä lassa kyllä omaavani luulin; luulin sitä luojan laiksi, mitä muilta kuulin; elo näytti huokealta, varmalta ja valoisalta loisti vasten vastaisuutta -- mutta, mutta rintaan syntyi epäilys.

Tuet vanhat maahan murtui, kaikki varmuus raukes, pohjatonna aatteen meri allani mun aukes. Kaikki suistui, minä yksin seisoin vielä epäilyksin tuijotellen ulapalle aukealle, kuss' on kaikki häilyvää.

Luulen maata häämöttävän vasten päivää tuolla, ko'etan päästä sinne, jotta saisin siellä kuolla; vaan kun saavun lähemmäksi, huomaan nä'yn mä pettäväksi -- taas on kaikki häilyvätä, hyllyvätä, turhaan etsin rantamaa.

Halu vain on sielussani, halu kaikki viepä tiedon, toden, ihanuuden -- -- mutta toden tiepä onkin kummallisin siitä, ett'ei mitkään voimat riitä käydä päähän saakka: elon taakka murtaa ennen ihmisen.

Toinen seikka tuolla tiellä eksyttääpi meitä: kaikkialta kahtahalle lähtee haarateitä; käyvinään on kohti määrää, käykin harhatietä väärää; palaa siihen, lähdit mistä, entisistä etsi totuuden sä tie!

Näin mä tehnyt olen, tehnen kaiken ikäkullan, kunnes vievät heikkopäissä alle mustan mullan, vievät sinne surkutellen, surkutellen, säälitellen, ett'ei saanut ijässänsä järkeänsä -- etsi hourettansa vaan.

YKSIN OLLESSA.

Maailman touhussa tuolla kun tuonoin kävelin, niin itseänipä, raukka, minä oikein häpesin.

Se vakaa katse, mä jonka loin ennen elämään, ihan ivaksi ilkamoitui, sai odan kärjekkään.

Pyörteessähän narrimaisten myös itse narriks saa, ja ulkonainen kuori sydämmet kuolettaa.

Se vakavuus, joka ennen eheyttä mieleen loi, nyt hajosi pois sekä särkyi ja toivottuutta toi.

Ja rintani, joka se tuonoin niin lämpimästi löi, kun köyhän mä lienen nähnyt, joka pettuleipää söi.

Nuo tunteet hennot ja hellät sai siellä tylsymään, kun elämä pintapuoli yhä kylvävi myrkkyään.

Vakaumus, henki hieno ja aatteet kalleimmat, ne pilkan myös esineiksi useinhan joutuivat.

Nuo tunteet nyt taas jälleen jos valtaan saada vois, tuon ivan jos ilkamoivan sais juuriltansa pois!

1889.

LEMMITTYNI MUISTOKSI.

Voi päiväni päivyt, voi onneni kukka, voi ihanin ilmiö mun unelmain, voi eloni toivo ja toimeni määrä, miks riisti sun kohtalo rinnaltain?

Olin hukannut kaikki mä, toivon ja taivon halun nautintoon, elon iloni myös, sinä yksin, impeni, olit mun kaikki, sinä johdatustähteni synkässä yöss'.

Sinun kauttasi uskoin mä, uskoton heitto, taas voimaan hengen ja siveyden, sun tähtesi kannoin mä eloni taakan, sun katsoin mä tuojaksi autuuden.

Ja niin tuli kohtalo kylmä ja jäinen ja mursi mun toivoni ainoonkin: on poissa mun päiväni, onneni ainut, on poissa mun kukkani kultaisin.

Kuin neitonen nuori, mi vuosia viisi on vuottanut kaukoa sulhastaan, on vuottanut vuosia säästäen, toivoin, niin viestipä tuodaanki kuolostaan.

Kuin hellivä äiti, mi valvoen, soutain, on vaalinut armasta ainoistaan, on tuutinut turvoa, riemua äidin -- niin seisookin hänen haudallaan.

Sua niin olen itkenyt, impeni hertas, itkenyt kaivaten päivät ja yöt, voi miksikä kohtalo, miksikä toiveen angervaiselta ainoan viet?

Nyt poissa on ponsi ja eloni tuoksu, hän poissa, mi elolle arvoa soi, mä varjona vaappuen muistoja uusin, en mennyttä loitsea eteeni voi.

Voi päiväni päivyt, voi onneni kukka, voi ihanin ilmiö mun elämäin, voi toivoni toivo ja toimeni määrä, miks riisti sun kohtalo minulta näin?

ANNETTELLE.

Synkkyyden jos saisit syksyn yöltä, mustuutensa Hornan onkelolta, merten syvänteeltä pohjattuuden -- näist' et konsaan synkkää pohjattuutta saisi Annetteni tumman silmän.

Kirkkauden jos lainaat kristallilta, lähteen silmäkkeeltä puhtautensa, itse auringolta lämmön voiman -- näist' et lämpöö, kirkkautta saisi armaan Annetteni lemmenkatseen.

Lainaa pehmoisuus sä untuvalta, ota hienous päivän autereita, sametilta hento höyhen-nukka -- saa et konsaan hellää hienoisuutta oman Annetteni poskipäiden.

Ota mettä suusta mehiläisen, kostontyydykkeeltä nautintonsa, viehkeytensä ensi suukkoselta -- viehkeyttä hurmaavaa et saisi, mik' on Annetteni rusosuulla.

Nälkään nääntyvältä leipä riistä, viime toivo epätoivoiselta, armaat aartehensa saiturilta -- sitä murhetta et heille saata, kuin jos multa Annetteni veisit.

TUOMMOINEN TYTTÖ ON MIELEENI MUN.

"Ton sein est le trône d'amour!" _Chénier_.

Kas, tuommoinen tyttö on mieleeni mun, jok' on intoa, tunnetta, tulta! Ja nuo sysimustat silmäsi sun ovat vieneet järkeni multa -- tuo paisuva rintas se onnea tietää ja huulesi viehkeät suutelon sietää -- kas, tuommoinen tyttö on mieleeni mun, jok'on intoa, tunnetta, tulta!

Mua lemmit sä, Annette, sen minä nään, elä peittele turhia multa -- etelättäret kaikki ne lemmessään ovat pelkkää tunnetta, tulta -- kai yhtehen luonto lie aikonut meitä, elä lempesi liekkiä, armaani, peitä! Kas, tuommoinen tyttö on mieleeni mun jok' on intoa, tunnetta, tulta!

Sinä viulunsoittaja, soittele vain, minä tanssin impeni kanssa, on leimuva lempi mun rinnassain, vaan olkohon ahjossansa, me kunnekka jäädään kahden illoin, voi autuutta onnen ja lemmen silloin! -- kas, tuommoinen tyttö on mieleeni mun, jok' on intoa, tunnetta, tulta!

MUSTAT SILMÄT.

Tiesin kyllä ammoin, että silmät ovat sielun peili, tiesin, että niissä juuri hengen syvyys kuvastuupi -- vaan en tiennyt ennen, että silmät on kuin viepä rimpi: niihin jos sä vaivut kerran, ijäks päiviks uppoot sinne.

JOS TOHDIT JA TAHDOT.

Jos tahtonet tyyntä ja rauhaa vaan ja mökkiä lahden pohjukkaan, kussa myrsky ei konsaan raivoo,

jos pelko sun valtaa, kun vain näät, että vinkuen rientävät tuulispäät, ja pilvet jo peittää taivoo;

jos säikkynet huolia rinnallain, ja itkenet vaaroja vaikertain, elämässä kun meitä ne kohtaa,

jos lietoa lempinet, hiljaisaa, ken ulapoillen ei konsaan saa, vaan rantoja purtensa johtaa;

jos huimaa päätäs jo ai'e tuo, ett' Alppein huippujen pyrkiä luo, kussa kukkaset Alppein tuoksuu,

ja eloas nuorta jos arkailet, ja maata jos siksi sä konttailet, ett'ei sua langeta juoksu;

jos niin on, impeni, tahtos sun, jos tohdi et käydä sä taisteluhun, eron teemme jo paikalla tässä.

Mut uljuutta jos sun rinnassa on, jos tohdit sä elämän aallokkohon mun kanssani purtes heittää,

jos tuon sinä tohdit ja tahdot sen, kas, silloin laskemme riemuiten, vaikk' aaltoja vahtokin peittää.

Ja jos joku kohtais onnettuus, niin laitamme, että on into uus taas tuotakin vaaraa vastaan.

Kun toisihin aina me turvautaan ja parhaiten kun me taistellaan, niin auttavi luojaki lastaan.

Ken Alppeja nousta ei jaksakkaan, hän ei näe Alppein ruusujakaan, ei tunne se tuoksua noiden.

Ja tyynestä nauttia mahdoton on, kun myrsky ja tuuli on tuntematon ja läikkynä aallokkoiden.

Siis pelkosi turha sä luotas luo ja rohkeudellen sä sijaa suo, ja tuultua tuntees anna!

Näin intoa saat, näin voimistut, näin vanhasta vallan sä vapaudut, ja pystyssä pääsi sä kanna!

NIIN VARMASTI.

Niin varmasti kuin päivää seuraa yö, niin varmasti kuin käypi kuolon työ, niin varmasti kuin rantaan laine lyö ja myrskyn raivotessa louhta syö --

Niin varmasti sä mun sydämmeeni jäit, niin varmasti sä rauhan sieltä veit, niin varmasti mun toivottomaks teit, kun leikkinäs vain lempeäni peit.

KAIKKI KAIKESSA.

Mä sua muistan, mitä muistellenkin, vaikk' olen miettimättä olevain -- mä sua etsin, minne kulkenenkin, vaikk' olen määrättä mä kulkevain -- nään sinut aina, kunne katsonenkin ja vaikka silmät suljen umpehen, ja äänes kuulen, mitä kuunnellenkin, jos menneet korvatkin ois lumpehen -- sä olennoksein käynyt olet näin sinutta unta vain on elämäin.

DAIMOONI.

En tiedä mä ken sinä olletkaan, mun impeni vieras vento, sua nähnyt en ennen mä milloinkaan sysikutrinen kaunotar hento!

Mut sen minä tiedän: katseesi vain kun silmiini sattui kohti, niin alta se kulmain kaareuvain niin kummasti säihkyen hohti.

Ja liekkihin joskus se välkähtää sysimustien kulmien alta kuin säkköisen nuolen tenhottu pää lois synkältä taivahalta.

Ja silloin mä lämpöä suoniin sain ja silloin mun syttyi rinta, ja tunteeni kiihtyi riehahtain kuin myrskyllä merten pinta.

Mut että viehkeinä viehättäin myös loistaa, näin minä kyllä, kun katsees tuonoin loit mua päin jumalaisella hymyilyllä.

Nuo silmäsi mustat ne lämmittää tulikuumalla säihkymisellä, vaan mieltäni myöskin ne peljättää niin synkällä syvyydellä.

Luo kosken jos kuohuvan tullut on ja katsovi hyrskyjen vuohon, niin huimaa päätä ja arvaamaton veis voima jo nieluun tuohon.

Niin myös, sysimustiin silmiis sun kun katselin kerran taaskin, näin aattelin: noiden liekkiin mun tekis mieleni ainiaaskin!

ELÄMÄN KOKEMUSTA.

Olin lapsi, leikin ja nautitsin, ilomielin hyppelin, hymyilin oli outoa murhe musta. Sydän puhdas, raitis ja vilpoinen löi rinnassa tervehen lapsoisen, löi tulta ja innostusta.

Meni lapsen päivyet onnekkaat. Tuli nuoruus-aikani toivekkaat, kyti rintahan haaveiluita. Tuli entinen elpyi, kiihkeni vain, yli-ympäri näin minä unelmissain ihanteita ja seikkailuita.

Nous mieleni vastahan sorrantaa, nous vastaan köyhien poljentaa, nous vastahan röyhkeyttä. Vapautta ma vaadin ja intoilin: valon, ilman tarvetta rintoihin jos kansaani voisin syttää!

Ja kun kansani kalliin puutteeseen nään nääntyvän, kuolevan kurjuuteen, tämä aate mun mieleni voittaa: "Oi, tuskinpa muuta nyt tarvittais kuin rikkahan tiedoksi puutteet sais -- kai kilvan he auttaa koittaa!"

Näin kummia toivoin, haaveksin, näin hupsun tuumia hourailin, parinkymmenen vanhana vasta. Ei tuntemus viel' tosi-maailman, ja elämän taistelun raivoisan mua kieltänyt haaveksimasta.

Ikä jatkui, vanhenin, viisastuin, elon taistelun touhussa karkastuin, sydän kylmeni kurjuudelle. Kun lämpöä tarjoo, kylmää saa, kun koettavi kansaa innostaa, sun nauravat nuoruudelle.

Jos kunnioitusta sä tahtonet siis, -- mä moisten kunnioituksesta viis! -- ole hiljaa, hiiskahtamatta! Vaan syyhyiskö kielesi sittenkin, niin näin sinä nuorille huudakkin ja ärjäse arvelematta:

"Mitä hullua, nuoriso, ryntäilet, mitä riehut, leimuat, intoilet, mitä haaveesi aikaan saapi? Ihantees: vapaus, samanvertaisuus, sekä joutava muu joku aate uus muka taistella kannattaapi!

Käy kirkko jo heikoksi hermoiltaan, ei valtio suo, että huudetaan, pian tukkivat suun, tukahuttaat. Mut kiltti jos olet, käyt kirkossa ain' ja kiitosvirsiä veisaat vain, niin leipähän sun vakauttaat.

Ota vaari sä neuvosta vanhempas, joka myöskin hourasin hourettas ihanteista ja haaveiluista: Ihanteet ovat laihat. Ne kuivettuu, ajan vierressä jää vain paljas luu -- ei kannata riehua luista!"

VALTION SYÖTTILÄÄLLE.

Huoleti halveksu vain mua valtion syöttiläs korska -- valtio työlleni mun eihän se leimaansa lyö -- istu sä herkuillas, lue arvonjärjestyslistaa, josta sä turhaan mun arvoa etsinyt liet. Katsele kalenterias, lue ulkoa palkkaussäännöt, aika sun harmentaa, ikähän ansio on. Aika kun täytetty on, saa onnesi kukkuran kauniin, kuuliaisuutesi sun "tähdellä" tunnustetaan. Oppia oivaa myös sinä selvään kaikille saarnaat: purjetuulehen on helppoa höllöttää.

ERÄÄLLE KIRJAILIJALLE.

Sä väität, ett'et ymmärtää sä voi, miks ystäväs sun kirjaas kieltää koittaa, et tahdo myöntää, että vahingoittaa se moraalillaan kärpäistäkään voi.

Vaan ystäväs on sentään oikeassa, kun kirjas julkaisua estää koittaa: sisällys onhan hiukan tarttuvaista, näät tyhmyys, peijakas, se vahingoittaa.

"KALLIHIN KANSAN VUOKSI!"

Tuoll' istuvi uuttera tiedemies, hän viisauksia niin paljo ties, ett' tyhmää kansoa nauroi vaan -- mut lausuis julki hän aatteitaan ei "kallihin kansan vuoksi!"

Ja pappikin paljo hän saarnailee, ja itseksensä hän kummailee, mitä kaikkea ihmiset uskoo nuo -- mut aatteitaan ei ilmi hän tuo tuon "kallihin kansan vuoksi!"

Myös hallitus kyllä se myöntää voi, moni määräys hullulta tänään soi, moni ammoin joutanut oisi jo pois -- mut kuinka sen sentään tehdä vois tuon "kallihin kansan vuoksi!"

Ja kansakin joskus se valveutuu, kun ulkoa uutiset tunkeutuu, se vaatii tietoa, vapautta, mut tuotahan tohdita kuunnella ei -- "kallihin kansan vuoksi!"

Jos kilpikonniksi käymmekin näin, niin konttaahan konnakin eteenpäin! Ja aika jos jättää ja kansat muut, me tukimme tyyninä kaikkein suut tuon "kallihin kansan vuoksi!"

Jos vapaammin joku kirjoittais, ei kustantajaa hän varmaan sais; ken auttaa tuota hän tohtiskaan -- pian oisivat kaikki jo niskassaan tuon "kallihin kansan vuoksi!"

Siis jos sulla vapaampi aate lie, se sydämes soppeen piiloon vie, ett'ei sitä kansasi vainua vaan ja häiriy vanhassa rauhassaan. Sst! "kallihin kansan vuoksi!"

"KUNNON MIES".

Kun teet sä niin kuin käsketään, kun syöt sä, mitä syötetään, niin olet kunnon mies.

Kun uskot, mitä saarnataan, et pyri koskaan vapaampaan, niin olet kunnon mies.

Kun pidät paikkas, jonka sait, ja vanhat aatteet, tavat, lait, niin olet kunnon mies.

Kun katsot miehiin johtaviin kuin kansa katsoo jumaliin, niin olet kunnon mies.

Kun kaikillen sä rauhan suot, ja vastustuumat vatsaas juot, niin olet kunnon mies.

Kun silmät, korvat ummistat ja omantuntos laajennat, voit olla kunnon mies.

Jos järki, tunne poljetaan, sä ällös hiisku sanaakaan, niin olet kunnon mies.

Lyö rintoihis ja lausu näin: "Kun teen mä virkatehtäväin, niin olen kunnon mies!"

Ja sua kiittää isänmaa ja haudalleskin kirjoittaa: "täss' lepää kunnon mies!

Hän täytti miehen tehtävän, hän näytti meille selvähän, kuin elää kunnon mies.

Hän muille aina rauhan soi ja leipätiensä varman loi -- tee niin, oot kunnon mies!"

MAHTAVA MIES.

Ja ääreen pöydän hän istahtaa ja kirjahan uuteen tarttuu -- nimilehteä ensiksi katsahtaa: kovin kirjailijoita jo karttuu! Ken vain saa lausehet jäljekkään, kirjailija on muka mielestään.

Pari lehteä sitten hän silmäilee, niin otsa jo ryppyyn laski: realistina tietysti kirjailee myös tääkin, Antero Kaski -- ja elämän törkeys ja uskottuus, sellaistahan on uus kirjallisuus!

Pari lehteä keskeltä kirjan taas ja vihdoin viimeinen lehti -- niin kriitikko kirjaasi, tahdontaas niin tutuks jo tulla ehti, että tahtosi tiesi jo tarkempaan kuin itse tiennet sä koskonkaan!

Ja pöytänsä äärehen nojaumaan tuo mahtava mies nyt käypi, vain hetken miettivi tuomiotaan, pian hälle se selvittäypi; kynänvarteen tarttuvi peljätty mies ja huomenna lehti jo kertoa ties:

"Kuin sieniä jälkehen sateen nyt taas syntyvi kirjailijoita ja siksi on kriitikon täytynyt kurituksella kohdella noita; myös Antero Kaskelle parhain ois, jos kirjailuhommansa jättäis pois.

Ei kannata ryhtyä punnitsemaan tämän neuvomme syitä muita, sen lausumme vain hänen kirjastaan: se myöskin on kirjoja nuita, joiss' uskottuus yhä vallitsee ja kallista kansaamme villitsee.

Ja kansa se vain muka sorrettu on ja sortajat on muka -- rikkaat, tätä virttähän soineet nuoret on kynäniekkamme toivehikkaat -- nyt annamme neuvon semmoisen, ett' ois tämä moisia viimeinen".

Tään arvostelun tuo mahtava mies hän uudesta kirjasta antaa ja työstään suuresta, senhän ties, hän lehdeltä palkat kantaa. Rovon kansallensa on uhrannut: jalon työtä on maksusta haukkunut!

"VÄLJEMMILLÄ VESILLÄ".

"Mä tahdon tuonne taisteluun ja miesten moiseks tulla mä tahdon tarmon kohteluun vesille väljemmille". (Ristiaallokossa).

Kun kotilahden laineita ma ennen lassa sousin tai kotikummun harjulle kun kevätilloin nousin, niin näin mä kaidan salmen suun ja siitä merta, merta, mi silmiäni viehätti ja kiihoitutti verta.

Tuo laaja, uljas ulappa se siinti houkutellen ja sinne aina mieli mun nyt hehkui intoellen: ei auta äidin varoitus, ei kyyneltulvat auta, mun täytyy tuonne otteluun, vaikk' olkoon tuo mun hauta.

En lahden tyyntä soutamaan mä ainiaaksi luotu, mun lienee myöskin kuntoain kai kerran koittaa suotu, ja vaikka voimat voipukoon ja menköön halki haaksi, mun täytyy ennen taistella kuin kuolen, muutun maaksi.

Näin mietin nuorra mielessäin ja kiihko tuosta karttuu, mä vanhenen ja voimistun ja vartaloni varttuu; niin työnnän venhon vesillen ja ruoriin muka astun, vaan virran pyörre valtaa mun kuin pienen pilkelastun.