Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

25 VUOTTA

Valikoima runoja

Kirj.

Kasimir Leino

Weilin & Göös, Helsinki, 1908.

Tämä valikoima sisältää runoelmiani lähes kahdenkymmenenviiden vuoden ajalta. Muutamat aikaisimmat ovat näet sepitetyt jo v. 1883, vaikka julkaistut vasta Runokokeissani 1886. Aivan mieskohtainen ei valikoimani ole, sillä työssä ovat minua avustaneet runoilija Aarni Kouta ja olletikin veljeni Eino Leino. Kuitenkin voi lukijasta ehkä tuntua, että valikoimaan on otettu sellaisiakin runoja, joiden merkitys on enemmän persoonallista, kuin runollista laatua; tämän heikkouden myönnän omakseni, mutta perustuuhan lyyrillinen runous aina persoonalliseen tunteeseen, joka vetoaa antautuvan lukijan myötätuntoisuuteen. Niillä on ollut merkityksensä runoilijan sisällisissä taisteluissa, joiden kautta hänen kehityksensä on käynyt. Sen vuoksi ei esim. Schiller tämänlaatuisia runoja poistanut kokoelmastansa. Samasta syystä olen minäkin ne tähän valikoimaan ottanut. Lukija näkee niistä, ettei tekijän kehitys ole tapahtunut ilman sisällisiä taisteluja, eikä ilman sitä etsintää ja haparoimista, mikä meidät ihmisiksi tekee ja pakottaa ikäänkuin meitä vetoamaan muiden hengenheimolaisten myötätuntoon.

Helsingissä marraskuulla 1908.

Kasimir Leino.

SISÄLLYS:

Lukijalle

I. Kokoelmasta Runokokeita:

Lukijalle Kaksi vaalia Ämmäkoskella Neidon mielet 1 & 2 Mik' onpi syynä Ensi vuokko Nainen Kuutamolla Sunnuntaina Hää-ilta Totuutta huudat Hengen tasavalta Neidon silmä

II. Kokoelmasta Ristiaallokko.

Ristiaallokossa Kansanlapsi Mieleiseni mies Gladstonelle Nukkuvalle tytölle vuoristossa Memento mori Huutolaistyttö kehdon ääressä Myrskylintu Mun isäni kallihin kuolema vei Surutonna suolla sorsa Mun vuodenaikani ei ole syys Päivän laskiessa Ulapalla I " II Ylinnä kaiken vapaus Mi orjuutta, se kurjuutta Parantumaton Yksin ollessa Lemmittyni muistoksi Annettelle Tuommoinen tyttö on mieleeni mun Mustat silmät Jos tohdit ja tahdot Niin varmasti Kaikki kaikessa Daimooni Elämän kokemusta Valtion syöttiläälle Eräälle kirjailijalle Kallihin kansan vuoksi "Kunnon mies" Mahtava mies

III. Kokoelmasta Väljemmillä vesillä.

Väljemmillä vesillä Elämän laulu I " " II " " II " " IV " " V " " VI "Yhteisvoimin yhteistyöhön" Kansalleni Juhlaruno En jouda, en jouda I " " II Maisterikekkerit Kuusi kalliolla Vuoden vaihteella Syksyinen mieliala Niin herkkä kuin haavanlehti Talvitunnelma Väsyksissä Mä olen kuin siipehen ammuttu lintu Onnensa kukkulalla Niin uskollisna kuin taivaan tähdet Hän Vastaisen ajan vieno auerpilvi Kuin leikki lämmin säde suvipäivän Et lempesi haavoja lääkitä voi Kuin kuolisi kuutamon kultainen vyö Niinkuin merten myrskysäillä Mä suutelin häntä ja itkin Äitini silmät Viattomuuden uni Tunne itsesi Eräälle kaunottarelle Kevätkylmät Vanhojen matkijalle

IV. Kokoelmasta Runoja:

Z. Topeliukselle Poëta laureatus Laulajan rukous Erakon unelma........... 237 Etsijän palaus 1......... 242 " " 2 & 3 " " 4 " " 5 " " 6 " " 7 " " 8 & 9 " " 10 Satukuningas Kantelettaren synty Salamain keskellä Muistanpa ajan, jolloin lasna muinoin Miksi nään sun niinkuin ennen Sun omaks tahdon Kaksi ihannetta Ma lepään rannalla ruohistossa Pakanallinen uni

LUKIJALLE.

Luonnon kaiken tutkijalle ain' on yhden arvoinen, onko vuokko, onko kielo vaiko ruusu kaunoinen.

Kaikkea hän harrastaapi, tarkastellen, tutkien, että luonnon ilmaukset kerran sais hän selvillen.

Suur' on luonto, suuri taivas, monet kätkee ihmehet. Kuitenkin on heidän lainen ihmissy'än ja -tuntehet.

Ken, jos pyrkii ihmissielun tuntehia selvimään, ei se etsi lauleluja mainemiesten yksistään.

1886.

KAKSI VAALIA.

Näin mä kerran kau'an mietin: jos nyt vaali oisi mun, kumman silloin ottaisin mä, vapaudenko toivotun vai sen eestä taistelun?

Näin mä kerran toisen mietin: Vaali jos ois ehdoton, kumpi oisi mieluisampi: Totuus jalo, verraton, tai sen etsintäkö on?

Selville jo tuosta pääsin: Ennen, ennen ottaisin vapaudesta taistelun mä, totuutt' ennen etsisin, valmisna jos saisinkin.

Jalompi on vapautta taisto eestä vapauden. Parempi ja arvokkaampi, kuin sen pelkkä saaminen, etsintä on totuuden.

1885.

ÄMMÄKOSKELLA.

Yö usva-verhollansa jo kattaa kaiken maan ja taivahalle kuuhut jo käypi loistamaan. Ei kuulu ihmisääntä, ei laulu lintujen, ja unen helmaan kaikki jo vaipuu uupuen.

Mut uinu ei vaan Ämmä, mi pauhaa, hyrskyää, ja kallioita vasten noin ryntää, jyskyää -- nuo vahto-lainekuohut ne kulkee kulkuaan, ei estää heitä talvi voi jäähyt-vaipallaan.

Taivaalle vesi pärskyy kuin helmikaste vain hohtoisan taivaankaaren helteellä heijastain, ja kuohut kehtohonsa ne käyvät laulaen, näin luulin kuunnellessa ma soivan sanat sen:

Pois olo orjan, pois sidekahleet! Ämmä se tietänsä vyöryvi vain. Kyllähän koittavat ihmiset ahneet vangita aaltoja armahiain.

Vaan vapautta, ku koittavi sortaa, sen minä nielen, pirstaksi lyön! Estehet eestäni helppo on murtaa, kuohut ne riemulla toimivat työn.

Valppaana hyrskyen matkani kuljen, kunnes mä rauhan järvessä saan. Voimalla kuiluhun kuohuni suljen, nuo iki-uhkuvat lähtehet maan.

Oi, jospa kansani lauluni mielen, oi, jospa Suomeni sen tajuais, kohta se katkois kahlehet kielen -- näinpä se vidoin kansaksi sais!

Silloinpa sointuis yhtehen soittoon laulelot Väinön syntymämaan, silloinpa miehissä työhön ja voittoon rientäisi nuoriso kilpailemaan.

Väinämön kantelo, jällehen uusi, raikkahin riemuin helkkyen sois! Hurmaten kuulisi kankahan kuusi, honka ja koivukin korvana ois:

Niin -- joka koittaa kahlehin voittaa, kohta sä niele, pirstaksi lyö! Pauhulla Ämmäkin laulua soittaa, kilpesi olkohon: vapaus, työ!

Näin kuului Ämmän pauhu, näin soitto sorja sen ja sitä ijät kaiket se laulaa kansallen. Jos kansa joskus torkkuu, ei kuohus torkukaan, vaan yöt ja päivät laulaa vapauden lauluaan.

1884

NEIDON MIELET.

I.

Uljas on Pohjolan kankahan koivu, kaunis ja uljas on harjulla mänty, uljaampi näitä on korvessa kuusi. Kaikista uljain, kaunihin myöskin on minun mielessä lemmitty sulho.

II.

Lyhyt on Suomessa talvinen päivä, lyhempi Pohjolan kesäinen yöhyt, lyhytpä myöskin on nuoruuden aika. Lyhinpä sentään on immestä ilta, jonka hän sulhonsa sylissä viettää.

III.

Pitkä on syksyen tähdetön ilta, pitkä on talvisen päivyen puhde, pitempi Pohjolan kesäinen päivä. Kaikista näistäpä pisin on sentään sulhoa vuottavan impyen aika.

1883.

MIK' ONPI SYYNÄ.

Mik'onpi syynä, että vähittäisin tää rinta riutuu omaan raivohon? Mik'onpi syynä, että nuorra vallan, tää rinta raukka on niin toivoton?

Mik'onpi syynä, että silloin aina tää liekki kaksin kerroin leimahtaa, kun tuota sammutella pois mä koitan, kun tulta tunteen uneen laulahtaa?

On syynä näihin kaksi immen silmää, niin ihanaista, tumman siintävää, on syynä näihin kaksi immen huulta, niin ruusunpurppuraista, viehkeää.

On syynä vihdoin posken kainot ruusut, niin hienot, kuultavat ja lämpöiset, on syynä uhkuava immen rinta, -- kun mulle hehku ei sen tuntehet!

ENSI VUOKKO.

Kasvoi laakson ensi nurmikolla valkovuokko, suven ensimmäinen. Raitis, puhdas oli vuokon tuoksu, suloinen ja hertas kukka itse.

Tuli immyt, nuori, ihanainen, vallatonna leikki kukkaisilla: vuokon taittoi, kantoi rinnoillansa, kunnes kuivunehen luotaan heitti.

* * *

Vihantana versoi taimi nuori immen sydämmessä ensimmäinen. Raitis, puhdas oli lemmen tunne, nuortea ja sorja impi itse.

Tuli poika, nuori, ihanainen, vallatonna leikki sydämmillä: taimen taittoi, helli rinnoillansa, kunnes -- kyllästyi ja luotaan heitti.

NAINEN.

Enkeliksi taivahasta naista muudan kiittelee, pahan hengen heittiöksi toinen häntä väittelee. -- En mä kiitä enkeliksi, heittiöksi hauku en, siinä kiitos, siinä moite: nainen onpi ihminen.

KUUTAMALLA.

Istuin kerran taivas-alla kuutamalla tarkastain, kuinka tähdet rauhaisasti, armahasti tuikki vain.

"Ei ne tunne ihmis-huolta, varjapuolta elon tään; ei ne tunne pettymystä, kärsimystä ensinkään!"

Näin mä mietin. Toivotellen, kaipaellen huudahdin: "Oi, jos oisin tähtö vainen, taivahainen miekkoisin!

Nautitsisin rauhaisuutta, murhetuutta aina vain, tunteheni tuudittaisin, sammuttaisin rinnassain."

Kaduin kohta mietelmääni: sydäntäni vaihda en. Sekä myrskyisätä että tyyntä vettä soutelen.

1885.

SUNNUNTAINA.

Kaunis, kirkas nyt on aamu, aamu armas sunnuntain, tuolla siintää kirkon haamu, kaikuu kellot kumahtain.

Venhot viiltää järven pintaa, kaikki kirkkoon kiirehtää. Valkovaate peittää rintaa, juhlahuivit välkähtää.

Minä kurja synnin lapsi, astun arkivaatteissain, paljas rinta, takkuhapsi, eikä pappi aatteissain.

Minä kuljen kukkulalle, jolla nurmi vihannoi. Istun sinne kuusten alle, kuulen kuinka kuuset soi.

Kuulen kuinka linnut laulaa, kuinka laine loiskuttaa, katson kuinka aallot kaulaa sulo saaren rantamaa.

Täällä istun yksin aivan, enkä veisaa, äännä en, näen yllä sinitaivaan, töitä luonnon katselen.

Avaruus mull' armahampi kirkon kolkkoutta on, luonnon hiljaus rakkahampi, kuin on laulut joukkion.

1885.

HÄÄILTA.

Syysillan synkkä varjo jo kattaa maiseman, ja paksu, pilvinen vyöhyt tulet kätkee taivahan; niin jylhänä kuohuu koski, aho, kangasmaa kumajaa, ja mahtavan hyrskyn kanssa syvänteissähän vahtoaa.

Kivenheiton päässäpä siitä niin uljas kartano on, sen keskeä nousevi torni, niin suora ja kaareton. Syysillan synkeät varjot jo loitoks siirrähtää, kun suurista ikkunoista valo kirkas välkähtää.

Siell' on niin ihmeen hauskaa, siellä nuoriso riemuitsee, elon onnesta uhkuva joukko ilomielellä nautitsee ja posket poikien hohtaa, povet paisuvi impysten, ja kengät ne vallattomasti lyö tahtia soitollen.

Ei kumma jos posket hohtaa, povet paisuvi impysten, ja vallattomasti jos kengät lyö tahtia soitollen: hääiltanahan toki sentään kai nuoriso riemuita voi ja tanssia hehkuvin rinnoin, kun hurmaten torvet soi!

Ja morsio, puhdas kuin kielo, mi kylpevi kasteessaan, lumouksissansa hän katsoo jalo-otsaa sulhastaan: "Tää onni on liian suuri ollaksehen maallinen", näin kuiskahtain nojauupi hän sulhonsa rinnoillen.

Ja kynttiläkruunut kirkkaat ne hohtaen leimuilee ja vahtovat samppanipullot ujon rintaa rohkaisee. Jo hohtavi posket, uhkuu naisrinnat täyteläät, nyt riemuitaan elämästä, nyt ovathan nuorten häät!

Mut ulkona syksyn yössä liki uhkean kartanon siell' yksin seisoo nainen kivi-reunalla kallion. Hän seisovi hurjin silmin, valovirtahan tuijottaa, ja syksyinen kolkko tuuli hänen kutria heiluttaa.

Povellansa hän käärön kantaa, rinnoillahan lämmittää, ja kun kääröstä kuuluvi ääntä, hän äkkiä hätkähtää -- vaan kartanon kynttiläkruunut ne hohtaen leimuilee ja vahtovat samppanipullot ujon rintaa rohkaisee.

Ja hehkuu posket, uhkuu naisrinnat täyteläät, nyt riemuitaan elämästä, nyt ovathan nuorten häät. -- Mut ulkona seisova nainen vilutuulessa värjöttää, povellansa hän hellivi lasta, repaleillaan lämmittää;

Kas, kääröstä kirkuva ääni se äidille ilmoittaa: on tyhjinä äidin rinnat, laps' niistä ei maitoa saa. Ja silmien kärsivä katse yhä äidillä tummentuu, ja huokaus särkevä, synkkä sydämmestään tunkeuu.

"Voi lapseni, kurja on äitis, vaan taattosi kurjemp' on, lupauksia äitisi uskoi vävyn uljaan moision; niin uskoi äitisi kerran, vaan kohtapa viisastui: sun taattosi kurja petti ja neitihin armastui.

Mut entä hän ruokaa soisi, ei mulle, vaan lapselleen, jos laskisi nääntyvä äiti etehensä nyt polvilleen? Oi ei! hänen jalkojen juureen, joka koirana hylkäsi mun, vei köyhältä maineen, rauhan, elon onnen haaveillun@@@@

En konsana taipua voisi anomaan hänen pöydältään -- Siis lapseni, kai sinä myönnyt, ett' ennen me näännytään!" Hän painaa raukkaa lastaan hellempähän rinnoilleen, ja syksyn kalsea viima vie silmästä kyyneleen.

Vaan kynttiläkruunut kirkkaat yön selkään hohteen luo, ja tuulonen soiton tahdit ulos seisojan korviin tuo: yhä hohtavat posket, uhkuu nais-rinnat täyteläät, yhä riemuitaan elämästä, siell' ovathan nuorten häät.

Mut ulkona kurjan silmä nyt äkkiä leimahtaa, niin hurjan säihkyvä katse yön selkään tuikahtaa: "Oi lapseni! kuolema meille on onneen suorin tie, ja tuskinpa helvetissä olo karvaampi, synkempi lie!

Vaan lapseni kanssa jos tuonne käyn koskeen kuohuavaan, niin eivät kirkko ja pappi suo silloin siunaustaan, ja luojakin meiltä sulkee tien armon ja autuuden, ja mennyt on autuus sielun ja siunaus pappien.

-- Hyvästi sä siunaus sitten, jää kunnia maailman, hyvästi sä ihmiskunta ja autuus taivahan, mä lapseni kanssa ennen käyn hyrskyhyn kosken tuon ja pehmeän haudan siellä näin pienoiselleni luon, kuin näännytän kuoloon häntä; ja jos jäiskin hän elämään, ikipäiviksi kannettavakseen vain äityen sais häpeän."

Ja hän seisovi hetken siinä, tuli silmistä tuikahtaa, sydän taukovi sykkimästä, povi synkästi huo'ahtaa, kuni hurja hän painaltaapi rinnoillehen lapsostaan, ja syöksyvi syksyn yössä vesihyrskyyn vahtaavaan.

Vaan kartanon kynttiläkruunut ne hohtaen leimuilee ja vahtovat samppanipullot ujon rintaa rohkaisee, yhä hehkuvi posket, uhkuu naisrinnat täyteläät, yhä riemuitaan elämästä, siell' ovathan nuorten häät!

1885.

TOTUUTTA HUUDAT.

"Totuutta huudat yhtenään, totuutta toimeen, elämään, totuutta uskoon, rakkauteen, totuutta käytökseen!

Vapautta työlle tietehen, vapautta puheen, aattehen, vapautta sanan, lausunnon, vapautta uskonnon!"

Sä näin nyt huudat innossas, oot mielestäsi oikeass', kun hengen, aatteen kahlehet sä murtaa aikonet.

Niin luulet, niinhän luulla vois, ett' meilläkin, kuin muilla, ois; vaan erhetys on suuri tää ja siksi vielä jää!

Ei meillä vapa olla saa, ei aattettansa paljastaa, ja oma uskon vakaumus on meillä kauhistus.

Totuutta myös ei elämään suvaita meillä mielellään, ja puhe suor' on -- loukkaus ja seuran pahennus!

Sä tokko nyt jo ymmärrät, kuin turhaan huudat, ryntäjät? Totuus on meillä mahdoton ja vapaus uskonnon.

1885.

HENGEN TASAVALTA.

Kun yksi hallitsi kansoja, oli yksi kaikkien sortaja, hän ainoa puntari oikeuden oli holhooja ihmisten.

Tään yhden tahtoa tirannin, joka "luojan armosta" valtoihin oli päässyt kai, sitä seurattiin, sen tahtoa peljättiin.

Jopa vihdoin muudan viisastui, tään yhden tahtohon kiivastui: "ken valtahan tuommoisen hirviön on päästänyt, heittiön?"

Näin huusi yksi. Ja toisetki ne orjuudestahan virkosi: "Niin aivan! mistä hän oikeuden sai sorroksi toisillen?"

Ja vihdoin kansakin tulistui, ylivaltijas sortui, kukistui. Maat' itse kansa nyt hallitsee, muka onnesta nautitsee.

En huoli tuosta mä onnestaan; oli ennen sortaja yksi vaan, nyt joukkiot suuret, tuhannet, lyö vangiksi aattehet.

Jos yht' en tahdo mä valtijaa, satakuntaa en myöskään sortajaa: ken kerran joutuvi kahleihin, hän orja on kuitenkin.

Tasavaltaa hengen mä taistelen, yks'valtaa älyn minä intoilen: ain' olkoon yksilön vapaus oma lausua vakuutus.

NEIDON SILMÄ.

Impi, kurja sydämmesi oli ensin herttaisin: jopa säihkyn silmiesi päiväksi mä vertailin.

Mutta että silmäs palo, joka tunki rintahain, oli revontulten valo, kylmä kolkko tietää sain.

RISTIAALLOKOSSA.

On joenlahden rannalla loitolla Pohjolassa mun kotikenttä kultainen, mä jolla leikin lassa, ja metsälammen laineeton oli lahden sinipinta ja yhtä tyyni, puhtoinen ja kirkas oli mun rinta.

Ja täällä hetkeni herttaimmat mä leikin elämästä, en tiennyt tuhon tuulista, en myrskyn mylvinästä, mut salmen suusta aukeevan mä seljän aavan luulin ja kaukaa kumman kohinan mä houkuttavan kuulin.

"Tuo tuoll'on meri, lapseni, ja vaarallinen sulle, -- näin lausui kerran lapsena mun äityeni mulle -- jos lähdet joskus laineillen ja loitommaksi rantaa, niin katso, ett'ei venhoas saa virta tuonne kantaa.

Näät meri vain on miehillen, isoille, voimakkaille, on hauska heidän taistella ja soutaa muille maille; jo salmen suusta avautuu ulappa aava tuolla -- siis pysy aina, lapseni, sä salmen tällä puolla!

Jo salmen suussa tuolla käy näät kummat ristituulet, ne valtahansa venhos saa jo ennen kuin sä luulet, kun sitten siinä heittelee sun purttas tuulten hyörre, niin seljemmäksi venhoas vie salmen virran pyörre.

Ja pyörre kerran aavallen kun purtes tuonne vienee, on varma vaara tarjonas, se hautasikin lienee -- jos lemmit siis sä äitiäs, niin tottelet sä kyllä!" -- Näin neuvons' äiti armahin nyt päätti syleilyllä.

Mä kotvan häntä tottelen; ja soutamaan jos lähden, niin salmen suusta palajan jo pois mä äidin tähden. Vaan ajan tullen kuntoni mä tunnen karttuvaksi, ja aava, uljas ulappa käy houkuttavammaksi.

Nään kuinka siellä aallot käy ja purjepurret kiitää, nään vihureissa vinhoissa kuin lokkilinnut liitää, nään siellä miehet voimakkaat ja heissä sankar'-innon ja tunnen jäntereissäni mä tuohon leikkiin kunnon.

Ja joka viikko varmistuu tuo tuuma uusi mulla: mä tahdon tuonne taisteluun ja miesten moiseks tulla, mä tahdon tarmon koitteluun vesille väljemmille, jos kuolo siellä kohtaakin, niin minkä voin mä sille.

Ja niin mä juoksen purtehen ja lasken valtaan tuulen, en kuule ääntä äitini, vain lainelaulut kuulen -- saan tuosta salmen suuhun jo ja keskeen ristihyörteen ja joudun kohta valtaan sen ja vitkan virran pyörteen.

Käy tuuli milloin mistäkin, vie venhon tänne sinne, En tiedä vielä itsekään se vihdoin vie mun minne, vaan seljemmäksi sentään mun tuo virta vievän näyttää, kun tässä ristituulessa vain voisin melaa käyttää.

Mä luovin siihen luottaen, ett' virta voiton saapi ja vihdoin tuuli yhtäinen mun purjeet pullistaapi, kun salmi soukka laajeneis vedeksi väljemmäksi, vapauden virttä veisaten mä seilaan seljemmäksi.

Äl' itke armas äitini mun uppiniskaisuutta, mä lasken läpi aallokon viel' kohden maata uutta -- on koti parhain lapselle, vaan ahdas työlle miesten, ei luonnon ääntä kuolettaa voi pyytäen, ei piesten.

Äl' itke armas äitini sun suurta lempilasta, jos ryöstäytyikin sulta hän ja kotilahdelmasta; kuin nuoret ensi lempeään, niin muistan aina teitä, kuin itkee vuosi kevättään, niin itken aina teitä!

KANSAN LAPSI.

Olen syntynyt sydänmaassa ja korvessa kasvanut, olen kasvanut kansaan kiinni, sen tuntehet tuntenut, olen nähnyt mä kurjan joukon vilutuiskussa värjöttävän, olen nähnynnä kalpeat kasvot ja nälkähän näännyttävän.

Oli paikkaiset ryysyt heillä, kädet karheat, sierauneet, ja maidonlaisina kasvoin ei hipiät kuultaneet -- ei olleet ne ruusut hienot, kuin peittivät poskipään, vaan ahavan, sauhun syömät oli kasvot kansan tään.

Sydänmailla on elämä kurja ja kurja on kansa myös, se nääntyvi näljissänsä ja horjuvi hengen yöss', sydänmailla on halla käynyt ja tuhonnut tou'ot pois, sydänmailla nyt pettua syödään ja leipää tarvis ois!

Niin pettua syö tää kansa, hikipäisenä raataa vaan, tuho suurempi sentään uhkaa: verot kuinka ne maksetaan? ei rahoja näy, ei kuulu, pian saapuu jo kruununmies, myö konnut ja irtaimiston, maat mannutkin kenties.

Ja niin on mennyttä kaikki, mitä tehnyt ja toivonut on, on mennyttä vuosien vaivat, kotikulta kun mennyt on, pois maailmaan akanoina lapsjoukkokin viskautuu, joku huutaa rahasta yhden tai ruodillen joku muu.

Sydänmailla on elämä kurja ja raskas sen taakkakin, mut raskaampi elämä mieron ja kulkijan sauvakin, koti on koti sentään aina, jos köyhäkin kuinka lie, ja armas on synnyinpaikka ja pystyä orvon tie.

Jos taikuri tenhova öisin, joka kummia tehdä vois, pian niemet ja lahdenpohjat ne peltona, puistona ois, vaan tuota en taitoa saanut, vähävoimainen olen myös, sen ymmärrän minä sentään: sun onnesi, kansa, on -- työs!

MIELEISENI MIES.

Into työhön, kunto siihen, luja tahto, sydän suora, avo silmä, vapa aate, lempi kansaan, isänmaahan -- semmoiseksi soisin miehen mielen, kieleksensä vielä suomenkielen.

GLADSTONELLE.

Kun suurivaltain sorto taas jo uhkaa alaa voittaa, ja saksalaistaa Elsassin kun Bismarck ukko koittaa, kun pienten kansain vastaisuus niin synkeältä näyttää, sun äänes sulo-toivehin sydämmet silloin täyttää.

"Ei kansa luotu sortamaan, jos voimakkaammaks varttui, se suojaks toisten luotihin ja rauhan tuojaks karttui, on aika meidän karkoittaa jo nyrkkivalta raaka, ja tehtäväänsä asettaa jo herkkä oikeen vaaka!"

Näin julki lausut kansalles ja muistuttelet aina, kuin häpeäksi Englannin i'es Iiriläistä painaa; on aina muille Albion se pelastuksen tuonut, mut sentään toista veljeään kuin orjaa sortaa suonut.

"Nyt veljeskansa kohotkoon ja rinnallemme käyköön, ja lakiensa turvassa vapaasti kehittäyköön, näin Iiriläiset Englantiin sidomme lempeydellä, niin lujempaan se liittyykin kuin sorron sitehellä".

Oi, jospa vanha Albion sun ääntäs kuunteleisi, jos edes polvi nouseva sun aattees eespäin veisi! Näin kunnon vanhus valkopää, sä näytät nuoremmille: tuo tie se viepi onnehen, käy, nuori polvi, sille!

Vapaushan kansan kasvattaa, sen kyvyt kypsyttääpi, mut sorto mielen sorretun vihalla myrkyttääpi, jos valtahas se antaukin, sen tekee uhkamielin, jos nöyrtyneensä sanookin, sen sanoo valhekielin.

Mut säännöksillä oikeuden jos kansan toiseen liittää, niin voimakkaamman suojasta se vilpitönnä kiittää; sen sinä, Gladstone, oivalsit ja käytäntöön sen vaadit, näin "magna charta'n" peruksen sä Irlannille laadit.

Ken jätti moiset aartehet jälkeensä maailmalle, sen muisto konsaan murene ei ajan virran alle -- vaan valon aika vastainen tuon kiitoksella kostaa ja kiitoksensa merkiksi se muistopatsaan nostaa.

Sen patsaan kerran nostakoot vain pienet kansat sulle, ei raskas lie se haudallas, se onhan siunatulle! Se patsas sitten kertokoon: jo poistui sorron taika ja valon tieltä väistymään sai nyrkkivallan aika.

NUKKUVALLE TYTÖLLE VUORISTOSSA.

Niin puhtaana tuossa sä uinahdat, kevät-nuortean vartalon oi'ennat ävärrikkaalla nurmikolla; on hengitys helppo ja hiljainen ja kasvosi ilme on rauhainen: lie huokea noin sun olla.

Tuoss' allasi nurmikko nuortea on, hete vieressä kirkas ja tahraton, kevät-taivonen päälläs päilyy. Ylä-ilmassa leivonen lauluksi lyö, on kaukana kaiho, loittona yö -- kai täällä sun sielus säilyy.

Kai säilyvi myrskyltä maailman tuo kukkanen kentältä taivahan niin tuoksuvan tuores, hento. Elon synkeät synnit ja murheet sen urat uurtais otsahan impyen, joka noille on vieras vento.

Nuku lapsonen nurmella keväimen, puron varrella puhtahan lähtehen, nuku kukkain keskessä aina. Tähän vuorilta tuuloset vilppaat käy, kylän raition ruokottuus ei näy, kylän raskahat ilmat ei paina.

Kunis häipyvi surkea siivottuus, kunis koittavi puhdassa päivyt uus, sinis nukkuos piilossa täällä! Kera tuoksuvan kentän ja keväimen, kera kukkien, lähteen ja leivosten, sinut tapaaki vain maan päällä.

Sua onnessa tuossa en häiritseis, vaikk' katsees kylläkin murheeni veis -- pyhän, puhtaan uinuthan unta. Mun ihailla kainoutta sentään suo, jota kertovi kasvosi kauniit nuo -- sydän lie myös valkeempi lunta.

Ihasteltua hetkisen, kunnes sun on syöpynyt piirteesi mieleen mun, pois loittonen kiertäen kaarteen; taas tultua myrskyhyn, maailmaan, minä kummana kaikille kertoa saan, ylimaat min kätkevät aarteen.

Nuku, lapsonen, helmassa vuoriston, kevyt huokua syyttömän rinnan on -- kevät-taivonen päälläs päilyy. Ylä-ilmassa leivonen lauluks lyö -- on kaukana kaihon ja synnin yö -- kai täällä sun sielus säilyy.

_Harzin vuoristossa elok._ 1889.

MEMENTO MORI!

(Veistokuvaryhmä Lontoon Kristallipalatsissa.)

Rintaan voimakkaasen nojauupi immyt hienon hento, ihanainen, silmissänsä autuus kuvastuupi -- tällä hetkellä hän vain on nainen: murheet maailman hän unhottaapi, noin kuin uinahtaa hän tuossa saapi sulhon rintaa vasten. -- Elo autuasten tunteen täysi valta yksin on.

Aatos vuoroon seisahtuvi heillä, vuoroon vallatonna kauas väikkyy, väikkyy tunteen tuottamilla teillä tai myös aallokossa lemmen läikkyy -- sen he tuntee vain, ett' aina, aina sylitysten ois he autuaina. Maailmassa tässä ihmis-elämässä lemmen valta varmaan suurin on.

Vaan memento mori! kuolo uhkaa. -- Lemmenkinpä voittaa kuolon valta ethän ihmisparka oo kuin tuhkaa, pelkkä laina kaiken tuottajalta! Vaikka onnes itse autuus oiskin, vaikka hetket hempeimmät se soiskin, kaikk' on katoovaista -- tästä luonnon laista lempikään ei poikkeusta tee.