Chapter 3

Tuo pyörre mua miellyttää, sen vauhti huimaa päätä, tää onhan sentään elämää, ei aina tyyntä säätä; mä laulan, nautin, riemuitsen nyt ristiaallokossa ja vauhdin vuoksi aatokset on vallan huumiossa.

Mut ajan tullen tuohonkin jo tottuu, kyllästyypi, ja vitkallensa vihdoinkin se mulle selviytyypi: mä pyörin polo paikallain, mä virran kanssa kuljen, ja luulen matkan eistyvän, kun silmät kiinni suljen.

Ei pyörintä lie kulkua, ei myötävirta merta -- mun tästä lemmon pyörteestä kai täytyy päästä kerta; mä tahdon tuonne seljemmäs vesille väljemmille, mä tahdon ottaa oman tien ja saada venhon sille.

Nään tuolta aavan ulapan ja aallot hyrskyharjat ja mielessäni vaihtelee niin kummat kuvasarjat: nään kuinka toiset riemuiten he laskee seljemmäksi ja kuinka kuolon kauhistus saa posken kelmeäksi.

Niin monen purjeet puhkiaa ja aallot haaksen hautaa, ei heidän tiestään jäljet näy, ei venhostansa lautaa, he ijäks sinne suistuvat, ei muista kenkään heitä, ja tuskin äiti vuodattaa nyt heille kyyneleitä.

Niin monen monta lailla mun sai halu lainehille, niin monen monta sinne jäi, sai haudan toivehille, ja toiset taistoon kyllästyi ja kotilahteen kääntyi ja kuoli ennen äidin luo kuin tuonne kau'as nääntyi.

Tään kaiken, kaiken kyllä näin, vaan siit'en paljo huollut: sam' onhan minne haudataan, kun kerran mies on kuollut; ja kuoloakin kurjempi on elo taisteloitta, se mielen tyysti tylsentää ja rinnan autioittaa.

Siis käyköön kuinka käyneekin, mä lähden ulapalle, ja jos mä voin, niin riemuiten mä näytän maailmalle, ett' tarmo voittaa vastukset ja into kunnon antaa ja pursi pienen pienikin voi joskus kau'as kantaa.

Niin tartun tuosta airoihin ja soudan, soudan, soudan, ja työhön uutta voimoa mä vastuksista noudan; niin vihdoin venhe vapautuu jo tuosta pyörtehestä, ei oman suunnan vaalia nyt enää virta estä.

Mä lasken läpi salmen suun, käy vedet väljemmäksi, ja meren vilpas tuuli vie mun ruuhen seljemmäksi: jo ilma raitis, suolainen mun keuhkot kaikki täyttää ja mihin koito ky'ennen, sen voin nyt muille näyttää.

Puhalla tuuli puhtoinen, vie pienet huolet multa ja toivon maalta viesti tuo, niin kauvan kaivatulta; opeta laulu vapauden ja suuren innostuksen, mun mieli näille altis on ja töille uhrauksen.

Sä meren aavan hallitset ja kuljet mistä tahdot, sä nostat vuoriks aaltoja ja aaltoloille vahdot, sä oman tiesi itse luot ja laulat vapautta, sen päivän sulopaistetta, sen aamun armautta.

Mä tahdon laulus kuunnella ja sille muodon antaa -- oi, jospa vain mun ääneni vois merten halki kantaa, vapauden laulun laulaisin mä lahden soutajille, mun laulu heidät tenhoais vesille väljemmille!

En tiedä onko kangastus tuo maa, min nään mä tuolla, vaan sinne tahdon, vaikka mun ois pakko tielle kuolla! Jos sinne kerran päässen vain ja nähnen rannan uuden, niin kohta kotikansallein mä saatan salaisuuden.

Siis ylös purjeet kaikki nyt ja kokka kohden tuulta, pois luovin hankavastaiseen mä kaidan salmen suulta -- kohota Ahti aaltojas, mä lasken halki heistä: nyt ehkä löytyy oma tie tuhanten muiden teistä.

ELÄMÄN LAULU.

I.

Kun kaaoksesta kaikkeuden loi luoja maailmoita, kun sumut sankat yöhyen säteistä päivän kirkkauden hän selvitteli laulullansa -- niin taivot kaartui, säihkyi salamoita, ja kuut ja tähdet kiertoon orjistuivat ja vuoret nousi ja uomat uurtui ja virrat vuolahat lannistuivat.

Ja laulun tenhosta tammet nousi, ja tammet nousi ja hongat hyötyi ja elämännestehen hetteet hersyi vihrytvaippahan luonnon verhoin; nousp' on nurmihin nuoret heinät, kasvoi kukkia kangashiekat, norot marjoja maasta työnsi, solkikoivuja soiset notkot, lehdot leppien aaluvoita, laaksot lintujen laulupuita.

Ja ihmehintä kaikist' ihmehistä luojan laulun oli taikavoima, joka luontoon kätki kummat kielet, tuhatkielen laulun kanteloisen, soinnut kauniit sekä soraäänet, joiss' on luonnon suuri sävelistö, luonnon kaikkivoipa, luojan aina soipa, suuri, mahtava, rikas, ankara, surunvieno sekä huolen hellä kaikkisuuden iki-kanteloinen.

Tämän luonnon suuren soittoneuvon, jonka laulullansa luoja loi, sen nyt kumman vuolas sävelvirta korvihimme kaikkialta soi, tuhatkielin, tuhatmielin, soraäänin, sointuäänin noin se vastaan ryöppyää, kuulokalvot yllättää -- kunpa vain on ihmishenki, sydän ahdas, angervoinen voisi kaikki kielet kuulla, kuulla vuolaat sävelvirrat luonnon laajan laulukanteleessa.

II.

Kun kevätpäivä kirkastuu ja puhkee leimahtaen pilvilöistä, kun luonto luomaan havautuu ja tointuu talven pitkällisen öistä, kun luonnotar muuttavi muotoaan, ja milloin itkevi itkujaan, milloin viluissansa värjyy, milloin vihoissansa ärjyy, säihkyy salamoita, pilvin taivot peittää, uhkaa maailmoita surman suuhun heittää, milloin hymyy, kyynel silmässänsä, milloin ähkyy synnyintuskissansa nauttein sentään luomiskyvystänsä, luomiskyvystä ja voimastansa --

Silloin soimaan alkaa kumma kannel, luonnon laajan suuri lauluharppu, soittavi myrskyä maailmaan, soittavi untelot toimintaan; luoden vinhoja tuulispäitä velloo vyöryjä laineiden, reutoo, murskavi merten jäitä, laulaa laulua keväimen. Silloin helkkyy herkkä luonnonkannel, tuhatkielin laulaa virttä elämän, tuhat luonnotarta kuuluu kaikkialta elon antajaansa lauluin kiittävän:

Kuohukoski vuorten valanteessa, joka vauhkon lailla, vaahtosuuna, kallion kieleltä kuiluhun syöksee riemuten hurjasta leikistään, kiittää mahtavalla laulullansa kostajata julman sortajansa. Vapaudesta, talven toivotusta, laulaa merten laine lakkapäinen, vyöryissänsä milloin syvänteissä, milloin rannan louhiin roiskahdellen; siintäväisen, kuultavaisen, ihalaisen ilman kannen alla kimpoo kiurut tuolla korkealla, kiurut, leivot kaikki kilvoitellen soittaa kieltään luonnon kanteleessa.

Käki kukkuu kultarinta vaaran vehmaan viertehellä, kukkuu huolet, kukkuu riemut, kukkuu haikeat halunsa; taikka lehdon liepehellä raksuttaapi laulurastas kuusen kukkean nenässä; joen suussa jouhisorsa, tavi rannan ruohikossa soittelevi soitintansa kilvan joutsenen keralla, joka seljän ulapalla leijuu ulpulumpeen lailla, kilvan angen allin kanssa, joka surkunuotillansa sekin luonnon kieltä soittaa. Sitä huojuu heilulatvat hongat, sitä soittaa hennot heisipuut, sitä korven vanhat aarniaihkit, noron koivut, rannan raidat muut --

Kaikki kieliä on luonnon harpun, tuulenhengen niitä tuutiessa, kaikki soivat taikalaulun lailla luonnon mahdin niitä soitellessa.

Näin luonto laaja laulua on täynnä, on kumma kannel tuhatkielinen, min säveltulvan tunnerunsas vuoksi käy sentään kaikki sointuun yhtehen.

Mut luonto muu sai tyytyä muruihin, vaan yhden suotiin täss' soittaa täysin sävelin, ja kuulla kaikki luonnon suuret laulut, joita kumpus kielet jättikantelon, ja huolla huolet, tuntee tuskat, riemut, ja kuulla lyönnit luonnon valtimon --

Tää laajan luonnon tuntehikas tulkki, tää laulun suuren herkin kaikukalvo, tää ihmekannel kaikkeuden on ihminen.

III.

Niin luonnon laulun sävelvuo se rikkahana kaikuu rinnassamme, sen lähtehistä hengen juuret juo jo syntymässä, sen vienon hellät sävellainehet ne meissä tuudittaapi tuntehet jo kehdossamme; ja elämässä ne aina, aina sitten kaikuu, raikuu; paisuu milloin kosken kuohunnaksi, myrskyn mylvinnäksi raivostuupi, milloin helkkyy hellin kaihonkielin, kaihonkielin sekä toivonmielin, kunnes sointuu yhteen luonnon soiton kanssa, kunnes tuntee varmaan angen asemansa, kunnes hiljaa, hiljaa luonnon kannelkaiku rinnassamme sammuu, sammuu, sammuu.

Lauloi äiti ensin kätkyellä, emo vieritteli tuudittaissa virttä vienon, hellän viehkeintä ijän kaiken halki kaikuvaista:

Nukkui kyyhky kehdossansa, uinaeli äidin ulpu nähden unta autereista, kuinka leikki luonnon immet, kassapäiset karkeloksi saarella selällisellä, terhenniemen tanterella sinipiian soitellessa, vellamoisen vierittäissä.

Maammopa valvoi marjuttansa, ettei se joutunut hukkaan, ettei huuhkaja aivan varhain iskenyt kyyhkysrukkaan. Äitipä huonolta maailmalta kielteli kieltelemistään tietäen, ettei pulmustansa sitte hän löytäis mistään.

Tää on ensi soitto luonnon kanteloisen puhdas, kirkas, vieno, rauhaa täynnä -- tietämättään lapsi kaiken toistaa niinkuin suvi-illoin järven tyyni pinta taivaan sinikaaren kuvastaapi. Vaan tää kaiku vain ei konsaan kuole, vaikka vaihtuis kuinka kulkupaikat, kuuluu aina halki myrskyjenkin hiljaa, vienona ja rauhoitellen niinkuin kaukainen ja kaunis soitto.

Lapsen ajat armahaiset kiitäin, liitäin linnunsiivin poistui, poistui, varsi varttui, järki jatkui, tunteen lähteet lämmön saivat, kumpus kuplia kummat suonet, tulvas vetreät verten aallot, povi paisui ja poreet nousi, norui nestehet jännervöissä, suihki suonissa kuumat kiihkot, tulta tuiskusi silmänluonnit -- entinen rattosa rauha, entinen lapsuus lauha, äityen neuvot ja lempeät laulut ja kaunis ja luottava lapsuuden usko, ne kaikkosi pois kuni pilvyet tuulosen tieltä; ja tuntehet tuskapäät jo murteli lapsuen mieltä ja lahtosen tyynehen kaarteeseen toi vinhat viimat ja myrskysäät, toi epäilyksen, epätoivon tuskan, loihti soimaan suuret sydänkielet --

Ja keskellä muiden onnen ja riemun tuntui kaikki niinkuin tyhjä tuntuu; ulapoilla aukeoilla, siintävillä, soiluvilla seilas nuoren miehen mieli -- mutta rinnassansa raukka yhtä kaihoi, kaihoi, toivoi.

Ilmestyipä suvi-illan suussa, tuolta laakson lehdon liepeheltä, solkikoivujen solasta impi kaunis kuni kevätpäivä, puhdas kaino niinkuin metsän kyyhky, raitis, tuores niinkuin illan kaste; silmissänsä säihkyi säde päivän, kummat kuuhuet on kulmillansa, tähdet taivaan heiluu hartehilla, olkapäillä oudot otavaiset. Kummastellen kainostellen tunteen aaltoloina läikkyessä, lähestyvät nuoret toisiansa, onnen aavistukset mielessänsä --

Mutta raivoon riuhtautuu jo rinta, ailut outo pahoin ahdistaapi, suonet tykkii, sydän sykkii, kiihkeästi veret poskiin nousee, kunnes katse kohtaa toisen katseen, kunnes sy'än jo löytää toisen sy'ämmen -- silloin tiettiin, mitä kaiho tiesi, silloin selvis elon salaisuus.

Ja kevään lauluja linnut laulaa, purot notkojen pulppuaa, ja saarten rantoja aallot kaulaa, tuomet kukkien tuoksuaa; lemmen ilmoa uhkuu luonto, luomisvoimoa kostuu maa, metsä vertyen vihannoipi, kautta ilmojen kannel soipi voimakkaana, toivokkaana, tulvii taivahalle niin kuin virta vuolas, täyttää avaruuden, maailmalle tuopi onnen uuden, soittaa, soittaa riemuin kaikkialla lemmen autuutta ja sointuisuutta, suven heilimöivän suurta työtä, luovan voiman pyhää vihkivirttä.

IV.

Rikaskielinen on lemmen kanteloinen, sointuu aina, soraääninkin, tuskissaankin tuntuu autuaalta, nauttii karsein, kyynelsilminkin. Vaan ei aina kai'u lemmen kieli yhtä intoisaan ja kiihkeästi: ajan vinhan pyörän pyöriessä tunteen hento kärki tylsistyy, intohimon leimut lempeydeksi pehmentyy, vienon vienosti ja hellemmästi sointuu soitto, äsken salamoiva, nyt niin tasainen ja elinvoipa kuin on vilkas laakson lähteensuoni, alta nuoren nurmen pulppuvainen.

Vaimon armautta, lasten rakkautta, isän nuoren onnekkuutta, kotikummun kultaisuutta, koti-ilman ihanuutta kaikuu soitto tyyni, sointuvainen.

Ikuista tyyntä soutamaan ei sentään luotu meitä, ei luotu aina nauttimaan kotoisen lieden lämpöä ja armaan lempeä; ei luotu miestä ainakaan ikänsä halki kuulemaan kotoisen lahden laulua, kotoisten kuusten huojua, ei käen kultarinnan kukkumista, ei laulu-leivon lempisäveleitä.

Mies toimehen suureen suunnattiin koti-aitojen ulkopuolla, meri myrskyvä seilata annettiin, ilo taistelun touhuun kuolla. Ylös purtesi purjeet siis nyt vain, alus aaltojen harjanteille! Elon aavalla seljällä purjehdus, läpi vaivojen, huolien ponnistus on leikkiä hauskaa meille.

Ole huoleti, vaimoni armaisin, surukyynele poskelta poista! Et salline sentäänsä lapsilles esimerkkiä pelkurin moista? Elo taistoa on -- siis ottelohon! Tosi miesi ei myrskyä pelkää, mut laittavi kuntohon venhon vaan ja köyttävi köysiä tarkempaan, vihatuuli kun vellovi selkää! Tosi miesi hän uhrata kyllä voi, mitä kohtalo kallista konsaan soi, kun vaativi synnyinmaa.

On ihminen isäinmaatta kuin juuria vailla on puu, on niin kuin syksynen päivä, kun aurinko piiloutuu, on laineilla häilyvä lastunen vaan, on myrskyssä lentävä lehti -- isänmaaton ken on, hän itsekäs on, ei löydä hän onnea milloinkaan, ja loistoa rikkahan nautteissaan hän mieroa köyhempi on.

Siis syyt' on soittaa riemun kanteletta, kun luojaltani sain mä isäinmaan, sain entis-ajan ihanaiset muistot ja kansan kalliin, jota rakastan. Sen hengen keväisistä hettehistä sain nuoren nesteen suoniin, sydämmeen; sen huolet huolen, kärsin kärsimykset, sen tunteet tunnen, senhän itkut itken, sen harvat riemut myöskin riemuitsen; ja taivaan lientyessä mustiin pilviin sen kanssa kaikki voimat ponnistan, ett' alus kallis hukkumasta säilyis vaan.

Mut jos joku maatani uhkailee ja kansani aarteita ahnailee, väkivaltaa, sortoa käyttää -- niin luojalta lahjoja pyytelen polvillain, ett' ukkosen voimalla lauluni kauaksi kaikuis, ja vuoret järkkyis, järvet läikkyis, korven kuusetkin jo korvat saisi, nousis kilvoin noropetäjätkin, hongat merten laineen lailla huojuis, saisi soimaan luonnon myrskykannel soimaan hurjimpata huutoansa, ettei torkkuen kansani kuoloon suistu, ettei untelojoukkona hautaan mustaan peity, maahan martahana sorru ainiaaksi.

V.

Syksyn tullen ilmat vilpastuu, päivät lyhenee, puhteet pitenee, taivas innottomaks valjustuu ja niin kolkoks käypi Luojan silmä. Luovat nesteet vankka routa maahan jälleen kiristää, vetten vapaat voimalaulut tukahduttaa kylmä jää, tuulen soitto puiden tutkaimissa soi niin tyyneltä ja juhlaisalta, soi niin mahtavalta kuin soi suuren kansan kirkkoveisu.

Tuota kuullen tyyntyy mieli, muuten rauhaton. Päivän pienet huolet unhottuu, sielun silmän peili kirkastuu, unelmoihin aatos taipuu, mietelmihin mieli vaipuu. Talven pitkään uneen valmistaikse luonto, syksyhän on sille valmistuksen aika, kuolon ijäiseen mä uneen valmistaudun, vanhuushan on mulle valmistuksen aika.

Elämän mahtavaan laaja sävelvirta alkaen kaukaa äitini laulusta asti vienona, viehkeenä soittona käypi mieluusti kuulevan henkeni herkkään kalvoon. Poissa on, poissa on tuonoiset karkeat äänet, poissa on tuskien tuottamat soinnuttomuudet! Kaikki on kaunista, puhdasta sointua täynnä, niin kuni kesäisen auringon ehtoolla ruskottaissa on tyyni ja vehreä luonto.

Kaikki on huolteni ilkeät varjot säälivä unhotus vienyt, muistoni kirjavan sarjan kullalla huolinut lohtua antava aika. Ja houkuttavaisina leikkivät siellä vain minun mennehet riemut, vain minun kultaiset päivät, leikivät siellä mun henkeni herkkähän silmään niin kuni poudalla vetreän virkeä auer tanssivi päivyttä vasten hienona tähtöis-vyönä. Nyt silmäni ta'apäin tarkata voi, on taivalta tehdessä oppia karttunut myös, on katse jo varmempi maailman ongelmoihin, ja allehen pohjaa saanut on aavistuskin. Nyt koitan mä etsiä luomisen syntyääntä, maan sekä taivahan voimain tarkoitusta.

Oi, jospa sen kerran mä löytäisin tuon laulujen kumman lähteen! Ja sitte jos sointuhun suureen sen vois kantelen kieliä soittaa, niin vuolaana, varmana virtana kai yli merten ja maiden se soisi, ja kansat ja kullalla kruunatut päät sitä kummana kuunnella voisi.

Vaan sit'ei suotu vielä kuolevaisen, ei jättikääpiön, mi pyrkii kaikkialle, kun jonkun pienen pulman kaikkeudesta hän viisaudellaan selvillensä sai. Vuostuhannet, vuosmiljoonat on turhaan urkkinut ihminen: mikä elämän, yksilön tarkoitus on? mikä meidän on oikea kehto? mitä varten me luotihin maailman? mihin kuljemme sokkoina kaikki?

Niin tuhannet, niin miljoonat, on näitä turhaan tutkinut, kunnekka musta multamaa on heiltä kurkut tukkinut.

Olenko, narri, suuri hullu lapsi? -- Vaikk' enhän muita narrimpikaan ois! -- Miks heittää hiiteen lemmon ongelmoita en vihdoinkin ma viisastuen vois? Tai antaa niille varmat vastaukset, niin pääsis rauhaan rinta kärsinyt? Liet, Luoja, sä oikukas voima vain ja tiedoton, hirveä mahti, tai kaikenko viisas sä kaitsija liet ja lempeä lastesi vahti? Mikä lietkin, sä mahtava, tiedä en; olen vain sinun luomasi ihminen. En syntymälahjoja muita mä saanut kuin hiukkasen järkeä, tunnetta vain; mun niillähän kaikkea tutkia täytyy, siks tyytyös suomasi lahjojen ääneen: mä muuta en antaa voi.

Kun tarkoitust' et elämälle suonut, niin elolleni itse määrän luon; kun onneen viittonut et valtatietä, niin koitan onneen itse löytää tien. Ken taas ei noita itse tehdä viitsi tai ehkei voi, hän muiden luomia lainatkoon ja muiden luojia palvelkoon, jos henkensä siihen tyytyy ja onni jos siinä löytyy.

Niin paljo on puutteita maailmassa, niin monta kärsii, kituu pois, niin paljo on väärää ja saastaisuutta, min Tuonelan virrat jo viedä vois -- vaan haudan jos partaalla elämän huolet sä riemujen rinnalle vaakaan tuot, niin varmaan riemujen voittavi mitta ja kaivaten täältä sä kuolet. Paistaahan, näät sen, täällä lämmin päivä, koittaahan kevät jälkeen talvien, tuoksuuhan hurmaavasti kukkaiskentät, raikuuhan lehdot lintuin säveleitä, kuohuuhan kosket elon riemuvirttä ja järvet taivaan kaarta kimmeltävät -- siis miks en soittais tässä minä myöskin riemuvirttä suuren elämän ja laulais ilmi hengen luomistöitä keralla kauniin, nuoren kevähän? Sen tehdä voinen ja sen tehdä tahdon ja laulaa niin kuin laulat, luonto suuri.

Kun kevään tullen sä luomaan käyt ja töittesi valtahan vaivut, niin eloa, taistoa laulusi luo ja varmaan siitä sä nautit, kun katsot sä voimien temmellystä. Mä tuota leikkiäs oon aina ihastellut, se elonriemun onpi osoitusta. Jos määrää muuta sull'ei ehkä liene, niin luominen on sentään suurin viettis ja oikkus kummat, viehätystä täynnä, suo aina uutta, uutta jännitystä meidän kääpiöiden kummastella, kummastella sekä ihastella, ihannoida unelmoida taikka myöskin kyynelöidä.

Siis kiitos kaikesta, sä luonnon suuri äiti, joka kohdussas mun kannoit, sitten ruumiin, hengen annoit, laskit maailmaan kuin pienen sokon lapsen, jota muiden täytyi kannatella, kunnes kypsyi tuosta itsetietoon, huomas lahjas, ihmekanteloisen, jolla soittamaan mä opin vihdoin, soitin aina niinkuin parhain taisin, vaikk'en oikeaa lie ääntä saanut. Kiitos, luonnotar, kun sentään sallit, sallit soittaa loppuun laulun elämän!

Nään tuolla kirkkomaan ja haudan tässä, johonka hiljaa ruumis lasketaan; jo surunuottiansa kuolonkellot nyt käyvät aamun ilmaan soittamaan. Ja kellot kaikuu, kaikuu, kaikuu ja vaarat kaukoa vastailee -- niin juhlallista, niin murheellista nyt virttä saattojoukkue veisailee, ja äiti kuollehen vainaan kääntyvi puolehen taivaan ja lapsensa sielulle autuutta rukoilee.

Niin yksilö kuolee kuin koskessa leikkivä laine, niin hukkuvi jäljettömiin kuin ilmalla täyttynyt häilyvä kupla ja aikojen vierressä joutuvi unhoksiin, lie kuinka hän mahtava ollut tai mieroa kerjäten käynyt. Niin, harmaja hauta on kaikkien töittemme loppu, ja mistä ei ihmisen laps lie konsahan tullut, sinne, niin sinne on astua kaikkien pakko.

Sun rukouksesi kuolinvuotehellas on saamas kanteloisen viime kaiku, on lähteväisen linnun joutsenlaulu, mi rientää aikoo kohti -- surmoansa! Sä poistut näyttämöltä, yksilö, mut tuhannet sun sijaas tulvaa kohta; sun lakkas laulus, saammui kaunis kannel, vaan luonnon yhteissoitto tuot' ei tunne.

Elämä kulkevi kulkuaan kuin kuoleman armoton valta ja soittaen jättikanneltaan se ohjaa, ohjaa taivaan, maan, ja täyttää voimalla ilmavyön. Elon virttään vanhaa, mutta aina uutta soittaa, soittaa jättikanteloinen merten aavain aallokoissa, korven aarnihongikoissa, soittaa kuohuissa koskien liverryksissä lintujen, ihmisintohimon soitimissa -- kaikkialla halki ikuisuuden helkkyy, kaikuu, vyöryy, raikuu laulu suuren laajan elämän, laulu luonnon kauniin kevähän soiden luomisnautinnosta, soiden elon ylistystä, luonnon voimain valtaa ääretöntä, luovan voiman ikuisuutta.

"YHTEISVOIMIN YHTEISTYÖHÖN!"

Istun rannan kuusen alla, päivä mailleen laskeutuu, aallot laulaa kehtovirttä, kunnes silmät sulkeuu, kaikkialla hiljaisuutta, ilta vitkaan hämärtyy, kummat varjot, oudot aaveet sielun silmään ilmestyy:

Hurmerusko äkkiänsä taivon synkän punottaa, tykit paukkaa, säilät säihkyy, haavan saaneet voivottaa, torvet soipi, hevot hirnuu, sinkoo hiekka tanteren, kunnes sauhuun peittyy kaikki, laskeu verhot yöhyen.

Sitten pitkät, pitkät ai'at on kuin haudan hiljaisuus, kuulen lyönnit sydänraukan, kunnes syntyy kuva uus: päivä vitkaan valkeneepi, valon valjun maahan luo, tuonottaista tanteretta katsastaa mun jälleen suo.

Siellä nään mä näännyksissä pienen joukon nukkuvan, vaikk' on päivä ylähällä uinuu raukat untahan, kunnes uni jännervoimat ehtinyt on virkistää, kunnes lämpö "luojan silmän" valppahimmat herättää.

Innoissansa jalkehille nää nyt huutain kavahtaa, jotta joukko torkkuvainen tuosta pystyyn havahtaa, hieroo unta silmistänsä, tuntee huomentuulosen, tuntee taaskin suonissansa vanhat nesteet nuoruuden.

Päivä nousee taivahalle, kevätpäivä kultaisin, -- oisko unta ikävintä taisto äsken ollutkin? Unta kaikki miekan kalske, verivirrat vuolahat? Koska kukkii tanterella tuossa ruusut ihanat.

Ja kun nousee kukkulalle joukon pienen johtomies, niin hän kohta veljillensä sieltä ihmetellä ties, että uljas, aava selkä heidän allaan aaltoilee, houkutellen retkeilylle kummat henget viittoilee.

Ulapalla onnen saaren näkyy kaunis kangastus, siell' on Sampo kätkössänsä, siellä kansan kalleus. "Sinne, veikot, soutakaamme, joka mies nyt purtehen, viel' on verta suonissamme otteluihin urhojen".

Yksimielin kevätkansa astuu toivon alukseen, soutaa kohti onnen saarta, tahtoo Sammon omakseen. Vastainen on kyllä tuuli, taival kuluu kuitenkin, yhteisvoimin kun on kaikki käyty haaksen airoihin.

Mutta siinä soudettaissa Luoja tuulen käännyttää, valkopurjeet pullistuupi, laiva vettä viilettää, nyt on miesten helppo olla, hiljalleen vain huovataan, laulun, soiton ongelmoiden otteluissa kiistataan.

Vaan jo kiista kiihottuupi, syntyy riitapuoluet: keillä täss' on ruorivalta, keille kuuluu ohjakset? Toiset inttää älyllänsä johtovallan ansainneen, toiset väittää, ett' on heillä vanhin oikeus alukseen.

Mielet kiihtyy, sanat sinkoo, matkan määrä unhottuu, lailla lasten kiisteltäissä haaksi tieltään harhautuu, tuuli tuima taltuu, tyyntyy, meri hiljaa huo'ahtaa: kaikki vanhat luonnon merkit ukkosilmaa ennustaa.

Taivon rannan takaloilta lonka musta nouseekin, jymy kaukaa uhkaavaissa käy jo miesten korvihin; vaan kun ollaan kuohuksissa, tuota tuskin huomataan ja jos jotkut varottaakin, heit' ei kuulla kumminkaan.

Tuuli kiihtyy tuimemmaksi, taivas lientyy, pilveilee, meri aava havahtuupi, ähkyy, kuohuu, tummenee, kunnes halki pilven synkän iskee nuoli pitkäsen, jyry seuraa, salamoipi, myrsky raivoo ulvoen.

Kuink' on laita pienen purren, sopu Sammon soutajain? Riidelläänkö herruudesta heidän kesken yhä vain? Onko hornan inhat henget päässeet irti tyrmästään, kosk'ei myrskyn uhkausta joukko kuule vieläkään.

Synteinikö rankaisuksi tuo mun nähdä täytynee, kuinka veljet keskenänsä kuolemakseen riitelee, kuinka aiheeks kurjan kiistan nostettu on entisyys, vaikka varmaan miesten tarmon vaatis moinen nykyisyys.

Hurja joukko, mieles malta, käy jo laivan hoitohon, kaikki tarmos, kaikki voimas, yhteistyöhön tarvis on, sillä laiva huojuu, horjuu, myrsky ehkä murskaa sen, ellei lakkaa kurja kiista, ryhdy miehet toimehen.

Meri vahtoo, myrsky pauhaa, haaksen musta kuilu vie! Eikä joukko työhön toinnu, noiduttu se varmaan lie -- Koittaisinko pauhun halki tuonne huutaa, varoittaa? Ehkä Luoja äänen heikon heidän vuokseen vahvistaa:

"Ylös, joukko, yhteistyöhön! Kiinni köysiin joka mies, kunnes lauhtuu myrskyilma, kunnes vaaraton on ties! Nyt ei ole riidan aika, vaan on yhteistoiminnan, nyt voi surma vieraaks tulla, viedä uhrit kuoleman!

Katsos kuinka mastot huojuu, touvit sinkuu, voivottaa, omaisuuttas irtahinta kuinka vyöryt vallottaa, kuinka kuohut raivokkaina ryntää laivan kylkehen, jotta haaksi saumoistansa äännähtää jo huo'aten.

Ylös, joukko, jonka hurja sokaissut on kiivastus! Aallot varmaan vievät kaikki, ellei joudu pelastus; 'Yhteisvoimin yhteistyöhön!' keskinäiset riidat pois -- siinä yksin laivan turva vielä ehkä olla vois!"