Palkkapiian päiväkirja: Romaaninovelli
Part 5
Maisteri Eric hymyili siinä alussa kerran hienossa kohdassa, — voi, niin viisas, viisas! Ei piisaa hänelle kukaan! Mitä... mitä tapahtuisi, jos onnistuisi viiltämään häneen kuolettavan haavan! Kehittyisikö joku kiivas kauneus hänestäkin, joku valtamahti oikein! Ei kärsi, ei kärsi vielä tuo ikuinen ruusuisuus... siitä sen loistelias pintaliike!
Mutta ei ole minussa miestä tuon savolaisen, puolisivistyneen talonpoikais-intelligenssin kanssa. Mitä sanookaan, mitä hienoin vivahduksin viittoileekaan, ohi se menee heiltä kuin tuulen humina tai pienen linnun surullinen vikinä. He eivät ymmärrä sitä soittoa, joka on edes jonkinlaista sielun sopusointua, jonkinlaista voimain ja pyrkimysten tasapainoa ja yhteistulosta, — koska heillä itsellään on vain joitain yksipuolisia brutaaleja kykyjä ajeerattavana, joitain hapuilevia ruumiinliikkeitä käytännössä. Uudet herrat näyttivät olevan samanlaisia lukeneita moukkia. Mutta Isoniemen neitien vallaton puhe ja farssimainen käytös oli sen sijaan poikaa savolaisista nuorukaisista. Sitä he ymmärsivät, se kutkutti heidän maalaisia vaistojaan ja kurittomia tapojaan. Varsinkin iski pikkasen maisterin ja maisteri neidin vuorosanat vähän kuin sormet sormien lomaan, ja pitkä ylioppilas oli täynnä ihailun ja kunnioituksen hönkää kaikkea tätä nousevaa aitosuomalaista hengenrikkautta, vapautta ja ennakkoluulottomuutta kohtaan. Herralta keikahti moni opittu ulkomaalainen arvo mielellään nurin kotoisella pohjalla, sen näki tyytyväisestä, hyväksyvästä muhoilusta.
Saimi sai tahtonsa läpi koko illan jankutettuaan. Isoniemen sahalaivalla ne lähtivät saariin houkutellen mukanaan meidän maisterinkin.
En voinut seurata toimeni takia. Aamu siellä kallioilla jo vain huiman Saiminkin takia saattoi venähtää yli määräaikojen. Ja sitten ei maisteri Erickään tarpeeksi kärttänyt eikä sovitellut.
Silloin sieluani nokkonen poltti. Silloin huusi minulle pilkkojaan varis.
Kaikki oli taas niin tympäisevän rumaa, elämätä ei luonani lainkaan.
Ne olivat vapaita olemiseen nuo — epävapaat henget! Ansio siinä, että omasivat muutaman peltohehtaarin maata. Niin tärkeätä on aineen omistus. Kun niillä oli, minkä päällä keikkua sekä maalla että vedellä! Siinä heidän julkeutensa syy. Siinä Ericin vuossatainen hienous.
Voi sitä, jolta ajattelemattomat esi-isät päästivät käsistä aineen. Alun pitäen riistivät olemisen mahdollisuudet. Ei sen vertaa, että voisi poskensa painaa maan kallista martiota vastaan ja sanoa: tämä neliömetri on minun!
Nyt kammarputkassani yksin istun ja huokailen. Elämä lensi pois! Ei ole huone enää minkään verholehti, ei pöydänkulma kellenkään pyhä!
Kuinka kohtaloani kohottaa koitankin, hautaan taakseni, iäisyyden hiekkahelmaan vaipuu raskas massa, käsissäni miksikään muodostumatta.
Hui! — Joku mylvähti metsässä eläimellisin äänin! Hihkaisi kuin paras leijona! Se on tuttua, se on sitä, mitä varmaan saa, runsaasti aina alhaisimmasta päästä.
Kello on jo kahden paikkeilla. Kansa alkaa painua poispäin kokolta.
Tulee meidänkin väkiä. Pilkallisesti astellaan käsikoukkua, apinoidaan, pien'-Siikri, Henriikka ja Kilpinen keskellä. Kun käsittäisivät, miten monta pyrkimystä ja saavutusta kätkeytyy käsivarressakin kulkemisen muodon alle, mikä viisas tuntoaistin regulaattori, mikä kävelyn tahdinlyöjä se on!
Keittiön portaiden ääressä vielä nauraa rikostetaan. Henriikka on hulluin niistä. Ei oltaisi nyt vanhoja yhtään, reumaattiset jalat ei tervassa yhtään! Hänen lyhää runkoaan viime juhannusmahla kohoo ja mieltä vie. Näkee huulten asennosta, että vanha nainen vielä kaipaa hellyyttä.
Voi, nuori nainen —, noin vanhaksi tulet sinäkin kerran, noin sairaaksi ja koomilliseksi! Etkä koskaan edes elänyt oikein —!
Katso, tuossa on sen sijaan Kilpinen, miehen juntti! Syntymästä asti nuoruutta vailla. Kuin armosta se kappailee littaa näiden kotinaisten kanssa, jotka häntä ovat koko kevään hemmoitelleet. Luultavasti on hän taas täynnä kaiken kylän piikain juhannusplättyjä, syöttiläs! Mutta kansan silmissä on se mies ja nuori vielä kymmeniä vuosia päälle puolensadan.
Kapinoin, kapinoin! Millä avarran ne rajat, jotka ovat naisen kurjuus, millä uhrilla ostan itselleni nuoruutta neljännessadan lisää! —
Lempikin tulee —, uimarannasta yksin. Se tyttö on kanssa vähän muista muutettu. Kiipeää ylös punoittavana rantapenkkaa ja kiiruhtaa nopeasti pellon aroa. Kun minut huomaa ikkunassa, äkkiä neuvottomana pysähtyy. Sillä on nyt jotain...
Kädestä roikkuu valkeanlikaisesta nauhasta Fennia-laatikko.
Naurahdan:
— Mitä sillä Lempillä oikein on?
— Tämä on kirje! Ja hän alkaa kehittää kantta auki haluten nähtävästi keventää onnensa tai onnettomuutensa jollekulle.
Kuinka kauniit ovat tytön ääriviivat, pehmeän täyteläinen koko ruumiiltaan. Kuin syreenin kukka! Kasvojen lämmin sämpylä, täydet ohimot, iho kuin vahaa ja katseenluonti kaino, rakastettava suorain mustain kulmain alla. On niitä liian vaaleita ja mäihiä, jotka koi ensiksi raiskaa ja surun ruoste vitkaan syö. Pohjolan katalan Eroksen herkullisimpia uhreja, — tummat ruskeat kyllä aina pelastavat itsensä.
Laatikossa oli kirje hänen hurjalta Aleks sulhaseltaan.
Hirvein lemmenkirje todellakin! Jo vain oikeinkirjoituksenkin puolesta. Nimet ovat kirjoitetut pienellä kirjaimella, verbejä ja adjektiivejä isolla, deet ja teet vaihtavat mielivaltaisesti paikkaa. Pisteen asemesta päättyi kirje seuraavaan merkkiin % —
Sisällys oli vain oman luullun sankaruuden brutaali »piställinki» — siitä ei voi puhua — käsiala toi mieleen vangin. Joka noin rikkoi kirjainten kanssa —
Lempi, Lempi onneton! Karsii sinunkin kohdastasi! Varoitan ja selitän, vaikka tiedän, ettei voi kääntää juoksevaa virtaa, — mies on jo hänen yhden lapsensa isä. Lempin mielestä hän voisi vielä parantua, kun on kerran vapaa, liittää voimansa häneen, yrittää —
Lempi ei käsitä, että ei se liitä, jolla ei ole, mitä liittää —
Yksin olet, lemmen-liian-herkkä tyttö, luotu peto-isän lasta tuutimaan, yksin sen kasvatat ja elätät, lisäksi viillettynä ikuisen häpeän poltinraudalla. Eivät ne tiedä, että kauttasi, sinä liian-tulinen, luonto tasoittaa äärimmäisiä vastakohtia, noita liian jäisiä, ettei syntyisi vieläkin pelottavampia yksipuolisuuksia. Ei Erokselle yksilön onni paljon merkitse, ei ainakaan naisen. Sillä hän, pelottava, väkivaltainen Eros kulkee aina vain suvun iankaikkisilla asioilla.
Peto-isien lasten äitejä he kivittävät nuo kummalliset yksinkertaiset ihmiset, luonnon nenästä vetämiä hekin. Sillä kivet, jotka sattuvat niin kipeästi yksinäisen äidin arkaan nahkaan, nekö pusertavat hänestä esiin vieläkin suuremman kauneuden ja rakkauden, jotta se riittäisi jälkeläiselle, joka on vain yhden oma, jota vain yksi rakastaa —
Lempi kätkee ruutupaperisen kirjeensä jälleen Fennia-Iaatikkoon, onnellisena vain siitä, että hänkin saa taas rakastaa ja samaa, oman lapsensa isää —
Hetken kuluttua kuuluu Henriikan huuto:
— Neitsykäiset, neitsykäiset, nukkumaan!
Tuo Henriikka! Se voi herättää minut niin kipeästi arkisimpaan todellisuuteen. Tällainen oli siis juhannusyöni, tällainen sen odotettu tumma, kuuma taika, ihmeellinen kuin vasta puhkeava satu! — Vanha traditio, — yöt ovat kauheat! Nytkään ei kenenkään toisen 'hyvää yötä', kuin tuon elähtäneen savolaisen pilkallinen, loukkaava, uudelleen koko naisen kurjuuden ja avuttomuuden kuohuttava:
— Neitsykäiset, neitsykäiset, nukkumaan!
Heinä alkanut...
On niin kuuma tuo ruispellon syrjä kuin poroastia vaan! Siansilmät, keväiset ritarimerkkini ovat jo aikoja muuttuneet pöllönkukiksi, ja pitkin keropäitä aroja pyörii niiden lentohulluja siemeniä. Jälellä on vain likaiset napit, joiden vivahduksesta käsitän nimen: siansilmä! Pellonoja liioin on ammoin kuivunut, luiriaiset kaikki... Kissani Kurjetan on pehtorin koira tappanut kellarin alla... takaruumiista hampaillansa likisti, että se vain rääkäsi kerran...
Noin, noin kaikki pois, mitä olen rakastanut...
Kuinka masentuneena solisee vesi nyt niin matalissa kylpyammeissapa linnunlaulukin on vain kuin joku kuuma kieleke, joka taivaan tulikuumaan pätsiin äkkiä kiertyy, palaa ja putoo...
Haassa riukuaidan takana värisee suppupaarmain vainoamia elukoita... Ja puitten ja näreitten välissä häilää irtonaisia hämähäkin lankoja ilkeän tahmeina kasvoihin tarttuen.
Ja ilmanrannat kasvattavat hehkuvia, punaotsaisia pilviä, hyllyviä pusseja, täynnä tulta ja vettä.
Äkkiä tuulla tohajaa hieman — — — nytkö se alkaa! Ukkonen kumisee jo etäällä, yhtämittaa ja pitkään, melkein luonnottomalla tavalla —
Sen ääni uhkaavasti yltyy. Väentuvan vellikello helähtää epäsäännöllisellä ajalla, pelottaen vielä naapurit tulipalon sammuttamiseen —
Nyt varikset vaakuvat, omenapuiden oksat huitovat, ruis myrskyilee, ja pihlajaraitilla on joka pyhä lehti nurin —
Valkea puutarhamyssyni lentää yli uimahuoneen aidan veteen —
Nyt siellä nousee senkin näköinen — ei auta enää mikään — vesipussit kieppuvat jo päänpäällä — levenevät vauhdilla ja — ratkeavat —
Myrsky saatiin!
(Ei ollut hän eilen luonani juomassa teetä...)
Yöllä...
Kyyneleitä, kyyneleitä, kyyneleitä — — — maailman raakuuden ruoskimia!
Sydän, etkö koskaan lakkaa umpiretkistäsi?
Elämänrakkaus — — ruumiit sinulle rakkautta enemmän kuin nuo elävät raakit, kuolleita muotoja enemmän palvo kuin lähimmäistesi onnea —
Miksi aina niin poissa sielusi kotoa — miksi aina niin ulkona ahnehtimassa? Etkö jo voisi sudenkuoppia välttää? Etkö vieläkään tiedä, käsitä harvinaisuuttasi noiden rinnalla? Hyi, taas silitit jotain niljaista, mikä hyppäsi silmille! Levitit heille turhuuden pyrstösi. Eikä hänkään mitään sanonut, ei avuksesi tullut. No niin, jotain hän sanoi, mutta eihän se riitä, ei riitä! Pitää sanoa niin, että kupit helisevät heidän kömpelötöisillä kahvipöydillänsä, lattiapalkit vapisevat rääsymattoinsa alla! Sitten vasta vähän säikähtävät —
Aa — se märkäpöksyinen satanisti! Ja se nainen! Onko mikään — torahampaineen, lehmänlantioineen —
Yhdeksäs päivä heinäkuuta.
Niin eilen ja kuinka tänään? Kuinka soi nyt hermojeni rikkoontunut kieli? Kuinka näkymättömissä olet, minun lintuni hymy?
Ah, mistä tuska?
Voi, puussa on toisen tuska toisesta!
Mutta jos tahdotte sen koetteeksi kuulla, jos sitä edes kertoa kehtaa —, niin se pikkanen mies siellä Isoniemessä sanoi minusta jotenkin pahasti, jotenkin infernaalisesti sitten. Eiköhän jonkun toisenkin hyväntuulen utareet olisi ehtyneet. Sitten hyökkäsin minä vuorostani heidän kimppuunsa kuin joku ylimääräinen furia — »pyhää vihaa» se oli sinä hetkenä olevinaan — — —
Näytin taas kulttuuriarvojani. Kaikki, mitä minussa oli barbaaria, luontoa, naisen pimeätä pilveä, itsensä särkemiskykyä, purkautui pelottavalla tavalla yli räikeään epäsointuun joutuneen seuran.
Kypsemmäksi jo itseäni luulin, täysikasvaneeksi melkein. Oih, kuinka kirvelee itseviilletty haava, suolaa siihen on kaikki jälkierittelykin.
Kyllä vaan imponeerasin! Kuten vaikutukset heti näkyivät kartanossakin: tänä aamuna varhain on Rosenberg lähettänyt maisteri Ericin pakaasin Visbyhyn — — — ja nuoren eksellensin harmaan kirjaisia hihoja ei näy missään. Loukkaantui oikein aitosuomalaisesta dialektiikasta. Väsähti kesken kaiken vokaaliemme sulosointuihin —
Pois, meni pois!
Pois sammui arin unelmani... ihmeellinen haamujen haave... Kuin pajunoksa luulin olleeni jo lähteensuonen luona... ja siihen kierryin. Ja esi-isäini äänet hautojen alla riemuitsivat ja kirjavia karnevaaleja leikkivät... Odottivat elon ihmeen uudistuvaksi heidän siemenelleen...
Sammui aamuni koi, tukahtui iltaisen patjan kipein nyyhky! On häpeästä poikki siipeni jänne. Vielä on sulkien lumipohjalla kauniin kimmellys, on hellyyden hunajaväri, on intohimon veri...
Näinkö viimeinkin? Kukkulani huipulla kompastuin, eloni keskipäivällä kaaduin kumoon. Äkisti, liian äkisti tämä tarina leikattiin, julman Sattuman terävimmillä saksilla. Enhän vielä päässyt näytökseni loppuun, kun lanka jo poikki ja tanssijatar verissä nokin maassa!
Visbyhyn sisaren luo lähti, naisellisemman naisen luo! Kaksi suurta matkalaukkua pantiin mukaan — — — kuin aikoisi viipyä kauan —
Joka tapauksessa, julma äänetön mielenosoitus, joka pitää nopeasti käsittää ja ainiaaksi —
Uu-uu vaan! vinkuu sieluni tuuli —
Isoniemeläiset niin — niihin minä nyt sairastuin — niiden takia tuli rutto peltooni, tähkäni kuivina rapisevat.
Pitäisihän jo kolmenkymmenen korvissa osata ottaa vihollisensa hienosti — ei tappaa — korkeintaan kotona keittää — — —
En tapa, en keitä, jos vain — hän, hän palaa ehjänä takaisin. Ja on yhtä hieno ja hellä minulle kuin oli vielä pari päivää sitten. Niin uutta lupaava, hiljaa kehittyväistä — — — voih, turmelin ehkä kalleimman kukan sipulin ainaiseksi!
Isoniemeläiset — hm — mitäs niistä enää! Ovat sanotut, kun ulkomuotonsa ovat sanotut. Samallaista sulamattomuutta niillä oli kotonaankin, keltaisia koivuhuonekaluja ja rääsymattoja! Mitäpä heistä, mutta kun kuohahdin Ericin aikana, niin silmittömästi suutuin, että henki lähti ruumiista tuhoteille. Eihän hän voi käsittää sellaista hillittömyyttä, hän, jolla ei ole syytä suuttua mistään, koska on kerran saanut elämän lahjaksi kehtoonsa. Ei käsitä, kuinka sitä, joka paraikaa jyrkänteellä rimpuilee, voi harmittaa päähän ylhäältäpäin tähdätyt kivet, — kuinka voi joutua pois suunniltaan, kun kynnet heltiävät, eikä kivisade sittenkään lakkaa. Sitäpaitsi olin epätoivossa jo Isoniemeen lähtiessä — — — miksi ei Eric ollut edellisenä iltana Mummilassa teellä? Eikä seuraavana päivänä edes selittänyt mitään. Makasin vuoteellani kuin vaate hervottomana odotuksesta — voi, miksi olen oppinut häntä jo niin odottamaan! Olin mustasukkainenkin noille toisille, joiden kieltä en kykene hänelle yksin korvaamaan. Senkin savolaiset sanarullit, anarkistit ja piimä-nihilistit! Hirveän tärkeä intelligenssi-klikki Suomen nurkassa, josta taas saadaan joku uusi lahko ja herännäisyys tähän kurjaan maahan, jolla niitä uskoja ja lahkoja jo rupee riittämään... Mitä ne puhuvat, — luontoa ja välittömyyttä muka kaikkeen — (yhtä hyvää kuin että Jean Jacques varasti viinipulloja!) — olla omaa itseään — — valtoimesti irrallansa kuten kahlekoirat ketjuittansa! Ei ole sitä ihmistä vielä syntynyt, jolla olisi oikeus olla omaa itseään. Prokrustes-vuoteeseen joka hyvä mies, harvoin lyhennettäväksi, useimmin venytettäväksi! Puhuvat väkevistä ja terveistä, kun lapsellisella tavalla ihailevat halpahintaista menestystä ja raa'an tahdon verisiä nyrkin-iskuja. Kaikkein lystikkäintä on kuulla niiden arvostelevan julkisessa elämässämme esiintyviä henkilöitä joita varmasti tuntee. Silloin sitä on eniten tänäkin kesänä honkiin horistu. Ja sitten niiden eroottiset keskustelut ja pikkasen maisterin naisjutut, seikkailut ja demimondit, joita tämä kuin nyrkkiä pöytään lyöden kertoo ja vaatii tunnustettaviksi, koska ne ovat kerran niin erinomaisen miehen kuin hänen lutkiaan, ja koskei hän muullaisia naisia ymmärrä, eikä muista piittaa. Hanna neiti nauraa, hänestä se vain on niin pikanttia ja persoonallisuutta todistavaa, itse ehkä tietäen lisäksi keinot, millä mies on hänenkin vallassansa. Ne ovat olleet niin kyynillisiä ja tunnottomia seurapuheissansa monta kertaa, että elleivät olisi savolaisia, olisi heidän pikku suunnallansa, joka kerran päättää tietenkin lätäkköön, jonkinlainen uudenaikaisen satanismin vivahdus. Sanomalehti-aie niillä myös on, ja rahoilla pannaan se läpi! Kuinkas muuten, kaikki Baalin profeetathan meillä sitten vielä kirjoittavat julkista sanaa. Ettei kohta enää ole yhtä kirkasta kohtaa suomalaisessa hengessä. Mutta saatte nähdä, ettei ikinä ole tässä maassa niin nerokkaasti näitä vaikeita asioita pohdittu, kuin nyt, kun nämä Isoniemen hihhulit alkavat syksyllä pohtia, kun tulee heidän uusi l'art pour l'art'insa, josta muun muassa kauneus ja runollisuus ja ihmissielun kaikkinainen kulttuuripyrkimys on julistettu pannaan. Ensimmäisen ihanne-taiteen vaatimus meillä, täysin vailla mieltä, päämäärää ja tarkoitusta. Silloin on Suomi vapaa, hallelujaa! — viis isänmaan muusta ikeenalaisuudesta sitten! Pilkkaavat ja nilvivät ne puolisalaa Ericiäkin, vaikkei tämä sitä huomaa tai ei ole ollut huomaavinaan, hyvänen aika, hän poimi vain heidän sanansa ja ääntiönsä, mitä kummempia, sen parempia. Pikkanen maisteri on säihkyvällä satiirillaan antanut hänelle nimen: »nisupulla»! Vain siitä syystä, että Ericin hipiä on puhdas ja sättijällä finnejä. Olkoon pikkasessa maisterissa hieman fosforia, — Ericin polven lumpioonkaan ei hän ihmisenä ja herrana ulotu. Diplomaattisesta viisaudestaan huolimatta voi meidän maisteri kyllä joskus olla lapsellinen elämän raaka-aineksen edessä ja suojatuissa olosuhteissaan kovin vastakkaisia ihmiskohtaloita tuntematon, mutta hänen perintäkulttuurinsa ja vuosisataisten vaistojensa varmuus moninaisissa ei ole niin vaan poispyyhkäistävissä rahvaan röyhkeällä suunpieksännällä.
Saimi niistä oli hauskin. Saimi meitä hieman rakastikin. Mutta Saimin rakkaudet ovat vaahtoa ja aistipaloa vain, kun selkä on käännetty, niin kaikki on unohdettu. Tämä priki Eufrosynen matruusi! Sinä ankarana häväistysiltanakin ilmestyi ikkunan taa suorana seisten hevosen selässä. Sehän minut sytyttikin ja äärimmäisen liikutuksen antoikin, singoten muutaman asteen ylös rakkaaseen »dionysiseen»...! Ja hurmani ensi uhriksi valitsin sen pikkasen juuri, sen salavihaisen kipunan takia, mikä sillä on silmässään. Mutta se kielen pölyniekka, hoksaisko tuo, mitä on Ergo bibamus! Und jetzt hab ich mein Leben auf nichts gebaut! Mitä Rausch, berauscht ja berauschen! No, ymmärtäähän renkijussi jotain sakkaa, mutta salonkiflirttiä ja naisen suosiota ei. Vaatimattomasti koketeerasin rumimmalle niistä. Pitkä ahkera ylioppilaskin olisi ehkä ollut mieluisampi, vaikken sentään tiedä, eihän sillä ole huuliakaan, kuivahuulinen ihminen ei ole sitten rattoisa yhtään, pelätkää kuivia huulia elämänne kaiken. Seuran tietosanakirja ja kronikoitsija siitä kyllä tulee, nieli jo niin hartaasti toisten tyhmyydet kaikki ja suurimmalla kunnioituksella istui sulattamaan kielteisellä koneistollaan. Arvasinhan ne kaikki! Eric katsoi hieman pitkään ja omituisesti, vielä hymyillen sentään, kun urheilin kuin ameriikkalainen viehätyshalullani. Niin, niin, sportti on olemassa! Voi, jos olisin uskaltanut kerran valita hänet kahden kesken ollessa sellaisen Rauschin uhriksi! Ei hän ollut koskaan nähnyt heidän tasaista naisellista neitiään, joka toisinaan tuskin uskalsi puhua sopertaa, niin Iloisena ja irti maasta. Mutta en ollut kenenkään neiti enää, olin Arma Helena Rausch — anteeksi, Vieras, Vieras tarkoitan — suomalaisen rusthollari-aatelin ylimielinen embryo, joka nosti päänsä yhtä ylväästi aurinkoon kuin kuka viikinki tahansa. Maan mullan musta tytär, äitinä avaruus, isänä ikuisuus! Huihai, orjaksiko henki heikompain henkien! Vaikka kouraantuntuvimman osani tällä pallolla sukuni houkat miehet hukkasivat, jättivätpä iloisen ylpeän sielun, joka ei ole kuin koetteeksi niskaansa taivuttanut. Noin paisutti sinä hetkenä ihana ylpeys sydäntäni, kuoleman synti! Ilma kimmelsi kultana edessäni, esineet sen takana piirtyivät täysinä ja pyöreinä, vaikka hieman heiluvina, ihanat kuutiot olivat ihmiskappaleetkin nuo. Synkin suru on siinä tilassa mannaa, kuilu täynnä Indian kauppa-aarteita, käärme hauskin leikkitoveri! Ettenkö niistä suoriutuisi! Suustani tunkivat siniset sähkölauseet heidän päittensä päälle, ihanankaameat elämäntotuudet nostivat väreet velttoihin lihastöihin. Heitin heille oudon katkeria kukkia naisen manalanvirralta, kiinnitakertuvia köynnöksiä valemyrkky-rypäleineen, repäsin verhoa rakkauden plastillisenkin kauneuden edestä. Sanalla sanoen, kaiken maailman henkistä kuukerinpallia heidän edessänsä heitin, annoin, annoin noille konnille itseäni, lahjoitin loppumattomiin —!
Vaan olinpa, olinpa muista muutettu minäkin. Kun ääni kuumeen korkeudesta oli valkohehkuvin, poski hohti kuin hää-ruusu, hymy leonardomaisen salatietävä, sielun silkkikuteet kaikki taas kerrankin käsissäni, — silloin se katala pikkuinen pisama avasi suunsa, tarttui Hanna neitiänsä liepeisiin ja kuiskasi puoli ääneen: »On oksennuttava!»
Nauran nyt suljetuin huulin mny-mny-mny! — mutta sinä hetkenä kuin se sanottiin, meni minusta luonto —
Luonto meni, eikä ole vielä oikein palannut. Eric, hieno Eric kuuli kaikki! Hänen aikanaan häväistiin minua Tschandalassa.
Ja tässä maailmassa piti vain riippua kiinni! Täällä piti kirvelevässä kylmyydessä kahlata uusia kauheuksia kohti! Siinä paikassa kun olisi noussut koko upseeri-pituuteensa ja laskettanut kauniilla kaariliikkeellä kuulan ohimoonsa —! Kuula ohimoon —, mikä morfiini-huuma siinä ajatuksessa on tuhat kertaa ollut! Kuinka ihana kerrankin levätä tuosta Maan ruvesta, lähimmäisestä ihmisestä —
Aivan sairaana ja kuin luut pehminneinä siirryin sohvannurkasta sohvannurkkaan. Ja kuin mieltä vailla takerruin samassa sisäänastuvaan kuvanveistäjään, joka tietämättä, mitä huoneessa oli tapahtunut, istahti viereeni, viattomana kuin vuona. Hänen kaikkiruokainen dekadenttinen hyvyytensä oli nyt autuus. Hyvä jumala, en olisi pannut vastaan, vaikka joku siitä paikasta olisi käsivarsillansa tai paareilla sitten — kantanut pois, niin voimaton olin, vyyhti.
Hieman ne näyttivät olevan noloja itsekin, sen verran ihmisluontoa kuitenkin oli. Mutta ei kauan. Eikä keskinäinen myötätunto ainakaan ollut haaksirikkoa kärsinyt. Saihan sitä 'hullusta' sanoa mitä hyvänsä, kuten maisteri neidin klassillinen päätelmä kuului. Sen kasvot olivat viime aikoina hieman pyöristyneet, täytyi minun vastenmielisesti myöntää, kammoittavaisuus oli hiukan kadonnut. Sijaan oli tullut salainen ilkkuva voitonriemu, mikä todisti, että se nyt jollain tavoin sai mieleisensä elämän-annoksen. Batisti-puseron alle oli rinta korkealle pönkitetty, lihavuus näytti sentään kiusaavan, kun piti olla 'koreana sulhasille', kuten Henriikka sanoo. Sen lantioita vihasin, siitä en pääse. Äkkiä käsitin vihani syvyyden, — kuinka en ennemmin! — Se vastenmielinen vaikutushan yhtyi kokemuksen varmuuteen. Silmäni sulkeutuivat ja kuin huumeessa jyskien meni sieluni edessä haamufilmi... lyhyt verinen tarina. Mutta eihän se kuulu tähän. Sen verran voin sanoa, että kerran ennenkin olen ollut taistelussa saman näköisen naisen kanssa, että sellainen on kerran ollut kilpailijattareni, — — rintoina samat ihrapallit, puheessa ilkeä nasaali-äänne ja laitakaupunkilainen rivous, — kylmempi egoisti kuin käätyinsä kulta. Sen lantioita kaupittiin sadallatuhannella ja tietysti voittivat kaikista neidon liikuttavista olosuhteista huolimatta. Vaan tulipa hetki, jolloin luonto ilmoitti, minkä arvoiset ne tavarat olivat, kun lääkäri ja pihdit saivat puuttua asiaan, kun maattiin tainnoksissa viikkomääriä, huudettiin ja paruttiin, eikä vuoden mittaan tervettä ihmistä tullut. Kuinka silloin halveksin sitäkin erotikkoa! Oli syytä halveksia, jo vain fysiologisistakin syistä. Mutta onhan se toinen asia.
Havahduin Saimin aiheuttamaan oven paukaukseen. Hän tuli sisään yhtä viattomana kuin veli äsken, alkoi vain suurella pauhulla toimittaa omia asioitaan.