Part 6

Maisteri Eric katseli lattiaan näyttäen salaavammalta kuin koskaan ennen. Hänen katseensa minulle oli pehmeä, mutta olisi hän voinut edes nyökätä vähän, jollain tavoin rohkaista. Odotin muuten joka hetki, että hän nousisi ja keskeyttäisi, kyllä nyt jo olisi saanut riittää Isoniemeläisille hänkin. Mutta sitä hän ei tehnyt. Seura oli nyt keskenään jo täysin vironnut ja kuin entistä piristyneemmin eliminoitunut. Sen salainen ilkku ja uhma kasvoi. Hanna neiti ei ottanut lainkaan enää huomioon emäntävelvollisuuksiaan, vaan polki jo poljettua vierasta. Oltiin tässä nyt marttyyreitä! Ja vähitellen oli heillä olevinaan niin erinomaisen hauskaa, suutaan rääsäsivät kaikin tavoin, ääneenkin nauruun purskahdellen. Alkoi kuohuttaa! Ja kun joku sutkauksista oli liian selvästi alleviivattu, kelle se oli aiottu, oikaisin itseni ensikerran ja vastasin jotain, kylmästi vielä. Sitä ei olisi pitänyt tehdä, se kiihoitti heidän jo koko tuttavuuden aikana kasautunutta antipatiaansa, jonka vaikein tartuntapesä oli pikkanen maisteri. Sattuuhan sitä sekä käsitettäviä, että käsittämättömiä antipatioita elämässä. Heidän vastenmielisyytensä suhtautui muka minun tehtyyn hienouteeni ja herkkyyteeni ja kauneuden kaipuuseeni, jonka olivat tavalla tai toisella onkineet ilmoille. Ja kun nyt heidän mielestään ei saanut olla hieno eikä herkkä, eikä rakastaa kauneutta, se oli muka epätervettä ja epäsuomalaista, se kuului oikein heidän teorioihinsa ja prinsiippeihinsä. Pitkä ylioppilas oli vähän hillitympi Ericinkin takia, jota hän kuin vasten tahtoaan ja toisten tahtoa kunnioitti, muistaen aina, että tällä oli tutkinnoissaan samoissa aineissa, joita hänkin luki, korkeat laudatuuri-arvolauseet. Suhteessa minuun oli hän alun pitäen ollut immuuni ja toisia apinoiden yhä enemmän jäätyi. Niinkuin en käsittäisi, näkisi heidän lävitsensä! Mitä nuo talonpojat olisivat ymmärtäneet naisraukasta, joka pyrki kultivoitumaan. Eric yritti tuon tuostakin asiallisempaa keskustelua, mutta varsinkin naiset sekoittivat sen jälleen samaan vihamielisyyteen, minä myöskin — en voi kieltää hermostunutta kiihtymystäni. Vastailin yhä jyrkemmin, ja taitoni mukaan depotensseerasin vastustajaini älyä, liukastuen pois totuudestakin sen verran kuin vihollisen kanssa nautintorikasta ja pakko on. Jouduttiin aivan kakaramaisesti keskelle riidan alhaisuutta ja epäsiveellisyyttä, oppineitten ja esteettisten sanojen kulauksesta huolimatta. Maisteri Eric koetti taas myhäellä, oli olevinaan huvitettu, ja mitä sanoi, sen paremmin kuin minun puoltani ritarillisesti otti, koska kerran olin yksin, — jolloin ne toiset aina katsoivat häntä hieman kangistutuneempina, — — kuin kanat, joilta suurempi kukko nappaa höyhenen. Mutta eihän se auttanut kuin hetken, savolaiset uskoivat vain toisiinsa. Jouduttiin heille kriitilliseen ulkomuotokysymykseen ja lausuin jyrkästi vanhan väitteeni, että ruumis oli sielun täydellisin ilmaisumuoto, ja ettemme sisältä olleet sen kauniimpia kuin päältäkään. Tähän he nauraa rähähtivät kuin suurimpaan hassuuteen ja ilma täyttyi heidän pilkastaan. Kiehumapiste oli nyt sivuutettu. Koko maailma katosi tietoisuudestani paitsi sieluni hetken-totuus. Siitä paikasta nousin —, ojensin käteni ja aloin tarmokkaasti, itseänikin nyt kauhistuttavalla voimalla, vavisten kiireestä kantapäihin, luetella, mitä ominaisuuksia pikkasen maisterin, Hanna neidin, ja pitkän ylioppilaan ulkomuodot merkitsivät. Hellittämättä, päästä jalkoihin, melkein sormea osoittamalla luettelin kaikki hyvät ja pahat, viat ja vaillinaisuudet, salaisimmat paheetkin, mitä varsinkin aavistin sillä pienellä olevan, — tein heistä elämänkerjäläisiä, köyhiä nälkiintyneitä sieluja, puolimonstrumeja siihen paikkaan. Voi, sitä kurjuutta, sitä Gehennan esimakua, mikä siitä saatiin! Erickin oli aivan ihmeellisen näköinen, kalpea kuin norsunluinen jumalankuva, silmät mustat, sieraimet vavahtelevat — pitkä ylioppilas taas heitti minuun pitkäisen leimauksia ja vihreitä kissansilmiä, — Saimi nauroi, huusi ja potki, kuvanveistäjän silmät olivat uuvuksista aivan pään sisällä. — En osaa enää kuvata — — irtonaista se vaan oli.

Eric nousi nyt. Jaa —, hyvästi! Anteeksi ja hyvästi!

Hyvästi Isoniemi! — minä olin polttanut sinne polutkin!

Mutta vasta kotimatkalla aloin aavistaa, mikä muutos Ericissä oli tapahtunut ja juuri suhteessa — minuun.

En voi sitä surullista kulkua kuvata nyt, en jaksa millään. Koskee niin kipeästi — — nyt kun hän on aivan poissa.

Lohduttihan hän vähäisen ja sanoi jotain hellääkin ja arvosteli vihdoinkin isoniemeläisiä suoraan, mutisi: »— — pöbel, pack —!» Mutta piti kuitenkin minunkin käytöstäni liian suurena virheenä. Olin mennyt samalle tasolle vaikkei muuta kuin hetkeksi heidän kanssaan. Ja tottahan se olikin! Mutta käsittääkö hän, kuinka sitä suomalaisena joskus menee samalle tasolle puhtaasti suomalaisten kanssa, etsii ja odottaa heistä jotain kaunista kalevaista perua, lyö niitä piiskallakin, että huomaisivat —

Maisteri Ericiä selvästi kylmäsi, ei tahtonut kuulla puhuttavankaan enää koko asiasta —

Dionysinen hurmani ja pyhä vihani oli singonnut minut kauaksi tiedemiehestä, joka itse aina oli moitteeton ulospäin, hieno ja esteettinen — vaikka kuten sanottu myös hieman liikaa diplomaattinen —.

Poissa on poissa!

Ei takaisin tule — ei enää ryijysohvallani edes henkiseen urheiluun!

Ja jos tulee, niin sitä ennen pitää minun olla visusti poissa — sen merkin äkki-lähdöllänsä antoi —

Heinä on loppunut...

Sammakot hyppelevät edestäni ruohottuneilla raiteilla... kun kuulaassa illassa kävelyltä kartanoon palaan.

Ne ovat vähän alle keskikoon nyt, kevään puntarpäät, pehmeän vaalea nuttu selässä... Melkein liikuttaa... ollaan nuoria neitoja ja herroja nyt, tunnelmoidaan kesästä vasta oikein, kun muilta on jo melkein ohi...

Ohi! Tuulikin tuolla madonsyömän koivikon läpi vetää pitkään ja suruisaan, ohii! Suuri ja mustanraskas on lepänkin lehti, taittuneessa ruodissa ruostetäplä. Pois, pois kaikki vähittäin, pois suurten onni ja kaunis! On aika toukkain, näkymättömäin, aika pienten ja mikroskooppisten.

Ei pysähtynyt minun kohdalleni Aika eikä Paikka tänä kesänä, sen tiedän jo. Mutta rautasormin rintaani puserran ja olen huokaamatta puiston puiden kanssa, ohii, ohii! Silloinkin kun surun silmukka pääni yllä häilää, minut halvimmalla tavalla kuristaaksensa, ei se, joka aurinkoa taatokseen kutsuu, joka Dionysoksen lemmitty on, päätään joka hetki paina. Ei! Vaan jollei muuta, niin jäykän kivisen hymyn pidän huulillani siihen asti, kunnes lihakset illalla patjaa vastaan herpaantuvat. Silloin, silloin vasta hyökkää kimppuuni langatonta tietä Fobos, silloin kouristuneena kuulen, kuinka mato hakkaa rakkaimman ruumiini rintaa — — ja aika, ilkeä vanha ämmä, korvat homeessa, siinä sivulla seisoo survoen kiireesti tiimalasin hiekkaa... Silloin, silloin sieluni äkkiä parahtaa, yksin-olemisen kammosta huutaa, lähettäen pitkän valituksen ikuisuuteen: Te tulette siellä, jotka astelette korkeimmin kulkimin kuin me, voitteko Te ihmisiänne auttaa? Voitteko kuristaa kuoliaaksi _Sattuman_, julmimman jumalista — —?

Me puhumme Teille —, mutta kuka vastaa meille —?

Yhä kaikoisammin huokuu ilta. Yli kartanon vanhuuden hienon katon häilää musta lehvä: nocturno! Kartanon takana on armas huone vielä, siellä kallis pöydänkulma, seinillä lumivalkeat — — — vaikka sen huoneen kaunein vieras, sininen poika, on ja pysyy poissa — —

Kas kiiltomato! Fosfori-insinööri! Otan sen ylös leskenlehdeltä. Hui, — kuten petos! Läheltä onkin äiköttävän ruma olio. Väkisinkin tulee mieleen taas yksi niistä, joita kohta on jo arvotonta muistella. Sen pikkasen silmissä oli samaa fosforia... Merkillistä, kuinka se ihminen, kun joskus sattui, puhui kiinteästi luonnosta esim. maisemata katsoessaan. Sen sanoissa oli jotain kaihoa silloin... l'ennui. Sielun sopusointua ei ymmärtänyt, naista ei alkuunkaan, mutta ruispeltoa, metsää, pilviä ja lintuja. Niin että kullakin on omansa — kuka heitä kaikkia ymmärtää! Kipinä kosteutta sielussa kuitenkin!

Pahoillani pudotan madon liisanlillukoitten joukkoon. Makaa siellä nyt hempukoittesi helmassa! Kaikki yksipuolinen, musta tai valkea on kuin petos täyttä ihmistä kohtaan.

Naapuriin päin on nyt muuten kuulakasta aivan. Ne ovat lähteneet sieltä kaikki Savonlinnaan laulujuhlille, jääden sitten kylpemään. Henriikka sitä kertoi, samalla hupaisesti renkuttaen, jalalla palkkia polkien: 'Sanovat, sanovat, sanovat tuon Savonlinnan olevan vähän kallellansa!' — niitä keittiö-iloja meillä! Vielä, että Isoniemessä nyt ehkä hankitaan kihlajaisia, ehkä kaksiakin — — Hanna neiti on lahjoittanut piioille kaikki vanhat silkkipuseronsa, (joissa ei ole mitään valkeata kaulassa!) — ja uutta pyntätään joka sorttia. Se on lahjoittelevainen —, pudottaa huolettomasti noin vaan yltään, ja hyvin vieraanvaraisia ne myöskin olivat. Niin että onhan siinäkin ominaisuuksia! Itsepähän tietävät, missä vielä ovat inhimillisempiä, missä kerrassa ytimissään, vaikkei sitä heidän vihamiehensä huomaa. Surullisempi on Santtu kuvanveistäjän tarina, on sekaisin nyt uskonasioista, mietteittensä tuskallisen yksitoikkoisesta kehäkierrosta, ja täytynee hänet aivan parantolaan korjata. Niin että kotiinsa kukin! —

Pois, pois jonnekin päin olisin minäkin lentänyt, murheettomimmille maille. Vaan minne orjanainen menee, liekassa puutteen rautavitjoista!

Sitäpaitsi on kartanossa tapahtunut pieni onnettomuuskin. Vanha Vappu säikähti tien käänteessä autoa ja tuomari, joka istui lehteä lukien kääseissä, satutti nenänsä ja peukalonsa etulaitaan. Nenävammaa alkoi pakoittaa, ja Rosenberg sai kiireesti hakea lääkärin, ja kenenkäs muun kuin — Joonas ystäväni! Tämä tuli, vallan imarruksissa tietenkin, ja herrat miellyttivät toisiaan odottamattoman hyvin (tuomari vähän höristi korviaan, kun Joonas ja minä aivan ystävällisesti sinuttelimme...). Mitäs, kun kysyttiin ja kuultiin, että ymmärsin vähän sitäkin kurssia, niin määräsivät minut hieromaan niin keveitä jäseniä muka! Voi, ajattelen tätä tapahtuneeksi keväällä, kun kaksin pakahtuneina istuimme —! Ja koska vielä tuomarin silmätkin veristyivät, sain ruveta lukemaan hänelle ääneen, hänen ensin kokeiltuaan Rosenbergillä, jonka honottamisesta ei tullut mitään.

On oltu nyt kerrankin tarpeen muka!

Ericin isä... voi...!

Käsin kosketella tuota hienoa nenänkaarta, jonka osaisin vaikka ulkomuistista tehdä, jonka muoto on samallainen kuin pojan, vain hieman ohuempi —, tai ei nyt enää, sillä se on pahasti paisunut. Ujostuttaa koko homma, — mutta en ole uskaltanut vastustaa määräystä ja ehdotella sairaanhoitajatarta asemalta —

Ei muuten, mutta tuntuu vain, kuin koko ajan hyväilisin häntä, ja että hän sen kerran huomaa.

Ukko on todella muuttunut ja tottunut minuun paljon. Sanoo nyt aina jotain luetusta ja odottaa, että lukijattarensakin sanoisi, sen kunnian ammoin suo. Vieläkään ei paljon kasvoihin katso — — eivät ruhtinaat katso palvelijoita —

Mutta tuntuu kuin ei hänellä olisi nyt niin paha olla, ei niin yksinäistäkään, vaikka poikakin taas noin meni matkoille aina. Päinvastoin on hän niin leppoisata, viihtyisätä olossaan nyt. Taitoni mukaan koitankin niin ääneti ja pehmeästi kuin suinkin kohennella nahkakulmaisia korupatjojaan, — että vain tyytyisi.

Eric, Eric, Eric!

Ei ole minulla mitään oikeutta huutaa noin! Ei hän niin paljon aihetta antanut — niin taidokasta oli hellyytensäkin, ettei se sitonut häntä mihinkään. Sitä taitoa juuri jäinkin rakastamaan, sitä saavuttamattomuutta siinä. Mielikuvitus ei sitäpaitsi kysy, kenen se vetää lähelle ja kuinka lähelle. Minun esi-isäni ovat ehkä myöskin lempineet — asramaisemmin kuin hänen —!

Ja sittenkin — sininen poika! Sinisempi kuin kukaan!

Hän se on nyt öitteni valkein ruumis, jolla kammo minua kivetyttää, hän se on kallein kuollut, jonka puolielävänä hautaan...

Kun edes jonkun tiedon saisi, kun mielialansa jotenkin arvaisin —

Koskee, koskee —

Keskikesän loppu —

Ja lopun loppu ja maailmanloppu —

Tällä kertaa on kaikki oma syyni —

Paikka, ettei enää sen kummemmaksi tule!

Onko kellään moista kohtaloa, kellään juuri näin ihanata helvettiä?

Ja miten nyt näyttäydyn tuomarille, hampunkarvaisissako vaatteissa, lipeäkiveä pään päällä?

Toiselta puolen on kaikki tavattoman koomillistakin, mutta en luule että kukaan oppinut nyt tulee avukseni henkevyydellään minua pelastamaan.

Voi, ilmojen tumma lintu, miksi laskeuduit maan päälle palkkoja peräämään, miksi yllesi orjan silat otit, erämaan hirvi?

Pyydänkö anteeksi tuomarilta — mutta mitä anteeksi — —?

Lakkaan kiemurtelemasta ja kerron kohta kaikki julkeasti aivan. Onhan lopetettava tämä loru. Tämmöistä kaaosta, täydellistä hajoomusta ei mies koskaan ymmärtäisi, ei ainakaan herrat suomalaiset miehet!

Voi, voi — — voii!

No niin. Istuin arvoisan, — ja kuinka arvoisan, en tiennyt! — arvoisan, arvoisan isäntäni kanssa kirjastohuoneessa. Luimme Fontenelleä avattujen parveke-ovien ääressä. Tarjottimella oli punaviiniä, lasi minullekin. Hän on nyt jo melkein terve ja näytti niin erikoisen tyytyväiseltä siinä kuunnellessaan ja maistellessaan. Vaikka omituista kyllä, kaksi päinvastaista vaikutusta hänestä lähtee. Nenän keskikohdalle jäävä kuhmu tekee kasvot paljon nuoremmiksi ja sytyttävimmiksi, kun taas rinta on hieman luhistunut, ehkä myös raukeiden asentojen syy. On kuin toista lähempänä nyt, enemmän toisen vallassa. Päivällispöydässä oli meillä ollut pitemmät puheet kuin koskaan ennen. Suureksi kummakseni hän arvosteli paikkakunnan väestöä uudelta ja omituiselta näkökulmalta, rikollisuuden nimittäin. Sangen mieltäkiinnittävää, en vain käsitä, miten hän näissä olosuhteissa oli niistä selvillä. Sitten moitti hän kovin erästä suomalaista esteetikkoa tyylistä, — puolustin miestä ulkopuolella hampaiden saadakseni väittelyn rakastettavasti jatkumaan. Hän alkoikin pian kuumottaa ja punottaa, ja puhui melkein kuin minun käännyttämiseni olisi ollut hänelle mieskohtainen asia ja onni. Nautin.

Perin ystävällistä siis, perin laheata kaikki tyyni.

Iltakin oli ihmeen kaunis ja haalea. Mitä muuta tarvittiin — — hetki unohdusta, hetki keveämpää vihdoinkin. Pengermällä parvekkeen alla kukkivat kilvan ruusut, pelargoniat, levkoijat, unikot ja muut. Kaikki toivat ne sieluun erilaisia mielikuvia elämään sittenkin, sittenkin olemassa olevasta ihanuudesta ja autuudesta. Kyllä onni on, vaikkei se ole aina minun luonani! Mutta kun muistan, että se jossain on, voin hymyillä, ja kas siinä jo yläpuolellani kelluu kuin suuri kimmeltävä eteerinen pallo, ovela vastahymy taivaankaari silmäkulmassaan — — venoseensa houkuttaa — —! Sellainen on kuvani onnesta.

Kukkapengerten takana taas iäkkäät omenapuut, hedelmä-emot oikein, vääntelivät kaihoisasti koristeellisia oksiaan valoa kohti, toiset terävästi kuin floretin pistot, kuin olisi kirpeänsuloiset nesteet vieläkin niiden suonia polttaneet. Salmen sini-vetonen välkkyi viileänä ja hauraana rantaniityn yllä, siellä, missä suuret hopeapajut avautuivat leveästi, paljastaen pehmeäpiirteisen kivilaiturin, päällystetyn kuin vaalean rosoisella sametilla. Ja taivaalla aukon kultaisen jaon vasemmalla puolella kiiti merkillinen pilvi, — kuin suuri jättilintu, toinen siipi valtavasti iskien, toinen rauhallisemmin, ja sen siiven alla suojassa pienempi, naisellisempi naaras yhtäännepäin nyökällään — — pois painuivat maastapäin, ikivapautuneina kauko-avaruutta kohti... Sanomattoman kaihon herätti näkijän rintaan .. siinä menivät toverit — —

Tämä kaikki riemastutti mielikuvitusta, herätti iltakuumeen kultaporeilevaksi aivan. Tunteeni kääntyi kokonaan isäntääni kohtaan, jonka kodissa ja luomissa olosuhteissa kaikkea tätä hyvää ja onnea nautin. (Eric ei enää tänä kesänä palaa... on tullut jo kortti Norjasta, jossa myös oli terveiset eräältä suurelta ruotsalaiselta esteetikolta ja hänen rouvaltaan.) En muuta tarkoittanut, kuin osoittaa vastakiitollisuutta sydämen täydellä alttiudella ja vilpittömyydellä. Lukiessa panin kaiken mahdollisen taitoni ja iloni liikkeelle. En enää soitellut kurkunkoneistoa, vaan Uitelin sielu vapautuneena, kaikkeuden henkenä itse. Sinä, mitä rakastan ja olen rakastanut, — — minun jumalaani! Avonaisemmin kuin koskaan ennen arvostelin lukemaani, Fontenelleä ihaillen. Puhuin vanhalle, kauniille aristokraatille melkein yhtä rohkeasti kuin kahvilassa jonkun kurjan boheemin ihmisrinnalle. Ulkonaisesti hillittynä, sisäisesti haltioituneena, sielu melkein särkyvänä autuudesta — — — oi, jos kerran siten kuolla saisin, keveästi kuin kupla hengen jumalaiseen hekkumaan!

Keskellä esityksen huumausta oli tuomari kääntynyt päin, istui vain ja katsoi. Tunsin sen sivultakin... Ja kun vihdoin vilkasin häneen, kohtasin oudot, tumman kiinteät silmät. Nyt kysyn ja aion siitä Joonaksen kanssa keskustellakin, eikö tuomarin silmäterissä saata olla puhtaasti hypnoottista voimaa, sellaista, jota lääkärikin voisi käyttää hyväkseen? Asianomainen ei ehkä tiedä sitä itse, mutta aivan nukuttavan huumaava on hänen viipyvä katseensa, suurenevan silmäterän ja värirenkaan kirkkaus leikkaava kuin säilä. Sellaista tuntua on pari kertaa ennenkin ollut, kun on katsonut — — tai ehkä hän sen juuri tietää ja siitä syystä on katsomatta. Näin ajattelen hädissäni, kun en muutakaan keksi kauhean kohtauksen selitykseksi. Kuin mediumi, aivan tahdottomana jäin riippumaan hänen silmiinsä kiinni — — en enää irti päässyt, niin kova oli virran paine.

Siinä sitä oltiin, eikä tahtonut loppua tullakaan. Istuttiin vain ja — — voi taivas, kuinka epämielyttävää nyt jälestäpäin ajatella.

Mikä sitten on onnettomuus?

On, on olemassa se onnettomuus — — — erehdykseni! Minä käsitin tämän pitkän kumman mustan katsomisen olevan tuomarin puolelta — — no, jotain metatysiikkaa ja rakkauden fysiologiaa! On niin että voisi vaikka hiuksiansa kiskoa, huutaa tuskassa naurain!

Mutta miksei hän sitten lakannut katsomasta, ellen minä voinut? Siinäpä arvoitus onkin! Olihan hän mies ja tahdoltaan vapaa! Sillä sitä katsomista kesti niin mielettömän kauan! En ole muistaakseni koskaan niinpäin erehtynyt, tavallisesti olen vähentänyt vielä siitäkin vähästä, mitä saanut olen.

Ja-ja!

Kun nyt jälestäpäin muistissani tutkin hänen ilmettään, niin olihan se kumman totinen. Ei mitään hellyyttä, taipumusta, — kauniimpaa ja omaisempaakin on sitä ennen jo ilmennyt. Mutta erehdykseni huippu oli se, että minä panin vastaan minun ilmeeseeni täyden alttiuden ja myöntymisen — kyllä mahtoi olla marakattimaisen autuasta hänelle! Tuo pelottavan nopea kykyni välistä siirtyä tunnelmasta toiseen, tilanteesta toiseen, nähdä äkkivalaistussa uudet mahdollisuudet aivan. Olen niin vähän ihanteellinen, etten ole edes 'oman ihanteeni apina'. Elää, elää, minulle on kaikki kaikessa! Kuinka päästä realiteetteihin käsiksi, kuinka hedelmällisiin päämääriin, kuinka luoda naisen osa niistä!

Tiedän isäntäni, että jos hän puhuisi naiselle rakkaudesta, tarjoisi hän samalla kätensä. Hän loisi naiselle täyden olemassa-olon, tai ei mitään. Se kävi kerran ilmi, jotain kirjaa lukiessa, ah, ihanaa Jacopo Orthista se olikin!

Ja niin oli edessäni valtava uuden tien näky, aivan arvaamaton!

En sitä kaikkea siinä katsoessani selvillä käsitteillä tietysti ennättänyt ajatella, mutta se oli itiöinä alla temperamenttini mukaan.

Tyhmistä egoisteista en ymmärrä mitään. Jos onneen pääsisin, niin puolet maailmaa kanssani kukoistaisi. Niinhän sitä ainakin kuvittelee! Ensinnäkin puhaltaisin uuden elinvoiman tähän vanhaan ylimyspesään, jonka kauneuden ja rikkauden ja maineen prestige on vielä pettämätön, mutta joka varmasti hauraisiin sinertäviin ytimiinsä kaipaa jo uutta verta. Päästä sellaiseen sukuun olisi samaa kuin saada käsiinsä luojan alkuainetta! Aivan huumaa! Viivoja ja värejä myöten rytmiä koko elämään joka päivän hetki järjestetty nousujen ja laskujen mukaan! Pitkäin ahkerain kausien jälkeen suuria sytyttäviä juhlia! Se olisi taas olemista maan päällä renessanssi-ajan ruhtinaiden malliin! Lapset, joita pitäisi olla ainakin kuusi kaunista kappaletta! — kasvatettaisiin ylimyksiksi, pohjalla kalevaisen etiikan kainot, mutta ihmeelliset aakkoset. Miekka sivuun, ruusu käteen, henki päähän, laulu sieluun ja sydämeen! Ruumiinkasvatus ensin, ilmeestä varpaan kynteen asti — 'henki tulisi kyllä itsestänsä!' Kyllä siitä taas suoriutuisin! Ensimmäinen asia perhe, suku, ystävät, alustalaiset, naapurit, isänmaa! Mitä vielä? Joka mökkisen vaeltaisin, joka kakaran katsoisin! Milloin kaataa ja karkoittaa, milloin nostaa ja kohottaa! Dekadenttista, kaikille yhtä höllää hyväntekeväisyyttä ei, — kivet vain pois, missä ne voimia painavat, ihmiset joko itsenäisiksi tai korkeampaansa palvelemaan. Miten ihana olisi sitten kerran kartanon rouvan katsoa ikkunastaan vaurastuvaa seutua, joka saisi vähitellen merkitsevän fysionomian. Ja sitten vielä kaikki muu, kaikki muu, mitä ikänäkin uneksittu on lännestä hamaan itään!

Entä sydämeni onni — —? Kysyisinkö sitä enää? Yhden tiedän, ylpeä uskollinen säihkyvä puoliso hautaan asti, — ankarasti, muuta ei! Vaan joskus, joskus sitten — — kun kultaisena iltapäivänä, kartanon hiljaa uneksiessa ja läntisen puistossa huojuttaissa spireata yli tuoreen timoheinän, — kun saapuisi kauko-matkalta äkkiä kotia poikapuoli, ja äitipuoli saattaisi häntä ensikerran illalla yläkertaan nukkumaan — — kuinka, kuinka kärsisi rinta! Tai kun olisi talvella vieraita ja tanssin aikana joutuisimme hetkeksi talvipuutarhaan palmujen ja kukkivain kasvien alle — — kuun välkkyessä lasiseinäin takaa, havistessa puiston mustain kuusten — — — hän olisi silloin jo ymmärtänyt, herännyt... muuttunut kuin ihanaksi etelämaalaiseksi... hiljaa vain, ei sanaakaan! Ei sanoa saisi hän sanaakaan! Yhdelle orkidealle vain suudelman painaisi, ikäisensä äitipuolen mustalta pitsivyöltä pudonneelle. Tai, tai — pitkillä metsästysretkiltä — — eksyneinä soihin, rämeisiin — — aina sama vaikenemisen julmuus, — kunnes toinen kaatuisi kuin Asra, huulilla ei enää veren tippaa — — — nauran, nauran, nauran!

Tai itken, pöytäni kulmaa vasten itken — — — ei sen verran totta, ei ikänä mitään äitipuolta, ei mitään etelämaalaista tulta!

Ja sitten vielä tehtynä se eilinen, — tili edessä — — seuraukset tulevat siitä jyskien —

Niin vain, se kaikki ja paljon muuta oli ilmeeni alla, kun luulin olevani pakoitettu vastaamaan isäntäni pitkään merkilliseen katsomiseen.

Ei tarvittu muuta, kuin että tuskin huomattava epämiellyttäväisyyden varjo vihdoin ilmestyi hänen kasvoilleen, — niihin tuli jotain silmälläpitävää, epäluuloista... äkkiä tunsin oudon pahoinvoinnin ja samalla hirveän kolahduksen...

En käsitä kuinka pääsin ylös, kuinka ymmärsin pois lähteä, mitä sanoin. Huone oli sakeana silmissäni, kuin kahlaamalla sen kuljin. Samaa raskasta ainetta oli vielä puutarhakin hoiperrellessani sarakkeiden ohi.

Kun sain oven auki huoneessani, heittäydyin vuoteelle kuin ruumis —

* * * * *

Ja koko yön sitten saarnasivat sekaiset äänet aivoissani... kauheata porinata pitivät. Katuvaisia yksinpuheluja, selittäviä kaksinpuheluja, hieman järkevämmin resoneeraavia kolmipuheluja, isä, poika ja...

* * * * *

Nainen, nainen, osasi muista! 'Et sinä tee, sinulle tehdään —, sinulle tapahtuu —' Ei sinulla pidä olla muita haaveita, ei muita toiveita kuin ne, mitkä maailma valmiina kouraasi työntää.

Kaikki muu on häpeää, häpeää milloin punaisin, milloin valkein poskin.

Ja sitten arkinen julma todellisuus. Ei tekisi mieli enää jatkaa.

Vai pitäisikö kuvata tuomarin luona tehty nöyryyttävä eronhakemusaudienssi — jonka sain kuten eronkin. Hänen Ylhäisyytensä hyvyyden kuparilantti oli otettu tyyten takaisin, eikä kumma, olihan hänen koko miehinen persoonansa vaarassa naishirviön edessä!

Hermoistani huomautti — —, hyvä muka kuitenkin, että itse käsitin niiden tilan ja rasittuneisuuden. Ja eikö se vaan käyttänyt sanaa eksentrinen, — käytti kun käyttikin se jossain käänteessä, ei aivan suoraan, mutta se vaara muka oli. Vihattava sana eksentrinen!

Hm — usein kun jonkun ihmisen jännitysvoima on suurempi kuin toisen, sanoo se pienivoimaisempi: eksentrinen! — mikä hänen mielestään on aivan murhaavan kuvaavaa. Ruotsinkieliset sitä meillä varsinkin käyttävät.