Part 4

Kuvanveistäjä Santtu Isoniemi pääsi viimein sisään. Ruumiinsa sirorakenteisuudesta huolimatta oli hän kömpelö liikkeiltään. Tervehti kankeasti suurella punaisella kädellä, ja kun tarkemmin katsahdin hänen immyt-kasvoihinsa, niin silmät närästivät, katseenluonti oli omituisen heikko ja hämillinen, suu leveni nauraessa avuttomasti poskiin, työntäen nahkaa rumiin levottomiin uurteisiin. Illan kuluessa kävi selville, että hän oli Isoniemen lapsista kiltein, suoden hyvää kaikille, tuomitsematta maallisia tai taivaallisia. Hän se näytti ajattelevan eniten köyhiä alustalaisiaankin (Hanna neidistä kävi myös jonkinlaisen huolettoman anteliaisuuden maine, tiedän Henriikalta) tukien heitä persoonallisilla neuvoilla tai pienillä lainoilla — hyväksikö, hedelmiksikö, en tiedä. Kaikesta huolimatta hän oli niitä väsyttäviä ihmisiä, ellei nyt juuri niin herpaannuttava kuin tohtorin Elma.

Kokouma kuriositeetteja!

Maisteri Eric, kuten edeltäpäin arvasi, oli loistavan moitteeton isäntä. Ei nähnyt kukaan hänenkään kasvojensa ruusuisen verholehden taa. Isoniemeläiset puhuivat paikkakunnan tuoretta, kuvarikasta kansankieltä, ja nuori tiedemies tähtäsi niin tarkasti heidän huuliinsa, kuin olisi niiden välistä vain kultakimpaleita putoillut.

Varsinkin Saimi ja maisteri papisivat vilkkaasti keskenään. Kohteliaisuuksia ei tässä seurassa näyttänyt rupeavan satelemaan ja — kohteliaisuudesta oli herra Erickin olematta kovin kohtelias. Hän solmi Saimin sanat kuten aikuinen solmii taistelevan lapsen kädet, mutta lääkärinkandidaatti ei antanut perää nuoresta viisaudestaan. Nauroimme, — neiti Hanna Isoniemi myös. Silloin äkkiä kolmannen kerran häntä kammahdin. Neidin suuri lihainen suu oli hillittömästi avautunut, ja vasemmalla puolen roikkui pitkä, peloittava kulmahammas, raatelevan näköisenä. Tottapa oli ilmeeni outo, koska hänkin totistui ja ääneti tuijotimme toisiamme kuten kaksi eri rintaman yllätettyä vartiosotilasta —, kunnes hän sulki suunsa ja hampaansa aivan kuin pistetään miekka tuppeen. Siitä huolimatta jäi terä väijyvästi näkyviin alahuulelle. Se vaikutti kuin villin huonosti kätketty ase. Kuin pahasta painajaisunesta havahdin Ericin ehdottaessa, että vieraat ehkä halusivat nähdä yläkerran taidehallia.

He nousivat —, ja minun oli poistuttava hetkeksi keittiöön, emäntävelvollisuuksiini. Silmäini edessä väikkyi yhä tuo atavistinen hammas. Kuka sen oli hionut? Millaisten ominaisuuksien kera ilmestyi se uudestaan?

Kun palasin, kuului ylä-hallista sellainenkin nuoha ja nauru! Nyt oli tapetilla jälleen maalaus. Santtu ymmärsi enemmän taidetta kuin molemmat sisarensa, hän ja Eric olivat usein yhtä mieltä varsinkin Saimia härnäillen. Sen sijaan päästelivät molemmat naiset verrattomia sanansutkauksia, joiden rinnalla veljen panokset tyyten kalpenivat.

Maisteri Erickin silmät aivan loistivat, terät suurina. Huomasin, että hän Saimin kanssa puhuessa, katsoi tätä vapaasti ja huvitettuna kasvoihin, mutta vanhemman sisaren ohi hän tähtäsi usein hieman ilmaan tai maahan — — siinä oli jotain vaikeata —

Taulujen ja jäljennösten edessä kiihtyi keskustelu itsestään. Hallin pöydillä ja hyllyillä oli mielenkiintoisia kirjoja ja teoksia, joita availtiin. Seuran ihmiset tutustuivat toisiinsa vauhdilla, päistikkaa aivan! Hanna neiti rupesi jo itse puhumaan, ei tarvinnut enää puhuttaa. Hiukan riehaantuikin, antamatta toisille oikein suunvuoroa. Eikö se hillitty sen syvemmällä ollutkaan? Ja hänestä tuli esiin uusia puolia hänen kadottaessaan paljon ensihetken vaatimattomuuttaan. Eikä hän vaatinut ainoastaan ääntään kuuluville, vaan sanoilleen yht'äkkistä auktoriteettia, nyökkien omituisesti päällään, koskettaen kerran nyrkillä pöytäänkin. Kaikki rupesivat häntä katsomaan ja pidinpä korvani auki jotenkin sekaisin tuntein, mutta yhä huvitettuna myös. Opissa hänet voitti mies, maisteri Eric, melkeinpä muistitiedossa Saimikin. Mutta hänellä oli jotain muuta. Saimme vähitellen ymmärtää, että hänen auktoriteetin vaatimuksensa perustui johonkin maailmaan maailmojen takana, jonne me muut muka emme ulottuneet, että hänellä oli joku arvojen arvo, jota me muut emme tavoittaneet. Hienoa! Mitä se mahtoi olla? Katselin hänen kömpelöä, epätarkoituksenmukaista ruumistaan, missä ei paljon kulttuuripyrkimysten jälkiä näkynyt. Eikä puheistaan päättäen aistimissa liioin, silmässä tai korvassa, mikään erikoinen herkkyys tuntunut. Mitähän korkeinta sellainen paksu ruumis kykeni niin viekkaasti kehittämään sivu muilta etevämmillä työaseilla varusteluilta ruumiilta, joilla oli sekä näkevät silmät että kuulevat korvat, tarkoitan sisäisesti, sielullisesti myös. Hm — — vapaamielinen uskovainenko, niitä on sellaisiakin? Uskotaan päälle vaan kaikenlaiseen olemattomaan hönkään. Kummallisesti hän myös vainusi meissä toisissa ahtautta ja ennakkoluuloa — sellaisiakin laajoja sieluja myös on! Naurahtelimme —, Eric teki minut pari kertaa aivan hurmaavan onnelliseksi, heittäessään ymmärtäväisiä sivusilmäyksiä, — ei mennyt hänellekään päähän tämä taika. Varsinkin erotiikan alalla Hanna-maisteri härnäili meitä, — kun ennättikin! Mutta Eric kääntyi nyt häntä aivan päin, silmät avoimina ja hieno hymy huulilla ällistymättä lainkaan. En usko, että neiti empiiristä tietä puhui rakkauden ruumiillisimmista puolista, vaan puhui kuten kuvitteli, varhaisvanhan lapsen tavoin. Ja siksi menikin hieman honkiin! Mutta hänessä ei aivan ilmennyt sitä aistillisen rakkauden kauhua, mikä tekee melkein kaikki ihmiset pohjoismaissa kaatuvatautisiksi aivan. Rakkauden ruumiillista luomisvoimaa ei näyttänyt häpäisevän, ei siis ehkä ole eroottisissa aivan 'kansaa'. Hän päinvastoin myönsi, puoleksi lapsellisesti puoleksi kyynillisesti, kaikki loppuun asti ja kelle tahansa. Neiti parka! Ei aistillinen rakkaus ole niin helppoa, ei edes kauneimmissa ja onnellisimmissakaan tapauksissa pelkkää herkkua! Ei, ei mielestäni koskaan kansalle vapaata rakkautta, se on harhanäkyä aivan, peloittavaa velttoutta. Rakkaus, jos mikään, on vapaitten henkien etuoikeus, ylimysten omaa. Niin! Mutta nämä Isoniemen neidit eivät olleet lainkaan kainoja — naimattomat ihmiset! Mutta kainouden puute on samaa kuin tulen puute. Eroksen vihityt eivät kerskanneet ja levitelleet tietojaan juuri noin kylmäverisesti. Liian räikeät väitteet merkitsivät jotain hermotylsyyttä alla, jotain fysiologista mahdottomuutta — neidin kerrassa karkea lantiorakennus — — — Loppujen lopuksi vedin kuitenkin johtopäätöksen, että eroottinen momentti ja sen ymmärtäminen sitten oli yksi hänen arvojen arvojaan, josta hän niin ylpeili — —

Siinä kesken kaiken Saimi huusi:

— Tuo teidän mamseli on niin tuhma, että se on oikein söötti! Ja äkkiarvaamatta sieppasi hän minut vyötäisistä, heitti olkapäilleen kuin riepuvauvan ja lähti kuljettamaan ympäri hallia. Kiitin ja siunasin sinä hetkenä, että keväällä ensi palkastani sain postijälkivaatimuksen ulkomaalaisesta magasiinista.

Keskellä huumaavata melua ilmoitti Lempi teen olevan katetun alahallissa.

Kuuma meille tuli! Ilma oli täynnä mitä erilaisimpien sähköjen ristiriitaa. Tai olimme kuten vieraat kemialliset ainekset astiassa, jotka voimatta yhtyä, kiertävät toisiaan pyörteessä ja huumeessa.

Olisihan voinut koettaa sanoa jotain ratkaisevampaa, mutta ei käynyt verholehtiänsä repimättä. Kuinka kipeätä tekee toisinaan avomieliselle sielulle vaikenemisen pakko.

Sitäpaitsi ei maisteri Eric olisi voinut kuulla talon palvelijahengen liikaa viisastelevan, selvä se. Täytyy hyvinkin tunnustellen sanoa, mitä sanoo ja useimmin olla sanomatta, — juuri vain sen verran, mitä esiin houkutetaan, — no, kävinpähän kuuromykän koulua koko kevään.

Polttavin poskin painoin pääni syvemmälle käsityöhön —

— Brodeeraus on hukkaankulutettua naisvoimaa! kuulutti Saimi taas äkkiä, temmaten kirjovaatteen kädestäni.

Hanna neiti virkkoi filosofisesti naurahtaen:

— Minä en tee koskaan mitään.

— Kuinka viisas! uskalsin hänelle vastaan. Laiskuus on hedelmällisintä kaikesta.

Ja miten siihen johduttiin, en muista, mutta jonkun ajan kuluttua oli hänellä syytä sanoa:

— Yksinäisyys on sielun ainoa mahdollisuus — ihmiset kammoittavat toisiaan — jo vain heidän ulkomuotonsakin kammoittavat —

Hätkähdin aivan suoraksi häntä tuijottamaan. Siinäkö salaisuus! Vai kammoittivat! Eikö neidin aistimissa ollut sen vertaa tulta? Eikö voinut nauttia silmällä ihmismuodon plastillisesta kauneudesta, väreistä ja vivahduksista, kaikkien kaariviivojen hurmasta? Eikö käsi koskaan sähköiskusta vavahtanut vieraan käden kosketuksesta? Käsitän jo jotain. Se kammottava ilme on painunut neidille kasvoihin, koska toisia kohtaan sitä kammoa kantaa. Rangaissut itse itsensä.

Oltuaan melkein kolme tuntia ensi vierailulla, isoniemeläiset lähtivät. Viihtyivätpäs. Heti heidän mentyään huudahti maisteri Eric:

— Millaista suomea ne puhuvat! Kauhean lystiä!

Ja kiitettyään minua, — kädestä taas aivan ja omituisen kauniin viipyvästi, että olin hukannut muka koko vapaan aikani hänen takiaan, kiiruhti hän huoneisiinsa luultavasti heti tekemään muistiinpanojaan.

Onnellinen tiedemies!

Mitenkähän tuomari mahtoi voida kirjastossa Racinen ja Rosenbergin kanssa?

Kun menin keittiöön vilkaisemaan päivällistä, seisoivat tytöt kaikki ikkunassa, katsellen isoniemeläisten jälkeen, nähtävästi arvostellen hekin.

Annettuani jonkun määräyksen, käännähti Henriikka äkkiä hassunaikaisesti päin, huokasi ja huusi:

— Tee, tee, rakas piika!

Kuin vasaran iskut jyskyttivät kiihtyneet hermoni:

— Tee, tee, rakas piika!

Juhannus... aatonaamu...

— Liki, liki! hän huuteli hevolleen, kun hepo se vaolta poistui, kun maa oli vihryt ja taivas pouta, ja käen kukkukin toistui.

Liki, liki! Oli nuori isäntä ja onnen maataan multi, käsvarressa voima, myös pankissa penni ja tiedossa kaunis kulti.

Liki, liki hän sitten tyttönsä jo mittumaariksi nouti, sen hylkytöllin tyttösen taloonsa itse hän souti...

Laulan, ei kukaan kuule, että laulan... Kartanossa vielä nukutaan. Siellä nukkuu myöskin... se hienoin...

Minä valvon nyt aamuja...

Ottakaa minulta mitä tahansa, ihmiset, kuten ottaneet olettekin, mutta aamuja ette minulta ota! Aamulla minä teidät säännöllisesti petän. Iltani ovat surumieliset ja synkkämielisyyden vesper soi kaameasti korvalehdelläni, yöllä näen ruumiin mustat lumput, häväistyn kodin rikotut pyhät astiat, koko elämäni myrkytetyt sisälmykset — — Vaan aamu, kas aamu — se käsivarsillensa minut kohottaa, kuten kohottaa lemmittynsä Dionysos, siunaavan suutelon huulilleni painaa, hermoilleni lankee kuten paksu, vilpas kaste — —

Aamulla minua jumalani suutelee, aamulla minulle jumalani laulaa!

Niin — — kanat siellä jo kans tässä. Nokkivat pihlajaraitilla ja kukko kutsuu ja tututtaa —

— Tututu — kokokoo — — tututu — kokokoo —

Se kuuluu aivan fatalistisen elämänhaluiselta, että oli miten hyvänsä ja tuli mitä tahansa, niin:

— Tututu-kokokoo — — nenä maan mullassa kiinni, kun yllä on tuo pilvetön sini!

Ja kaikki, kaikki muut aamun äänet!

Pihlajapuut tuoksuvat kuin väkevä ryyti, ja ympäri niiden surisevat valtavasti suuret ja pienet hyönteiset, joita vielä alkukesällä kaikkein kiusallisimpiakin rakastaa. Kukan helpeitä on jo varissut tien tummalle pohjalle loistaen kauas kuten riisiryynit. Kesällä on jo varaa pudottaa kutrejaan —

Päinpäivää on ruoho läpikuultava kuin jalokivi, kirkas kuin sielu! Ja puiden heleässä lehdistössä pujottelevat rungot kuin mustat samettisuikaleet, ja niiden varjot ovat kuin hengäissyt nurmikolle. Kuinka varjokin on ihmeellistä! Mitä olisi maisema ilman varjoa! Tuossa rinnastuksessa juuri elämä on! Tai on se tuossa mullan salaperäisessä kuhinassa, joka työntää runsautta rikkauden viereen. Ah, tuolla suljetun siansilmän kromikeltaisten terien syleilyssä se on, — piilossako, suojassako!

Missä on elämä? Kuinka saisin kiinni elämän!

Aamu on ikinuorien...!

Kuulkaa kuin huilu: — Huhuu, u-uu!

Karjakko Milja siellä ajaa kevennettyjä nautoja, metsään häätelee. Kui Laukeri, kui Sunnikki, Punaruusu kui! Metsään vaan, sinne kultakuonot vaan! Kuinka tuon Miljan nilkka on ruskea ja terve, poski niin ajatuksettoman pyöreä!

Yksinkertaisen naisen onni on olla hyvä, tyhmä ja hermoton!

Huhhei!

Nyt juhannusaamu on! Ihmislapset, sen aamun saitte keskelle kuoleman, — viheriän, kultaisen metsäkukka-aamun! Syleilkää onneanne, jolla onni on! Te kaksi, jotka yhdessä tanssia aijotte — elonko iltaan —?

On mullakin jotain: tuskan tutkain tutkaimen yllä, hymy ja kehitys, ainoa, minkä sain —

Käsittikö kukaan, mitä oli lauluni alla?

Kokolla...

Kokolla niin... Isoniemen kokolla — — hurmaavista kielisyistä tietenkin!

Vaan kokolla minua nokkonen poltti, huusi minulle tunkiolla varis! Ja kaikki kissankellot lakkasivat soittamasta! Rumeni, rumeni ihana ilta — —

Nyt pienessä putkassani istun ja tiimalasin rapinata kuuntelen, syvästi kammoittavaa. Onko sielua, jota tiimalasin hiekan rapina on niin kammoittanut — —?

Ne veivät hänet minulta, Isoniemen villit, vahasivat hänet koko juhannusyöksi, kauas veivät vesipuolelle — — hurmaavista kielisyistä tietenkin —!

* * * * *

Isoniemen riutan päällä on miestä kuin pimeätä pilveä. Kallion kulmalla jo tanssia retkotetaan ja pojan sakkulat laahaavat tuleen kokonaisia puunrunkoja.

Riutan alla on viheriä kenttäkin väkeä täynnä. Kokon mielenkiinto on tänä vuonna harvinaisen suuri. Joonas tohtori juttelee eloisasti asemapäällikön virallisen, kauniin rouvan ja haljastuneen, hienon postineidin kanssa. Isoniemeläiset seisovat kirjavassa ryhmässä uusine kesävieraineen, joku pikkanen maisteri ja pitkä ylioppilas Savosta.

Sellainen oli näky, kun Eric herran kanssa saavuin riutalle. Isoniemeläisille oli luvattu tulla ja maisteri muistutti siitä minulle iltapäivänä. Hän siis todellakin tahtoi lähteä sinne minun kanssani —

Illan alussa, tulotiellä olin, onnellinen olin. Kuulin selvästi kuinka kissankellot soittivat — —

Nämä päivät muutenkin olleet kuin taikaa —

Päästyään makuun, on maisteri yhä enemmän innostunut paikkakunnan suomen kieleen, ja minunkin on pitänyt olla mukana viehättävässä sanainkeräyksessä. Ovelasti on puhuteltu kohta joka ukkoa ja akkaa, tenavoita, hamppareita, — on siinä ollut keskustelijoita!

Ja tällä tavoin on hänen ja minun väliini kehittynyt jonkinlaista henkistä yhteiselämää, — vaikka en suinkaan tiedä, onko se hänen mielestään mitään yhteiselämää. En myöskään tiedä, onko kosketuksensa kaikille yhtä eloisa ja — samettinen. Hän on alun pitäen lähestynyt minua ritarillisen kohteliaasti, ja nyt jo viime päivinä kuten perheeseen kuuluvaa äidillistä naista ainakin, jolta on oikeutettu saamaan avun kuten huvinkin. Miten somilla yllätyksillä on hän sitten palkinnut muutamat muka erikoiset vaivannäköni hänestä. Kyllä osaa olla sietämättömän rakastettava! Isoniemeläisten vierailun jälkeen keksi hän seisoessamme puutarhan uusien ruusulajien luona asuntoni Mummilassa ja pyysi päästä sisään katsomaan jättäen isänsäkin tuomarin siihen paikkaan. Ihmetellen seisoi hän keskellä pieniä kamareitani ja niiden kaikkia — traagillisia laitoksia. »Kuten nukkekamari!» hän virkkoi, mikä hieman loukkasi ja kuin pienensi minua. Olenhan mielestäni järjestänyt tänne hieman taiteellistakin, pienoiskoostaan huolimatta johonkin nurkkaan hieman hartaan 'nature morten'. Ja paikat on täynnä käsitöitäni, sellaisia: 'Pese minua lumivalkeaksi', kuten eräs maalaisukko kerran niistä sanoi. Lempin kaunis, jynkkä isävanhus se olikin, jonka asiallaan annoin vilkaista sisään. Niin, niin! Sen jälkeen alkoi herra Eric, lupaa kysyttyään, kaivella kirjahyllyäni ja — poltti hieman nenänsä taaskin — minulla olikin kirjoja! 'Luetteko näitä kaikkia'? hän hämillään kysyi. 'Niinkuin ei herra itse lukisi kaikkia! Hän se vasta lukeekin ja tulee luultavasti aina sen tekemään, — jos minä mättäisin sisääni sellaiset pinkat, syöksisin lopulta tulta ja tulikiveä. Niin vähän luen, että häpeä paikka, tuntuu välistä aivan koomilliselta herrain ja filosofien pelko naisten liikalukemisesta. Seuraavana päivänä tuli hän uudestaan — oikealla asialla! — kaivaten joitain selityksiä sanainsa merkityksiin, ja siitä asti on hän pitänyt iltahuvituksenaan jumalallisesti ilmaantua tänne kuuden tienoissa juoden toisinaan teenkin luonani. Tuomari vain hymyilee pojalleen, — julkistahan kaikki on! Miten painavana hän istuu ryijysohvallani, miten sulokkaasti piirtyy vaalea, väkevä pää seinäverhon hallavata taustaa vastaan! Nuoren oppineen älyllinen keskustelemistapa on minulle ambrosiaa. Ei tarvitse mennä persoonallisuuksiin kuten naisten ja sivistymättömien kanssa on usein pakko kaiken, kipeimmin koetunkin saa sanoa niin ihanan verhotusti, tieteellisen herkullisesti, — kuulas ainoa ilma, mitä kuolemanarat keuhkoni enää voivat hengittää! Ja ihan näyttelijän taidolla hän osaa panna paljon yhteen liikkeeseen tai asentoon, jotta kaikki merkitsee joko 'luo' tai 'pois' — — eikö siinä ole yhteiselämää kylliksi? Kävelyillä taas, — voi, hän todella osaa kävellä naisen vieressä ottaen tämän voinnin ja mielialan huomioonsa joka hetki. Auttaa sirosti ja iloisesti yli aitojen ja antaa jyrkissä kohdissa hetkeksi pehmeän lämpimän kätensä lujan otteen, — mitään väärinkäsityksiä aiheuttamatta! Arastihan hänen apuunsa tartun ja kieltäydyn, kun suinkin sopii, en ole mielestäni minäkään puolestani väärinkäyttäytynyt vielä. Vaan välistä kuitenkin, kun hänen hallitseva profiilinsa siinä sivullani niin itsetiedottomasti piirtyy ja menee, ajatuksensa, kuten isänsäkin, joissain syvissä hengenmaailmoissa, — niin kuin liekeä leimaus! — sielussani olen yhdessä ainoassa asennossa: polvillani kanervikossa hänen jalkainsa juuressa. Se on hirveätä aivan, äkkinäisyytensäkin ja ennenaikaisuutensa takia. Yhdellä iskulla voisi murskata myöskin maailmoita!

Tottapahan ei ole järjettömiä hetkiäni huomannut, ja vaikeata olisi tainnut ollakin, — kyllähän nainen miehen silloin aina pettää. On vaan niin hyvä minulle, että voisi sanoa, on hellä. Sekin ihmeellistä aivan! Isällensä huomautti eilen päivällispöydässä, ettei kotona ole ollut niin hyvin sitten äidin, kun on nyt neiti Vieraan aikana. Ukko katsahti ylös, silmäkulma koheella ja ajatteli kai, että nyt se poika liioittelee. — Ja sitten hän osaa, niin ulkokohtaisen viisaasti, ilmaan väräjävästi puhua kauniita sanoja, ettei repiviä harhakuvitelmia tarvitse syntyä: 'nainen, tuo kultainen kukka', 'nainen, avaruuden kaunein koristus', ja 'kuten valtijatar käskee ja kehoittaa...' Niin, että ei hän suinkaan rumilla puheilla minua loukkaa.

Mielestäni on maisteri Eric niitä miehiä, jotka tekevät itsestänsä kaiken, mitä tehdä voivat. Enempää ei hänen verellensä luultavasti ole mahdollista! On työssä jo ennen aamujuomaansa ja siten koko päivän rytmikkäästi nousuin ja laskuin. Sopimatonta, epäsiveellistä kiirettä ei näy, vaikka käsikirjoitukset ja korehtuurit vaeltavat edestakaisin postitietä. Ei häntä liioin koskaan tapaa väsyneenä eikä epätoivoisena — kestävyys, mikä ei aina seuraa hyviä olosuhteita. — Päinvastoin on hänellä kuin yksi neljännestunti liika aikaa, käyttämättä kuin yksi hevosvoima vielä. Säännöllisesti käy illalla johonkin huvitukseen — — täytyyhän ihailla niin hyvin järjestettyä metoodia. Jotain se lopuksi teetättää! Lujatahtoiselle ihmiselle on pakko antaa paljon anteeksi, — sillä se on anteeksiantoa taaksepäin, esi-isiin päin. Lujatahtoiset eivät ymmärrä muuta, kuin sen, minkä tekevät. Tiedän kyllä, miten esimerkiksi Ericin kohdalla väkevämpi tempperamentti loisi, missä hän vain ahertaa, miten suurempi intohimo astuisi yli hänenkin päänsä. Mutta missä niitä kaikkein suurimpia henkiä ja intohimoja nyt on? En ole nähnyt mitään kummaa! Eric on mielestäni ylimys! Ja vain ylimystä voi nainen rakastaa tuntematta samaa inhoa hänen vikojaan ja vaillinaisuuttaan kohtaan, kuin mikä tukahuttaa rakkauden muihin. Tässä tekee mieli vain sitä hellemmin auttaa, korvata ja täyttää. Ymmärtää vasta sanan: rakastaa myötä- ja vastoinkäynnissä! Niin sen tunnen.

Tuomarin on ollut pakko pojan kotia tultua paljon lauhtua ja muuttua. Puhuu jo pöydässäkin, kuten niukkasanainen ihminen tosin, mutta puhuu kuitenkin. Ja etevä on ukkokin, kyllä ne tietävät, ja puustavista ovat tarkkoja. Virkkaa jotain minunkin jälkeeni, kun Eric on pakottanut minut avaamaan suuni, selittäen isälleen, että tämä nyt muka meidän neitimme kautta saa tutustua uudenaikaiseen suomalaiseen naishenkeen — — (koskettaen taas hieman kipeästi sydänjuuriani sillä emanssipationi-vivahduksella siinä —). Ja tuomari on toisinaan vallan ihmeissään, kun me oikein laskettelemme. Voi! Istua noiden kahden kanssa keskellä kukkia ja kauneutta, puhtautta ja rikkautta, selän takana harjoitettu lakeijahenki, seurustelun ja suhtautumisen sulo jo monivivahteisesti ilmassa — on sitä siinäkin! Ja kuitenkin tekee toisinaan, kuten sanottu, niin kipeätä, kipeätä — se heidän yksipuolinen henkinen urheilunsa siinä!

Niistä tunnelmista tulin hänen kanssaan kokolle, otaksuen jotain yhtä tai ihanampaa illan ja yön jatkoa.

Mutta Isoniemeläiset vahasivat hänet, ja yön tummat tähtitulet olivat unta vain! Heti kun Saimi huomasi maisterin, ryntäsi hän ahnaasti tämän käsipuoleen minua edes näkemättä ja seuraavana hetkenä oli jo vetänyt hänet seuransa luo. En kehdannut heti astella perässä, vaan piilottauduin jonkun leveän sarkaselän taa, nauttien sentään siitä, että Eric pari kertaa haki minua silmillään... Uudet savolaiset olivat hänelle puolituttuja nekin, osakuntatovereita taaskin. Saimi puuhasi innokkaasti jotain yöllistä huvimatkaa vesipuolelle heidän omalla höyrylaivallaan.

Tarkkasin uusia tulokkaita, ja oli siinäkin vähäksi aikaa tekemistä. Sillä koska vuorovaikutus isoniemeläisten kanssa yhä on vilkas, tulevat nämäkin inhimillisesti katsoen kartanossa vierailemaan. Ei näyttänyt erikoisen lupaavalta. Pikkanen maisteri pasteeraili vauhdilla kädet selän takana pientä vapaata alaa kansan keskuudessa. Hän näytti aika tiukalta ja itsenäiseltä ärräpäältä, härkä pienokaiselta oikein! Pienissä silmissä oli joku nopea ja pistävä voiman välähdys, joku tummatuikahtava fosforikipuna. Silmäin ylle oli otsa tarmokkaasti keskittynyt, kuin jonkun pienen koneen puskuriseinä. Poskipäiden kohdalla kasvot levenivät luisuakseen äkkiä ilman kulmia pieneen parrakkaaseen leukaan. Ja melkein eläimellisesti ulkonevain korvain takia näytti kasvojen keskikohta vieläkin leveämmältä. Mutta vieläkin epämiellyttävämmin ja surkastuneemmin muodostunut oli ruumis, vaikkei siitäkään näyttänyt sitkeys kokonaan puuttuvan. Mies oli tunnettu etevänä filologina, ja kääntäjänä ja pidettiin häntä kaiketi sangen kyvykkäänä ja energisenä alallansa. Lepäilee nyt Isoniemessä töittensä, matkojensa ja velkainsa välillä. Lie etäisiä sukujakin.

Pitkä ylioppilas oli solakammin ja säännöllisemmin rakennettu ja hieman enemmän herran näköinen, — vaikka häntä vaivasi taas suuri kuivuus varsinkin kasvoissa. Suun kohdilta oli nuori mies jo ilkeästi ukko aivan. Siitä huolimatta toi hän mieleen ehkä vain parranmuodostuksen takia — pukin mielikuvan, eikä ollut hevosen kuvakaan kaukana, kasvojen pituuden takia. Kuten hevosen sanottiin nuorukaisen suorittavan lukuja, tutkintoja — Eric itse niin kertoi, heistä puheen ollessa, kuten sen toisenkin kyvyistä. Muita arvosteluja ei sanonut, siihen on hän liian viisas, täynnä itsesäilytysviettiä, ehkä vähän liikaakin.

Ja nuo ihmiset hänet minulta ottivat!

Vaistomaisesti tunsin tuon uuden joukon yhteenkuuluvaisuuden, niin että jollei siinä sivussa olisi ulkopuolisena ja riippumattomana seisonut maisteri Eric, olisi suorastaan peloittanut sitä lähestyä. Sielussani pakkasi tuska kuin vaaran uhka ainakin. Ne ovat taas ennakkotunteita, jotka voivat jotain tietää —

Nyt vasta minut huomasi Saimi, huudahti ääneen, ja samassa jo olin kuin myrskyn tempaisematta heidän keskellään. Pikkasen maisterin oli pakko pysähtyä esiteltäväksi, — vilkaisi vähän kulmainsa alta ja kumarsi vieraasti, hymyilevää tervehdystäni sulattamatta. Pitkä ylioppilas oli hieman avonaisempi ja auliimpi ilmeeltään, ja tarjosinkin hänelle sormenpäitteni ohella runsaammin samaa hymyilevää ennakkosovintoa. Hänkin oli luultavasti tahto-ihminen, joita kohtaan tyhmempiäkin tuntee aina hiukan myötätuntoa.