Part 3

Pian istuimme kuten monasti ennenkin tohtorilan kauniissa ruokasalissa (Elma ei saa edes oman huoneensa näköä määrätä) kahvin ja bolssin ääressä. Katselen hänen atavistisia liikkeitään laseja ja pulloja pidellessä, hänen suloaan ja liberaalisuuttaan tarjotessa — —

Alussa hän tavallisesti tekee pienen hyökkäyksen minun 'ihanteellisuuteni ja runollisuuteni' kimppuun, sanoja, joita minun, kaiken maailman realiteettien tavoittelijan, on vaikea itsestäni ymmärtää. Hän ärtyy nimittäin siitä, että vaikka joskus puhunkin puoliavoimesti ja uhmaavasti naiselle hengenvaarallisista asioista — en kuitenkaan, kuinka nyt sanoisin — — no niin, että arkioloissa mieluummin olen: 'noli me tangere'! Tästä voisi puhua paljonkin, mutta enpä huoli. Rakkauden järkyttävää suuruutta en voi pois resoneerata elämästäni, mutta blajimaisuudet ja muut sellaiset salavihkaisuudet jätän mieluummin toisille daameille. Tietäisinpä somia juttuja varsinkin noista 'puhtaista ja siveellisistä'! Kumma muuten, ettei naisella saisi olla uudistavaa voimakasta rakkauden elämää. Katuojassa, jos hän sinne on joutunut, kyllä saa maata, mutta selitä pyörtymistilastaan, parata haavastaan, koota jälleen ruumiin ja hengen voimansa ja lähteä raikkaana eteenpäin kuten aamun ruusuinen lapsi, ehkä lennossa uuden onnen sulka tavoittaa — — se kouraisee seurakuntaa maksaa myöden. Wolfgang Goethe, kuinka monta kertaa voi ihmisen sydän lyödä täysin valtimoin? Miksi et turmeltunut, kulunut sinä, kaunis, monissa rakkauksissasi? Ei, rumat sisareni, te jotka näitä ongelmia eniten pohditte, ja kovia pähkinöitä purette, ei turmellu se, jolla on sähkö. Niin yksinkertaista, — sähkö vain! Sillä sähkö, tuli polttaa liankin hiileksi ja iskee halulla aina uuteen ja kuivaan kohtaan, en sanonut — uuteen kappaleeseen! Sillä jos kuivia ja koskemattomia kohtia samassa riittää, on tulella aina jotain purtavaa, — jos ei, niin kuinka silloin käy? Täytyy joko sammua tai eteenpäin, eteenpäin! Olkoon sitten kysymys ihmisistä taikka asioista. Mutta eikö tämä ole samaa kuin kehittyä, mikä voi tapahtua vain kokemuksen tietä. Ja olisimme täten, harmillista kyllä, joutuneet korkeimman ihmispyrkimyksen uomaan —?

Nainen on kuitenkin itse totuttanut maailman siihen, että hänen pitää heti sortua ja porata ainiaan ensi iskun saatuaan. Miksei sitten mieluummin yhtenä hehkuvana yönä tukahuttaa itsensä ruusuin ja kukkasten morfiiniin, juoda kaunis ja korkea jäähyväismalja elämälle? Jäädä tänne ontumaan ja laahaamaan, aina sama rumuus, kurjuus ja häväistys kintereillä — en rakasta!

Tällaisia itiöitä on meidän välisissä keskusteluissamme ilman että niitä oikein loppuun kehitetään. Joonas luulee enimmäkseen, että minä laskettelen paradokseja lukemastani. Ei hän eikä kukaan täällä ole nähnyt minun sieluni verholehtien taa. Sillä jos on onnistunut jonkun syvän salaisuuden säilyttämään ja saanut sen itsellensä korkoa kasvamaan, on pääoma jätettävä mieluummin koskematta — rintaperillisille. Absoluuttinen ehto ei se kuitenkaan ole. Onhan monta keinoa käyttää hyväkseen tuskansa omenoita. Absoluuttisia ehtoja ei viisaalla elämällä ole.

Joonas pilkkaa minua rohkeuden puutteesta! Poikanen, poikanen, suomalainen mies! Tässä maassa on usein nähty, että naiset ovat henkisesti rohkeampia, että nainen voi valjastaa sielunsa pedot eteensä ja kiitää halki erämaan ohi — toisten petojen! Kelpaako kuva, Joonas? Kyllä ymmärrän, että herra tarkoittaa nautintojen rohkeutta, mutta mielestäni kaikkein suurimman rohkeuden vaatii ihmeellinen elämä, kokonaisuus itse ja sillä kohdalla — kumpi jätättää? No, jaa! Noita aiheita, joita herrat mielellänsä viljelevät köyhän yksinäisen naisen kanssa (ruma sana), jolla on pisara tempperamenttia —

Mutta kun pääsemme etuvartiokahakasta, on Joonas jo paljon asiallisempi ja miellyttävämpi.

Hänen hieno muototajunsa pitää minut sangen terveellisellä tavalla hereillä. Onhan aina vähän kirvelevää vaillinaiselle ihmiselle, kun toinenkin näkee kauniin ja ruman, mitat ja suhteet, — ihanteen, vaikkei muussa kuin nenänrakennuksessa. Maalaustaidettakin, kaikkein ekspressionistisinta Joonas ymmärtää paremmin kuin moni ammattiarvostelija meillä.

Nyt kerron ihmeen. Kerran näin hänen silmässänsä kyyneleen. Hän istui illalla puutarhan penkillä ja itki. 'Jos käsittäisit...' vain virkkoi, ja siihen vaikeni tuijottamaan...

Jos se kyynel nyt sitten on joku kriteeri. Olen nähnyt ilkeiden itkevän, olen kuullut laulavan pahojen...! Mutta liikuttavan vaikutuksen joka tapauksessa tekee, kun mies itkee, ja samalla niin kumman pelottavan. On kuin koko maapallon rakennus olisi jollain tavoin irtautunut liitteistään, jumala voimaton. Sillä jos ei mies voi, niin ei sitten kukaan.

Alakuloisena palasin Joonaksen luota, syli tyhjää täynnä. Turhaan taas olin lähtenyt kyliltä elämää hakemaan. En saa hänestä edes ehjää, koossapysyvää miesystävää, en mitään tulevaisuuspitoista. Hänen tarjoamansa välit ovat naisen ryöstöviljelystä.

Omituista, onkohan suomalainen maskuliini todella kaikkialla niin heikko, sieluton ja henkisesti intohimoton, jollaisena minä sen tunnen. Eihän minulla tosin ole ollut onnea onnen kanssa. Onneani voisin paljon sättiä, siitä voisi puhua inhoittavia aivan! Mutta kuin tyhjiä tyttölapsia nuorukaiset enimmäksensä ovat, joskus — hysteerisen oikutelevia hypokondrikoita! — tai vanhoja petollisia, omaa etuansa mitä pikkumaisimmin katsovia vaimoihmisiä. Filosofi on näes opettanut, kehen vertaamalla ammennetaan ne kaikkein katkerimmat huonon attributit ja etukoristukset! Naislaadun rinnalla vilisevät vielä kivet ja kuivat kannot, pienet ja suuret pedot! Miesjumalata ei näy missään, häntä, luomakunnan kruunua! Miehuullisimmat vaikutukset — — joskus matkalla, junan vaunussa tai laivan kannella, ovat menneet ohitseni kuten tuoksu vain — —

Hajamielisenä ajelin kotiapäin. Sulo ja Vappu hevonen sulivat tietoisuudessani kuin yhdeksi samanarvoiseksi olennoksi — —

Mutta etupihalla jo vähän katastin talliin päin —

Ja keittiössä sain viedä käden kauhusta sydämelleni: tuomari oli palannut ja hänen mukanaan tullut poika, maisteri Eric...

Yöllä...

Ikkunani lojahti auki... nousin ylös yöpuvussani roikkumaan ulos ruudusta, ohi kukkivain pelargonien...

Lämmin leyhyy kuin käden hively kasvoilla... kuin viima vie sieluani, vilisevä, polttava, tummakuvainen virta! Hermoni ovat niin sekaisin, etten saa unta...

Kummallista... nyt siellä puhuvat vaikenevimmat äänet, nyt siellä laulaa suljetuimman laulurastaan suu!

Tällainen yö... kun tähden Maan tanssi melkein tuntuu avaruudessa, kun melkein on, että nyt, nyt juuri keinutaan isolla laivalla kohti sinisten tuntemattomuuksien kaukaisia kiiltotulia —

Tuolla sekametsän tummapiiloinen hämy, tuossa tuoksuva heinäniitty, jonka yllä viime lintu vihreätä iltataivasta vastaan kuin paikallaan räpyttää ja laulaa. Ja nuo kaikki pellon arot ja pientareet, joilla pikku pensaat kilvan töhkii, joka päivä työntäen uusia sorkkia ja kinttuja, jalkainsa juuressa ilmoille nousten tuhanten apilain ja orvonkukkasten salaiset kaihot... mitä ne kaikki tahtovat? Vedenhenki leijailee rantojen lomassa kuin asioilla sekin...

Tällainen yö... tällainen ihmisen yö... kun kaikki sisäinen lähtee paisumaan ja irtautumaan, kun se vaatii oikeutensa toimia ominpäin. Mitä se tahtoo? Onneansako? Kuten nainen tai rihkamakauppias! Ei onnea, lapset, sillä onnea ei ole, tai jos sitä on, on se vielä pahempaa kuin onnettomuus! Sitä avaruudenatoomia se vain etsii, jonka hän painaisi rintaansa vasten tällaisena yönä, sitä avaruudenatoomia, joka eniten olisi hänen ja kauimmin hänen luonaan pysyisi.

Sitä ihminen tällaisena yönä etsii...

Onkohan niillä missään tähdessä niin kummallista kuin täällä Maalla, onkohan missään niin kipeänihanata...?

Maisteri Eric...

Onhan se, onhan sitä siinäkin!

Ei hän nyt aivan ollut se kaunokainen, se poikaruusu, jonka lapsuudenkuva lupasi, — liekö parempi ja elävämpi näin? Ei ole aivan solakkakaan, hyvän joukon alle isän mittaista miestä. Sen sijaan harteva ja tavattoman varma ryhdiltään, yhtaikaa painava ja sulokas. Kasvot puhtaat ja jotenkin miehekkäät, hipiä niin ruusuinen ja hienosyinen, että sen edessä nainenkin aivan harmittelee. Ja muuten, juurevuutta niissä myös on, sekä henkistä että ruumiillista, aivan kuin hän liikavoimin tekisi kaiken mitä tekee. Puku ja ulko-asu täysin eurooppalainen, — eiköhän nuo kravatit olleet yhtä aistikkaat ja loisteliaat kuin kerran kertoi minulle eräs Levertinin ystävätär suuren Oscarin kauluskoristeiden olleen. Mutta harmaankirjainen puku oli hieman, aivan hieman nukkavieru kyynärpäistä ja taskun läpät niin tottuneesti sisäänpäin.

Hänen käytöksensä johti jollain tavoin mieleen Ferdinand Lassallen, ritarillisimman Euroopan miehistä. Ensi hetkestä oli maisteri Eric omituisen valpas, kuulostava ja varovainen, talousneidillekin erinomaisen lahea ja huomaavainen, muutamat juttunsa ilmeisesti aiottu naisen huvittamiseksi. Hän kuin kohotti korkeimpaan potenssiin läsnäolevainkin herkkyyden ja hienotunteisuuden. Joka liike, joka ilme muuttui tärkeäksi hänen aikanaan — sydämessä heräsi kuin syntyperäinen prinsessa! Ja silloin tällöin heitti iloisen vakavan puheensa joukkoon jonkun maailmanmiehen rohkeamman pilan, jonkun väkevämmän mausteen, — ei ole naisellinen tuomarin poikakaan! Mutta äkkiä saattoi myös katsoa kylmästi ja kysyvästi, kuin olisi keksinyt jonkun vian, jonkun kaulan suolakupposen! — mikä ei ollut aivan tuores eikä kuten olla pitää! — ja seuraavana hetkenä oli ritarissa tapahtunut ylimeno diplomaattiin — levottomaksi, hienon pahoinvointiseksi tehden —

Hieno herra, hienoin, mitä olen Suomessa koskaan nähnyt!

Ja tuomari oli myös mies poikaansa näkemään ja kuulemaan. Teki hyvää tämä ukolle. Sille ilmestyikin poskiinsa hiljaiset myrskynmerkkinsä. Kumma sentään, kuumenee noin kainosti omasta lapsestaan —

Noustessa pöydästä kiitti maisteri kädestä sekä isäänsä että minua. Oli sekä hyvä, että hyvää kotona.

Herrat astuivat parvekkeen ovelle, jotka Rosenberg kiihkeästi työnsi auki. Kaidepuulta riehahti heleä intiaanikrassi vastaan kuin mahdollisimman rehevästi tervehtiäksensä nuorta isäntää, joka oli palannut kukkain loistavampain siskojen luota. Ja rannan hämystä muutamain haaveellisesti yli tukiensa riippuvain marjapensaiden takaa kohosi humalamaja, laki kullassa kuin joku unohdettu onnen temppeli. Vastarannan viileä iltavesi nukkui vasten metsänrintaa, joka oli pukenut mustat kasvonsa rubiininkarvaiseen harsoon hetkeksi ikävänsä unohtain. Puutarha iltavalaistuksessa oli kuin hieno pohjoismaalainen rokokonovelli... joka vain odotti haravoiduille käytävilleen nuoren jaloittelevan herrasväen... rouvan pöyheän hameen helmassa nelikertaiset rimssut...

Herrat menivät halliin polttamaan sikarinsa ja sinne vietiin kahvikin.

Kuulin maisterin sanovan:

— Hon ä' ju ganska söt, o' mycket snäll, sku' ja' tro, vår nya hushållsfröken!

Hm!

Viidestoista päivä.

Aamu oli sytyttävän kaunis! Suoraan vuoteesta syöksyin uimaan, niin että paljaat kynnet vain kapisivat kuivaa savikkopolkua vastaan.

Mutta vilpoisa polku, joka kääntyi uimakopin kohdalla, vei ja vetikin eteenpäin. Jalkaterä sukelsi kosteaan rautalehteen, kastikasheinä raapasi nilkkaa, sätkynkukkaset heiluivat jo korkeina kultapisareina yli muun nurmen, — ah, sellainen se polku, että teki mieli painua sitä pitkin, syleillä sitä ja maata ja ruohoa ympärillä, huutaa ja potkia ilosta ja onnesta!

Järvi loppui Isoniemen rajalla rutaiseen hettoon, missä relleitten sammakonkukkain valtamallia vedessä pienet puntarpäät vilisivät tiheässä kuin musta papusoppa. Kyllä sammakonsääriä saatiin, kuten kaikkea muutakin tänä vuonna. Pieni joki juoksi järvestä metsäänpäin, maa muuttui kovaksi ja kumpuilevaksi kasvaen siroja nuoria näreitä. Välkkyvän lehdon halki juostessaan alkoi jokipuro pikku koskina lirittää muodostaen kuohupaikkojen välille hiekkaisia syvennyksiä kuin valmiita kylpyammeita. Sellainen jääkylmä, läpikuultava amme oli tänä aamuna päämääräni... ruumiini oli terve kuin tappi.

Vanhaan latolaasuun riisuuduin, ja hupsis! Siellä jo limaisten kivien keskellä karmivassa vedessä velloin.

Juuri kuin parahiksi olin päässyt takaisin paisteiselle rantakivelle noukkimaan aivan äidillisen rauhallisesti pois vesitoukkia märältä martioltani, niin siihen minun ihana tahitilaiselämäni päättyi. Sain kiireesti poistua latooni, — joku ylioppilasnainen tuli vastarannalla lepikon lievettä, onkivapa olalla. Koskei hän minua huomannut, vaikka pidin kohtuullista meluakin — ei ollut se mikään havainnontekijä liioin, — niin annoin olla, jatkoin vain kiireesti pukeutumistani... Suoraan sanoen, se tyttö oli vasta jolsa! Vartalo kouraantuntuvine luineen taipui hieman etukumaraan, ja pitkät kasvot toivat väkisinkin mieleen hevosen pään tai näverretyn neljänneskuun. Yllään oli hänellä jotain ruskahtavaa pien'kirjaista vaatetta, mikä huonosti sopi hänen laikulliseen hipiäänsä, kuten likaisen vaalahtavaan tukkaankin. Vanha voitunut ylioppilaslakki oli painettu reuhtakorvia myöten päähän, ja ilkeän näköisinä koukertelivat paljaat varpaat kosteain savisten helmain alla. Helmat joutuivatkin veteen huuhdottaviksi, kun hän sen enempää itsestään välittämättä istahti kahareisin kivelle onkimaan. Hupaisen pelottava olento todellakin, jonka pienissä silmissä paloi villi fosfori. Mutta oli hänessä jotain somaakin, nimittäin suu. Mehevä, kokeellaan oleva ylähuuli ilmaisi primitiivistä tunnetta ja kiihtyvää temperamenttia, huulten värikin oli kirpeänpunainen. Suun ja silmäin tuli sen vaikutti, että hänen rumuutensa muuttui vetovoimaiseksi, että ikäänkuin kauhussa naurain seurasi hänen huimia eleitänsä ja animaalista elinvoimaisuuttaan.

Olin jo melkein valmis, kun taas lehdossa rasahti, hieman toisaalla kuin äsken, taittui kuin hauras lepänoksa. Ja aivan kuin jossain huononpuoleisessa laatukuvamaalauksessa aukenivat nuoret lehvät ja puoliväliin tukevata varttaan näkyi maisteri Eric, hipiän ruusuineen, panama päässä. Osasipa paikalle! Oli tietenkin herkuttelemassa aamunraikkaudesta hänkin, — se on hämmästyttävän varhainen muutenkin, — ja vaelteli luultavasti poikuutensa lempipaikoilla. Ei voinut ajatella koomillisempaa vastakohtaa idyllisessä luonnossa kuin nämä kaksi, outo ruma naisylioppilas ja meidän hienon hoidettu diplomaattinen maisteri, joista sattuma, julmin jumalista, nyt halusi tehdä surkeata pilaa.

Nauroin latoni nurkassa, en ääneen, mutta kuitenkin koko ruumiilla kiemurrellen. Oli niin pallomaisen kevyttä, kun ei tässä tarvinnut, ei oikein sääliä, ei kadehtia, ei olla mustasukkainen.

Tapasi prinssi nyt prinssessansa!

Se hämmennys, joka maisterin kasvoille hetkeksi kuvastui, katosi nopeasti jäljettömiin heti, kun tyttö käänsi häneen katseensa vihreän piston. Luontevasti, hieman huvitettuna sentään, astui herra esiin hattuaan kohottaen ja kysyen jotenkin tutunomaisesti, mitä Isoniemeen kuului?

Isoniemen neiti siis! Ja ne olivat keskenänsä tuttuja!

Voi, sieluni, kuinka toisennäköiseksi olin isoniemeläisen kuvitellut! Tämä oli kai nyt se nuorempi, Saimi niminen, joka luki lääkäriksi.

Maisteri istahti läheiselle kivelle, ja solkenaan lähti keskustelu sujumaan.

— Kalassako?

— Jos saisi jonkun tintin?

— Taidatte olla hyväkin onkimies?

— Joka on hyvä yhteen, on toiseenkin.

— Jopa tuli!

— Ei tullut! Mutta nyt — ja nyt — heet siinä — tule, tule vaan!

Tytön ylähuuli kohosi itsetiedottomasti yhä ylemmä paljastaen keltaiset hampaat, sikin sokin suussa kuin jähmettynyt myrsky. Hyvä, että oli noin itsetiedoton ja piittaamaton muodostaan, sillä melkein helpotti katsojaa —

— Siinä ja siinä!

Hän veteli melkein perätysten muutamia hyviä ahvenia maisterin naurahdellessa hänen innolleen. Pian puhelivat he kalastuksesta ylimalkaan, ja väittelivät, mistä ja miten kutakin laatua oli parhain pyytää. Isoniemen neidillä näytti olevan suurempi tuntemus ja kokemus, mutta kyllä hän myös intohimoisen itsepäisesti puoltaan piti, pyrkien kuin todenperää sulamattomasti näyttämään olevansa miestä etevämpi. Sitten johtuivat he neidin lääketieteellisiin opintoihin, — tämä luki paraillaan kalojen pääkalloja. — Nyt vasta hän oikein alkoikin loistaa alalla, joka oli toinen kuin puhetoverin.

Olisi pitänyt jo aikoja lähteä ladostani, mutta hirvittävän noloa oli kömpiä nyt enää esiin piilosta. En olisi uskonut niiden hullujen rupeavan vielä keskustelemaankin!

Neidin jyrkkä ja särmikäs väittely näytti maisteria hiukan kuitenkin kiusaavan, kovin vähän oli hän tottunut näin suorasukaiseen, puoleksi hävyttömään tapaan. Mutta yhä oli hän kuitenkin huvitettukin. Alkoi kysellä osakuntaelämätä — nehän olivat tietenkin osakuntatovereita! — Siitä ja siitä ja päätyi viime vuoden taidenäyttelyihin Ilmeni nyt, että maisterin käsitys tauluista voitti, ollen paljon maalauksellisempi sentään kuin neidin, joka naturalistisen matemaattisesti hylkäsi kaiken mikä ei ollut luonnon pienois-jäljennös. Mutta olisipa Joonas tohtori mukana ollut, hän olisi taas nutistanut Ericinkin — sellaista se on, tiedon ja taidon laita, suhteellista kaikki.

Mitä enemmän neiti sotkeutui väkivaltaisiin syllogismeihinsa, sen hienotunteisemmin koetti Eric herra niistä päästä, varmana itsestään, yhä diplomaattisemmaksi kylmeten.

Notkeasti siirtyi hän ihailemaan neidin mainiota puhekieltä — se saattoikin olla hänen mielenkiintonsa syy. Sanoi tänä kesänä aikovansa täydellä todella suomen kieleen perehtyä ja kutsui neiti Isoniemeä käymään kartanossa.

— Oletteko kaikki sisarukset kotona? hän vielä kysäsi.

— Kotona ollaan!

— Tulkaa sitten kaikki! Tulkaa pian, tehkää minulle se ilo ja kunnia.

— Tulkaa tekin kerran meille, vastasi Isoniemen tytär sen enempää kursailematta.

He ottivat kädestä jäähyväiset, ja neiti heitti vielä hänen jälkeensä:

— Hei sitten vaan!

Maisteri pysähtyi naurahtaen, etsi kuin jotain vastaan, ei löytänyt, kohotti vielä kerran hattuaan ja katosi lepikkoon.

Isoniemen neiti istui vielä hetken onkikivellään, mutta kyllästyi kesken kaiken hänkin. Nousi pois, hypähteli ja harppi rantakiviä niin, että västäräkit ja räkättirastaat ympäristössä lentoon pyrähtelivät. Märät ristiruudulliset helmat takertuivat sääriin, limaiset ahvenet pyyhkivät sivuja —

Pääsin pois, olinkin niiden kanssa jo kiusaantunut.

Päivä paahti. Sätkynkukkain terät loistivat sulana kuin voi. Joku sudenkorento tupsahti lennostaan veteen! Lauloi ja luritti lintumaailma!

Bakkanttisen riemukkaasti nostin käsivarteni ilmaan. Kuinka ihana, hauska ja hullu oli elämä! Miten olisikaan nyt kieppua piiritanssia tuolla vihreällä alaniityllä pajupensaitten ympäri — — panien ajamana!

Äkkiä pisti tuska — voi, Pohjola ei ollut luotu dionysisiä riemuja varten —!

Yhdeksästoista päivä.

Ja pian ne sitten tulla tuohahtivatkin Isoniemestä. Maisteri oli puhunut tuomarin kanssa kutsustaan jo samana aamupäivänä, kuten sitten kuului naapuriin soittaneenkin. Kohdattuaan Saimi neidin oli hän täydellä todella joutunut suomen kielen lumoihin, niin että tämä vierailu näytti sopivan hänen tarkoituksiinsa.

Olin keittiön ikkunassa, kun nuo nyt niin jännittävät isoniemeläiset tulivat rannasta oikopolkua.

En sano nyt mitään, mutta silloin huudahdin jotain sen tapaista kuin: karnevaali! Ja sain samassa kuin valerianaa iki-rauhaksi, mitä tuli sen joukon suruihin ja murhenäytelmiin. Ei toisiin näy mikään mitään vaikuttavan, ei tapahdu heille mitään... verikosto lienee Suomessa muutenkin kohmettunut käsite —

Saimi kulki etunenässä, hampaissa timoheinän korsi, kuin innokkaasti johtaen. Hänellä oli nyt yllään musta alapuoli ja valkea merimiespusero, kukallinen olkihattu hieman takaraivolla. Hänen ympärillään oli kuin jotain 'Priki Eufrosynen' säveltä ilmassa, sen läiskyvää, hurjaa komiikkaa. Jos olisi ollut nuori mies ja muuten aivan saman näköinen, vannon sen, että moni tyttöhupakko olisi häneen päätäpahkaa rakastunut, niin väkivaltaisen iloisen vaikutuksen hän teki.

Maisteri neiti, kuten häntä kutsuttiin, vaikkei valmis ollutkaan, kulki lihavana laihan Saimin jälessä, hitaasti ja hillitysti eteenpäin madellen tupakanruskeassa pyhähameessaan. Ei ollut juuri korea sekään, kovin tummakuteinen ihminen, vartalo paksu tamppu. Ja kun sisar paremmin päästi hänet näkyviin, aivan kammahdin kasvoja, ulkonevine silmineen sammakkoa muistuttaen. Mitään valkoista ei ollut hänellä kaulassa, kuten hienon naisen tapa vaatii, sen sijaan rinnassa suuri kultakiemurainen brossi, ja kukallinen olkihattunsa istui päässä vähän hieman a la Vilhelmiina Väisänen. Savolaisperäisiähän ne muuten ovatkin nämä isoniemeläiset. —

Viimeisenä asteli Santtu veli, kuvanveistäjä, hento pitkätukka Väinämöinen, harmaa mekkopuku yllä, jaloissa virsut. On kuulemma kaksi vuotta nyt esiintynyt noin sekä kotona että kylässä. Poikasta vaivaavat vuoroin etnografiset, vuoroin uskonnolliset haaveet, ja hänen ehkä noin hieman alle keskinkertaisen suuret taiteelliset lahjansa kärsivät pahasti niistä. Kasvoiltaan näytti nuorukainen olevan puhdas kuin kielo, silmät pyöreät ja tietämättömät, suu pieni ja hentomielinen, — pikkuinen poikakaunotar, joka teki huutavaa vääryyttä sisarilleen. Että samasta mättäästä saattoi nousta noin erilaisia —! Kuvanveistäjä pysähtyi puutarhurin luo kyselemään uusia ruusulajeja, jättäen sisarensa yksin jatkamaan pääkäytävää ruokasalin parveketta kohti.

Maisteri Eric seisoi jo paljain päin alimmalla portaalla vieraitaan vastassa, allekirjoittaneen pysähtyessä oville, jotka Rosenberg oli työntänyt selkoselälleen. Saimi neiti tuli harppien vallattomasti ylös portaat ja puristi yhtä tuttavallisesti minun kättäni kuin oli äsken maisterin puristanut. Rosenbergillekin heitti kimpun aito suomalaisia käänteitä, joihin, ja jo puhuttelemiseenkin tämä oli hämmentyä aivan, Ericin hauskasti nauraessa — — Ja ruokasalissa eli varsamainen tyttö kuin kotonaan kiertäen ympäri seiniä. Saimin tapa ei ollut niinkään hullu, hän virkisti mieliä pelottomuudellaan ja kaikkipolkevaisuudellaan. Olisin vain suonut hänelle tuomarinkin ravisteltavaksi, mutta siitä ei tullut mitään. Tämä oli sulkenut itsensä kirjaston viimeiseen komeroon, kuin ollut ei ois' häntä lain!

Eric herra tarjosi portaita noustessa käsivartensa Isoniemen vanhimmalle neidille, mutta tämä ei siihen kansanomaisuudesta tarttunut.

Toisen kerran kammahdin neidin ilmettä, kun tämä ojensi kylmän, piittaamattoman kätensä. Tavassa ja kosketuksessa oli jotain luonnottoman poistyöntävää ja halpelevaa. Oliko hän vasten Saimia itsetietoinen epäonnistuneesta näöstään ja liian ylpeä itseään tyrkyttämään —? Mutta sisällä sitten, heti kun hän alkoi puhella, tai pikemmin vastaili muiden puheisiin, oli vaikutus jo hieman edullisempi. Ilmeni jonkinlaista pidättyväisyyttä ja tuoreutta väitteessä, vaikka vastaankin sanoi, — hän sanoi alunpitäen melkein yksinomaan vastaan! — jonkinlaista taidokasta sanoilla miekkailua. Hyvä oli! Äänenkäytössäkin toisinaan joku miellyttävä, verhottu tummuus, mikä hyvin sopi hänelle, kuten joskus ilmekin, joka oli kuin eri maailmojen lukko. Pian huomasi edessään olevan tavallaan uuden ihmisen, joka ei sievistellyt eikä moralisoinut aivan keski-ikäisen naisen tai vanhanpiian malliin. Jotain savolaista laissez-aller, mikä ei ole aina heille häpeäksi! En tiedä, kuinka tämän ensimmäisen vaikutukseni kuvaisin, minussa herätti tämä nainen sisäisen huvintunteen, hiljaisemman ehkä kuin sisar, mutta kuitenkin paradoksaalisen keikkumishalun, — niin kuin eivät he olisi olleet naisia oikein kumpainenkaan. Samalla kun oli varuillaan ja itse jossain ilmavammalla oksalla, teki mieli koketeerata heille, varsinkin esteettisemmin oppineelle Hanna neidille, houkutellaksensa hänestä esiin koko sielun kameleontin, jonka vaistomaisestikin aavisti hänessä olevan. No niin, ne ovat sellaisia epämääräisiä tuntuja, eihän tiedä.