Part 2

Tarjoileva Rosenberg taas, joka aikoinaan kyllä on tottunut vaikka mihin, ollessaan palveluksessa kuningatar Sofian eroitetulla kamariherralla, — hänkin aukoi suutaan kuin hauki verettömiä kiduksiaan.

Mutta yht'äkkiä hän punastui rajojaan myöden, ja uskovainen ulkona jäykistyi kuin äimä, samalla kiireesti kadoten —

Sielussani kävi käsky kuin junaa jarruttamaan —

Myöhäistä — tuomari seisoi ruokasalin ovella. En ollut ottanut huomioon askeleita hallissa, koska siellä piti olla Lempinkin.

Että tulikin tehdyksi!

En voinut muuta kuin painaa pääni tuomion piilulle —

Mutta mitä kuulinkaan —! Tuomarin naurahduksen — luontevan ja välittömän! Se osasi nauraa noin —

— Koomillista! hän sanoi. Tosiaankin koomillista. Aivan kuin jossain farssissa!

Mielenkiintoisen ja huvitetun näköisenä hän vain seisoi todeten ilmiön edessään kuten tiedemies.

Oppineen henkevyys pelasti minut tällä kertaa, — ajattelen vain hänen paikallaan talon rouvaa, minkälaista tahansa — itseänikin!

Sitten tuomari kuitenkin äkkiä totistui ja asianaan ilmoitti matkustavansa seuraavana aamuna pääkaupunkiin, — tiedonanto oli aijottu sekä Rosenbergille että minulle.

Kääntyi ja meni — meni mennessään!

Jännitys laukesi, hervottomana vaivuin tuolille, kätkin kasvoni ruokaliinaan ja itkin, itkin —

Olinhan saanut hetken elää hänen kanssaan —

Näyttää kulttuuriarvojani —

Keittiöpuutarhan takana on pieni vaaleanpunaiseksi rapattu asumus kuin joku vanha, hieno mummila ikään. Sen pittoreskin remppautuneelle seinälle painaa ruusupensas illan suussa pitenevän varjon, japanilaisen efektin.

Siellä asun, siellä on linnulla pesä, huonetta enemmänkin!

Tietäkääpä — rakastan kamaria, ihmiselämän ensi verholehteä, neliömetriä puhtautta ja järjestystä, jonka vaivalla ja tuhannella neulanpistolla on temmannut kaaoksen kynsistä. Rakastan pöydän suorakaidetta, jolla valkea paperi uneksii kuin kirjoittamaton kirje, ja yksi ainoa kukkiva kasvi tuoksuu elämän salaperäisintä mysteriota. Rakastan ikkunaruutua, ohimoillaan valkeain verhojen hulmuavat hiukset — aukkoa avaruuteen, jonka takana iäiset ajatukset kulkevat järkkymättömässä kontemplatiivisessa rauhassa. Rakastan... mutta miksi sanoisin kaikkea...

Sellaisen pyhän kamarin pöytälautaa vasten painan poskeni... Ymmärrättekö tuskan ja kaipuun, joka on sanojeni alla?

Kun tänne iltapäivin pääsen, niin kuin kaivoon uppoan, eikä ainoakaan vihamies, ei ystävä tyyssijaani tunne.

Täällä Aikaa ja Paikkaa rukoilen pysähtymään hetkeksi kohdalle minun, kurjetan, joka olen kuin kaikesta hyvästä myöhästynyt. Täällä yksinäisyyden huimaavassa kuilussa tuo tuska luokseni yhden ainoan onnen, ajattelemisen ja tuntemisen onnen. Tunsin ja ajattelin sittenkin kipeissä ahtaissa aivoissani! Muuta en saanut. Tosin hävittää päiväni sulon ja hymyn yö, ja kammonjumala Fobos, — anteeksi tämä helleninen piru täällä! — nostaa palmikonpäätä yömyssyni alta, — tunnen, tunnen, kuinka julmasti vereni aarteet valuvat kiveen kiveliöiden maassa. Mutta kun taas Koi, verraton elämän ja aineen ystävä aamulla saapuu heittäen ruusunlehden uutimen valkeaan aaltoon, pudottaen jonkun valkokirjopatjallekin pääni viereen, ponnahuttaa elämäntuli minut uutena pystyyn ja on kuin sittenkin vielä kaikki, kaikki... se ihmeellinen olisi mahdollista...

Ei minua täällä kukaan häiritse.

Vai sanoisinko sellaiseksi pientä mustaa hylkykissaa, joka on ruvennut ikkunani alle ilmestymään ja minuun turvautumaan, heti kun arvaa olevani kotona tai hereillä aamulla.

Mitäs se mossi siellä häilää? Haisteletko hyvää aamu-ilmaa sinäkin, autuaasti puistattaako virkistynyt elollisneste sinuakin?

— Nau, nau —

— Etteikö ole kukaan ruokaa antanut?

Niin naukaisee siihen surkeasti että ei ole annettu!

En elävästä muuten välittäisi, mutta tuo kissa on niin erikoisen viisas, kenen alkuaan liekin. Istuu ja tervehtii kuin koira ja muita temppuja tekee henk'elätteekseen. Se on kuin joku onneton nainen, joka harjoittelee miesten taitoja lisäviehätykseksi eikä sittenkään tahdo kelvata. —

Puske siellä mätästä nyt yhden salakan päälle! Hienolla kuonollaan muskii luiriaisia ojasta...

Tai sanoisinko rauhanhäiritsijäksi Sulo Johannesta, joka tuolla valjuissa ikäkoivuissa kottaraisten pesäuuttuja korjailee, tuulissa pelanneet koko kevätpuolen.

Jos olisin kuningatar, tekisin Sulo Johanneksesta paashini, joka sametilla ja purppuralla saisi ojentaa minulle jonkun herttuan lemmenbiljettejä. Tai kun olisin joutilaana, iloinen ja irti maasta, sitoisin lakkapunaisen nauhan hänen kauniisti sorvattuun kaulaansa ja hovineitojeni kera juoksisin ja hyppelisin hänen kanssaan pöydillä ja tuoleilla. Sillä tuon uskovaisen ulkomuoto ei lainkaan tee raihnaisen syntisen vaikutusta, päin vastoin aivan maallisen terveeltä ja aistillisen salaperäiseltä hän näyttää. Jos pukisi hänet, olisi kuin oikea herraspoika. Silmät sillä vaan on sellaiset vaaralliset, tumman sekulit suojassa varjostavat ripsien, kuin mustaa lampivettä rannan raskaiden leppien alla... Ne voivat kätkeä minkälaisen sielun tahansa, kuinka upottavan ja kavalan tahansa... minä tunnen ennastaan sellaisia silmiä, oh, ettenkö tuntisi sellaisia näkyreikiä! Ja sievyydestä huolimatta on profiilissa joku tyhmä ja typykkämäinen vivahdus, ilmeessä usein joku jurottava totisuus. Muun puutteessa on hän täällä minun viiden-minuutin-flirttini, jonka kanssa leikittelen kuin jalorotuisen koiran tai häkkilinnun kanssa leikittelisin. Muistattehan Schopenhauerin, tuon ihmeellisen ja viisaan elämänvihaajan kehoituksen, että naisen pitää alituisesti harjoitella viehätystaitoansa, ollaksensa valmis, kun tositarve vaatii. Sitä minun ei tarvinnut kahta kertaa lukea! Sulo Johanneksen apua huudetaan keittiöön puolipilalla pienimmänkin onnettomuuden sattuessa, kuten uuninpelleissä tai muissa naula- ja rauta-asioissa. Henriikan kanssa intämme, kummanko poika hän oikeastaan on, ja Henriikka on kyllin vanha ja julkea ja epänaisellinen kiipeämään jakkaralle ja tukistamaan jäykkää nuorukaista otsalle heilahtaneesta hiustupsusta. Kun Suloa on tarpeeksi härnätty, palkitaan hänet kermakaramellilla tai manteliässällä ja pääsee sillä erää. Parhaimmat palansa Henriikka kuitenkin säästää pehtorille, herra työmies Kilpiselle, — itserakkain sosialisti, joka puheissaan sekottaa kaikki maan ja taivaan välillä, usein myös saarnaten puhtaudestaan ja muusta siveydestään esimerkiksi muille, mutta jonka ainoa autuus itseasiassa on vain syödä ja syödä! »Kun on syönyt, on kuin pelastettu»! se puhki tässä yhtenä päivänä. Äiköttävä katsellakin, kuin paksu sikari, pää napsattu hiuksista poikki. Mutta sillä ihmisellä on muka jotain tekemistä ja arvostelemista minun kanssani, jotain aina keittiössä minusta niille toisille sanomista, varsinkin välilöistä Sulo Johanneksen kanssa muka — — niinkuin kuuluisi jollekulle, ketä minä suvaitsen suosia —

Herrani palveluskunta on tällä kertaa muuten hieman tilapäistä johtuen edellä käyneistä kuolemantapauksista ja muista suurista muutoksista.

Ja sai vielä yhden tilapäisistä tilapäisimmän! Tuntuu kuin olisin pettänyt häntä ja yhä pahasti pettäisin. Miksi valitsee hän kahdestakymmenestäkolmesta hakijasta yhden, jonka nimi on Arma Vieras. No, eihän se ole mikään ruma nimi, Arma Helena Vieras!

Mutta on pakko tunnustaa, että Vieras on ennen jatkoluokkain päästötodistusta otettu nimi, se entinen oli sellainen — nen päätteinen. Niin sitä nuoruutensa huimuudessa menettelee romanttisesti! Sillä se oli kuitenkin nimi, joka jo vuonna 1571 ilmestyi Savon kirkonkirjoihin, kun siellä ensi kerran henkikirjoitusta pidettiin. Sieltä muutti suku Karjalaan leviten laajalle, — tavallaan Suomen aatelia sekin! Niin, niin! En heistä paljon tiedä, läheisimpäni ovat jo lapsuudessani kallistaneet levottomat päänsä ja rauhattomat sydämensä, — se on väkisinkin synteesini heistä. Onhan niitten talonpoikain joukossa ollut joitain — — on niiden hallussa ollut ainakin — sana, ja eri muodoissa vakavasta leikilliseen. Hurjaa, intohimoista taattoa kaiketi eniten kiitän, tiedän hyvin, mitä olen häneltä perinyt, tiedän kuin tiedänkin! Suurin osa on jotenkin tuskoittavaa moskaa, uskovaisten sakkaa, omaisuudeltaan hävinneitä ihmisiä, altruistisia dekadenttejä! Vasta noin pari vuotta sitten kohtasin vanhan sukulaisen äidin puolelta ja häneltä sain kuin lahjaksi hämärän takaa esi-isiä, jotka sieluani enemmän miellyttivät, toiset aivan kuumeisesti elähyttivät. Te ehkä kerran syntyvät lapsenlapset, sallikaa nämä vaillinaiset, — ehkä lapsellisetkin! — muistot Kanta-äidin päiväkirjalle! Elollistunnettani paisuttava voima oli niin syvä siksi, että olin heissä tuntevinani monia herramoraalin vivahduksia, tukien täten omiani jo lapsesta asti ilmenneitä vaistoja. Sain äkkiä veren yhdyssiteitä väkevämpään elämään ja ylhäisempiin muotoihin, jälleen salaperäisen vetovoimani selityksen... Siellä oli runopuheisia hengenmiehiä, — mustakauhtanoitakin siis, — kellä mitä ei olisi suonissa tässä maassa! — oli aatelisia uljaita upseereita, suurliikemiehiä ja rahapohatoita, rusthollarin tyttäriä, jotka hyläten monta kosijaa valitsivat mieluisan köyhän (ehkä jo dekadenssia siinäkin). Sen suvun naiset olivat perheenäitejä, ankaroita puhtauden ja järjestyksen pitäjiä, ne laulavat, tekevät korutöitä, maalaavat, lukevat Topeliuksen ja Wecksellin runoja... Oi, kumma tähti Maa, sehän juuri sytyttääkin, kuinka syvällä on se voima, jolla sinua saan syleillä? Mitkä mahdollisuudet ovat, mikä on jo kypsää ja perittyä, mitä uutta pitää vielä hankkiman. Ylimalkaan oli niitten joukossa jo täyteen itsenäisyyteen päässeitä ihmisiä, jotka syvin siemauksin ovat rakastaneet elämistä täällä maan päällä. Ne ovat tottuneet yhtä hyvin työhön kuin vapauteen, yhtä hyvin tottelemaan kuin käskemään, surun jälkeen iloitsemaan, kärsimyksen jälkeen nauttimaan. Sellaista vastakohtain rikkautta yksin ymmärrän ja rakastan. Olipa siellä ylhäisen intohimoista erotiikkaakin, oli pelottavaa koleerisuutta, harvinaista rehellisyyttä ja suorasukaisuutta, oli itsemurhan tekijöitä ja monta muuta kunniallisuutta ja lahjakkaisuutta. En rahaperinnöstä niin olisi riemastunut kuin näistä elämää myöntävistä ominaisuuksista. Kaikki heikko ja kielteinen, mitä tietysti heissäkin on ollut, maassa mätänee, mutta positiiviset ominaisuutensa loistavat hohtokivinä jälkeläisten otsalehdellä. Ja kun heidän vikansa vain ovat olleet herramoraalisia vikoja, miellyttävät nekin minua enemmän kuin heidän orjamoraaliset hyveensä. Eräskin, suurrikkain kaikista, oli lahjoittanut rakastamalleen naiselle höyrylaivan yhtä keveästi kuin joku toinen herra olisi lahjoittanut suklaa-laatikon! Kerrotaan saman ulkomailla hotelleissa maksaneen laskut suuret kuin ruhtinaan. Äidin-äidin-isäni, papinpoika, taas oli kaupunkinsa pirtein humoristi ja leikinlaskija, ja sanotaan hänen kerran katubarrikaadillaan pysäyttäneen niin ylpeän armon vaunut, ettei olisi häntä muulla keinoin kuin mainitulla kepposellaan nähdä saanut, minkä myös armolle kysyttäissä selitti. Rohkea vietikka, oli kauniskin ollut, — hänellä taas oli poika, lemmekkäin ja lapsirakkain kiharatukka isä.

Sellaista pientä olen kuin sukeltaja hengenhädässä korjannut haaksirikkoisesta laivasta... Ei niistä kukaan muu välitä kuin minä. Minun kauttani nuo hukkuneet henget kuin rukoilevat päästä oikeuksiinsa ja kunniaansa jäälleen, minun kauttani maan kamarata jälleen auringossa ja elämänilossa polkemaan, pesemään pois Tschandalan merkin suvun otsalta, johon sen pari viime polvea niin veltosti ovat päästäneet.

Siksi, ylhäinen isäntäni, minusta tuntuu kuin pettäisin sinua, kuin en olisikaan oikea taloudenhoitajattaresi, vaan yksi noista menneiden hengistä, joka on tullut sinua arvostelemaan ja katselemaan itselleen olemisen paikkaa — —

Jokatapauksessa, kun leikki pois, välimatkan paatos siitä alhaisosta, jonka mielessä on vain kukonaskel Kristuksen ristiltä Maria Antoinetten giljotiinille, on minulle elämänehto — — elämän ehto.

Nyt en osaa sanoa enää yhtään mitään — — —

Mikähän päiväkin nyt on menossa?

Mutta — — palaan taaksepäin —

Kun tuomari oli matkustanut, heittäytyi naisväki oikein petollisesti talon kimppuun sekä sisältä että ulkoa. Uskokaa minua, olen nauttinut suursiivon haltioitumisen sakkaan saakka! Siihen asti on hyvin, kunnes tekisi mieli käydä käsiksi viivoihin ja väreihin, tehdä vähän kultaista jakoa siellä ja täällä, vähän koko kodin kompositio uudelleen — — — mutta niin pitkälle ei talousneidin valta ulotu, ei saa koskea vieraan pieteettiin —

Kun kaikki oli vihdoinkin ohi, eikä isäntääni sittenkään kuulunut, äidyin siitä kylittelemään minäkin, annoin valjastaa hevosen ja otin Sulo Johanneksen ajajaksi.

Hiukan noloina jäivät Henriikat ja muut pihamaalle lähtöämme katsomaan, kun sievinä ja tarkoituksenmukaisina istuimme sadetakit yllä uusissa kellanruskeissa kääseissä. Siinä oli pehtorikin poukkimassa, joka paikkaan se pistää nenänsä. Etteikö muka poudilla kylille päästä — he! Niinkuin hevoset sateesta särkyisi! Ei se ollut taas muuta kuin että lähdin Sulo Johanneksen kanssa, houkuttelen muka nuorukaista. Kyllä ne tiedän — kateenkodat!

Vaan haihtukoon omaan mitättömyyteensä!

Huusin, luikkasin ihastuksesta, kun ensimmäinen jyrkkä mäki laskettiin, niin että sora ja kura korkealle priiskui.

Nyt vei prinsessa paimenpoikansa!

Vaan tekeekö mitään kesällä!

Maantiellä mennä loiskutettiin hiljaisemmin, oli vastaantulijoitakin ja kärrynraiteissa roiskuvat vesijäljet. Tiepuolessa pudotteli tumma lepistö raskaita pisareita, ja edeltämme hyppelivät oheen harmaat kylävarpuset. Kuinka lepuuttavaa yksitoikkoinen, harmaa oli silmälle, vain veden märän kiillon katkaisema. Pehmeän hivelevä sateenhämy rauhoitti sielun —

— Isoniemeläiset rakennuttavat uutta pihapytinkiä, Sulo virkahti.

Katsahdin tummaa kuusikujaa pitkin, jonka pään leikkasi jäykkä sinivihreä maalaistalo. Vaikutus hieman kylmäsi — ritirinnoin seisovat ikkunat tuijottivat tylysti ja ontosti ohikulkevaan —

Isoniemeläiset niin, siinä tuli mieleen jotain —

Pian olimme synkällä pikkutaipaleella puun kohdalla, jota kutsuttiin murhakuuseksi. Se oli omituinen ja kammoittava puu seisoen tiheässä viidakossa sekasortoisella rinteellä. Sen leveät, tuuheat oksat viistivät laajalta maata kätkien alleen kuin syyn ja salaisuuden, se kuin vainosi sivukulkijoita mustilla kulmillaan. Yhdellä kohdalla aukenivat havut hiukan, runko puunsi esiin paljastaen ilkeän primitiivin puukko-piirustuksen, miehen murha-ase kädessä. Vielä oli tehty paksuja ristejä lähimäntyihinkin, niinkuin ei kammoa jo olisi ollut kylliksi.

Tuon kuusen alla ne olivat kerran tappaneet Isoniemen isännän, ja kysyin Sulolta, tunsiko hän tarinata.

Sulo kertoi, että kun Isoniemeläinen kerran talvella oli ajanut suopiikin poikki mäkeen oikaistakseen, vartosi kuusen takana hänen torpparinsa poika. Ja kun isäntä kohdalle tuli, niin sieltä pudotteli Veikka häntä seipäällä takaraivoon —

— Ja nuori emäntä jäi kolmen pienen lapsen kera —?

— Jäi kaksi tyttöä ja yksi poika.

— Olivat arvon rikkaita —

— Se vanhin Hanna neiti on — maisteri vissiinkin, ja Saimi lukee — — lääkäriksi kai se oli. Santtu poika taas on sellainen — kuvanveistäjä. Sulo naurahti kuin puolipilalliselle asialle ainakin.

Kuinka kankea ylimalkaan oli Sulo lähtiessään puhumaan välistä yksinkertaisintakin asiata. Ikävä silloin aivan, salaperäisyys hänestä katosi ja tympäsi poika kuten aivoton nainen voi tympäistä kehittynyttä miestä.

Kaamea murha oli tapahtunut noin kaksikymmentä vuotta sitten. Että ihmiselämä oli sellaisten sattumain varassa! Sehän minua siinä järisytti — päättää päivänsä, elämäntarkoituksensa, kaikki järjettömän sattuman takia! Joutua noin vaan toisen sairaan mielikuvituksen uhriksi, — torpan poika himoitsi kelloa ja polkupyörää. Ei, ei elämä ole turvallista! Miksi sitä ei tehdä turvalliseksi? Miksi ei ajatella vaaroja jo edeltäpäin?

— Kyllä niinkin, sanoo Sulo, jota saa melkein kaikessa opettaa ajattelemaan, raskasta niin.

Millainen lie Isoniemeläinen ollut, — korkean kirjakaapin ainakin jätti lapsilleen perinnöksi. — Mutta millaiseksi on se perhe muodostunut, jolla on sellainen suru kannettavana? Luulisi niiden hieman kaihtavan ihmisiä ja kuin kysyvän velkaansa vähän jokaiselta —

En tuntenut vielä lähimpiä naapurejamme edes näöltä, mutta ne vetivät puoleensa kuten kohtalokkaat ihmiset ainakin.

Katsahdin kuuseen taakseni. Nyt se siellä kyllä pysyi. Mutta kerran jalan ohi kulkiessani, tuntui kuin olisi se painanut perässä, minkä pääsi, leveät oksat maantietä laasten. Mitähän asiata sillä oli minulle?

Tulimme liikekeskukseen aseman tienoille, joka oli ihmeesti räävätty kaikennäköisillä karvariverstailla ja räikeillä uutisasunnoilla, raaka hirsiseinä vastaan paistaen. Puunpirstaa retalehti maasta ja makasiinirojua törrötti sorkat pystyssä näkyvimmillä paikoilla. Kyllä oli kiirettä nykyaikaisilla —

Mutta asemasillalla seisoi joutilasta miestä kuin piitä pystyssä. Tuo oli pimeätä, sulamattoman näköistä joukkoa, täynnä uudenaikaista lahkolaisuutta. Pari työväen agitaattoria seisoi syrjemmässä jutellen, — toinen muistutti helposti kiihtyvää vihaista koiraa, toisen naama oli lammasta lauhkeampi. Jälkimmäiseltä oli käsivarsi poikki — työmieheksi raajarikko, älyä ei herraksi —

Pari harmahtavaa tytönlunttua, rautatietyömiesten bajadeerejä, tulla kurttuili meitä vastaan, likaisenvalkeat liinat tiukasti tuhkaisilla hiuksilla. Kohdalla purskahtivat ne hävyttömään nauruun.

— Mitäs sitä riepua silmilläs pidät? huusi toinen harsostani, yllyttäen toisenkin itseänsä apinoimaan.

Kauempana oli maantie kuivempi, tienvieretkin taas somistuivat puista ja pikkupuutarhoista pienten, kuin maan multaan painautuvien asumusten ympärillä. Pehmeiden ruisvainioiden ja kaartuvain perunapeltojen yllä kyyköttivät vähän suuremmat talonpoikastalot, toiset vanhanaikaisen, vaarin-ja-muorin rauhallisina, toiset uudenaikaisen tyylittöminä ja koleina. Jonkun ränsistyneen herraskartanon ympärillä suhisi harventunut koivupuisto, naapuruudessaan muutama puolivillainen, saaliinhimoinen huvila. No, jotain katseltavaa tässä suhteellisessa maailmassa, vaikkei juuri — kaunista. Levottomuuden itiöitä oli ilmassa täälläkin, — maantiellä kulki työstä palaavia, mustia sala-ajatuksia hautovia järjestäytyneitä ohitse sähkölankapylväiden, joissa heidän kokous- ja iltamajulistuksensa voittivat. Ja rannalla tuolla, missä niemi ulkoni veteen kuin pyöreä saari, seisoi tyhjä, ontto kirkko, seinä harmaana ja silmä homeessa, järvelle kaamean älyttömästi tuijottaen, kuin ei enää mitään olisi odottanut tai jos odotti, oli se jotain hyvin pahaa. Ei maailma ollut missään entisellään, eikä ollut entinenkään hyvä. Kuin tylsän horrostelevan eläimen korina sekaantui yhä kuuluvammin lian ja hien virran kumeaan uhkaan.

Osuuskaupan kohdalla hypähdän alas jaloittelemaan. Sulo sai ajaa kääsit vaikka sinne pihaan. Hänen veljensä oli liikkeen johtaja.

Aivan kaupan vieressä kuusiaidan takana asui kunnanlääkäri entisessä apteekkitalossa. Käyn heitä tavallisesti tervehtimässä, sillä rouva on luokkatoverini — vaikkei minulla olekaan tuomarin takia iloa nähdä heitä vastavierainani.

Hiljan ne vasta ovat muuttaneetkin tänne Elman kotikylään, jota Joonas tohtori, hienon Vaasan poika (suomalainen sentään), sättii kuolettavan ikäväksi ja yksitoikkoiseksi. Luulen melkein, että tuomarin eristäytyminen on saanut aikaan jäykkenemistä ja apinoimista hieman koko tänpuolen pitäjän seuraelämässä, varsinkin kuin vielä kankea, epäluuloinen ja omahyväinen puoluehenki kaikkialla vallitsee.

Tohtorin kohdalla aina hieman epäröin, mutta sisään kuitenkin elämänhalussani menen — menen Janus-naamalla, ja — jos uskaltaisin käyttää niin korkeata attribuuttia, dionysisesti kiihoittuvana sieluna tottuneena jo vähän joka osaan tässä maailmassa.

Molemmille olen tervetullut — toistaiseksi. Rouva on ihailijattareni, sattuuhan sellaistakin elämän runsaudessa. Kunnia ei ole mikään, hän on harvinaisen typerä ja väsyttävä olento. Siinä on jotain niin kumman kalpeata ja vähäveristä koko ihmisessä, vaikka on muuten pyöreä ja kukkea nähdä, rinta kovina palleina. Suuret ulkonevat silmät tuijottavat naapuria tyhjänhyvinä, nenän paksu, kuollut motti töllöttää kalpean pikku suun ja täystekohampaiden yllä. Ja hänen odottava, kyselevä keskustelemistapansa! Tuntuu kun olisi saanut itsetiedottoman, verettömän vampyyrin käsivarteensa, kunnes poski kalpenee ja jalat alta horjuvat. Eiväthän rikassieluisetkaan naiset ole keskenään hedelmällisiä kuin tuokion. Tylsyydestä ei hän tunne mistään moraalista pahoinvointia, niin että joskus, kun esim. sattuu maantiellä kävelemään papin rouvan ja kansakouluntarkastajan välissä, vaikuttaa hän ihmeen viileältä, melkein aristokraattiselta. Tervehdänkin häntä hevosestani koko voimallani silloin, huudahduksin ja kädenliikkein, melkein yhtä rakastettavasi kuin kerran matkalla näin Gabriel D'Annunzion tervehtivän — Janusnaamalla! On Elmalle kylmä tai lämmin, uskoton tai uskollinen, aina pysyy hän samana lampivetenä, joka ei liiku eikä kehity. Tiedän hänen vain pari kertaa eläissään suuttuneen jostain pikkuseikasta, mutta niistä tulikin pimeät vihat, joita ei mitkään järkisyyt ole voineet haihduttaa. Sellainen pikkuinen vaara siis hänen kanssaan joskus, — kuten lammella ainakin.

Ja vielä pahemmin on hän tietysti tarrautunut mieheensä, jonka ikävää ja väsymystä yhtä vähän kuin uskottomuuttakaan hän ei edes huomaa. On siinä pari! Tohtori kiroilee toisinaan rouvansa höhlyyttä, ja on saanut mielestään liian kalliisti maksaa myötäjäiset, apteekkitalon, kuten myös hieman ennalta nautitun rakkauden, naimislupaukseen sidotun. Itse kuuluu sentään intelligenssiin, omaa hieman nimeäkin maailmalla musiikkiarvostelijana, paikkakunnan esteettisin seuraveikko. Kyllä hän nyt jo vaihtaisi naisensa vaikka köyhään, mutta mielevään ja viehättävään tyttöön. Sillä köyhän jos otti, piti sen ainakin olla kaunis, että loisti! Joonaksen kaltaisia miehiä on paljon nykyaikana, ei ole mikään poikkeus. Eivät lahjoinensa kestä aineellista taistelua, myyvät itsensä. Ehkä aika on liian kova? Hänen kanssaan on kuin kiikkulaudalla, milloin ylhäällä, milloin alhaalla, mutta ei hänen paikanmuutoksistaan tunne luonnollista vastakohtain ja äärimmäisyyksien välttämättömyyttä ja raikkautta. Sama lääkärinäkin, milloin erinomaisen tarkka ja tarmokas, milloin suorastaan rikoksellisen veltto ja haluton. Mutta kun hän laulaa 'O, du alte Burschenherrlichkeit...' unohtaa kaiken ja on vähällä artistisesta ihastuksesta lentää hänen kaulaansa. Ehkä jumala sitten on aikonutkin hänet joksikin edesvastuuttomaksi musiikki-ihmiseksi. Miellyttävä ulkomuoto, vartalo sujuva ja malleva, korkea pohjalainen profiili hieman pehmennyt, korkea otsa hieman avuton. Huulet pienet, mutta pehmeät ja herttaiset. Siinä sitä jo onkin! Välini hänen kanssaan ovat jo edellisestäkin päättäen mitä keikahtelevimmat. Toisinaan on hän melkein ihastunut, toisinaan aivan ilkimystynyt! Milloin kiittää milloin laittaa — usein ilman logiikkaa. Sen pahempi! Ollen sitten vielä sangen altis suggestioneille, saattaa seurassa tapahtua, että Joonaksesta tulee äkkiä selän takana Pietari ennenkuin kukko kertaakaan kiekahtaa. Ja kuitenkin on hän valistunein ja henkevin ihminen paikkakunnalla, ainoa joka senkään vertaa tulee kysymykseen — niin hämmästyttävän köyhää täällä on. Ei todella ainoatakaan, josta ajattelisi, no, tuo on mies!

Elma oli eilen kanttorilla neulomaseurassa, Joonas yksin kotona.

Eteisessä sanoin jotain, mikä itseänikin heti harmitti, että muka olin niin kauan ollut keskihakuisuusvoiman vaikutuksen alaisena, että teki mieli jo heittäytyä keskipakoiseksi —

Joonas luuli jotenkin olevan kysymyksen meijeristä, enkä tiedä, kuinka tympäisevä väärinkäsitys siitä syntyi. Niin voi vain yksinäisyydessä pingoittua.

Mutta pian säteilivät hänen pienet silmänsä herttaisesti jälleen, hän olikin oikein hyvällä tuulella. Pehmeä, nauhoitettu kotipuku kohotti hänen ulkonaista hienostuneisuuttaan, — ja hipiäkin, — hoiteleekohan se sitä hajuvesillä oikein?