Part 1

PALKKAPIIAN PÄIVÄKIRJA

Romaaninovelli

Kirj.

AIN'ELISABET PENNANEN

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1918.

»Palkkapiian Päiväkirjan» omistan. rakkaalle ystävälleni, julmasti poisniitetylle runoilijalle _Juhani Alarik Siljolle_.

Ikuisesti kiitollinen _tekijä_.

Kesälehden, kesälehdon, iltalinnun aika...!

Oh, itse pellon oja, laitimmainen jokioja, lätäkkövesi on mielestäni onnellisessa tilassa nyt! Mustat luiriaiset luistelevat sen kimaltavaa pintaa, uskotellen tänne kammarputkan ikkunaan, että sadetta vuovaa! Pelästyin nimittäin äsken ojan vesirenkaita, kunnes käsitin ne noiden hauskojen itikoiden aikaansaamiksi, piirustelijoiden. Eipä ei, ei viskele tänään taivaani armas harmaita pisareita, ei ole pilvi synkän yöpeä, vaan hohtava ja helakka kuin jumalan pumpulipaali — ja ääretön Päivä, mustain vaarujen alla kauvan kuhkaillut, nyt paistaa niin hyvälle kuin huonollekin ihmiselle!

Kuparille hohtaa kyntömiehen purriparta, ja kartanon pellon kasoilla on suklaan ja mustikan karvainen kiilto, varjot tummaa silkkisamettia. Aina jostain näköpisteestä on rumakin kaunis! Oi, koko avaruus on ihmeellistä ainehiukkastanssia, ja kaikki, kaikki mukana kieppuu!

Kesä tulee! Kesä tulee!

Uu-uu! Pillillä huudan, kesä tulee!

Poimulliset hiirenkorvat jo oikenivat pieniksi pihkalehdiksi, iloisesti liplattavaisiksi, ja minun ja kaikkien lehmien ihastukseksi uusi ruoho voittoisasti viheriöitsee yli vanhan kellanlikaisen takun! Nuoret siansilmät kallistelevat kuin nurmeen hukkuneet tähdet, taivaan lyöttämät kevään ritarimerkit.

Syttyy, syttyy minunkin sydämessäni ilon tanssiva tähti, enkä minä muuta järkisyytä tunne kuin tämän iäti palaavan elämänkevään! Kun nyt vaan voisin kyllin hartaana sen vastaan ottaa, nöyränä kuten yksi niistä kaikkien piilokkaimmista.

En yhtäkään lehteä leviämään päästä, en sipulinsylkkyä avautumaan, etten olisi mukana sitä tapahtumista toteamassa, sen yllä kiitollisuuttani henkimässä.

Oi, ollappa itse tuollainen tuore nuori ruoho, pienoisin lehtivihreähiukkanen, joka ilman hiilihaposta viiniä imee! Polvillani tahdon vielä kerran olla kaiken kauniin ja kultahenkisen edessä, maassa martaana rukoillen — — — elämä, elämä, ole vielä kerran luonani!

Tämän kerran — — — vaikka olenkin jo niin vanha — niin vanha, ettei se ole ikinä tottakaan!

Kesän toinen päivä...

Nimitin tämän paperivihkoseni »Palkkapiian Päiväkirjaksi», vaikka arvo- eli korkonimeni onkin oikeastaan — taloudenhoitajatar! Eipä huimaa vaikka yleneekin! Ollaan nimittäin erään ei vallan vanhan hienon, oppineen palveluksessa maalla sukukartanossa. Kuinka minä, vapaitten ilmojen tumma lintu, kerran jouduin maanpäälle virkapaikkoja peräämään, on pitkä ja piinallinen juttu.

Huomasin nimittäin muutamana päivänä, ettei sitä tässä tyhmässä maailmassa pelkällä viisaudellakaan elä, kuten nuoruuden huimuudessa kuvittelin, aikani ja onneni odotin. Ja olin jo niin retkunsekainen katsellakin, etten päivin ilennyt enää ihmisten joukossa liikkua, vain hämärissä ja roskailmoilla asioilla hiivin. Nälkä ei näy, mutta koreus näkyy! Ja olihan niitä papereita ja kursseja jos jonkinnäköisiä, niin että sainhan paikan, kun astuin orjan siloihin — — —

Suurenmuhkea on talo, jonne jouduin. Kunnianarvoisine muotoineen se lepää niin varmasti kuin polviaan myöten maan savessa. On kuin rakentajaa aikoinaan olisi inspiroinut vanhan suvun vakaa valta, etuoikeus ja muu lumovoima. Puhdistettuna ja pyntättynä katselee se yli yhtä hienostuneen ja koristeellisen puutarhan, yli vanhanaikaisen ylimyspuiston, siltoineen, huvimajoineen ja muine mukavineen. Takana taas soljuvat pehmein, loivin viivoin vanhat viljelysmaat metsäsaarineen kohti suuren sisämaan järven rikkaita rantoja. Ja Pohjoisella suunnalla on kumpuilevia korpimaisemia, melkein kuin Lapin ilmassa tuntuja.

Suojassapa on isonrikkaan katon alla! Ei työn orjuutuskaan kova. Aamupäivät sentään aherra ja heilu, — huolenpitoa ja valvomista monenlaista, ikävä talousmenokirja ja hauskat ruokalistat herrasväille, joita on yksi ainoa, aatelinen isäntäni tuomari... (suvun nimi on niin tuttu, ettei sitä uskalla edes päiväkirjan lehdellä mainita). Semmoistakin, nämä naisten työt, eivät näy ennenkuin tekemättä! Mutta onhan nyt lysti olla »naisellinenkin» kerta, koetteeksi oikein kuntoihminen!

Apulaisinani on keittäjätär, savolainen neiti rullikka, jotenkin talon tapoihin tottunut ihminen ja ihan mahoton mestari — ellei olla turhantarkkoja! Sisäkkö taas nuori, korea tyttö, Lempi nimeltä — varmaankin arin ja hienotunteisin heistä, mutta hieman murtunut ja alakuloinen, no, sillä onkin selkäranka poikki, omat tarinansa! Jos Lempi hieman pysähtelee pois tästä murheen laaksosta, niin asiatyttö Siikri taas lentää kuin piiskan siimalla. Toistaiseksi ovat välit niiden kanssa hyvät. Henriikka, keittiön pää, on aivan ruotsinkielellä (ollaan hieman degeneroituja herrassukuja!) vakuuttanut minulle jo kaikennäköistä ystävyyttä ja rakkautta. Kunhan vain kestäisi! Se vanha impi-hossa on jollain tavoin lapsellisen sulokaskin, supistelee suutaan tötterölle, kurkistaa silmiin, kyselee: »Tykkäättekös vähän Henriikasta?» Ja kun naurain myöntää, niin jo kokoo liepeensä, pyörii lattialla, lyhä sääri villasukassa paksuna kuin tukki, ja hoilaa:

— Huhhei, heipataan, Heikki tanssii ja laulaa!

Jos vain olisi aina vilpitöntä, mutta talossa on naimaton pehtori, noin parikymmenisen Henriikkaa vihreämpi miehenjurri! Mene tiedä sellaisten vihreydet sentään, nainen on ainakin tässä tapauksessa eloisampi.

Paras muuten, ettei kovin sisartelisi niiden kanssa, sotkeutuu sitä sittenkin — meillä! Meillä on vähitellen kaikki korvia myöten upotettu kansaan, — meillä ei saa olla muuta kuin yksi säätyluokka, hänen vintiömäisyytensä kansa! Ja naiset paremminkin, eri kehitysasteetkin, monine yhtäläisyyksineen ja muine kurjuuksineen hukkuvat vielä turmelevammin toisiinsa kuin miehet, näiden suuremmasta veljeydestä huolimatta.

Mutta ellet ole kuuromykkä, niin kenen kanssa täälläkin puhut, ellei palvelijatarten? Vanhalla suomalaisella herraskartanollakaan ei ole kohta muuta tarjottavaa kuin »kansaa» —

En muuten moittisi. Kello kolmesta kuuteen olen joka päivä aivan vapaa, omaani aika.

Ja kun kello viittaakin kolmeen, tunnen sieraimissani kuin onnen haikua. On silloin kunnia istua isäntäni kanssa uljaassa ruokasalissamme ja kumota kuppi ehtaa jaavaa, mikä ei olekaan vallan tavallista kahveevettä! Istun tavallisesti jo valmiina tuolillani, haaleimman ja vaatimattomimman näköisenä, kun kynnykselle ilmestyy talon herra, hienoa, vanhaa rotua, pitkä kuin honka. Hänellä on hyvin henkiset kasvot, täynnä tarkoituksenmukaisuutta, vaikka ilme ja tunne jotenkin verhottu. Koko ryhti on ylpeänpuoleinen, olematta kopea. On aivan kuin suvun alkuperäinen skandinaavilainen korkeakaarisuus ja mahtipontisuus olisi vuosisatain kuluessa hieman litistynyt suomalaisen sordiinin ja painostuksen alla. Liikkuu luontevasti ja itseoikeutetusti kuten se, joka on syntynyt valmiiseen, häntä varta vasten tehtyyn maailmaan. Tulee, kädessä tai kainalossa aina jotain luettavaa, lähenee vauhdikkaasti, nyökkää hieman, pysähtyy — poikkeaa ikkunaan. Luo silmäyksen ulos kuin vasta nyt ilmoja katsoen, vilkaisee puutarhaa ja maita, — ah, millaisia maita! — katsoo taivastakin kuin pala sitäkin olisi hänen! Istuutuu ja sanoo jotain tai on sanomatta, mieluummin sanomatta. Sitähän on! Näkee selvästi, että jossain ajatuksen sisämaailmoissa se elää, ei hänen äänettömyytensä paljon poseeraavan vaikutusta tee. Kovin sille lienee mieleisiä kirjat, kaiken maailman kulmilta tulee harva se viikko uusia runsaita lähetyksiä. Hallin pöydällä postin saavuttua tuoksuu aina hieno esteettinen aroma, välistä hyvinkin kiihoittava... Kuinkahan kävisi, jos siltä näppäisi pois tuon vuosikymmenisen huumausaineen? Luhistuisiko kokoon hänen sielunsa, joka on toisten unelmista ja rakkauksista rakennettu, vai puhkeisiko sen reunaan vaaleankalpea metsäruusu? Olen elänyt talossa muutaman kuukauden, mutta isäntäni ongelma asuu yhä hänen tummateräisten silmäinsä verkkokalvon takana, tuijottaen ohitseni vieraasti ilmaan. Ehkä tuntee itsekin itsensä vieraaksi ja yksinäiseksi tässä maailmassa, missä ei mikään ole edes niin kodikasta kuin ennen. Kaikkein vähimmän luulisi noin rikkaalla ja ylhäisellä enää hyvän olevan, pahoitettuna alituisesti kuulemaan ikkunansa takaa kumean uhkaavan sosialistisen melun. Talon rouva lepää jo ammoin haudassa, — ainoa tyttärensä on kaukana Visbyssä tohtorinnana, — ainoa poika elää melkein yhtämittaa ulkomailla pitkillä opintomatkoilla, ruotsia puhuva vanheneva herra jotenkin supisuomalaisessa seudussa, jota hänen uusmaalainen verensä ehkä maksaa myöten vierastaa!

Huonotapainen ei missään suhteessa ole. Äkäinen, pikkumainen ei myöskään. Kaikki ulkonainen meillä on aivan honnette. Mutta muuten vaan on niin eristäytynyt ja itseensä sulkeutunut kuin maailmasta poikki. Voi, olla poikki ihanasta maailmasta, kun on mies, rikas, mahtava! Kuinka raskitseekin! Eikö hän tunne, käsitä? Millä hetkellä tahansa voisi painaa rintaansa vasten kuumimman kaaoksen, millä hetkellä tahansa tähdet taivaalla piirihyppyynsä kutsua! Mutta hänen epäpersoonallisuutensa ei tavoittele toisilta ihmisiltä mitään, ei rakkautta, ei ystävyyttä, kunniaa! Täältä ei kyliä juosta, vierailta tänne kuin pääsy kielletty. Kaikkein tärkeimmät asiamiehet joskus ottaa vastaan, muut saa hoitaa vanha miespalvelija Rosenberg, minä, pehtori tai puutarhuri. Ruotsalainen Rosenberg silkoisine kalannaamoineen on yhtä äänetön ja näkymätön kuin herransa, oikea salaisuuksien hauta. Kartanoa asutaan mallikelpoisesti, mitenkäs muuten, onhan hoitajia ja työntekijöitä vielä, ajan napisevasta hengestä huolimatta. Väellä on oma tupansa ja emännöitsijänsä tuonnempana tien varrella. Mahtuuhan, mahtuu tänne elämätä!

Väen kohtelu meillä on vailla sentimentaalisuutta ja itsepetosta. Herra puhuttelee joskus sivumennen työmiehiäänkin, mutta muuten on kuin ei edes huomaisi niiden muuttunutta mieltä. Mikäli tiedän ei kartanon mailla mitään erikoista kurjuutta olekaan, toista on esimerkiksi jo heti naapuri Isoniemen tunnontulella. Ainahan korjauksia ja parannuksia voisi tehdä. Usein asumusten sivu kulkeissani meneekin huomattavia sekä taloudellisia että kauneudellisia aatteita aivojeni läpi. Mitenkä kaikki, kaikki voitaisiin saada paljon kukoistavammaksi!

Mutta se, joka luulee, ettei isäntäni hiljaisuudessa kokisi mitään mielenliikutuksia, ettei hänellä olisi intohimoja lainkaan, erehtyy. Hänen kirjastonsa on kuin täynnä tapahtumia, henkisiä tietenkin. Välistä kun tulee sieltä ulos, näkyvät mainingit poskipäillä, hän punottaa kuin kuparikattilan syrjä, silmät lasisilmien takaa, joita lukiessa pitää, äveriäinä kiiluu. Ei se silloin ketään katso, eikä siihenkään uskalla paljon vilkaista... vaikka ylimalkaan sähkölle herkkä hermosto aivan vapisee tästä virtojen ilmeisestä läheisyydestä. Sen on huuletkin silloin kuin entisestä paisuneemmat... nuo voimakkaan kaarevat huulet, jotka nykyhetken hillityssä alistuvaisuudessaankin ilmaisevat painaneensa vain pitkiä luovia suuteloita... Kuinka paljon varmaankin nainen on voinut häntä rakastaa! Toisinaan on suupielessä joku halveksiva, kyynillinen vivahdus, kuin että ei kannata tuhlata mitään tälle pötyiselle maailmalle! Missä ja milloin ja mistä syystä herra on katsonut niin syvälle pahan likakaivoon? Omasta kohdastaan ei tiedetä mitään erikoista, ei mitään järkyttäviä yhteentörmäyksiä ulkomaailman kanssa. Nuorena juristina istui pari vuotta hovioikeudessa eroten jo ennen sortovuosia maatilalleen. Arvoitusta siis kerrassaan tämä omituinen elämän-antipatia. Sillä eikö olisi väärin ja miehuutonta kostaa koko ja kaikelle yhden, vaikka rakastetunkin rouvan varhainen, mutta luonnollinen kuolema — jos sitä olisi se hänen pahansa?

Merkillistä vain, että on niin rottuva ja jäntevä, vaikka syökin kuin mikä fröökynä justaan minun hienoja pedagogisia herkkujani, — rippusia kerrassaan! Sen sijaan se kyllä muuten hoitelee itseään, mylleröi, ratsastaa, kävelee. Kerran näin hänen miekkailevankin Rosenbergin kanssa, — ja olipa koomillista, Rosenberg näytti aivan hassulta. Mutta kun herra istuu satulassa, atavistisen juurtuneesi kuin mikäkin August Väkevä!... naurattaa... yksi sen nimistä on August... Berndt August Alexander...

Alussa meni mieleni hänen käytöksestään niin pahaksi, ettei itku kaukana. Saishan sitä nyt vähän prinsipaalikin jutella ja jonkun lauseen pätkän heittää arvoaan kadottamatta, sinistä vertaan sokaisematta! Enhän arvaa, kuinka ankarat sen eugeniikat ja muut rotuopit ovat, — sillä on paljon sellaisiakin kirjoja —, mutta jännittävää vain olisi tietää, missä määrin tämä meidän rantaruotsalaiseen sukuun kuuluva ylimyksemme katselee minua tuntematonta suomalaissyntyistä naista kuin puhdasta alaluokkaa ja Tschandalaa ainakin. Onhan kaikki vastaani ja kuin varjoa vain, satunnainen palveleva asemani, huomattava köyhyyteni ja luultavasti ulkomuotonikin, liian vaalea ja suomalainen sekin, vivahdus mongolia kuitenkin! Koulut ja tutkinnot eivät heille mitään merkitse, eivätkä voikaan, koska ne kerran läpäisevät kaiken raaka-aineksen. Ja muu sisäisiin seikkoihin perustuva veren kapina ja oppositsioni ei tietysti ole niin kädenkäänteessä valaistavissa. Siten alussa monella tavoin itseäni kiusasin, kunnes tänne kerran saapui orpanoimaan suvun vanhoja tätejä ja muita hienoja muinaisesineitä, joukossa sellainen nuori eronnut rouvakin, musta rypäle, että olisi luullut talon joka nurkasta syttyvän. Ei syttynyt meidän tuomari! Karussa eli melkein kuten ennenkin päivänsä, toimitellen vain jos jotain ajankulua vierailleen. (Se samainen rouva panetti muun muassa minut voitelemaan parfymeeratuilla rasvoillaan hiuksiaan, niin että olin kuolla inhosta ja kosketuksesta, varsinkin koska ihanteeni ovat aivan puhtaat silkinkuivat hiukset). Kohteliaisuuden kardinaalihyvettä eivät jäykät suomalaisemme juuri viljele, ovat sitten ruotsiapuhuvia tai mitä. Kysyn, onko naisella hauska täällä tuhantenjärvien ja kuhnureiden maassa? Aloin pitää herraani hieman silmällä ja huomasin hänen rikkovan myös omaa arvokasta itseään vastaan, kuten syödessä (hedelmiä esimerkiksi), joskus juodessa, yskiessä, — ynnä muita sellaisia pieniä pilkkuja. Tässä muistaissani täytyy ihan kertoa, etten ole koskaan ennen enkä jälkeen nähnyt kenenkään niistävän niin kauniisti kuin oopperalaulajan John Forsellin. Olispa tuomari sattunut siihen kirkkokonserttiin Helsingissä, missä kuuluisalla baritonilla oli nuhaa. Hänen äänensä oli kylmä mielestäni kuten teräs, kova ja armoton kuin hänen rautakuula-päänsäkin, mutta kerrassaan olympisesti hän niisti, — verrattoman hienotunteisin, viipyvin liikkein ja aivan äänettömästi kuin olisi ruusunlehdeltä kastepisaran pyyhkinyt! Ihmislapsi, joka osaa niin niistää, herättää unelman etikettinsä täydellisyydestä. Tuo välttämätön etiketti, josta pidän, jonka mukaan elämä on kuin menuettia vaan, suloista, kevyttä ja rytmillistä!

Vaan kirjanoppinut isäntäni ei aavista, että hänen rinnallaan sellainen hovimestarinna valvoo. Ei ole mikään elämän arvioija tämäkään oppinut, olen sen huomannut, ei saa selkoa naapurinsa olemuksesta, ennenkuin se ehkä olisi avattu ja levitetty hänen eteensä kuten tuore, painomustetta höyryävä korrehtuuri.

Jotain hän joskus kuitenkin kysyy:

— Joko vanha kellari on puhdistettu homeesta?

Tai jotain muuta sellaista asiallista. Vastaan tarkkaan kuin valalla, että katto vielä on raappimatta, en tiedä, miksi pehtori otti sieltä miehen. Käsittää nopeasti joka asian, vaikealuontoisimmankin, kun se hänelle vain sanotaan. Ei kummastele, päivittele mitään, värähdä ei, vaikka mato kaulasuonta kiipeäisi. Ei ole afektien ihminen. Mutta annappas, kuinka hyvä muisti sillä on, mikä on tehty ja ei ole tehty, niin ole niin hyvä ja vie loppuun vaan! Ja miksi ei hänelle veisi! Välistä tuntuu kuin voisin hänen takiaan vaikka Saharan erämaata kahlata.

Ja äkkiä, kuten on tullutkin pöytään, äkkiä taas lähtee, anteeksi pyytämättä! — jumalan kiittämistä markkeeramatta, se panteisti-monisti. Kermainen maitolasi kädessä pakenee jälleen sisähuoneisiinsa, missä kirjojen henget hulmuavat häntä vastaan suloisemmin kuin viini, nainen, rakkaus —

Menee mennessään!

Oikaisen itseni ja hymyilen. Nyt alkaa minun elämäni. Nyt olen minä lady, pitkä ja kalpea, vierelläni haaveen vinttikoira.

Ruokasalimme on vanhanaikainen väreiltään, ruskea kuin joku dysseldorfilainen taulu. Iltapäivin, kun aurinko hiljaa soutaa läntisen järvimaiseman taa jättäen vedenrajan ja metsärinnan sanomattomaan ikävään, joutuu huone väkevän kellahtavaan katveeseen, salaperäiseen valaistukseen... Pikkuinen höyrylaiva huutaa Isoniemen laituriin. Se kuulostaa kuin, — onni tulee! Olkaa varuillanne, onni tulee!

(Vaikka filosofi pilkkaa naista onnen unelmista ja sanoo hänelle, että rakkaus on idiosynkrasia vain —!)

On niin ihmeen turvallista kuitenkin. Kaadan tipan lisää, ompelen hiljalleen. Tänne ei kuulu muuta kuin puiston kähäröittyjen koivujen kumea valitus — — etteivät muka hekään koskaan oikein saaneet onnen siivestä kiinni...

Onko tälläkin suvulla kärsivät naisensa?

Vasemmalla seinällä on auringontäplä pudonnut jonkun esi-isän, kunnianarvoisan piispan korvaan. Se nyt katselee minua mustilla pippurisilmillään kuin jotain epäilyttävää olentoa ainakin, jotain satakertaisesti kirkoteltavaa — — — pappi ei ketään niin vihaa kuin — — — mutta jääköön sanomatta! Ihmeellinen äijänkuva muuten suukin sellainen paha, alahuuli synkkä mokkula, ylähuuli kuiva ja kylmä. Eikö herra ole koskaan nostanut katsettaan taivasta kohti, supistanut sieluaan rukoukseen sisimmässään huoaten, kunhan löytäisin oikean ihmisen tien! Hän on vain menneisyyden voimaton, pittoreski varjo, mutta hänen kauttansa pujottelee musta suoni tämänkin suvun lihaksissa, muuten niin maallisesti etevän, — niin eteviä kuin suvut nyt meillä ovat.

Yöpeän mustakauhtanan naapurina on mairein neiti caritas, melkein liiankin mäihä, suurisilmäinen nuori kreivitär, luinen rippivirsikirja puikkopäisissä sormissaan, hoikat kuin hämähäkin koivet! Ah, hänen viattomuutensa ei ole tarvinnut niin paljon pahaa tehdä tässä maailmassa kuin kirppua tappaa! Nuo jalansukkulat eivät ole koskaan viekkaasti ratkeilleet omaansa etsiäkseen, nuo huulten vaaraimet vastanneet vain valmiina tuodun sulhon suuteloihin, — ja tuo aatelinen pikku vokonenä ei kadottaisi itsetietoisuuttaan nykyajan röyhkeimmänkään oklokraatin edessä — — —

Onko myöskin ollut eloa aivoissansa, kujeita sydänsopessansa? Muistelen Puschkinin Lisavetaa — —

Muista erillään, pyöreissä empireraameissa, on hieno vanha pastelli, johon silmäni useimmin hiipivät...

Katselen sitä niin, että toisinaan tuntuu kuin jotain heiltä varastaisin...

Äiti siinä kuvassa istuu puolikasvuisen poikansa kanssa. Ei mikään huono, surunjäytämä äiti, vaan oikea pesäemo sellainen, kohtuullisen korkea ja rehevä. Ja silmissä kuitenkin joku henkevä virinä, kuin joku etäinen merenranta häntäkin vetäisi, sykkisi melleän poven peitossa joku levoton valtimo sentään, — oi, sieluni, niin! Hänenkin tarinansa on pilkuton kuin pesusta otettu palttina, muistonsa kuin morsiusharsolla peitetty ruusukimppu. Mitä tiesi hän tästä maailmasta! Hyväpäisen herttainen professorintytär valitaan ensin yleiseksi seppeleensitojattareksi, kruunataan nuoruuden ja kauneuden kuningattareksi, soljuu sitten kihlausajan suloisesta salmesta avioliiton ulapan vaihtelevimpiin rytmeihin — koko ajan purjetuulessa! Saa rauhassa rakastaa ja kuhertaa ja vihdoin synnyttää paraativuoteella, sekä lääkärin, kylämuorin, että oman miehenkin poateroidessa! Onnellinen isä oli nimittäin itse kylvettänyt ja kapaloinut ensimmäisen lapsensa tytön, kuten toisen ja viimeisenkin pojan.

Kyyhkyspari, armaat ihmiset!

Ja ikäänkuin tämän äidin ja kaikkien noiden toistenkin naisten, jotka miltei poikkeuksetta ovat jollain tavoin kauniita, suloisia tai arvokkaita — todistaa, että suvun miehet ovat kulkeneet silmä kovana — ikäänkuin näiden yhteinen lemmenkukka ja saavutus on tuo puolimittainen, hehkuva poikanen äitinsä sivussa. Välittömästi herättää hän vertaukset ja kuvat, joista niiden silmiin pistäväisyyden takia mehu on ammoin imetty. Kasvojen heijastukseksi on muotokuvamaalari antanut hänelle käteen puoliauenneen ruusun. Sillä niin poika kuin onkin, ruusua ja kukkaa hän eniten muistuttaa. Sinimustia silmiä jalosti välähtävine valkuaisineen sanoisi helmiksi, ja hivelevän pehmeätä on kulmien ja ripsien noki. Kiharat uhkuvat kuin jotain erikoista syntyperän kuumuutta, posket ja leuka ovat sellaiset lohot, joihin itse Veisu kompastuu. Synti, että miehen alun pitää olla niin korean! Minulle anna!

Keitä ovat?

Talon rouvavainaja ja nuori herra, maisteri Eric lapsena. Ne ne ovat! Sanomalehdistäkin tiedän, että maisteri on nyt Espanjassa tutkimassa maan laulurunoutta. Odotetaanko kotia kesäksi vai ei, sitä ei tiedä kukaan, eikä voi keltään kysyäkään.

Meidän talon nuori herra hän on! Onko nykyään sellainen Adonis tai muu Paris kuin kuva lupaa, siitä en myöskään saa selkoa. Viimeisiltä ajoilta ei näy missään valokuvia, eikä Henriikasta, jolta näitä urkin, ole plastikoksi sentään.

Tunteeko isä pojassa vaistonsa vahvistetuksi ja nauttii hänessä seuraukset rakkaudestaan kirjaston haamuihin...? Hänen takiansa elää ja odottaa —?

Äkkiä säpsähdän — parvekkeen oven lojahuttaa tuuli seinään...

Vaistomaisesti huokaan, kokoon neuleeni ja astelen ulos.

Yhdestoista päivä.

Eilen sitten jännitys purkautui omia teitään, kuten odottaa saattoi.

Sadetta on pitänyt koko viikon, en ole päässyt edes ulos retkeilemään, ja yhä vieläkin seisoo pilvi siellä niin jynkkänä. Ränneistä roikkuu pitkiä vesiä ja rapakoisilla teillä ryöjää itsensä.

Sitäpaitsi alituisesti luonnon parmailla riippuminen —, lopuksi antaa sekin pelkkää selluloosaa, varsinkin suomalainen luonto!

Niin että kärsivällisyys oli ihan äärimmäisellä rajalla —

Jo aamiaisella pistin tuomarin kukkamaljakkoon hänelle vähän näköisiään, pari takkiaisen nuppua ja muita sellaisia tuimia ruohoja samalla kun itselleni taitoin yhden heleän relleän ansarikukan.

Syötiin. Pistellä sipostelin niin pieniä linnunpaloja suuhun kuin olisi koko ajan ollut varottavana mitä henkevin vuorokeskustelu ja kaikunut se kolminkertainen schopenhauerilainen pöytänauru, välttämätön sulatukselle. Tinki mieleni jollain tavoin kujeilemaan ukon kanssa. Vieläpä huokasinkin puoliääneen, niin että hän kuitenkin vähän katasti syrjäsilmää, vaan silloin ei Busternaamani enää virahtanutkaan.

Ei siinä kuinkaan käynyt! Tuomari nousi potkasten mennessään ruokapöydän jalkaa —

Mutta se iloinen peto, joka sieluni häkissä niin pontevasti oli noussut, ei enää laskeutunutkaan.

Sulo Johannes, meidän puutarhaoppilas ja keittiö-lemmikkimme, pitkä sorja poika oli tullut parvekkeelle askaroimaan krassilaatikoiden kera. On varakas perijä, harjoitellen maataloutta omaa tilaansa varten — siksei häntä oteta joka kerta työssä niin vakavasti, vaan ilveillään kanssaan koska sopii. Nyökkäsin hänelle nytkin, kunnes sain hänen vähän vääntämään suutaan — — on nimittäin sivumennen sanoen 'uskovainen' —

Salamannopean mielijohteen vallassa, tuhmaa kertoa, mutta tuomarin luonteenkuvauksen takia täytyy, ja samalla on koko juttu ainoa, ainoa ulkonainen elämäntapahtumani täällä — niin — kaivoin puuterivipan laukustani, kastoin sen pihvikastikkeeseen ja aloin taskupeilin avulla maalata kasvojani, — kummailla noin, hullua maailmaa hulluudella heijastaa!

Valmis tempera taas veti mukanaan tylsän ilmeen ja kiittimet ristiin, hyvä sakramentti! — huvittaakseni beteliläisnuorukaista, joka elämänilosta kaukana, kaukana kiertää —

Sulo Johannes ei ollut ensin uskoa kurjaan näköaistiinsa, joka on sokaistunut haudantakaisiin tuijottamisesta, vaan hiipi lähemmäksi melkein lasiin kiinni, kunnes äkkiä joutui, tuskallisesti aivan, nauruhermojensa uhriksi, jotka nekin olivat yhtä tottumattomat väkevämpiin ryyteihin. Säälien ja halveksien näin ihmisen läpi —