Part 11
Minä hillitsin itseäni hyvästi — vain sillä tapaa sain jotakin tietää.
»Oliko siinä leikissä jokin nainen mukana?» kysyin välinpitämättömästi.
»Olipa niinkin, ja vietävän korea naikkonen lisäksi», hän sanoi. »Te olette nähnytkin hänet.»
»Ahaa — se taisi varmastikin olla eräässä teeseurassa, jolloin teidän ystävänne sattuivat joutumaan väärälle puolelle pöytää.»
»Mitäpä muuta voi odottaakaan sellaisilta poropeukaloilta kuin Detchard ja de Gautet ovat? Olisinpa suonut itse olleeni silloin mukana!»
»Noo — ja herttua sitten sekaantui teidän leikkiinne?»
»Ei», vastasi Rupert miettiväisesti; »aivan niin ei juuri voisi sanoa. Minä se pikemminkin tahdoin sekaantua hänen leikkiinsä.»
»Pitääkö tuo nainen sitten enemmän herttuasta?»
»Sen se typerä narttu juuri tekeekin! No niin, mutta miettikääpä vain tarkemmin minun tarjoustani.» Hän kumarsi, kannusti hevostaan ja karautti ystävänsä ruumiin perään.
Minä ratsastin takaisin Flavian ja Saptin luo, ja ajatukseni askartelivat tuossa merkillisessä miehessä. Olen tuntenut paljonkin kehnoja ihmisiä; mutta Rupert Hentzaulla oli niiden joukossa kerrassaan erikoinen asema. Jos tapaatte jonkun samanlaisen muualla, niin iskekää häntä heti kaulukseen ja hirttäkää se vietävä ensimmäiseen puuhun. Sen minä sanon, joka tunnen tuon tyypin!
»Hän on aika kaunis, eikö totta?» sanoi Flavia.
Hän ei tietystikään tuntenut Rupertia samoilta puolilta kuin minä; mutta sittenkin hölmistyin suuresti, sillä minusta olisi tuon junkkarin julkean katseen pitänyt pikemminkin harmittaa kuin miellyttää häntä. Mutta rakas Flaviani oli nainen, ja siksi hän ei suuttunut siitä. Päinvastoin hänestä nuori Rupert oli kaunis poika, ja sellainen se hornankekäle tosiaan olikin.
»Hän näytti suuresti surevan ystävänsä kuolemaa», lisäsi Flavia.
»Hän saa kohta enemmän syytä surra omaa kuolemaansa», virkkoi Sapt ja naurahti tuimasti.
Minä pysyin happamena; se oli ehkä aivan järjetöntä, sillä eihän minulla ollut sen enempää oikeutta kuin Rupertillakaan katsella Flaviata lemmekkäin katsein. Ja minun happamuuteni jatkui aina Tarlenheimiin tuloon saakka, kunnes Flavia, Saptin jättäydyttyä meistä vähän jälelle, ratsasti aivan kiinni minuun ja sanoi hellästi ja katuvaisesti naurahtaen:
»Rudolf, minä rupean itkemään, jollet jälleen hymyile minulle. Mistä sinä oikein olet pahalla päällä?»
»Minua vain suututti se, mitä tuo nulikka minulle äsken sanoi», vastasin; mutta minä katsoin häntä suoraan kasvoihin ja hymyilin, kun tulimme portille ja laskeusimme alas satulasta.
Siellä tuli palvelija vastaamme ja antoi minulle kirjeen, jonka kuoressa ei ollut lainkaan osoitetta.
»Minulleko tämä on?» kysyin.
»Niin, teidän majesteettinne, jokin renki toi sen tänne.»
Kirje kuului seuraavasti:
»Johann toimittaa tämän perille. Minä olen jo kerran ennen varoittanut Teitä. Niin totta kuin Jumala elää, ja niin totta kuin olette mies, niin pelastakaa minut tästä ryövärienluolasta!»
A. de M.»
Minä ojensin kirjeen Saptille; mutta tuo sitkeä, suorasukainen vanhus vastasi säälittävään avunpyyntöön vain seuraavasti:
»Kenenkä syy, että narttu on sinne joutunut?»
Kun en arvannut itsekään olevani vallan nuhteeton, arvelin voivani tuntea sääliä Antoinette de Mauban parkaa kohtaan.
KUUDESTOISTA LUKU.
Epätoivoinen suunnitelma.
Koska olin jo näyttäytynyt ratsain Zendassa ja puhellut Rupert Hentzaun kanssa, en tietystikään enää voinut teeskennellä sairautta. »Parantumiseni» vaikutuksia voi kohta huomata Zendassa; linnan varusväkeä ei enää näkynyt kaupungilla, ja jotkut miehistäni, jotka olivat liikuskelleet linnan lähellä, kertoivat vartioinnin siellä olevan ankaran. Rouva de Maubanin surullinen tilanne liikutti syvästi mieltäni; mutta minusta tuntui olevan yhtä vaikea auttaa häntä kuin kuningastakin. Michael uhmaili minua julkisesti, ja vaikka hänkin oli jo liikkunut linnansa ulkopuolella, piti hän nyt vähemmän väliä sopivaisuudesta kuin siihen saakka eikä lähettänyt minulle enää anteeksipyytelyjä sen johdosta, ettei ollut käynyt kuningastaan tervehtimässä.
Aika kului joutilaisuudessa, vaikka kaikki viivyttely oli turmioksi; sillä oma kohdakkoinen katoamiseni tuli sen kautta herättämään sitä suurempaa huomiota, ja Strelsaussa nousi iso nurku sen johdosta, että yhä vielä viivyttelin palaustani pääkaupunkiini. Nurkuminen olisi ollut vielä äänekkäämpikin, jollei olisi tiedetty Flavian olevan minun luonani; ja senvuoksi minä tyydyin hänen läsnäoloonsa, vaikken olisi mitenkään tahtonut hänen olevan niin lähellä vaaranpaikkaa ja vaikka jok'ainut päivä tätä ihanata yhdessäoloa pani minun kärsivällisyyteni yhä kovemmalle koetukselle. Lisäksi tuli vielä, että molemmat neuvonantajani, Strakencz ja kansleri, joka oli asian aikain tullut Strelsausta pehmittämään minua, eivät antaneet minulle siunaamankaan rauhaa hoputuksiltaan, että minun oli kiiruimmiten määrättävä kihlaukseni päivä — kihlausta pidetään täällä näet miltei yhtä sitovana kuin vihkimystä itseään. Minun oli pakko antaa myöten, ja määrätä tuo päivä kahden viikon päähän; silloin julkaistaisiin meidän kihlauksemme juhlallisesti Strelsaun tuomiokirkossa. Kun tämä tuli tunnetuksi, oli ilo suuri Ruritanian maassa. Olin varma, että vain kaksi miestä sen johdosta harmitteli, nimittäin musta Mikko ja minä itse, ja että ainoastaan yksi mies ei tietänyt siitä mitään — se mies, jonka nimeä minä kannoin, Ruritanian kuningas.
Kuulin myöskin, minkä vaikutuksen tämä uutinen oli tehnyt Zendan linnassa; sillä kolmea päivää myöhemmin sai Johann, joka mielellään ahnehti rahoja, vaikka henkilön oli hänelle rakas, taas tilaisuuden käväistä luonani. Hän oli ollut herttuan luona, kun tuo tieto tuotiin tälle. Mustan herttuan kasvot olivat käyneet vielä mustemmiksi, ja hän oli päästänyt karkean kirouksen. Eikä hän käynyt iloisemmaksi siitäkään, että nuori Rupert vannoi jo kauan sitten tietäneensä minun vakavista aikeistani ja onnitteli ivallisesti rouva de Maubania sen johdosta, että tämä täten pääsi kilpailijattarestaan. Michael oli tavannut miekkansa kahvaa, kertoi Johann, mutta siitä Rupert ei ollut piitannut pikkuistakaan; hän oli vain hämännyt herttuata sillä, että tämä oli nostanut Ruritanian valtaistuimelle paremman kuninkaan kuin sillä oli istunut moniin aikoihin.
»Ja annappa kun», oli tuo hirtettävä vintiö lisännyt vilkutellen merkitsevästi silmää suuttuneelle herralleen, »piru lähettää prinsessalle komeamman miehen kuin taivas milloinkaan olisi valinnut hänelle — ja se on totta, kautta autuuteni!»
Silloin oli Michael tiuskaissut hänelle tuikeasti, että hänen oli tukittava siivosti suunsa ja laputettava joutuin tiehensä; mutta Rupert oli ensin lemmekkäästi suudellut rouvan kättä, herttuan vihaisesti mulkoillessa heitä.
Tämä oli Johannin tiedoituksen valoisa puoli; mutta sitten seurasi vakavampi. Olihan selvää, että jos Tarlenheimissa piti kiiruhtaa toimimaan, niin oli Zendassa ainakin yhtä kiirettä. Sillä kuningas oli hyvin huonona; Johann oli nähnyt hänet — hän oli hyvin laihtunut ja kykeni tuskin enää liikkumaankaan. Nyt ei ollut enää puhettakaan, että jotain toista miestä voisi erehtyä luulemaan häneksi. Zendassa oltiin hänestä niin levottomia, että Strelsausta oli lähetetty noutamaan lääkäriä; ja kun lääkäri oli ollut kuninkaan luona, oli hän palannut kalpeana ja vapisten ja pyytänyt herttualta mitä hartaimmin, että hänet vapautettaisiin toimimasta koko asiassa; mutta siihen ei Michael ollut suostunut, vaan pidättänyt hänet vankina ja vannonut, että hänen henkensä oli turvassa, jos kuningas eli niin kauan kuin herttua sitä halusi — ja kuoli, milloin herttua sen tahtoi —, muuten ei. Sitten oli lääkäri taivuttanut heidän sallimaan rouva de Maubanin hoitaa kuningasta, niinkuin vain nainen voi tehdä. Mutta hänen henkensä riippui kuitenkin vain hiuskarvasta, sillä aikaa kuin minä olin terve ja vahva ja vapaa. Siksipä oli mieliala Zendassa hyvin synkeä, ja harvoin siellä enää puheltiinkaan, paitsi kun miehet riitelivät ja haukkuivat toisiansa, mihin he olivat hyvin taipuvaisia. Mutta mitä enemmän toiset masentuivat, sitä iloisempana kulki nuori Rupert ympärinsä, iloinen laulu ja pirullinen hymy aina huulillaan, ja hän nauroi niin että oli haljeta, sanoi Johann; niin että herttuan täytyi aina panna Detchard vahtimaan kuningasta, silloin kuin rouva de Mauban oli tämän luona — missä veljeni muuten tekikin viisaasti. Kaiken tämän Johann kertoi meille, ja hän sai rahansa; mutta hän rukoili saada jäädä meidän luoksemme Tarlenheimiin, jottei hänen tarvitsisi enää palata jalopeuranluolaan. Me emme kuitenkaan tarvinneet häntä kotona niin hyvin kuin Zendassa; ja vaikka en tahtonut pakottaakaan häntä sinne palaamaan, sain hänet kuitenkin taipumaan lisäämällä lahjuksia. Hän otti viedäkseen rouva de Maubanille sanan, että hän tilaisuuden tullen lausuisi lohduttavan sanan kuninkaalle. Jännitys on sairaille ihmisille kipeä asia, mutta epätoivo on sitäkin pahempi; ja voihan käydä niinkin, että kuningas kuolisi pelkästä toivottomuuden painostuksesta. Minun ei muuten onnistunutkaan saada koskaan tietää, mikä tauti häntä oikein vaivasi.
»Millä tapaa kuningasta nyt vartioidaan?» kysyin, kun tulin ajatelleeksi, että kuusikosta kaksi sekä Max Holf olivat nyt kuolleet.
»Detchard ja Bersonin vahtivat häntä yöllä, Rupert Hentzau ja de Gautet päivällä.»
»Kaksiko niitä vain on kerrallaan?»
»Niin; mutta molemmat toiset ovat aivan heidän kohdallaan yläkerrassa, niin että he kuulevat oitis, kun toiset huutavat tai viheltävät.»
»Yläkerrassa aivan vankihuoneen kohdalla? Siitä en tiennytkään. Onko heidän huoneensa ja vahtihuoneen välillä mitään suoraa käytävää?»
»Ei; sieltä pitää mennä portaita alas ja sitten nostosillan kohdalla olevasta ovesta sisään kellariin.»
»Onko se ovi lukittu?»
»On, ja vain noilla neljällä herralla on siihen avain.»
Minä kävin lähemmäksi häntä.
»Onko heillä myöskin avain kuninkaan komeron akkunaristikkoon?» kysyin kuiskaten.
»Se on varmastikin vain Detchardilla ja nuorella Hentzaulla.»
»Missä herttua sitten asuu?»
»Hän asuu uuden linnan ensi kerroksessa. Hänen huoneistonsa on oikeaan käteen tultaessa nostosiltaa kohti.»
»Entä rouva de Maubanin huoneisto?»...
»Vastakkaisella eli vasemmalla puolella, mutta hänen ulko-ovensa aina lukitaan, kun hän on tullut sisään.»
»Siksikö, että hän pysyisi sisällä?»
»Niin, tietysti.»
»Eikö mistään muusta syystä?»
»Ehkäpä — mahdollisesti.»
»Herttuallako se avain on?»
»Niin, ja nostosilla vedetään aina ylös yöksi; ja siihenkin on herttualla yksin avain, niin ettei sitä voida laskea vallihaudan yli, ilman että on ensin käyty pyytämässä häneltä avain.»
»Missä te makaatte?»
»Eteishuoneessa, yhdessä viiden muun palvelijan kanssa.»
»Ovatko ne asestettuja?»
»Niillä on vain keihäät. Herttua ei tahdo uskoa meille ampuma-aseita.»
Nyt tein viimein rivakan päätöksen. Kapuaminen Jaakopin portaita pitkin oli minulta surkeasti epäonnistunut; senvuoksi minun täytyi yrittää toista keinoa.
»Minä olen luvannut teille sata puntaa», sanoin Johannille. »Mutta minä annan teille tuhannen, jos ylihuomista vastaisena yönä teette sen, mitä teiltä pyydän. Mutta sanokaahan ensiksi, tietävätkö toiset palvelijat lainkaan, kuka teidän vankinne on?»
»Ei, ne luulevat, että se on jokin herttuan vihamies.»
»Ne eivät siis yhtään epäile, että minä en olisi kuningas?»
»Kuinka ne sellaista voisivat uskoa?»
»Kuulkaahan nyt tarkoin! Ylihuomis-yönä kello kahdelta pitää teidän avata linnan valtaovi. Mutta sen täytyy tapahtua täsmälleen kello kaksi.»
»Oletteko te silloin siellä?»
»Älkää kyselkö mitään — tehkää vain, mitä teille sanon. Sanokaa, että tahdotte tuulettaa eteishuonetta, tai mitä vain keksitte.»
»Pitääkö minun pujahtaa ulos ovesta, heti kun olen avannut sen?»
»Pitää; juoskaa ulos niin sukkelaan kuin pääsette. Sitten vielä yksi asia! Viekää tämä kirje sille rouvalle — se on kirjoitettu ranskaksi, niin ettette voi lukea sitä — ja pyytäkää häntä tekemään tarkoin niin kuin kirjeessä sanotaan, jos hänen henkensä on hänelle rakas.»
Mies vapisi, mutta täytyihän minun luottaa hänen rohkeuteensa ja rehellisyyteensä. En saanut enää yhtään viivytellä, sillä minä pelkäsin kuninkaan pian kuolevan.
Miehen mentyä kutsutin Saptin ja Fritzin puheilleni ja ilmaisin heille tuumani. Sapt pudisteli epäilevästi päätään.
»Miksi ette voi odottaa?» hän kysyi.
»Entä jos kuningas kuolee heidän käsiinsä?»
»Michaelin voi tulla pakko ruveta toimimaan ennen sitä.»
»Sitten voi kuningas jäädä henkiin», sanoin.
»No, mitä pahaa siinä olisi?»
»Entä mitä tapahtuu kahden viikon perästä?» kysyin kuivasti.
Sapt puraisi viiksiään.
Äkkiä laski Fritz von Tarlenheim kätensä olalleni.
»Yrittäkäämme sentään teidän keinoanne», hän sanoi.
»Niin, teidän on oltava mukana.»
»Minä lähden kyllä, mutta jääkää te kotiin vartioimaan prinsessaa.»
Vanhan Saptin silmät välkkyivät.
»Meidän täytyy päästä keinolla millä hyvänsä Michaelin kimppuun», hän sanoi; »mutta annappa kun teidät tapetaan yhdessä kuninkaan kanssa, niin mikä sitten perii meidät eloon jääneet?»
»Silloin teidän on palveltava kuningatar Flaviaa», vastasin; »ja omasta puolestani toivoisin, että minäkin saisin tehdä samaa.»
Lyhyt äänettömyys seurasi. Ukko Sapt sen katkaisi surumielisellä älähdyksellä, joka kuitenkin hänen tahtomattaan vaikutti niin koomillisesti, että Fritzin ja minun täytyi hymyillä. Hän sanoi:
»Miksi kaiketi tuhattulimmaisen nimessä ei vanha Rudolf III nainut sitä teidän — isomummonneko se oli?»
»Kuningasta yksin meidän nyt täytyy ajatella», sanoin.
»Se on oikein», ehätti Fritz.
»Sitäpaitsi», minä jatkoin, »vaikka olen ollutkin petturi toisen miehen hyväksi, en tahdo kuitenkaan olla petturi oman pussini hyväksi. Jollei kuningas ole hengissä ja kanna kruunua ennen kihlauspäivää, niin minä sanon totuuden koko maailmalle, tapahtukoon sitten mitä tapahtuu!»
»Niin, niin — mikäpä tässä muukaan auttaa», huoahti Sapt.
Olin miettinyt seuraavanlaisen suunnitelman. Vahva sotaväenosasto hiipisi Saptin johdolla linnan portille. Jos nämä sotilaat keksittäisiin liian aikaisin, tuli heidän surmata jok'ainoa vastaansattuva vihollinen, mutta vain miekkoja käyttäen, sillä en tahtonut ammuttavan. Jos kaikki kävisi hyvin, joutuisivat he valtaovelle parahiksi, kun Johann avaisi sen. Sitten he ryntäisivät sisään ja nujertaisivat linnan palvelijat, jollei jo heidän pelkkä ilmaantumisensa ja kuninkaan nimen käyttäminen riittäisi säikyttämään miehiä. Samassa silmänräpäyksessä — ja se oli tärkein kohta koko suunnitelmassani — piti kimakan naisen hätähuudon kajahtaa Antoinette de Maubanin huoneesta. Hän huutaisi taukoamatta: »Apuun! Apuun! Michael, tulkaa auttamaan!» ja mainitsisi Rupert Hentzaun nimeä. Tämän kautta toivoimme Michaelin säntäävän raivostuneena ulos viereisistä huoneistaan ja lankeavan elävänä Saptin käsiin. Huutojen piti yhä jatkua; minun mieheni laskisivat nostosillan alas; ja olisipa kummaa jollei Rupert, kuullessaan nimeään huudeltavan, itse joutuisi alas makuuhuoneestaan ja yrittäisi juosta sillan yli uuden linnan puolelle; sattuman varaan jätettiin, seuraisiko myöskin de Gautet hänen perästään.
Ja entä sitten, kun Rupert oli laskenut jalkansa nostosillalle? Silloin tulisi minun vuoroni. Sillä minua halutti uudistaa uintiretkeni vallihaudan yli, ja jotta en liiaksi väsyttäisi itseäni, aioin ottaa pienet tikapuut myötäni, joilla uimasilla ollessani lepuuttaisin käsivarsiani ja joita myöten kapuaisin vedestä ylös. Ajattelin jättää ne muuria vastaan aivan sillan viereen, ja kun silta oli laskettu alas, aioin kavuta portaitani rajaten ylös sille; ja jos Rupert tai de Gautet sitten pääsisivät tulemaan sillan yli, niin olisi se vain onneton sattuma eikä suinkaan minun vikani. Heidän saatua surmansa jäisi vain kaksi miestä jäljelle, ja niistä me toki selviäisimme. Meidän piti jollain tapaa käsittää sen oven avain, joka vei vankilasuojiin. Ehkäpä molemmat eloonjääneet vanginvartijat silloin ryntäisivät ulos. Mutta jos he tarkoin noudattivat saamaansa määräystä, niin riippui kuninkaan henki siitä, kuinka joutuin me kerkisimme särkemään ulomman oven; ja minä kiitin Jumalaa, että Detchardilla, eikä Rupert Hentzaulla, oli silloin vahtivuoro; sillä vaikka Detchard olikin kylmäverinen, armoton ja rohkea mies, ei hänellä kuitenkaan ollut Rupertin säkenöivää uljuutta ja hillittömyyttä. Sitäpaitsi hän se noista veijareista jos kuka todella piti mustasta Mikosta, joten voi olettaa hänen jättävän kuninkaan vahtimisen Bersoninin toimeksi ja ryntäävän sillalle päästäkseen herransa apuun.
Tällainen se oli minun epätoivoinen suunnitelmani. Jotta vihollinen pettyisi huolettomaksi meistä, käskin valaisemaan linnamme kaikki suojat, jotta meidän luultaisiin viettävän yömme iloisissa kemuissa; soiton piti raikua läpi yön ja väkemme liikkua edestakaisin. Strakencz joutuisi ratkaisevaksi yöksi luoksemme, ja hänen piti salata meidän retkemme Flavialta. Jollen minä palaisi aamuksi, tuli marskin marssia suuren sotavoiman kera aivan julkisesti linnaan ja vaatia kuninkaan luovuttamista. Jollei mustaa Mikkoa enää ollut elossa — jota epäilin —, niin hänen tuli saattaa Flavia niin pian kuin mahdollista Strelsauhun ja julistaa siellä tieto Michaelin valtiokavalluksesta ja kuninkaan kuolemasta ja kutsua kaikki uskolliset ja rehelliset kansalaiset prinsessan lippujen alle. Viimeksimainitsemani vaihtoehto minusta tuntuikin todennäköisimmältä, sillä jokseenkin varmana pidin, ettei kuninkaalla eikä minulla eikä mustalla Mikolla ollut enää enempi kuin yksi päivä elettävänä. No niin, jos musta Michael sai surmansa ja jos minä, »komeljantti», surmasin Rupert Hentzaun omalla kädelläni ja sitten sain itsekin surmani, niin näyttipä kaitselmus menettelevän Ruritaniaa kohtaan niin leppeästi kuin näissä oloissa oli mahdollista, vaikkapa se oli vaatinutkin kuninkaan hengen; ja siitä että omakin loppuni samoin tuli olemaan mahdollisimman leppeä, en tällä erää kyennyt tinkimään pois mitään.
Oli jo tullut myöhä, kun vihdoin pääsimme yksimielisyyteen suunnitelmastani, ja sitten minä lähdin prinsessan puolelle. Hän oli tänä iltana hyvin vakava ja mietteissään; mutta kun toivotin hänelle hyvää yötä, kietoi hän intohimoisesti käsivartensa kaulaani ja oli yhdellä haavaa ujo ja onnellinen ja ylpeä pannessaan sormuksensa minun sormeeni. Minulla oli kuninkaan sormus; mutta sen lisäksi oli pikkusormessani sileä kultasormus, johon sukumme tunnuslause oli kaiverrettu. Sen irroitin ja sovitin hänen sormeensa ja irroittauduin sitten hänen syleilystään. Hän peräytyi askeleen taapäin ja katseli minua suurin, kostein silmin.
»Pidä se sormus sormessasi, vaikka kuningattarena kantaisit toistakin sormusta», sanoin.
»Mitä muuta minä voisinkaan kantaa! Tämä on oleva sormessani siksi kunnes kuolen — ja vielä senkin jälkeen», hän sanoi ja suuteli sormusta.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Nuori Rupert huvitteleikse sydänyön aikaan.
Ilta oli kaunis ja kuulea. Olisin toivonut usvaista säätä, kuten oli ollut ensimmäisellä uimaretkelläni linnankaivannossa, mutta tällä kertaa kohtalo oli minulle vastainen. Toivoin kuitenkin voivani pysytellä muurin varjossa ja välttyä näkymästä niihin akkunoihin, jotka olivat vallihautaan päin. Jos viholliseni kävivät tarkkaamaan hautaa, meni suunnitelmani myttyyn; mutta sitä en osannut pelätä. He uskoivat, että Jaakopin tikapuut olivat turvatut kaikkia hyökkäyksiä vastaan. Johann oli itse ollut muuraamassa niitä kiinni kellarinseinään niin lujasti, ettei niitä käynyt huojutteleminen puoleen eikä toiseen. Ne voi hävittää ainoastaan räjäytysaineilla tai kuokilla hakkaamalla, ja moiseen meluisaan ja aikaa vievään yritykseen ei tietenkään voitu antautua. Mitäpä vahinkoa siis yksi mies voisikaan vallihaudassa tehdä? Minä luotin siihen, että jos musta Mikko sattuisi tekemään itselleen tämän kysymyksen, niin hän varmastikin vastaisi turvallisesti: »Ei niin vähääkään»; ja vaikkapa Johannkin antaisi minut ilmi, niin hän ei kuitenkaan tiennyt minun tuumiani, vaan varmasti odottaisi näkevänsä minut ystävieni etunenässä hyökkäämässä linnan valtaovelta sisään. Siellä varsinainen vaaranpaikka olikin, vakuutin Saptille.
»Ja siellä te tulette olemaan», lisäsin. »Ettekö ole siihen tyytyväinen?»
Mutta tyytyväinen hän ei ollut lainkaan. Hän olisi halusta lähtenyt minun mukaani, mutta siihen minä en suostunut. Yksi mies voi läpäistä joutumatta ilmi; mutta jos meitä oli kaksi, oli vaaranuhka enemmänkin kuin kaksi vertaa suurempi. Kun hän jälleen rohkeni viittailla, että minun henkeni oli valtakunnalle kallis, pyysin häntä tukkimaan suunsa ja vakuutin vakavasti, että jollei kuningas päässyt hengissä sen yön seikkailusta, niin en minäkään tahtonut päästä.
Kello kahdeltatoista lähti Saptin osasto Tarlenheimin linnasta ja poikkesi oikeaan käteen vähäliikkeisille teille, välttääkseen kulkemasta Zendan kaupungin läpi. Jos hyvin kävi, joutuivat he linnan edustalle jokseenkin neljännestä vaille kaksi. Heidän tuli jättää hevoset vähän matkan päähän puihin kiinni ja hiipiä itse linnan porttisolaan ja olla valmiit hyökkäämään sisään, kohta kuin portti avattiin. Jollei tätä tapahtunut kello kahden ajoissa, piti heidän lähettää Fritz Tarlenheim linnan toiselle puolelle. Siellä minä — jos vielä olin hengissä — kohtaisin hänet, ja yhdessä me punnitsisimme, kannattiko meidän yrittää vallata linnaa väkirynnäköllä. Mutta jollei minua siellä tavattaisi, niin heidän piti kaikella kiireellä palata takaisin Tarlenheimiin, hälyttää sotamarski hereille ja marssia uudelleen Zendaa vastaan. Sillä jollei minua tavattu, niin se merkitsi, että olin kuollut; ja minä tiesin, ettei kuningas eläisi viittä minuuttia kauempaa sen jälkeen kuin minä olin saanut surmani.
Nyt minun on jätettävä Sapt ja hänen ystävänsä omiin hoteisiinsa ja kerrottava, mitä kaikkea itse toimitin tänä kohtalokkaana yönä. Minä ratsastin sillä oivalla hevosella, joka kruunauspäivän iltana oli lennättänyt minut metsästyslinnasta takaisin Strelsauhun. Minulla oli revolveri satulataskussa ja miekka vyölläni. Ylläni oli iso viitta ja sen alla lämmin villapaita ja hyvin paksut sukat ynnä keveät kangaskengät. Olin hieronut koko ruumiini öljyllä ja varannut mukaan ison konjakkipullon. Yö tosin oli hyvin lämmin. Mutta minä voin joutua oleksimaan vedessä ehkä kauankin, joten oli tarpeen varustautua hyvin kylmää vastaan; sillä kylmettyminen ei ainoastaan masenna miehen miehuutta, silloin kuin hänen pitää kuolla, vaan myöskin hänen tarmoaan, silloin kuin hänen pitää lähettää toisiakin kuolemaan; ja vihdoin se iskee häneen kukaties luuvalon, jos taivaan tahto on, että hän jää henkiin. Minä käärin uumilleni pitkän ja ohuen mutta vankan nuoran, enkä tietenkään unohtanut tikapuitani. Minä ratsastin suorempaa tietä kuin Sapt ja jouduin metsän ulkoreunaan noin puoli yhden tienoissa. Sidoin hevoseni kiinni tiheikköön, jätin revolverin satulataskuun — sillä mitäpä hyötyä minulla siitä enää oli — ja lähdin tikapuut kädessä astelemaan vallihaudan partaalle. Sinne tultuani irroitin köyden uumiltani, kiinnitin sen toisen pään lujasti reunalla kasvavaan puuhun ja hinauduin alas hautaan. Linnan kello ilmoitti silloin ajan olevan neljännestä vaille yksi, kun tunsin jalkaini vajoavan veteen ja heittäysin uimasille, pitäen tikapuita edessäni ja pysytellen muurin lähellä. Sillä tapaa tulin vanhan ystäväni Jaakopin portaiden luo ja tunsin muurinperustuksen reunan jalkaini alla. Ryömin ison torven pimentoon — koetin huojuttaa sitä, mutta se ei hievahtanutkaan — ja vartosin mitä tuleman piti. — Muistan tunteneeni tällöin — ei hätää kuninkaan kohtalosta eikä ikävää Flavian luo — vaan tavattoman tuimaa tupakan nälkää, mutta sitä halua minun ei tietysti silloin käynyt tyydyttäminen.