Part 10

Kenties on kaikkein merkillisin näytelmä, mikä koskaan on sattunut minkään maan historiassa, että kuninkaan veli ynnä mies, joka näyttelee kuninkaan osaa, elävät näennäisessä sovussa ja rauhassa aivan lähekkäin pienen kauppalan kaltailla ja ystävyyden naamion suojassa käyvät keskenään epätoivoista kamppailua kuninkaan persoonasta ja hengestä. Mutta juuri tällainen kamppailu aloitettiin nyt Zendan ja Tarlenheimin linnoista käsin. Kun perästäpäin muistelen tätä aikaa, tuntuu minusta kuin olisin silloin ollut puolittain järjiltäni. Sapt on kertonut minulle, että minä en sietänyt kuulla lainkaan vastaväitteitä ja toisten esityksiä, ja jos Ruritaniassa kuningas on milloinkaan hallinnut hirmuvaltaisesti, niin totisesti niin tapahtui minun lyhyenä hallitusaikanani. Minä käsitin selvästi, minne pyrin, mutta elämässä en nähnyt ainuttakaan kaunista kukkaa puhkeavan minun varalleni, ja minä otin henkeni ja elämäni käteeni ja heilutin niitä huolettomasti kuin mitäkin vanhaa hansikasta. Alussa ystäväni yrittivät valvoa käytöstäni ja rukoilemalla rukoilivat, etten panisi itseäni turhanpäiten alttiiksi; mutta selvemmin nähdessään, miten minun laitani oikeastaan oli, he tahtoen tai tahtomattaan jättivät kaiken sallimuksen johdettavaksi ja antoivat minun käydä omalla tavallani leikkimään Michaelin kanssa.

Seuraavana iltana nousin myöhään illalla päivällispöydästä, jossa Flavia oli istunut vierelläni, ja saatoin hänet hänen omalle puolelleen. Siellä suutelin hänen kättänsä ja toivotin hänelle suloisia unia ja iloista havahtumista onnen päiviin. Sitten muutin pukua ja hiivin ulos. Sapt ja Fritz odottelivat minua hevosten ja kuuden miehen kera. Saptilla oli iso nuorakäärö satulannupissaan, ja molemmat olivat vahvasti asestetut. Minulla oli lyhyt mutta tukeva puukalikka ja pitkä tikari. Me kiersimme kaukaa kaupungin ympäri, ja tunnin kuluttua ratsastimme verkalleen sitä pitkää harjannetta ylös, joka vie Zendan linnaan. Yö oli pimeä ja myrskyinen, me saimme vastaamme tuulta ja sadetta, ja isot puut huokailivat valittavasta. Tultuamme pieneen tiheikköön linnan lähellä käskimme kuuden seuralaisemme odottamaan siellä hevosten kanssa. Saptilla oli mukanaan vihellyspilli, jonka äänen kuultuaan heidän piti oitis joutua avuksemme, jos meitä mikä vaara uhkaisi. Tähän asti meitä ei liene huomattukaan. Minä toivoin, että Michael olisi välinpitämätön vartioinnissaan, koska hän uskoi minun olevan varmasti vuoteessani. Me pääsimme harjanteen korkeimmalle laelle ja tulimme syvän haudan partaalle, joka erottaa vanhan linnan maantiestä. Äkkijyrkänteen reunalla kasvoi mänty, johon Sapt ääneti sitoi köyden toisen pään. Minä riisuin saappaat jaloistani, join siemauksen konjakkia, katsoin että tikari lähti helposti huotrastaan ja otin kalikan hampailleni väliin. Sitten kättelin molempia ystäviäni, piittaamatta Fritzin viimeisestä rukoilevasta katseesta, ja tartuin köyteen. Tahdoin näet laskeutua alas katsastamaan 'Jaakopin tikapuita'.

Hinauduin verkalleen köyttä myöten veteen. Yö oli levoton; mutta päivä oli ollut lämmin ja valoisa, niin että vesi ei ollut kylmää. Päästin irti köydestä ja aloin uida piikin vedoin jykevän muurin kylkeä pitkin, joka kohosi uhkaavana ylitseni. Kykenin näkemään vain kymmenen jalan päähän eteeni, joten voin hyvin toivoa pysyväni itsekin näkymättömänä liukuessani limaskaista ja sammaleen peittämää kivimuuria pitkin. Uudesta linnasta näkyi valoa, ja toisinaan kuului sieltä naurua ja hilpeitä huudahduksia. Olin tuntevinani nuoren Rupert Hentzaun äänen ja arvelin hänen olevan täynnänsä tulista viiniä. Sitten lepäsin kotvan ajan miettiäkseni perinpohjin tilannetta. Jos Johannin antama kuvaus oli oikea, täytyi minun nyt olla lähellä kellarinakkunaa. Liuvuin jälleen hitaasti eteenpäin; ja sitten näin yht'äkkiä edessäni suuren tumman varjon. Siinäpä tuo tiilitorvi olikin; se oli niin paksu, että kaksi miestä olisi hyvin voinut maata rinnakkain vedenpinnalla sen ääriviivojen alla. Yritin juuri lähetä sitä, kun näin jotakin, joka sai sydämeni taukoamaan sykkimästä. Torven toiselta puolen erotin veneen kokan, ja kuunnellessani lierillä korvin kuulin risahduksen, aivan kuin joku mies olisi istuessaan liikahtanut. Kuka se täällä vartioikaan Michaelin pirullista keksintöä? Oliko hän valveilla vai nukkuiko hän? Koettelin, oliko puukko höllästi tupessa, ja poljin varovaisesti vettä, ja silloin tunsi jalkani pohjan. Linnanmuurin perustus ulottui noin puolitoista jalkaa seinästä ulommaksi veteen ja muodosti jonkinlaisen reunustan; minä olin joutunut sille seisomaan ja nousin kainalokuoppia myöten ylös vedestä. Sitten kyyristyin matalaksi ja kurkistin pimeässä torven alle, missä oli vähän vapaata tilaa.

Veneessä istui mies, ja hänellä oli vierellään pyssy; minä voin nähdä sen piipun himmeästi kimmeltävän. Hän istui aivan hiljaa. Minä kuuntelin tarkkaan. Hän hengitti raskaasti ja säännöllisesti. Jumalan kiitos, hänhän nukkui! Kyyristyin ja, lähenin häntä hiljaa torven alitse, kunnes pääni oli vain parin jalan päässä hänen kasvoistaan. Hän oli iso mies — voin tuntea hänet Max Holfiksi, Johannin veljeksi. Kouraisin vyölleni ja vedin tikarin tupesta. Kaikista elämäni tekosista muistelen tätä kaikkein vastenmielisimmin; enkä yritä selvitellä edes itsellenikään, toiminko tällöin rehellisenä miehenä vai kurjana salamurhaajana. Muistan vain höpisseeni itsekseni: »Nyt pelataan aseilla, ja kuninkaan henki on tämän pelin panoksena!» Ja minä ojentausin jälleen suoraksi ja seisoin pystyssä veneen laidalla, joka oli nuorasta kiinnitetty muurissa istuvaan rautakoukkuun. Pidätin henkeäni ja kohotin kättäni. Mies liikahti; hän avasi silmänsä — avasi ne selki selälleen; hän katseli minua kauhistuneena ja tavoitteli pyssyään. Minä lävistin hänen rintansa, ja samassa tuokiossa kuulin linnasta vallihaudan toiselta puolen valittavaa lemmenlaulua. Jätin hänet veneeseen elottomana, liikkumattomana möhkäleenä ja käännyin Jaakopin portaita kohti. Aikani olikin täpärällä. Hänen vahtivuoronsa saattoi päättyä aivan kohta ja toinen mies tulla hänen tilalleen. Kumarruin tarkastamaan torvea ja seurasin sen kaartuvaa kulkua vedenreunasta yläpäähän saakka, missä se näytti kulkevan kivimuurin läpi. Siinä ei näkynyt ainoatakaan rakoa. Sitten kyyristyin matalaksi ja kurkistin torven alle; silloin täytyi minun vetää syvään henkeä, sillä alapuolelta, juuri siinä kohdassa, missä torni yhtyi kiviseinään, pilkoitti pieni valotuikku! Sen täytyi tulla kuninkaan vankityrmästä. Painoin olkani kovaan torvea vastaan, ja repeämä tuli hiukan isommaksi. Sitten lakkasin painamasta, sillä olin jo saanut selville, ettei torvi ollut kovinkaan vankasti seinässä kiinni.

Sitten kuulin pääni päältä tuiman, särähtelevän äänen, joka sanoi:

»Jos teidän majesteettinne on saanut tarpeeksi minun seurastani, niin jätän teidät kernaasti lepäämään; mutta suvaitkaa minun ensin panna käsiinne nämä pienet sievät rannerenkaat.»

Se oli Detchardin ääni! Voin aivan hyvin sen tuntea englantilaisesta korostuksesta.

»Haluaako teidän majesteettinne vielä mitään, ennen kuin lähden?»

Sitten kuulin kuninkaan äänen; se kajahti paljon heikommalta ja ontommalta kuin metsässä ensi kerran sen kuullessani.

»Pyytäkää veljeäni tappamaan minut», sanoi kuningas; »se on parempi kuin tämä pitkällinen hengiltä ottaminen.»

»Herttua ei himoitse teidän majesteettinne henkeä», sanoi Detchard ilkkuen; »mutta jos hän tulisi sille päälle, niin on teille tie avoin taivaaseen tuota torvea myöten.»

»Ah kernaasti minun puolestani», vastasi kuningas, »Jos saamanne määräykset sen myöntävät, niin pyydän jäädä yksin.»

»Nähkää unta paratiisista!» toivotti se roisto lähtiessään. Valo katosi samalla.

Kuulin teljet lyötävän oven taakse. Ja sitten kuulin kuninkaan hiljaa nyyhkyttävän. Hän luuli voivansa sen tehdä kenenkään kuulematta. Kuka uskaltaa häntä ivata sen takia?

Minä en rohjennut puhutella häntä; se olisi ollut liian vaarallista; hämmästyksissään hän olisi saattanut huudahtaa kovaa. Tänä yönä en voinut tehdä mitään muuta kuin koettaa päästä pujahtamaan ehjin nahoin tieheni ja viedä tappamani miehen ruumis pois näkyvistä; veneessä se olisi kohta antanut minut ilmi. Minä irroitin veneen ja kapusin ylös siihen. Kävi kova myrsky, joten ei ollut pelkoa, että airojen loiske olisi kuulunut kauemmaksi. Minä soudin ujakasti sitä paikkaa kohti, missä tiesin ystävieni odottelevan minua, ja olin jo aivan likellä sitä, kun kuulin takaani kovan vihellyksen.

»Halloo, Max!» huudettiin sitten linnan puolelta.

Minä huusin hillityllä äänellä Saptia, ja hän viskasi köyden alas. Minä kiedoin sen kuolleen ruumiin ympärille ja kiipesin itse ylös.

»Viheltäkää tekin», kuiskasin Saptille, »jotta miehemme tulevat, ja hinatkaa sitten köysi ylös. Älkää puhuko heille vielä mitään.»

Sapt ja Fritz kiskoivat ruumiin rantapenkereelle. Juuri kun he olivat saaneet sen tehdyksi, tuli kolme miestä ratsastaen ulos linnan valtaportista. Me näimme heidät aivan selvästi, mutta kun olimme jalkaisin, pysyimme itse näkymättöminä. Samassa kuulimme miestemme tulevan.

»Piru vie, kun on pimeätä!» kuului joku huutavan.

Se oli Rupert Hentzaun ääni. Seuraavassa tuokiossa pamahti laukaus.

Meidän miehemme olivat iskeneet yhteen ratsastajani kanssa. Minä lähdin juoksemaan sinnepäin, Sapt ja Fritz kintereilläni.

»Miekat esiin!» kuului Rupert jälleen huutavan ja heti perästä seuraava ähkynä kertoi, että hän oli jo täydessä toimessa.

»Nyt minä olen poissa pelistä!» kuului joku kirkaisevan. »Niitä konnia on kaksi yhtä vastaan. Pelasta nahkasi, Rupert.»

Minä juoksin minkä sääristä pääsin, heiluttaen kalikkaa kädessäni.

Äkkiä tulla törmäsi hevonen vastaasi. Sen selässä istuva mies oli kääntynyt katsomaan taaksensa.

»Joko sinustakin tuli kuitti, Krafstein?» hän huusi. Vastausta ei kuulunut.

Minä ryntäsin hevosen suupieliin.

Ratsastaja oli Rupert Hentzau.

»Vihdoinkin!» karjaisin.

Tosiaan näyttikin silta, että hän oli langennut meidän käsiimme. Hänellä oli vain miekka kädessä. Mieheni olivat aivan hänen kintereillään, ja Sept ja Fritz tulivat aika joukon perässäni. Minä olin ennättänyt ensiksi kiinni häneen; mutta kun toiset tulivat kylliksi lähelle ampuakseen, täytyi tuon nuoren konnan kuolla tai antautua.

»Vihdoinkin!» huusin uudestaan.

»Katsoppas vain — komeljanttihan se on!» hän naurahti ja iski säilällään nuijaani kohti.

Se raksahti poikki hänen iskustaan, ja kun arvelin paremmaksi olla varovainen kuin saada kalloni halki, kyrmistin niskaani ja — häpeä sanoakseni — livistin pakoon. Mutta Rupert Hentzauhun näkyi lentäneen ilmetty paholainen; hän kannusti hevostaan, ja kun turvallisen matkan päähän tultuani käännyin katsomaan taakseni, näin hänen ratsastavan täyttä nelistä vallikaivannon reunalle ja syöksyvän siltä hevosineen päivineen alas veteen, vaikka miestemme luodit viuhuivat hänen ympärillään taajaan kuin haulipanokset. Jos olisi ollut edes vilahdukseltakaan kuutamoa, niin olisimme lävistäneet hänet seulaksi; mutta pimeän turvin hänen onnistui päästä erään linnansarven taa ja kadota näkyvistämme.

»Paholainen periköön sen roiston luineen ja nahkoineen!» ärähti Sapt katkerasti.

»Vahinko, että sellainen mies on ilmi konna», sanoin. »Keitä me olemme saaneet kynsiimme?»

Lauengram ja Krafstein ne olivat; mutta kumpikin olivat jo hengettömät, ja kun oli liian myöhäistä peitellä jälkiämme, viskasimme heidän ja Maxin ruumiit vallihautaan. Sitten keräännyimme yhteen ja ratsastimme harjannetta pitkin, kolme omista urheista miehistämme kuolleina keskessämme. Raskain sydämin tappiomme johdosta palasimme kotia, hyvin levottomina kuninkaasta ja äkeissämme siitä, että nuori Rupert oli taaskin päässyt pujahtamaan käsistämme.

Minua harmitti, etten ollut päässyt surmaamaan yhtään miestä julki taistelussa, vaan ainoastaan puukottanut yhden roikaleen hengiltä hänen nukkuessaan. Ja minun oli vaikea sulattaa sitä, että Rupert oli solvannut minua »komeljantiksi».

VIIDESTOISTA LUKU.

Minä puhelen kiusaajan kanssa.

Ruritania ei ole mikään Englanti; muuten ei kamppailuni herttua Michaelin kanssa kaikkine siihen liittyvine merkillisine tapauksineen olisi välttänyt suurta julkista huomiota. Kaksintaistelut olivat siellä jokseenkin tavallisia yläluokkain keskuudessa, ja ylimysten keskinäiset riitaisuudet ulottuivat myöskin heidän ystäväinsä ja alustalaistensa välille. Viimeksi kertomani taistelun jälkeen kuitenkin alkoi sikiytyä niin paljon toinen toistaan merkillisempiä huhuja, että pidin parhaana olla varuillani. Kuolleita ei tietenkään käynyt salaaminen heidän omaisiltaan. Minä annoin ankaran manifestin, jossa mainittiin kaksintaisteluja tapahtuvan liiankin lukuisasti ja verisin seurauksin — kansleri laati tuon asiakirjan minun nimessäni, ja hän teki urakkansa oikein hyvin —, jonka vuoksi kielsin ne tykkänään, erinäisiä hyvin päteviä tapauksia lukuunottamatta. Lähetin myöskin julkisen anteeksipyynnön miesteni huimuudesta Michaelille, ja hän vastasi kohteliaassa ja kunnioittavassa sävyssä; meillä oli näet koko ajan sellainen yhtymäkohta, ettemme kumpikaan näyttäneet toisillemme korttejamme. Hän oli yhtä hyvä »komeljantti» kuin minä, ja vaikka me vihasimmekin toisiamme vereen ja henkeen saakka, niin siitä kuitenkin olimme yksimieliset, että yleistä mielipidettä piti vetää nenästä viimeiseen asti. Valitettavasti aiheutti täytymys toimia salaisesti myöskin täytymyksen viivytellä toimiamme; kuningas voi sillä välin kuolla vankeudessaan tahi tulla siirretyksi muuanne, ilman että minä kykenin panemaan rikkaa ristiin hänen hyväkseen. Kirvelevin sydämin oli minun pakko taipua lyhyeen aselepoon, ja ainoana lohdutuksenani oli, että Flavia oli hyvin iloinen minun kaksintaisteluja koskevasta määräyksestäni. Kun lausuin hänelle iloni siitä, että olin kokonaan voittanut hänen mielisuosionsa, vaati hän minua kieltämään kaksintaistelut tykkänään ja joka tapauksessa, jos kerta panin arvoa hänen mielisuosiolleen.

»Odota, kunnes olemme naimisissa», vastasin hymyillen.

Muuan tärkeä seuraus aselevosta ja siihen liittyvästä salamyhkäisyydestä oli, että Zendan kaupunki oli päivän aikaan jonkinlainen puolueeton vyöhyke, jossa molemmat riitapuolet voivat haitatta kohdata toisensa. Kun eräänä päivänä ratsastin sinne Flavian ja Saptin seurassa, oli minulla kadulla kohtaus, joka tavallaan oli humoristinen, mutta samalla hämmensi pahasti tuumiani. Meitä vastaan ajoi näet kaksivaljaikolla mahtipontisen näköinen herra, joka minut äkättyään nousi vaunuista ja lähestyi hattu kädessä ja syvään kumarrellen. Se oli Strelsaun poliisipäällikkö.

»Teidän majesteettinne armollinen määräys kaksintaisteluista on herättänyt meissä mitä hartainta mielenkiintoa», hän vakuutti minulle.

Jos tämä harras mielenkiinto oli tuonut hänet Zendaan, niin päätin oitis kirvoittaa hänet siitä.

»Sekö on aiheuttanut teidän tulonne tänne, herra poliisipäällikkö?» kysyin.

»Ei, teidän majesteettinne. Saavuin tänne Englannin lähettilään pyynnöstä.»

»Mitä Englannin lähettiläällä on täälläpäin asiata?» sanoin huolettoman näköisenä.

»Eräs hänen maanmiehistään on joutunut kadoksiin, teidän majesteettinne — hyvin suuressa arvossa pidetty mies. Hänen omaisensa eivät ole kuulleet hänestä mitään kahteen kuukauteen, ja heillä on syytä otaksua, että hänet on viimeksi nähty Zendassa.»

Flavia näytti tuskin kuuntelevankaan meitä. Minä en uskaltanut vilkaista Saptiin.

»Mitä syytä heillä on sellaiseen otaksumaan?»

»Muuan hänen pariisilaisista ystävistään, eräs herra Featherley, on lähettänyt meille tietoja, joiden perusteella voi pitää todennäköisenä, että hän on todellakin tullut tänne; ja rautatievirkailijat muistelevat nähneensä hänen nimensä matka-arkuissa.»

»Mikä hän on miehiään?»

»Jokin herra Rassendyll, teidän majesteettinne», hän vastasi välinpitämättömästi. Ja vilkaistuaan Flaviaan hän jatkoi matalammalla äänellä: »Hänen luullaan seuranneen erään naisen jäljissä tänne asti. Onko teidän majesteettinne kuullut puhuttavan eräästä rouva de Maubanista?»

»Olen kyllä», vastasin ja katsahdin tahtomattani linnaan päin.

»Hän saapui Ruritaniaan jokseenkin samaan aikaan kuin tuo Rassendyll.»

Minä kohtasin levollisesti poliisipäällikön katseen; hän tiirotti minuun kysyvästi.

»Sapt», sanoin toverilleni, »minun on puhuttava pari sanaa poliisipäällikön kanssa. Tahdotteko ratsastaa edeltä prinsessa Flavian kanssa?» Sitten käännyin jälleen poliisipäällikön puoleen: »Mitä teillä on sitten minulle kerrottavana?»

Hän tuli aivan kiinni minuun, ja minä kumarruin satulassa häntä kohti.

»Voihan olla mahdollista, että hän oli rakastunut tuohon naiseen», kuiskutti tuo armoton mies kiihkeästi. »Ja hänestä ei ole kuultu sen jälkeen kuiskaustakaan kahteen kuukauteen!» Ja tällä kertaa poliisipäällikkö vilkaisi vaistomaisesti Zendan linnaa kohti.

»Niin, se nainen on kyllä siellä», sanoin levollisesti; »mutta enpä luulisi, että herra... mikä hänen nimensä nyt olikaan?... että herra Rassendyllkin olisi siellä.»

»Herttua ei kärsi kilpailijoita, teidän majesteettinne!» kuiskutti juttutoverini.

»Ei, siinä olette oikeassa», vastasin aivan vilpittömästi. »Mutta minun täytyy sanoa, että tuo on jokseenkin vakava syytös.»

Hän huiskautti kättään anteeksipyytelevästi.

»Ja tämä on kokonaisuudessaan hyvin vakava juttu», kuiskutin hänelle takaisin. »Palatkaa te jälleen Strelsauhun.»

»Mutta entäpä jos pääsen täällä jäljille, teidän majesteettinne?»

»Palatkaa vain Strelsauhun», minä toistin. »Sanokaa lähettiläälle, että olette jäljillä, mutta että teidän tarvitsee saada olla rauhassa viikko tai pari. Sillä aikaa minä itse tunnustelen asiaa.»

»Lähettiläs oli hyvin tiukka, teidän majesteettinne!»

»Rauhoittakaa häntä, miten paraiten osaatte. Kuulkaahan nyt — jos teidän epäluulossanne tosiaankin on perää, niin huomaattehan, että tätä asiaa on ajettava niin varovaisesti kuin suinkin. Me emme millään ehdolla saa hankkia mitään häpeäjuttua niskaamme. Palatkaa takaisin vielä tänä iltana.»

Hän lupasi totella minua, ja minä ratsastin seuralaisten! luo. Olikin totta tosiaan tuiki tarpeen keskeyttää parin viikon ajaksi tutkistelut minun mahdollisesta olinpaikastani, sillä tuo terävänokkainen virkaherra oli jo haistanut totuutta hyvin läheltä. Hänestä voi tarpeen tullen olla suurtakin apua; mutta jos hän nyt sai toimia, niin kuninkaan voisi käydä huonosti. Minä kirosin sydämessäni George Featherleytä, jonka herkeäkielisyys oli saanut tämän hämmingin aikaan.

»Noo?» sanoi Flavia. »Saitko jo toimitettua asiasi poliisipäällikön kanssa?»

»Sain toki» vastasin; »mutta palatkaamme nyt takaisin, sillä muuten joudumme jo veljeni kamaralle.»

Me olimmekin jo tulleet kauppalan toiseen päähän, mistä linnaan vievä tie alkoi kiivetä harjua pitkin. Me seisautimme hevosemme ja ihailimme vanhojen muurien jykevää kauneutta. Sitten näimme jonkun saattueen tulevan linnasta päin mäkeä alas.

»Ratsastakaamme kotia», kehoitti Sapt kiireisesti.

»Minä viipyisin kernaasti tässä vähän aikaa», sanoi Flavia, ja minä jäin hänen vierelleen.

Nyt voimme tarkemmin nähdä saattueen. Ensiksi tuli kaksi palvelijaa ratsain, mustissa hopeanauhaisissa livereissä. Sitten seurasi neljän hevosen vetämät vaunut, joissa oli mustalla paarivaatteella peitetty ruumisarkku, ja takana ratsasti mustapukuinen mies hattu kädessä. Flavia laski kätensä minun käsivarrelleni.

»Tuossa kai tuodaan yhtä niistä herroista, jotka saivat surmansa siinä taistelussa?» hän kuiskasi.

Minä viittasin ratsurengillemme. »Ratsastakaa vastaan kysymään, ketä siellä tuodaan.»

Mies karautti mäkeä ylös, ja minä näin hänen käyvän puhuttelemaan takana ratsastavaa herraa.

»Sehän on Rupert Hentzau», kuiskutti Sapt.

Nuori Rupert se olikin, ja hän näkyi antavan toisille merkin pysähtyä ja ratsasti sitten minua kohti. Hän näytti hyvin murheelliselta ja kumarsi minulle syvään ja kunnioittavasti. Mutta äkkiä hän hymyili, ja minäkin vedin suuni hymyyn, sillä ukko Sapt oli työntänyt kätensä vasempaan povitaskuunsa, ja me kumpikin arvasimme, mitä kapinetta hän siellä piilotti.

»Teidän majesteettinne haluaa tietää, ketä me tuolla saatamme», sanoi Rupert. »Se on rakas ja suuresti murehdittu ystäväni Albert Lauengram.»

»Kukaan ei murehdi tuon onnettoman jutun tähden syvemmin kuin minä», sanoin; »siitä todistaa uusin määräyksenikin, jota tahdon toteltavan.»

»Se miesparka», huokasi Flavia lempeästi, ja Rupert vilkui häneen palavin silmin. Tuo pisti vihakseni; en tahtonut, että Rupert Hentzau saisi edes katseellaankaan tahrata hänen puhtauttaan. Mutta sen tuo vintiö teki, ja uskalsipa tuijotella häneen julkean ihailevasti aivan minun nähteni.

»Minä kiitän teidän majesteettianne armollisista sanoistanne», hän lausui. »Suren syvästi ystäväni äkkiloppua. Mutta toisetkin, teidän majesteettinne, saavat ehkä pian maata samalla tapaa kuin hän nyt makaa.»

»Sitä on meidän kaikkien hyvä pitää mielessä», vastasin.

»Niin — yksin kuninkaillekin se tekee hyvää, teidän majesteettinne», jatkoi tuo vintiö hurskaaseen sävyyn, ja minä kuulin vanhan Saptin kiroovan hiljaa.

»Ah, se on totta —», sanoin; »kuinka veljeni nyt jaksaa?»

»Hän on jo parempi, teidän majesteettinne.»

»Se ilahduttaa minua.»

»Hän toivoo olevansa pian siksi virkeä, että jaksaa lähteä Strelsauhun.»

»Hän on siis vielä toipilastilassa?»

»Niin; hänellä on vielä pari pikku harmia kärsittävänä», vastasi tuo häpeämätön nulikka mitä laupiaimmalla äänellä.

»Sanokaa hänelle minulta terveiset», virkkoi Flavia, »että toivon hänen niistäkin pian selviytyvän.»

»Teidän kuninkaallisen korkeutenne toivomus käy aivan yhteen minun oman hartaan mielihaluni kanssa», sanoi Rupert ja katsoi häneen niin julkeasti, että Flavia punastui.

Minä tervehdin kiireisesti jäähyväisiksi, ja Rupert kumarsi satulannuppiin asti ja ratsasti takaisin. Äkillinen päähänpisto sai minun karauttamaan hänen jälkeensä. Hän kuuli sen ja käänsi ratsunsa ympäri. Ilmeisesti hän pelkäsi, että minulla oli jokin koiranjuoni mielessä, vaikka hänen olisi tuskin tarvinnut mitään sellaista pelätä.

Hän katseli minuun uhittelevasti hymyillen ja ratsasti sitten äkkiä vastaani.

»Minä olen aseeton», hän sanoi, »ja ukko Sapt voi nyt huoleti ampua minut.»

»Siitä ei pelkoa», vastasin.

»Piru teidät kerrankin periköön!» hän lausui sydämellisesti. »Kuulkaahan, tuonaan toin teille erään tarjouksen herttualta.»

»Minä en tahdo kuulla mistään tarjouksista mustan Mikon taholta», minä sanoin.

»Kuulkaapa sitten minun tarjoukseni!» Hän kumartui korvaani ja kuiskasi: »Käykääpä täydellä todella linnan kimppuun ja antakaa Saptin ja Fritzin olla etunenässä.»

»Noo — entä sitten?»

»Sopikaa vain ajasta minun kanssani.»

»Niin, teihinhän tosiaankin kannattaa luottaa!»

»Minä puhun nyt todellisista toimista. Sapt ja Fritz saavat surmansa, musta Mikko — se hornan koira! — saa surmansa, vanki — joksi te häntä tyydytte nimittämään — lähtee taivaaseen Jaakopin portaita myöten — ha-haa, nehän te jo tunnettekin! Sitten jää ainoastaan kaksi miestä jälelle — minä, Rupert Hentzau, ja te, Ruritanian kuningas!»

Hän keskeytti, mutta jatkoi sitten kiihkeydestä värisevällä äänellä:

»Eikös sellaisia kortteja kelpaa pitää käsissään? Kruunu ja prinsessa voitettavananne! No niin — ja voimmehan vielä lisätä, että minä saan vaatimattoman palkkion ja teidän majesteettinne ikuisen kiitollisuuden.»

»Totta tosiaan — niin kauan kuin te olette maan päällä, voi sanoa helvetin olevan herraansa vailla.»

»Ajatelkaa nyt toki tarkemmin asiaa», hän jatkoi. »Ja se minun täytyy sanoa teille, että minun on vietävän vaikea irroittaa silmiäni tuosta tytönnypykästä.» Hänen ilkeistä silmistään kävi jälleen mustia salamoita Flaviaa kohti.

»Tiehenne siitä!» ärjäsin, mutta seuraavassa tuokiossa en kuitenkaan voinut olla hymyilemättä hänen silmittömälle julkeudelleen. »Aiotteko te kavaltaa herranne ja mestarinne?» kysyin sitten.

Hän kiroili ja mainitsi Michaelia nimellä, joka ei ollut lainkaan sopiva laillisen, vaikkapa vain morganaattisen avioliiton hedelmälle, ja sanoi sitten miltei tuttavalliseen ja näköjään ystävälliseen sävyyn:

»Jos tahdotte tietää, niin hän on minun tielläni. Se elukka rohkenee olla mustasukkainen! Olin vähällä seivästää hänet eilen illalla miekkaani — hän sattui tulemaan väliin kerrassaan sopimattomaan aikaan.»