Part 9

Kaikista heikkouksista, joita vastaan pikku-ihmiset ryntäilevät, ei mikään ole enempi heidän pilkallensa altis kuin uskomisen taipumus. Ja turmeltunutta ihmistä ja heikkoa päätä ei mikään varmemmin ja luonnollisemmin todista kuin kykenemättömyys uskomaan.

Todellinen filosofia pyrkii ennemmin ratkaisemaan kuin kieltämään. Vaikka me jokapäivä kuulemme pienten tieteilijöiden puhuvan alkemian "hullutuksista" ja "viisasten kiven" saavuttamattomasta unelmasta, niin syvemmin oppinut tietää, että alkemisteiltä ovat lähteneet suurimmat keksinnöt tieteen alalla, ja että paljon, joka vielä näyttää järjettömältä heidän kirjotuksissaan, voisi avata tien vielä mahtavampiin saavutuksiin, jos meillä vaan olisi avaimet siihen mystilliseen sananparteen, jota he olivat pakotetut käyttämään. Itse "viisasten kivi" ei ole pelkältä unikuvalta tuntunut edes kaikille tämän vuosisadan tervejärkisille kemisteille. Ihminen ei voi tehdä tyhjäksi luonnonlakeja. Mutta ovatko kaikki luonnonlait jo keksityt?[22]

"Antakaa minulle todistus taidostanne", sanoo järkevä kyselijä. "Kun minä saan nähdä tuloksen, niin tahdon teidän avullanne koettaa päästä syitten perille."

Jotenkin tähän suuntaan kävivät Clarence Glyndonin ensimäiset ajatukset hänen lähtiessään Zanonin luota. Mutta Clarence Glyndon ei ollut "järkevä kyselijä". Mitä epämääräisempi ja salaperäisempi oli Zanonin puhe, sitä enemmän se vaikutti häneen. Todistus olisi ollut jotakin kouriintuntuvaa, jonka kanssa hän ei olisi voinut painiskella. Hänen uteliaisuutensa olisi tuntenut pettymystä, jos yliluonnollinen olisi näyttäytynyt luonnolliseksi. Hän koetti turhaan muutamia hetkiä kohottautua herkkäuskoisuudesta siihen skeptillisyyteen, jota hän oli moittinut, ja koetti saada kuulemansa sopimaan _petturin_ mahdollisten vaikutinten ja tarkotusten kanssa yhteen. Mutta mitä Zanoni olikin olevinaan, ei hän tehnyt kyvyistään itselleen tulolähdettä, niinkuin Mesmer ja Cagliostro, eikä Glyndonin asema elämässä ollut niin loistava, että hänen ylitsensä saavutettu vaikutusvalta olisi voinut edistää mitään suunnitelmia joko ahneuden tai kunnianhimon tyydyttämiseksi -- jos Zanoni olisi petturi.

Kuitenkin yhä uudelleen hän maailmantuntemuksen epäluulolla koetti uskotella itselleen, että Zanonilla sittenkin oli joku kiero tarkotus koettaessaan viekottaa häntä, Glyndonia menemään naimisiin köyhän näyttelijättären kanssa, jota naimista hän englantilaisessa ylpeydessään ja ahdasmielisyydessään piti itselleen alentavana. Eikö Viola ja mystikko voineet olla liitossa keskenään? Eikö kaikki tuo komea ennustelu ja uhkailu ollut vain tekaistu hänen pettämisekseen? Hän tunsi väärää mielikarvautta Violaa kohtaan, koska tämä muka oli hankkinut itselleen Zanonin liittolaiseksi. Mutta tähän mielikarvauteen liittyi luonnollinen mustasukkaisuus. Zanoni uhkasi häntä kilpakosijana. Ja olipa Zanonin luonne tai hänen kykynsä millaiset tahansa, niin hänellä ainakin oli kaikki ulkonaiset edellytykset mitä tarvittiin toisten häikäisemiseksi ja hallitsemiseksi.

Omiin epäilyksiinsä tuskastuneena Glyndon heittäytyi seurusteluun niiden tuttavien kanssa, jotka hän oli Napolissa hankkinut -- etupäässä taiteilijoita, niinkuin hänkin, kirjailijoita tai rikkaita porvareita, jotka jo teeskentelivät ylimystön loistoa, vaikka heiltä puuttui ylimysten suku-arvo. Näiltä hän sai paljon kuulla Zanonista, joka näillekin jo niinkuin kielikelloille oli tullut uteliaisuuden ja arvailun esineeksi.

Hän oli pannut merkille sen kummallisen seikan, että Zanoni hänen kanssaan oli puhunut englannin kieltä ja niin täydellisellä taidolla, että häntä olisi voinut luulla aito englantilaiseksi. Toisaalta Zanoni mainiosti käytti italiankieltä. Huomasipa Glyndon, että hänen taitonsa oli sama muissakin kielissä, joita muukalaiset harvemmin oppivat. Eräs ruotsalainen maalari, joka oli Zanonin kanssa keskustellut, väitti kivenkovaan, että hän oli ruotsalainen, ja eräs Konstantinopelin kauppias, joka oli myynyt tavaroitaan Zanonille, sanoi olevansa vakuutettu siitä ettei kukaan muu kuin oikea turkkilainen tai ainakin itämaalainen olisi voinut niin täydellisesti noudattaa pehmeätä itämaalaista ääntämistapaa. Kuitenkin kun nämä miehet vertailivat muistojaan, oli pieni tuskin huomattava erotus Zanonin ja syntyperäisen maanasukkaan puheen välillä, ei ääntämisessä, ei edes sanojen korostuksessa vaan ikäänkuin äänen pohjasäveleessä.

Tällainen kielikyky -- niin johtui Glyndonin mieleen -- oli juuri erityisenä ylpeyden lähteenä sillä lahkolla, jonka oppeja ja kykyjä tähän asti ei ole muuta kuin sangen vaillinaisesti tutkittu -- rosenkreutsiläisillä. Hän muisti Saksassa kuulleensa puhuttavan John Bringaretin teoksesta,[23] jossa väitettiin että todellinen Ruusuristin Veljeskunta tunsi kaikki maailman kielet. Kuuluiko Zanoni tähän salaperäiseen veljeskuntaan, mikä jo kauan sitten oli väittänyt omaavansa salaisuuksia, joista yksi vähimpiä oli "viisasten kivi?" Veljeskunnan jäsenet pitivät itseänsä kaikkien kaldealaisten, maagien, gymnosofistien ja plaatolaisten opetusten perillisinä; he erosivat kaikista mustemman magian oppilaista elämänsä hyveellisyydessä, oppiensa puhtaudessa ja siinä, että he kaiken viisauden perustana terottivat aistimien alistamista ja uskonnollisen tunteen syventämistä -- loistoisa lahko, jos vaan se ei valehdellut! Ja totta tosiaan, jos Zanonilla oli voimia suurempia kuin maailman viisasten joukolla, niin niitä voimia ei nähtävästi käytetty väärin. Se vähä, mitä tiedettiin hänen elämästään, puhui hänen edukseen. Mainittiin monta jalomielisyyden ja hyväntekeväisyyden osotusta, paikalleen sattunutta eikä umpimähkäistä; näistä puhuessaan kuitenkin kertojat puistivat päätään ja ilmaisivat kummastustaan sen johdosta että muukalaisella saattoi olla niin tarkat tiedot autettujen salatuista ja hämäristä tarpeista. Hän oli käynyt muutamien sairasten luona, jotka jo olivat lääkärien puolelta hylätyt, ja keskustellut heidän kanssaan kahdenkesken. He olivat parantuneet ja lukivat ansion siitä hänelle, mutta eivät voineet sanoa, millä lääkkeellä he olivat parantuneet. Sen he vain tiesivät että hän oli tullut, puhutellut heitä ja he olivat paranneet; tavallisesti kuitenkin oli syvä uni käynyt paranemisen edellä.

Toinen asianhaara oli myöskin alkanut herättää huomiota ja puhui vielä enemmän hänen kunniakseen. Ne, joiden kanssa hän etupäässä seurusteli -- iloiset, huolettomat hurjastelijat, hienoston syntiset ja publikanit -- kaikki näyttivät nopeasti mutta itse huomaamattaan heräävän puhtaampiin ajatuksiin ja säännöllisempään elämänlaatuun. Itse Cetoxa, keikailijoiden, kaksintaistelijoiden ja pelaajien prinssi, ei enää lainkaan ollut sama ihminen sen illan jälkeen, jonka merkillisistä tapauksista hän oli kertonut Glyndonille. Ensimäinen jälki hänen muutoksestaan oli pelipöytien jättäminen; seuraava oli sovinnonteko erään hänen sukunsa perivihollisen kanssa, jota hän viimeisinä kuutena vuotena alituisesti oli kaikilla mahdollisilla keinoilla koettanut yllyttää riitaan, missä hän olisi päässyt käyttämään omaa verratonta miekkailupistoaan.

Ja kun Cetoxa ja hänen nuoret kumppaninsa puhuivat Zanonista, ei suinkaan kuulunut siltä, että tuo mielenmuutos olisi saatu aikaan järkevillä neuvoilla ja opetuksilla. He kaikki kuvasivat Zanonia mieheksi, joka kaikkiin huvituksiin oli suostuvainen -- joka tavoiltaan oli kaikkea muuta kuin säntillinen -- ei juuri hurjastelija, vaan tasapuolinen, hauska ja iloinen, aina valmis kuuntelemaan miehen puhetta kuinkakin turhanpäiväisistä asioista tai ilahuttamaan kuuntelijoita mainioiden juttujensa ja kokemustensa loppumattomalla varastolla. Kaikki seuratavat, kaikki kansakunnat, kaikki luonteenlaadut olivat hänelle tuttuja. Hän oli vaitelias ainoastaan silloin kun joskus sattui puheeksi hänen syntynsä tai historiansa. Yleinen mielipide hänen sukuperänsä suhteen tuntui olevan kylläkin otaksuttava. Hänen rikkautensa, itämaisten kielten tuntemus, oleskelu Intiassa, erityinen arvokkuus, jota hän ei koskaan jättänyt edes iloisimpina ja tuttavallisimpina hetkinä, silmien ja tukan kiiltävä tummuus ja vieläpä ulkomuodon merkillisyydet, pienet, somat kädet ja komea pään heitto arabialaisten tapaan -- kaikki näytti viittaavan häntä toiseen tai toiseen itämaiseen kansaan kuuluvaksi. Koettipa eräs itämaisten kielten opiskelija johtaa Zanonin nimen sammuneiden kielten juurista. _Zan_ oli kieltämättä kaldealaisten nimitys auringolle. Kreikkalaiset, jotka vääristelivät kaikkia itämaisia nimiä, olivat tässä tapauksessa säilyttäneet oikean muodon, niinkuin merkitsevästi kyllä osottaa kreetalaisten kirjotus Zeuksen haudalla.[24] Muuten Zan eli Zaun oli sidonilaisilla jotenkin tavallinen On'in nimitys. Adonis oli ainoastaan toisinto Zanonas'ista, jota Hesykiuksen mukaan Sidonissa palveltiin. Tätä syvällistä ja kiistämätöntä sanajohtoa Mervale kuunteli tarkkaavasti ja huomautti, että hän nyt uskalsi esittää erään nerokkaan keksinnön, jonka hän itse kauan sitten oli tehnyt, nim. että lukuisat Smith'ien suvut Englannissa epäilemättä olivat Fryygialaisten Apollon-pappien vanhaa sukua. "Sillä eikö Apollon nimi fryygialaisten kesken ollut Smintheus? Kuinka selvät ovatkaan tuon ylevän nimen myöhemmät muodostumat -- Smintheus -- Smitheus -- Smith! Ja vielä nytkin, tahdon huomauttaa, tämän mainehikkaan suvun vanhemmat haarat tietämättään haluavat lähennellä ainakin yhdellä kirjaimella alkuperäistä nimeä, koska pitävät hurskaana huolenaan aina kirjottaa nimensä Smithe!"

Kielimies ällistyi suuresti tästä keksinnöstä ja pyysi Mervalen lupaa kirjottaakseen siitä teokseensa, jonka hän aikoi laatia kielten sukuperästä. Se saisi nimekseen Babel ja julaistaisiin kolmessa kvarto-nidoksessa tilauksen mukaan.[25]

VII LUKU.

"Opi olemaan hengessä köyhä, poikani, jos tahdot tunkeutua siihen pyhään yöhön, joka piirittää totuuden. Opi Viisailta, ettet saa antaa pahoille hengille mitään valtaa luonnossa, senjälkeen kun kaitselmuksen kivi on heidät salvannut syvyyden kuiluun. Opi filosofeilta aina kaikissa eriskummaisissa tapauksissa näkemään luonnolliset syyt, ja kun sellaiset luonnolliset syyt puuttuvat, niin turvaudu Jumalaan." -- Kreivi _de Gabalis_.

Kaikki nämä lisätiedot Zanonista, joita Glyndon oli poiminut ravintoloista ja huvipaikoista, olivat hänelle riittämättömiä. Sinä iltana ei Viola näytellyt teatterissa, ja seuraavana päivänä Glyndon sekavien kuvittelujensa häiritsemänä ja Mervalen kylmänjärkevään ja ivalliseen seuranpitoon suuttuneena harhaili miettiväisenä yleisissä puistoissa ja pysähtyi saman puun alle, missä hän ensikerran oli kuullut sen äänen, joka niin merkillisesti oli vaikuttanut hänen mieleensä. Puisto oli tyhjä ihmisistä. Hän heittäytyi puiden varjoon asetetulle penkille ja taas, keskellä unelmia, tuli hänelle sama kylmä väristys, jota Zanoni niin tarkasti oli kuvannut ja jonka selitykseksi hän oli maininnut niin eriskummaisen syyn.

Hän nousi äkkinäisellä ponnistuksella ja säpsähti nähdessään vieressään penkillä olennon, joka oli siksi ilettävän näköinen, että häntä hyvin olisi voinut luulla yhdeksi niistä pahansuovista olennoista, joista Zanoni oli puhunut. Se oli vähäläntä mies, puettuna räikeästi toisin kuin sen ajan hieno muoti vaati. Teeskennelty yksinkertaisuus ja köyhyys, milteipä epäsiisteys, avarat housut, karkeat kuin purjekangas, kehno takki, joka näytti tahallisesti reikiin revityltä -- ja tummat, takkuiset, sekavat suortuvat, jotka pistivät esiin villaisen lakin alta -- nämä seikat puhuivat yhtä kieltä, mutta toiset seikat taas todistivat rikkautta. Rinnasta avoin paita oli kiinnitetty jalokivisoljella ja kaksi raskasta kultaketjua osotti kahden kellon ylellisyyttä.

Miehen vartalo ei ollut suorastaan viallinen, mutta ihmeesti rumannäköinen; hartiat olivat korkeat ja leveät, rinta litteä ja sisäänpainunut, sormet niveleistä paksut ja kädet suuret, luiset, jäntevät, laihoista ranteista roikkuen ikäänkuin eivät lainkaan niihin kuuluisi. Hänen kasvonpiirteensä osottivat samaa tuskallista vääristystä, joka usein näkyy raajarikon kasvoissa, ne olivat karkeat, nenä melkein leukaa tapaileva, silmät pienet, mutta viekasta tulta hehkuvat Glyndonia vilkaistessaan, ja suu raotettu irveen, joka paljasti epätasaiset, mustat, murtuneet hampaat. Mutta näissä kammottavissa kasvoissa asui kuitenkin jonkunlainen epämiellyttävä älykkäisyys ja ovela sekä samalla röyhkeä ilme. Kun Glyndon ensimäisestä vaikutelmasta tointuen taas katsoi naapuriaan, punastui hän äskeistä kauhistustaan häveten, sillä nyt hän tunsi miehen erääksi ranskalaiseksi taiteilijaksi, johonka hän oli tutustunut ja joka alallaan oli jotakuinkin lahjakas. Oli todellakin merkillistä että tämä olento, jonka ulkomuoto oli niin sulottarien hylkimä, erityisesti harrasti suuruutta tapailevia piirroksia. Vaikka hänen värityksensä oli kovaa ja onttoa, niinkuin yleensä sen ajan ranskalaisten, olivat hänen värittömät piirroksensa huomattavat sopusuhtaisuudestaan, yksinkertaisesta hienoudestaan ja klassillisesta elävyydestään, vaikka niiltä kieltämättä puuttui ihanteellinen sulous. Hänen oli tapana valita aiheitansa Rooman historiasta eikä kreikkalaisten rikkaasta kauneusmaailmasta tai vielä ylevämmistä raamatun kertomuksista, joista Rafael ja Michel Angelo ottivat inspiratsioninsa aiheet. Hänen suuruutensa ei ollut jumalien eikä pyhimysten vaan kuolevaisten. Hänen kauneudenesityksensä oli sellaista, jota silmä ei voi moittia eikä sielu sittenkään tunnusta. Sanalla sanoen hän oli "ihmismaalaaja" niinkuin "Dionysos Antropografos".

Tällä henkilöllä kuului muuten olevan hirveä kohtuuttomuus kaikissa intohimoissaan, rakkaudessa niinkuin vihassa; hän oli kostossa leppymätön, irstaudessa kyllästymätön. Mutta se merkillinen epäjohdonmukaisuus hänessä oli, että hän samalla laverti mitä kauneimpia ja nerokkaimpia sanoja korkeasta puhtaudesta ja ihmisrakkaudesta. Maailma ei ollut hänelle tarpeeksi hyvä, hän oli _maailmanparantaja!_ Mutta kaiken aikaa hänen ivalliset huulensa näyttivät pilkkaavan hänen Iausumiaan aatteita, niinkuin ne olisivat tahtoneet luulotella, että hän oli yläpuolella sitäkin maailmaa, jota hän tahtoi rakentaa.

Lopuksi tämä taidemaalari oli läheisessä kirjeenvaihdossa Parisin vallankumouksellisten kanssa ja häntä pidettiin yhtenä niistä sananviejistä, joita vallankumouksen alkuajoista asti "ihmiskunnan uudestisynnyttäjät" suvaitsivat lähettää muihin valtakuntiin, jotka vielä olivat joko todellisen hirmuvallan tai terveellisten lakien aisoissa pitämät. Historioitsijat huomauttavat, ettei Italiassa ollut yhtään kaupunkia, jossa uusia oppeja olisi innokkaammin otettu vastaan kuin Napolissa. Tämä johtui osaksi kansan vilkkaasta luonteenlaadusta mutta vielä enemmän siitä, että vihatut aateliston etuoikeudet yhä saivat jokapäiväisessä elämässä aikaan alituisia käytännöllisiä hankaluuksia ja ikävyyksiä, vaikka suuri ministeri Tanuccini olikin niitä koko lailla supistanut pari vuotta aikaisemmin. Siellä sentähden mullistuksella oli myöskin todellista merkitystä eikä ollut ainoastaan valeväriä Uutuuden Narrin poskipäillä.

Tämä mies, jota tahdon kutsua Jean Nicotiksi, oli Napolin nuoremman ja rohkeamman polven keskuudessa oikea profetta, ja Glyndonkin, ennenkuin oli tavannut Zanonin, oli häikäistynyt ilkeännäköisen ihmisystävän kaunopuheisista esityksistä.

"On niin kauan siitä kun me olemme tavanneet toisemme, veli rakas", sanoi Nicot vetäytyen lähemmäksi Glyndonia istumaan, "ettette suinkaan ihmettele, vaikka minä ihastuin teidät nähdessäni ja otin vapauden häiritä teidän mietteitänne."

"Ne mietteet eivät olleet juuri iloista laatua", sanoi Glyndon, "ja häiritseminen ei olisi voinut sattua sopivampaan aikaan."

"Teitä varmaan ihastuttaa kuulla", sanoi Nicot vetäen povestaan muutamia kirjeitä, "että hyvä työ edistyy ihmeen nopeasti. Mirabeau ei tosin enää ole elossa, mutta, piru vieköön, Ranska on nyt itse Mirabeau."

Tästä alkuhuomautuksesta lähti Nicot lukemaan ja selittelemään useita nerokkaita ja intohimoisia kohtia kirjeistä, joissa sana "hyve" esiintyi 27 kertaa eikä "Jumala" kertaakaan. Ja sitten näin avautuvista toiveista innostuen hän alkoi kuvailla noita tulevaisuuden näköaloja, joihin me jo yleispiirtein tutustuimme Condorcet'n puhetulvassa. Kaikki vanhat hyveet sysättiin istuimiltaan tehdäkseen tilaa uusille jumalille: isänmaanrakkaus oli ahdas tunne, ihmisrakkaus oli tuleva sen sijalle. Ei mikään rakkaus, joka ei yhtä lämpimästi koskettanut koko ihmiskuntaa pohjoisnavan seuduilta päiväntasaajaan asti kuin kotimaan asukkaita -- ollut jalon ihmisen sydämelle sovelias. Ajatus oli oleva vapaa kuin tuuli ja sitävarten oli välttämätöntä karkottaa kaikki ne, joilla oli eri mielipiteet kuin herra Jean Nicotilla. Paljon tässä oli Glyndonista huvittavaa, paljon myös vastenmielistä, mutta kun maalaaja kääntyi puhumaan siitä tieteestä, jota kaikkien piti käsittää -- ja jonka tuloksista kaikkien tuli saada nauttia -- tieteestä, joka yhdenvertaisten valtionlaitosten ja yhtäläisen hengenviljelyksen maaperästä nousten antaisi kaikille maapallon kansoille rikkauden ilman työntekoa, huolettoman toimeentulon ja pitemmän elinajan kuin patriarkoille oli suotu -- silloin Glyndon kuunteli kiintyen ja ihastuen, mutta samalla kuitenkin kammoen.

"Huomatkaa", sanoi Nicot, "kuinka paljon sellaista, jota me nyt suosimme hyveenä, silloin on halpana hylättävä. Meidän sortajamme saarnaavat meille esim., kuinka erinomainen on kiitollisuudentunne. Mutta kiitollisuushan on alemmuutensa tunnustamista! Ja mikä on jumalalliselle hengelle niin vihattavaa kuin alistumisen nöyryyttävä tunne? Missä tasa-arvoisuus vallitsee, siellä ei mitenkään valta pääse tällä tavalla orjuuttamaan ansiota. Hyväntekijät ja autetut lakkaavat yhtaikaa olemasta ja --"

"Ja silloin", kuului samassa ääni heidän vierestään, "ja silloin, Jean Nicot?"

Molemmat taiteilijat säpsähtivät ja Glyndon tunsi Zanonin. Tämä katseli tavattoman ankarasti Nicotia, joka vaipuen kokoon istuimellaan häntä kulman alta tähysteli pelon ja inhon ilmeet vääristyneillä kasvoillaan.

"Ho, ho, Jean Nicot, te joka ette pelkää Jumalaa ettekä pirua, miksikä kavahdatte ihmisen katsetta? Tämä ei ole ensi kerta kuin minä olen todistajana teidän esittäessänne kiitollisuudentunteen kehnoutta", sanoi Zanoni.

Nicot oli päästämäisillään huudahduksen, mutta sai sen tukahutetuksi, ja tutkittuaan Zanonia valppaalla ja pahaenteisellä syrjäkatseella, jossa hehkui voimaton ja sanaton viha, hän virkkoi: "En tunne teitä. Mitä minusta tahdotte?"

"Poistumista. Jättäkää meidät!"

Nicot juoksi eteenpäin pari askelta, kädet nyrkissä ja suu korvasta korvaan irvessä, niinkuin julmistunut petoeläin. Zanoni seisoi liikkumatonna ja silmäili häntä ylenkatseellisesti. Äkkiä Nicot pysähtyi ikäänkuin katseen lumoomana ja kiinni naulitsemana, värisi päästä jalkoihin ja kääntyi poispäin kiukkuisena sekä poistui ikäänkuin väkevämmän tahdon pakottamana.

Glyndon ällistyneenä seurasi häntä silmillään.

"Ja mitä tiedätte tästä miehestä?" sanoi Zanoni.

"Minä tunnen hänet vertaisekseni -- taiteen seuraajaksi."

"Taiteen! Älkää häpäiskö sitä kunniakasta nimeä. Mitä Luonto on Jumalalle, olkoon taide ihmiselle -- ylevä, siunauksellinen, nerokas ja lämmin luomus. Tuo ilkiö lienee _maalaaja_ -- mutta ei _taiteilija_."

"Ja suokaa anteeksi, että kysyn: Mitä _te_ sitten tiedätte hänestä, jota noin halveksitte?"

"Minä tiedän sen verran, että pidän teistä huolta, jos on tarpeen varottaa teitä hänestä: hänen omat huulensa todistavat hänen sydämensä törkeyttä. Miksi kertoisin teille rikoksista, joita hän on tehnyt, Hän _puhuu_ rikosta."

"Te ette, signor Zanoni, näytä olevan läheisen vallankumouksen ihailijoita. Ehkä teitä yllyttää tätä miestä vastaan ennakkotunne, kun ette pidä hänen mielipiteistään?"

"Mistä mielipiteistä?"

Glyndon vaikeni ensin hämillään kykenemättä määrittelemään, mutta virkkoi viimein: "Niin, taidan ajatella teistä väärin, sillä ettehän te suinkaan voi vastustaa niitä oppeja, jotka saarnaavat ihmisen rajatonta kehittymistä."

"Sen sanotte oikein; kullakin ajalla harvat kehittävät joukkoa; joukko voi nyt olla niin viisas kuin harvat ennen olivat; mutta kehitys jää seisomaan, jos väitätte, että joukko nyt on yhtä viisas kuin harvat _ovat_."

"Minä käsitän; te ette tunnusta yleisen yhdenvertaisuuden lakia."

"Lakia! Jos koko maailma lyöttäytyisi valheita puolustamaan, ei siitä sittenkään lakia syntyisi. Tasottakaa kaikki olosuhteet tänä päivänä, niin sillä saatte aikaan ainoastaan sen, että huomenna kaikki esteet ovat raivatut sortovallan tieltä. Kansa, joka pyrkii _yhdenvertaisuuteen_, on vielä kypsymätön _vapauteen_. Läpi koko luomakunnan, pääenkelistä matoseen, Olymposta sorakiveen asti, joka arvaamattomia aikoja oltuaan usvaa ja liejua viimein kovettuu asuttavaksi maailmaksi -- kaikkialla on luonnon ensimäinen laki eriarvoisuus."

"Kova oppi valtioihin sovellettuna. Eivätkö koskaan siis elämän julmat epätasaisuudet tule poistetuksi?"

"Fyysillisen elämän epätasaisuudet? Siihen uskokaamme ja toivokaamme. Mutta _älylliset_ ja _siveelliset_ eroavaisuudet, ei milloinkaan! Kaikkialla olisi muka sama älyn, järjen, nerokkuuden, hyveen tasapinta! Jollei se olisi mahdoton olotila, _mikä toivoton tulevaisuus se olisi ihmiskunnalle!_ Ei! niin kauan kuin maailma pysyy, on aurinko kultaava vuorenhuippuja ennenkuin sen säteet laaksoihin ennättävät. Jaettakoon kaikki tieto, mikä maan päällä löytyy, yhtäläisesti kaikille ihmisille tänään, niin jo huomenna toiset tulevat olemaan viisaampia kuin toiset. Mitä viisaampia harvat ovat yhdessä sukupolvessa, sitä viisaampi tulee suuri joukko olemaan seuraavassa polvessa!"

Zanonin näin puhuessa he astelivat hymyilevien puistojen kautta ja ihana lahti päilyi kimmeltäen keskipäivän auringonloistossa. Hienoinen henkäys soi helteeseen viileyttä ja liikutti vedenkalvoa ja ilman kuvailematon kirkkaus virkisti kaikkia aistimia. Itse sielu tuntui kevenevän ja puhdistuvan tässä selkeässä ilmassa.

"Ja nämä ihmiset, jotka tahtoisivat alottaa parantumisen ja yhdenvertaisuuden aikaansa, ovat itse Luojalle kateellisia. He tahtoisivat kieltää Ikijärjen -- Jumalan!" puhkesi Zanoni. ikäänkuin tahtomattaan sanoihin. "Te, joka olette taiteilija, voitteko maailmaa katsellessanne kuunnella sellaista oppia? Jumalan ja neron välillä on olemassa side -- on melkein vastaavainen kieli. Oikein sanoi pytagorealainen:[26] 'Hyvä äly on Jumaluuden kuorosävel'."

Nämä ajatukset koskivat Glyndoniin. Hän ei olisi niitä odottanut mieheltä, jolla hän luuli olevan sellaisia yliluonnollisia kykyjä, mitä taikauskoinen lapsellisuus kuvittelee pahoilla hengillä olevan. Hän virkkoi: "Ja kuitenkin te tunnustatte, että teidän elämänne on muiden ihmisten elämästä erotettu ja että siihen joutumista tulisi kammoa. Onko olemassa yhteyttä magian ja uskonnon välillä?"