Part 37

"Rukoilla lapseni puolesta!" sanoi Zanoni surullisena. "Sellaisten sielujen, jotka minun laillani pyrkivät, _kaikki ajatukset ovat rukouksia_!" Ja istuutuen Violan viereen hän alkoi selittää muutamia korkean elämismuotonsa pyhimpiä salaisuuksia. Hän puhui siitä ylevästä ja voimakkaasta uskosta, josta yksin voi syntyä jumalallinen tieto -- siitä uskosta, joka kaikkialla näkee kuolemattoman ja puhdistaa ja korottaa kuolevaisen, johon se katsoo -- puhui siitä jalosta pyrkimyksestä, joka ei viihdy maisissa askareissa ja vehkeissä vaan niissä suurissa ihmeissä, jotka kertovat Luojansa eikä ihmisten kunniaa -- puhui siitä voimasta, joka sielun erottaa maan mullasta ja antaa sielun silmälle läpitunkevan näyn ja sielun siiville rajattoman liikuntoalan -- puhui siitä puhdistavasta, ankarasta ja pelottavasta vihkimyksestä, josta sielu käy ulos kuin kuolemasta ja saattaa selvästi tajuta yhteytensä elämän ja valon Isän-prinsiippien kanssa, niin että se löytää ilonsa omassa kauneuden tuntemuksessaan, tahtonsa puhtaudessa, voimassaan ja myötätunnossaan Äärettömän Luomiston kanssa, josta se on yhtenä osana ja samaa olemusta. Hän kertoi niistä salaisuuksista, jotka pyhittävät savimuodon ja palsamoivat ruumiin jo sen eläessä ja uudistavat elonvoiman salaperäisen ja taivaallisen unen ambrosialla. Ja hänen puhuessaan Viola kuunteli henkeään hievahtamatta. Jollei hän voinutkaan kaikkea ymmärtää, niin ei hän enää uskaltanut epäillä. Hän tunsi, että tuossa innostuksessa, jos se sitten oli itsepetosta tai ei, mikään paha henki ei väijyskellyt. Ja intuitsionilla pikemmin kuin järjen ponnistuksella Viola näki edessään kuin tähtien valaisemana ulappana sen sielun syvän ja salaperäisen kauneuden, jota hän pelollaan oli loukannut. Mutta kun hän (lopettaen kummalliset tunnustuksensa) sanoi, että tähän omaan elämäänsä, joka oli tavallisen elämän _sisällä_ ja sen _yläpuolella_, hän oli uneksinut saada puolisonsakin kohottaa, niin ihmiselimen pelko taas hiipi Violaan, ja Zanoni luki hänen vaitiolostaan, kuinka turha olisi kaikelle hänen tieteensä taidolle ollut tämän unelman toteuttaminen.

Mutta nyt, kun hän lopetti puheensa ja Viola hänen rintaansa nojautuen tunsi hänen suojelevien käsivarsiensa puristuksen, kun yhdessä pyhässä suutelossa kaikki mennyt oli anteeksi annettu ja nykyisyys unohdettu -- niin palasi Violaan suloinen ja lämmin toivo luonnollisesta elämästä rakastavan puolison rinnalla. Zanoni oli tullut häntä pelastamaan. Hän ei kysynyt miten -- hän uskoi sen kysymättä. Viimeinkin he saisivat elää yhdessä. He pakenisivat pois näiltä kauhun ja hurmeen näyttämöiltä. Taas saisivat he nähdä onnellisen joonilaisen saaren ja sen rauhalliset rantamaat ja metsät. Viola nauroi lapsellisen iloisesti, kun tämä kuva nousi mieleen vankilan synkkyyden keskellä. Violan järki noudatti omia suloisia yksinkertaisia vaistojaan eikä voinut ottaa vastaan niitä ylhäisiä kuvia, joita hänen ympärillään liiteli. Se asettui takaisin inhimillisiin näkyihinsä, maallisen onnen ja rauhaisan kodin toiveisiin, jotka olivat niin viattomia kaikessa vähäpätöisyydessään.

"Älä puhu minulle enää, rakkaani, menneistä ajoista. Sinä olet täällä, sinä tahdot minut pelastaa, me tulemme vielä elämään tavallista onnellista elämäämme. Elämä sinun kanssasi on minulle kyllin suurta onnea ja ihanuutta. Kulje sinä, jos tahdot, sielusi voimalla läpi koko maailmankaikkeuden, sinun sydämesi on kuitenkin minulle koko maailma. Minä luulin äsken, että olin valmis kuolemaan. Kun näen sinut ja saan sinuun koskea, niin tunnen taas, kuinka ihana on elämä. Katso, ristikkojen takana himmenevät tähdet taivaalta, pian alkaa uusi päivä -- se päivä, joka avaa vankilan ovet. Sinä sanot, että voit minut pelastaa, minä en sitä epäile. Oi älkäämme enää asuko kaupungeissa. Minä en koskaan sinua epäillyt, kun elimme ihanalla saarellamme, siellä minua eivät pahat unet vaivanneet vaan näin kauniita ja iloisia unia. Ja herätessäni tekivät sinun silmäsi maailman vielä kauniimmaksi ja iloisemmaksi. Huomenna -- mikset sinä hymyile? Huomenna siis, rakas, eikö _huomenna_ ole siunattu sana? Julmuri! Sinä rankaiset minua vielä sillä, että et ota osaa ilooni. Kas meidän pienokaistamme, kuinka se hymyilee minulle. Minä tahdonkin puhua sille. Lapsi, isäsi on tullut takaisin."

Ja ottaen lapsen käsivarsilleen ja istuutuen vähän matkan päähän hän tuuditti sitä edestakaisin ja pakisi sille ja suuteli sitä joka sanan välillä. Viola nauroi ja itki vuoroin, ja vähä väliä hän olkansa ylitse loi leikkisän, iloisen katseen isään, jolle sammuvat tähdet suruisesti ilmottivat viimeisen hyvästin. Kuinka kauniilta näyttikään Viola siinä istuessaan, tulevaisuudestaan tietämättä. Vielä hän oli itsekin puoleksi lapsi ja hänen nauruunsa vastasi lapsi heleällä naurullaan -- kaksi sievää leikkijää haudan partaalla! Kun Viola kumartui alas, lankesi hänen hartioilleen tuuhea tukka, niinkuin keltainen pilvi, se peitti hänen pikku aarteensa valoverholla, ja lapsi pikku kätösillään siirsi sen syrjään tuon tuostakin hymyilläkseen kultakiharoitten välistä ja kätki taas niihin kasvonsa ja pilkisti niiden välistä hymyillen. Olisi ollut julmaa tuota iloa laimentaa, ja vielä julmempaa ottaa siihen osaa.

"Viola", sanoi Zanoni viimein, "muistatko, että kerran meidän istuessamme kuutamoisen lahden rannalla hääsaarellamme sinä kerran pyysit minulta tätä amulettia -- joka on kauan sitten maailmasta hävinneen taikauskon jäännöstä. Se on viimeinen muisto minun synnyinmaastani, ja äitini kuolinvuoteellaan sitoi sen kaulani ympärille. Minä sanoin sinulle silloin, että antaisin sen sinulle sinä päivänä, _kun meidän olemuksemme lait ovat samat_."

"Minä muistan sen hyvin."

"Huomenna sinä saat sen."

"Ah, sitä ihanaa huomispäivää!" Ja hiljaa hän laski alas lapsensa, sillä se nukkui nyt, ja heittäytyi puolisonsa syliin ja viittasi päivänkoittoa, joka alkoi nousta harmaalle taivaanrannalle.

Ja päivä nousi ja loi säteensä noiden kauhun seinien sisälle kolmeen ihmisolentoon, joissa oli yhtyneinä kaikki hellimmät inhimilliset siteet. Heissä oli ihmissielun salaperäisimmät voimat edustettuina: nukkuva viattomuus, luottavainen rakkaus, joka tyytyy paljaaseen kosketukseen tai henkäykseen eikä voi surua aavistaa, väsynyt tiede, joka kuljettuaan kaikkien luomakunnan salaisuuksien läpi viimein tulee kuoleman luo lopullista ratkaisua varten ja yhä riippuu kiinni rakkauden sylissä, kynnystä lähestyessään.

Näin oli vankilan _sisällä_, mutta ulkona seisoivat komeat palatsit ja temppelit, ulkona Hirmu ja Kosto rakensivat mustia suunnitelmiaan ja vasta-suunnitelmiaan -- edes ja takaisin, vaihtelevien himojen aallokossa, keikkui ihmisten ja kansakuntien kohtalo. Ja yhtä puolueettomasti katseli päiväntähti sekä kirkontornia että guillotiinia. Jo alkavat linnut viserrellä puutarhassa. Kalat melskahtavat Seinen vilpoisissa vesissä. Jumalallisen luonnon rauha ja iloisuus ja inhimillisen elämän melske ja epäsointu heräävät taas unestaan. Kauppias avaa ikkunaluukut, kukkaismyyjät astelevat iloisina torille, tavallinen touhu ja vilinä alkaa jälleen. Taas jatkuvat ne jokapäiväiset askareet, jotka vallankumous kuninkaita ja keisareita kukistaessaan kuitenkin jättää köyhille Kainin-perintönä. Salaliittolaiset, jotka eivät ole tänä yönä nukkuneet, kuulevat kellonlyönnin, ja kuiskaavat sydämelIeen: "hetki lähenee." Kansalliskokouksen oven ulkopuolelle kokoontuu kiihkeästi odottava joukko, tänä päivänä ratkaistaan Ranskan kohtalo. Vaan tuomioistuimen pihalla on tavallista hälinää. Langetkoon arpa kuinka tahansa, tulkoon voittajaksi kuka tahansa, tänä päivänä putoo kahdeksankymmentä päätä.

* * * * *

Ja Viola nukkui niin suloisesti. Uupuneena iloon, turvallisena kun sai olla takaisintulleen puolisonsa silmien läheisyydessä, oli hän nauranut ja itkenyt itsensä nukuksiin, ja vielä tässä unessa näytti säilyvän onnellinen tietoisuus siitä, että rakastettu oli läsnä, kadonnut oli löydetty. Hän hymyili ja soperteli itsekseen unessaan ja mainitsi usein Zanonin nimen, ojensi käsiään ja huokasi, jollei hän niillä tavannut puolisoaan. Zanoni katseli häntä syrjässä seisoen -- millä tunteilla, olisi turha kuvailla. Viola ei tulisi herätessään enää puolisoaan näkemään -- hän ei voinut aavistaa, kuinka kalliisti pelastuksensa oli maksettu. Se aamu, jota hän niin oli ikävöinyt, oli nyt tullut. _Kuinka tulisi hän sen iltaa tervehtimään?_ Violan silmät olivat ummistuneet niihin kultaisiin toiveihin, joilla nuoruus ja kauneus tulevaisuutta katselevat. Yhä vielä nämä toiveet antoivat sateenkaari-loistoansa hänen unelmiinsa. Hän saa herätä elämään. Huomenna on hirmuhallitus loppunut -- vankilan ovet avautuvat -- Viola astuu ulos lapsensa kanssa iloiseen suvimaailmaan. Ja hän, Zanoni -- hän kääntyi ja katsahti lapseen, se oli hereillään ja sen kirkas, vakava, miettivä katse seurasi isää lujana ja juhlallisena. Hän kumartui sen yli ja suuteli sen huulia.

"Ei milloinkaan enää", hän mutisi, "oi rakkauden ja murheen perillinen -- et milloinkaan enää sinä näe minua näyissäsi -- ei milloinkaan enää nämä silmät saa nauttia taivaallisten olentojen seuraa -- ei milloinkaan enää minun sieluni voi sinun päänalaiseltasi karkottaa huolia ja sairauksia. Ei tule kohtalosi sellaiseksi, miksi minä itserakkaana sen olisin tahtonut luoda. Sinunkin niinkuin kaikkien veljiesi osalle tulee kärsimys, taistelu, hairahdus. Mutta lempeät olkoot inhimilliset kiusauksesi, ja olkoon henkesi vahva rakastamaan ja uskomaan. Ja näin, kun sinua katselen, näin minun luontoni henkiköön sinuun viimeisen ja tulisimman tunteensa: menköön minusta sinuun rakkaus äitiisi ja kuulkoon hän sinun kauttasi minun henkeni itseään lohduttavan. Kuule! he tulevat, hyvästi, minä odotan teitä molempia haudan takana!" Ovi avautui hitaasti, vartija näyttäytyi, ja oven kautta samalla hiipi sisään päivänsäde -- se sattui onnellisen nukkujan vaaleihin ja ruusuisiin kasvoihin -- se leikki kuin hymyily lapsen huulilla, ja lapsi yhä vaitiollen totisilla silmillään seurasi isänsä liikkeitä. Sillä hetkellä Viola unessaan sopersi: "Päivä on tullut, ovet avataan! Anna minulle kätesi, me lähdemme pois. Merelle, merelle! Kuinka päivänvalo leikkii aalloilla! Kotiin rakkahin, kotiin takaisin!"

"Kansalainen, hetki on tullut."

"Hiljaa -- hän nukkuu! Silmänräpäys! Nyt se on tehty, taivaan kiitos, hän nukkuu vielä!" Zanoni ei tahtonut häntä suudella, jottei hän heräisi, mutta hiljaa hän pani hänen kaulaansa sen amuletin, joka tulisi Violalle vastedes kertomaan hyvästijätöstä -- ja uudesta yhtymisestä. Jo hän on kynnyksellä -- vielä kerran hän katsoo taakseen. Ovi sulkeutuu. Hän on ainaiseksi mennyt.

Viola heräsi viimeinkin ja katseli ympärilleen. "Zanoni, päivä on koittanut." Ei mitään vastausta paitsi lapsen hiljainen valitus. Armias taivas! Oliko kaikki sitten ollut unta? Hän työnsi syrjään pitkät hiuksensa, jotka peittivät näön -- hän tunsi rinnallaan amuletin -- se ei siis ollutkaan unta! "Oi, Jumalani, hän on mennyt!" Hän hypähti ovelle -- hän huusi äänekkäästi. Vartija tuli. "Mieheni, lapseni isä?"

"Hän on mennyt sinun edelläsi, vaimo."

"Minne? Puhu, puhu!"

"Guillotiinille!" ja musta ovi sulkeutui jälleen.

Viola makasi tajuttomana. Salamanvälähdyksenä oli Zanonin sanat, hänen murheellisuutensa, hänen salaperäisen lahjansa todellinen merkitys ja hänen uhrauksensa suuruus, kaikki silmänräpäyksessä oli selvinnyt hänelle -- ja sitten pimeys peitti hänet kuin myrskypilvi, mutta siinä pimeydessä oli valoakin. Ja hänen istuessaan siinä mykkänä, jäykkänä, äänettömänä, kuin kiveksi jähmettyneenä, liukui yli sielun syvyyksien _näky_, niinkuin tuulahdus: julma tuomioistuin, tuomari, valamiehistö, syyttäjä, ja keskellä syytettyjä tuo yksi peloton loistava olento..

"Sinä tunnet, mitkä vaarat valtiota uhkaavat -- tunnusta!"

"Minä tunnen ja pidän lupaukseni. Tuomari, minä ilmotan sinun tuomiosi. Minä tiedän, että se anarkia, jota sinä kutsut valtioksi, sammuu tämän auringon laskiessa. Kuuntele, kuinka ulkona melutaan, kuuntele, kuinka siellä huudetaan! Antakaa tietä, te kuolleet, antakaa paikka helvetissä Robespierrelle ja hänen joukolleen!"

Oikeussaliin hyökätään sisään -- tulee nopeita, kalpeita sanantuojia, on hämmennystä ja pelkoa ja hätää! "Pois kavaltaja, ja huomenna nainen, jonka tahdoit pelastaa, tulee kuolemaan."

"Huomenna, presidentti, putoo kirves _sinun_ kaulaasi."

Eteenpäin täyteen ahdettujen myrskyisten katujen halki kulkee kuolonsaattue. Haa, urhokas kansa, viimeinkin sinä olet herännyt. He eivät saa kuolla -- alas kuolema valtaistuimeltaan! Robespierre on kukistunut, he syöksyvät pelastamaan.

Kamalan näköisenä vankilarattailla Zanonin vieressä viittoili ja raivosi se mies, jonka hän profetallisissa unissaan oli nähnyt kumppaninaan kuolemanpaikalla. "Pelastakaa -- pelastakaa!" ulvoi ateisti Nicot. "Oi urhokas kansa, meidän _täytyy_ pelastua!" Ja ihmisjoukosta tunkeutui esiin nainen, jonka musta tukka valtoimenaan liehui ja jonka silmät tulta iskivät. "Clarence!" hän huusi italiankielellä, "murhaaja, mitä sinä olet tehnyt minun Clarencelleni?" Hänen silmänsä kulkivat yli vankien kasvojen, hän ei löytänyt etsimäänsä. "Kiitos taivaan, kiitos taivaan! Minä en ole sinua saattanut kuolemaan."

Lähemmälle ja lähemmälle tunkeutui kansa -- vielä hetkinen, niin mestaaja olisi jäänyt ilman työtä. Oi Zanoni, miksi yhä on _sinun_ otsallasi tyyni kohtaloon alistuminen, etkö sinä tunne toivoa? Mars, mars! pitkin katuja astuvat aseelliset miehet; uskollisena käskyille johtaa heitä musta Henriot. Mars, mars! halki raukkamaisesti hajautuvan ihmisjoukon. Tuossa he epäjärjestyksessä pakenevat, tuossa he työnnetään lokaan, nuo huutavat pelastajat! Ja heidän keskellään vartijoitten miekkojen satuttamana makaa italialainen nainen, pitkät hiuksensa verellä tahrattuina, ja vielä hänen vääntyilevillä huulillaan on iloinen kuiskaus: "Clarence, minä en ole sinua tappanut!"

Eteenpäin Barrière du Trônelle. Se häämöttää mustana edessä, mahtava tappolaitos. Toinen toisensa jälkeen säilän alle -- taas yksi ja taas toinen ja kolmas! Armoa! Oi laupias! Onko silta auringon ja varjojen maan välillä niin lyhyt? -- lyhyt kuin huokaus? Nyt, nyt _hänen_ hetkensä on tullut. "Älä kuole vielä, älä jätä minua jälkeesi! Kuule minua, kuule!" huusi horroksessa oleva nainen. "Mitä, vieläkö sinä hymyilet?" Ne hymyilivät, nuo kalpeat huulet ja niiden hymyillessä oli murhapaikka, mestaaja ja kuolonkauhu hävinnyt. Siinä hymyilyssä tuntui koko avaruuden yli leviävän ikuinen päivänpaiste. Ylös maasta hän kohosi, liiteli Violan yläpuolelle, aineettomana -- ilon ja valon haamuna! Ja takana taivas aukenee, syvyys syvyyden jälkeen, ja ihanaiset joukot näkyvät, toiset toistensa takana kaukaisuudessa, ja "tervetullut!" kaikuu lukemattomissa äänissä. Taivasten asukkaat riemuitsevat: -- "terve! sinä uhrauksella puhdistunut ja haudan kautta kuolemattomaksi tullut! -- tämä ei ole kuolemista." Ja loistavana loistavien joukossa _haamu_ ojensi kätensä ja kuiskasi uneksijalle: "Ikuinen kumppani, _tämä_ ei ole kuolemista!"

* * * * *

"Hoi, miksikä meille annetaan merkkejä talojen katoilta? Miksikä ihmiset kokoontuvat kaduille? Miksi kirkonkellot kajahtavat? Kuulkaa pyssynpauketta, aseelliset iskevät yhteen! Kumppanit, onko meillä vangituilla viimeinkin toivoa?"

Näin lausuvat vangit toinen toiselleen. Päivä laskee, ilta lähenee, vielä he painavat valkoisia kasvojaan ristikkoja vastaan ja yhä ikkunista ja talojen katoilta he näkevät ystävien hymyilevän -- näkevät merkkejä heilutettavan. "Hurraa! Robespierre on kaatunut! Hirmuhallitus on kukistunut! Jumala on antanut meidän jäädä elämään."

Luo silmäsi saliin, missä tyranni ja hänen seuralaisensa kuuntelevat melua ulkopuolelta! Niinkuin Dumas oli ennustanut, Henriot verestä ja viinasta juopuneena hoipertelee sisään ja iskee verisen miekkansa lattiaan, "Kaikki on mennyttä!"

"Kurja! sinun raukkamaisuutesi on meidät tuhonnut!" riehui Coffinhal ja paiskasi pelkurin ulos akkunasta.

Tyynenä kuin itse epätoivo seisoo ankara St. Just, Couthon ryömii ähkien pöydän alle, nyt laukaus, räjähdys! Robespierre olisi tahtonut itse päättää päivänsä. Vapiseva käsi on pettänyt eikä hän ole kuollutkaan. Hôtel de Villen kello lyö kolme. Rikottujen ovien läpi, pimeitten käytävien läpi kuolinsaliin syöksee ihmisjoukko. Raadeltuna, kalmankalpeana, verisenä, sanattomana, mutta vielä tajuisena istuu päätappaja vielä pystyssä tuolissaan. Hänen ympärilleen he keräytyvät, he uhkaavat, he kiroovat häntä, heidän kasvonsa hehkuvat soihtujen valossa. _Hän_ on oikea musta velho eikä tähtöinen maagikko! Ja _hänen_ viimeisiä hetkiään näkemään kokoontuvat ne pahat henget, jotka hän on kutsunut esiin. He vetävät hänet esiin. Aukaise porttisi, säälimätön vankila! Ei sanaakaan enää tässä maailmassa lausunut Maximilien Robespierre. Lähetä esiin tuhansia ja satoja tuhansia, vapautunut Pariisi. Vallankumoustorille vyöryvät hirmuhallituksen rattaat -- St. Just, Dumas, Couthon, kumppanit seuraavat häntä, hautaan asti. Nainen, jolta lapset on viety, hiukset hajallaan päässään, juoksee hänen sivullaan: "Sinun kuolemasi saattaa minut ilosta juopuneeksi." Robespierre avaa veristyneet silmänsä. "Mene tuonelaan vaimojen ja äitien kirousten seuraamana."

* * * * *

Päivänvalo täyttää vankilan. Sopesta soppeen kierii uutinen, ihmisiä tunkeutuu sisään, iloiset vangit sekaantuvat vartijoitten joukkoon, jotka pelosta myöskin tahtovat näyttää iloisilta, he tunkeutuvat julman talon kaikkiin nurkkiin ja kammioihin. He syöksyvät koppiin, joka on ollut unohdettuna edellisestä aamusta asti. He löytävät sieltä nuoren naisen, joka istuu kurjan vuoteensa ääressä. Hänen kätensä ovat ristissä, hänen kasvonsa ylöspäin kääntyneet, hänen silmänsä ovat auki ja hänen huulillaan on autuas hymyily. Ilonsa riemastuksessakin vetäytyvät tulijat taaksepäin säpsähtäen. Milloinkaan eivät ole nähneet niin kaunista näkyä ja lähemmäksi hiipiessään äänettömin askelin he näkevät, että huulet eivät hengitä, että uni on marmorin unta, että kauneus on jo kuoleman kauneutta. He keräytyvät hiljaisina ympärille, ja kas, hänen jaloissaan on pieni lapsi, joka heidän äänestään heräten katselee heitä vakavasti ja leikkii ruusuisine sormineen kuolleen äitinsä hameenliepeillä. Orpo täällä vankikammiossa.

"Lapsi raukka", sanoo eräs nainen, joka itse on äiti, "eilen sinun isäsi kuuluu kaatuneen, ja nyt äitikin! Yksinäinen maailmassa, mikä mahtaakaan kohtalosi olla?"

Lapsi hymyili pelottomasti joukolle naisen näin puhuessa. Ja vanha pappi, joka seisoi heidän keskellään, sanoi lempeästi: "Nainen, katso, orpo hymyilee. Isättömät ovat Jumalan huomassa."

Viiteselitykset:

[1] "Gymnosofoi" -- "alastomat viisaat" -- näin kutsuivat kreikkalaiset intialaisia asketeja eli "joogeja", joista huhu jo varhain levisi länsimaihin asti. _Suom._

[2] Highgate on huvilaseutu Lontoon läheisyydessä. _Suom._

[3] Mania, "raivo, hulluus" käytettiin Kreikassa puhuttaessa sekä viinin että rakkauden, jopa uskonnollisen innon herättämästä haltiossaolosta. Sekä alhainen että ylempi "mania" johtuu näkymättömän maailman vaikutuksesta ihmisluonnon kätkettyihin olemuspuoliin, -- sen huomasivat jo kreikkalaiset. _Suom._

[4] Kreikkalaiset kutsuivat Kostottaria kaunistellen Eumeniideiksi s.o. "hyvä-aikeisiksi." _Suom._

[5] "Raivottarien." _Suom._

[6] Vanhojen kansojen "taivas" ja "kiirastuli." _Suom._

[7] Paisiello eli vv. 1741-1816, toimi kapellimestarina Pietarissa ja Napolissa, sävelsi yli 100 oopperaa. _Suom._

[8] Rahvaanuskon "verenimijät", joiden todellisuutta nykyinen tiedekin on alkanut nähdä. _Suom._

[9] "Näyt, tosi-unet.." _Suom._

[10] Italialainen oopperasäveltäjä (1749-1801). _Suom._

[11] Vanhanaikainen kultaraha, n. 16 mk arvoinen. _Suom._

[12] "Paha silmä" -- joka ennemminkin on mainittu -- tarkottaa tuota varsinkin Italiassa yleistä kansanuskoa, että löytyy henkilöitä (italiaksi _jettatore_), joilla on kyky ikäänkuin mahtavan silmänsä avulla raivata tiensä maailmassa, kukistaa, jopa tappaa vastustajansa j.n.e. Että tällainen voima on muutamien ihmisten silmissä, sitä ei tarvitse epäillä. Aivan äskettäin luettiin sanomalehdissä eräästä italialaisesta ministeristä, kuinka hän "pahan silmän" avulla oli tuhonnut monta etevää kilpailijaa sinkautuessaan valta-asemaansa. Tässä on kysymyksessä voima, jota voidaan käyttää sekä hyvään että pahaan tarkotukseen. _Suom._

[13] Hippogryyfi -- "louhikäärmehepo", siivekäs hepo, italialaisissa kansantaruissa esiintyvä hirviö, Pegasusta muistuttava. _Suom._

[14] Nämä Vanhan Rooman seudut olivat kertomuksen ajalla jokseenkin autioita ja hylättyjä. _Suom._

[15] Seuraava ennustus (joka muutamille lukijoistani lienee tunnettukin), löytyy hieman eri vivahduksin ja pitempänä La Harpen jälkeenjääneissä teoksissa. La Harpen oma käsikirjotus kuuluu vielä olevan tallella ja kertomus perustuu M. Petitotin auktoriteettiin. Minun tehtäväni ei ole tutkistella, onko olemassa epäilyksiä kertomuksen todenpitäväisyydestä.

[16] Champfort, yksi niitä oppineita, jotka vallankumouksen ensimäiseen hurmaukseen viehättyivät, mutta sitten kieltäytyivät seuraamasta alhaisempia toiminnan miehiä kauheiden rikosten teille. Hän jäi eloon esittämään vallankumousmiesten murhaavaa ihmisrakkautta aikansa parhaimmilla sukkeluuksilla. Nähdessään muureille kirjotetun "Veljeys tai kuolema" huomautti hän, että ajatus kuuluisi toisin sanoin: "Ole veljeni, tai minä sinut tapan!"

[17] "Tämä lahko levittää suurella kiihkolla materialismin oppia, joka on vallalla älykkäitten ja suurmiesten kesken. Siitä on osaksi johtunut senlaatuinen käytännöllinen filosofia, joka tekee itsekkäisyyden järjestelmäksi ja pitää ihmisyhteiskuntaa viekkauden sotana -- menestystä oikean ja väärän erottajana -- kunniallisuutta makuasiana tai mukavuutena -- ja maailmaa ovelien konnien perintötilana." -- Discours de Robespierre, Mai 7, 1794.

[18] Astrologian kukoistusajoista saakka on sivistyskieliin jäänyt siitä lainattuja sanoja. Kukin seitsemästä "planetoista" edustaa yhtä ihmistyyppiä, yhtä perusluonnetta. Siten yksi on "jovialinen" eli Jupiterin luontoinen, toinen "martialinen" eli sotaisen Marsin laatuinen. "Saturnolainen" tyyppi on kylmä, kova, synkkämielinen eli jalostuneena miettivä ja hillitty. Paljas sattumako ohjaa, että kun piirretään jonkun ihmisen syntymäkartta eli horoskoppi, hänen "johtava tähtensä" onkin juuri se, jonka luontoinen hän on? _Suom._

[19] Trakian hallitsija Tereus oli vietellyt kälynsä Filomelan ja leikannut häneltä kielen. Kostoksi sisaret tappoivat T:n pojan ja syöttivät hänen lihansa isälle. T:n ajaessa sisaria takaa muutettiin Filomela satakieleksi -- kertoo kreikkalainen vertaustaru. _Suom._

[20] Kreikkalaisissa taruissa olivat kentaurit ihmishepoja, sfinksit leijona-naisia ja gorgonit siivekkäitä, käärmetukkaisia hirviöitä. _Suom._

[21] Augoeides -- mystillisten plaatolaisten suosima sana -- esim. "Sielun kehä on loistava -- augoeides -- kun ei se kurottaudu minkään ulkonaisen puoleen eikä sisäänpäin supistu vaan loistaa omalla valollaan, jolla se näkee kaikkien olioiden totuuden ja totuuden itsessään." Marcus Antonius, lib. 2.

[22] Mr. Disraeli, kirjassaan _Curiocities of Litterature_ (Art. Alchemy) mainittuaan muutamia uudenaikaisten kemistien rohkeita päätelmiä metallien muuttamisesta, kertoo esimerkin eräästä tieteen suurmiehestä: "Sir Humphry Davy sanoi minulle kerran, ettei hän pitänyt tätä vielä keksimättä olevaa taitoa mahdottomana; mutta jos se joskus keksitäänkin, tulee se varmaan olemaan käytännöllisesti hyödytön."

_Tekijän muist_.

Kuinka omituisilta kuuluvatkaan nämä tekijän ja hänen aikalaistensa sanat nyt 66 vuoden jälkeen! Nyt vihdoinkin kokeellinen tiede alkaa lähestyä alkemistien problemin ratkaisua, vaikka kyllä, niinkuin Sir Davy aavisti, se ei tule olemaan ahneille mikään uusi rikkauden lähde vaan ainoastaan ajattelijoille ja tutkijoille uuden henkisemmän maailmankatsomuksen yksi peruskivi.

_Suom. muist_.

[23] Painettu v. 1615.

[24] _Hoode megas keitai Zan_ = "Tässä lepää suuri Zeus" (Huom.! genetiv. Zeen'os l. Zan'os. Suom.)