Part 35

Kun Robespierre lähti salista, oli kansanjoukossa ulkopuolella eloton, tuhoa ennustava hiljaisuus. Joka maassa kansanlauma on menestyvien puolella ja rotatkin pakenevat kaatuilevasta tornista. Mutta vaikka Robespierreltä puuttui rohkeutta, ei puuttunut ylpeyttä, ja jälkimäinen usein täytti edellisen paikan. Hänen kasvoistaan ei näkynyt, mitä hän ajatteli, kun hän kulki joukon läpi nojaten St. Justin käsivarteen, Payanin veljineen seuratessa häntä.

Kun he tulivat avoimelle paikalle, niin Robespierre katkaisi vaitiolon.

"Kuinka monta päätä piti huomenna mennä?"

"Kahdeksankymmentä", vastasi Payan.

"Voi, me emme saa niin kauan vitkastella, yhdessä päivässä voi koko valtakunta mennä, hirmun täytyy vielä meitä palvella."

Muutamia hetkiä hän oli vaiti ja hänen silmänsä harhailivat epäluuloisina katuja pitkin.

"St. Just", sanoi hän äkkiä, "sitä englantilaista ei ole löydetty, jonka ilmotukset tai tutkinto olisi murtanut sekä Amarit että Tallienit. Ei, ei, jakobinitkin alkavat tulla tyhmiksi ja sokeiksi. Mutta he ovat saaneet kiinni naisen -- ainoastaan naisen!"

"Nainen se Maratinkin murhasi", sanoi St. Just. Robespierre pidätti henkeään.

"St. Just", sanoi hän, "kun tämä vaara on ohi, tahdomme perustaa Rauhan Valtakunnan. Vanhuksia varten rakennetaan taloja ja tehdään kauniita puutarhoja. Hyveellisiä kansalaisia asetetaan nuorison opettajiksi. Kaikki pahe ja epäjärjestys _ei_ tule hävitettäväksi, ei, ei, ainoastaan tehdään voimattomaksi. Me emme saa vielä kuolla. Jälkimaailma ei voi meitä oikein arvostella, ennenkuin työmme on päätetty. Me olemme kutsuneet takaisin Korkeimman Olennon, nyt pitää meidän uudistaa tämä turmeltunut maailma. Kaikki pitää olla rakkautta ja veljeyttä, ja hoi, Simon, Simon, hoi! Anna kynäsi, St. Just!" Ja Robespierre kirjotti nopeasti. "Vie tämä kansalaiselle presidentti Dumasille. Vie se vikkelään, Simon. Nämä 80 päätä tulee hakattaviksi _huomenna -- huomenna_, Simon. Dumas saa siirtää niiden tutkimisen päivää aikaisemmaksi. Minä kirjotan vielä Fouquier Tinvillelle, yleiselle syyttäjälle. Me tavataan jakobinien talossa tänä iltana, Simon, siellä me julistamme arvottomaksi itse kansalliskokouksen, siellä me kokoomme ympärillemme vapauden ja Ranskan viimeiset ystävät."

Takaapäin kuului kaukaa huuto: "Eläköön tasavalta!" Tyrannin silmä iski vihaisesti tulta. "Tasavalta! -- tyhjää! Emme me kukistaneet tuhatvuotista valtaistuinta sitä varten, että saisimme _tuon kehnon_ sijalle!"

Uhrien tutkinto ja mestaus on siirretty yhtä päivää aikaisemmaksi. Salaperäisen järkensä avulla, joka häntä tähän asti oli johtanut ja elvyttänyt, Zanoni sai tietää, että taitonsa oli turhiin mennyt. Hän tiesi, että Viola olisi pelastettu, jos hän vaan pysyisi elossa tunninkin kauemmin kuin tyranni. Hän tiesi, että Robespierren hetket oli luetut, että 10 p:nä Thermidoria, jolloin hän alkuaan oli aikonut surmauttaa viimeiset uhrinsa, tulisi hän itse joutumaan mestauspaikalle. Zanoni oli nähnyt vaivaa ja suunnitellut teurastajan ja hänen hallituksensa kukistamiseksi. Ja millä seurauksella? Yksi ainoa tyrannin sana oli saattanut koko tuloksen mitättömäksi. Violan loppu on siirretty päivää aikaisemmaksi. Yli voimain ponnistava tietäjä, joka tahdoit tehdä itsesi Ikuisen välikappaleeksi, samat vaarat, jotka nyt tyrannia lähestyvät, ovat vain jouduttaneet hänen uhriensa tuomiota. Huomenna kahdeksankymmentä päätä ja niiden joukossa se, joka on sinun sylissäsi levännyt. Huomenna -- ja tänään vielä Maximilien on turvassa.

XIII LUKU.

"Maa maatukohon silloin maaksi jälleen Vaan henki lentää savihuoneestansa, Vihurit viekööt tuhan mennessänsä. Vaan ikuisena pysyy elämänsä."

_Huomenna_ -- ja nyt on jo iltahämärä. Toinen toisensa jälkeen syttyvät tähdet taivaalle tuikkimaan. Hitaasti juokseva Seine vielä värähtelee ruusuisen päivän viimeisestä suutelosta. Vielä sinistä taivasta vastaan kimaltelee Notre Damen torninhuippu, ja vielä sinistä taivasta vastaan törröttää guillotiini!

Kääntykäämme siihen ajankuluttamaan rakennukseen, joka kerran oli "rukoilevien veljien", pyhien Jakobini-munkkien kirkkona ja kokoushuoneena -- siellä nyt "jakobinit" pitävät majaa. Pitkässä salissa, joka kerran oli rauhallisten munkkien kirjastona, on nyt kokoontuneina pyhän Robespierren ihailijat. Kaksi suunnatonta puhujalavaa on kohotettu salin kumpaankin päähän, ja niillä esiintyvät alhaison roskaisimmat ainekset -- ja kuulijakunnan enemmistönä on "guillotiinin raivoojat." Salin keskellä on puheenjohtajan tuoli ja pöytä, nojatuoli, jota munkit kunnioittivat Pyhän Tuomas Akvinolaisen muistona. Tämän istuimen edessä seisoo karkeatekoinen Brutuksen kuvapatsas. Messinkilamppu ja kaksi kynttiläjalkaa levittävät suureen huoneeseen synkän hämärän valon, jossa riivatun _kokokansan_ (pandaemonium) julmat kasvot näyttävät vielä kauheammilta. Nyt kaikuu juuri puhujalavalta Robespierren vimmainen kimakka ääni.

* * * * *

Sillävälin on hänen vihollistensa komiteassa ainoastaan epäjärjestystä ja hämminkiä, puoleksi uskallusta, puoleksi pelkurimaisuutta. Huhuja kulkee pitkin kaupunkia, joukosta joukkoon, talosta taloon. Pääskyset lentävät matalalla ja eläimet kokoontuvat joukkoihin niinkuin myrskyn edellä. Ja näiden lyhytikäisten olentojen hälinän yläpuolella yksinään kamarissaan seisoo hän, jonka tähtöistä nuoruutta vastaan ajastaikojen myrskyt turhaan ovat voimaansa koettaneet. Se nuoruus on vertauskuvana rauhaisan Ihanteen katoomattomasta kukoistuksesta lahoovan jokapäiväisyyden keskellä.

Kaikki mitä tavallinen järki ja rohkeus saattoi neuvoa, oli koetettu, mutta turhaan. Kaikki ponnistukset olivat näissä kuolon ilojuhlissa turhat, kun ihmisen henki oli kysymyksessä. Ei mikään muu kun Robespierren häviö olisi voinut pelastaa hänen uhrejaan, mutta nyt sekin oli liian myöhäistä ja saattoi ainoastaan kostoa palvella.

Vielä kerran kiintymyksensä ja epätoivonsa äärimmäisessä tuskassa tietäjä on vetäytynyt yksinäisyyteen kutsumaan avukseen tai oppaakseen niitä salaperäisiä taivaan ja maan välisiä olentoja, jotka eivät olleet saapuneet hengen luokse, kun se oli ollut ihmisten tavallisten siteitten alainen. Sydämen kiihkeässä kaipauksessa ja ahdistuksessa voisi ehkä piillä voima, joka heidät vielä kutsuisi esiin, sillä kuka ei ole tuntenut, että äärimmäisen tuskan kirpeys leikkaa pois ja kuluttaa rikki monta vahvaa epäilyksen ja heikkouden sidettä, mitkä ihmisten sieluja sitovat ajan vangitsevaan pimeyteen, ja että pilvestä ja pyörremyrskystä usein tunkee esiin Olympian kotka, joka meidät kantaa korkeuteen?

Ja hengen kutsu tuli kuulluksi -- aistimien side ratkesi hengen näköä estämästä. Hän katseli ja näki -- ei, ei se ollut olento, jota hän oli kutsunut ja jolla oli jalat puhdasta tulta ja kasvoillaan sanomattoman rauhallinen hymy -- ei tuttu Adon-Ai, Tähden Poika -- vaan hän näki Pahan Aaveen, mustan irvihaamun, leppymättömän Vihollisen, jonka helvetillisissä silmissä paloi riemu ja ilkeys. Haamu ei enää vetäytynyt varjoon vaan kohosi hänen eteensä suunnattomana ja suorana. Sen kasvot, joiden verhoa ei mikään kuolevainen käsi ole kohottanut, olivat yhä peitetyt, mutta muoto oli selvästi näkyvä, ruumiillinen ja siitä levisi kuin löyhkänä kauhu ja viha ja kammo. Niinkuin jäävuori sen läheisyys jääti ilman, niinkuin pilvi se täytti huoneen ja pimitti taivaan tähdet.

"Katso!" sen ääni kuului, "minä olen täällä taas. Sinä olet minulta vienyt vähäpätöisemmän saaliin. Nyt vapauta _itsesi_ minun vallastani, jos voit. Elämäsi on sinut jättänyt, asuakseen mullan ja matojen tyttären sydämessä. Sinä olet palannut kynnykselle -- sinä, jonka jalat ovat astelleet Äärettömyyden rajoilla! Ja niinkuin lapseen pimeässä tarttuvat sen oman mielikuvituksen haamut -- niin sinä mahtava, joka tahdoit kuolon voittaa, minäkin sinuun tartun!"

"Takaisin kahleihisi orja! Jos sinä olet tullut kutsusta, joka ei sinua tarkottanut, niin olet tullut taas, ei käskemään vaan tottelemaan. Sinä, jonka kuiskauksesta minä sain keinon pelastaakseni kahden itseäni ihanamman ja kalliimman ihmisen hengen -- sinä! -- minä sinua käsken, ei tai'alla ja noitumisella vaan sieluni voimalla, joka on suurempi kuin sinun pahuutesi -- palvele minua vielä ja lausu taas salaisuus, joka voi pelastaa heidän henkensä, niiden, jotka sinä Maailman Mestarin sallimuksesta annoit minun vielä vähän aikaa pidättää tomun temppelissä!"

Kirkkaampana ja kuluttavampana paloi katse noissa ilkeissä silmissä, vielä näkyvämpänä ja suurempana kohosi sen liikkuvainen muoto, vielä tulisempi viha kuului sen äänessä, kun se vastasi: "Luulitko sinä, että minun lahjani olisi muuta kuin kirousta? Onneksi olisi sinulle ollut, jos olisit saanut surra sitä kuolemaa, joka tulee Luonnon lempeästä kädestä -- jollet olisi tuntenut, kuinka äitiys kirkastaa kauneuden kasvoja etkä koskaan olisi kumartuneena esikoisesi yli tuntenut isän rakkauden katoomatonta ihanuutta. He ovat pelastetut -- mitä varten? -- äiti väkivaltaista kuolemaa ja häpeää ja verta varten. Pyövelin käsi saa tarttua loistavaan tukkaan, joka on puoleensa kietonut puolison suutelot. Lapsi, ensimäinen ja viimeinen jälkeläisesi, jonka kautta toivoit perustavasi suvun, mikä sinun kerallasi kuuntelisi taivaallisten harppujen soitantoa ja sinun ystäväsi Adon-Ain sivulla liitelisi ilojen taivaansinisillä virroilla -- lapsi on pelastunut elämään muutamia päiviä niinkuin sieni hautaholvissa, ilettävän vankikopin asukkaana, ja kuolemaan julmuuden, laiminlyönnin ja nälän kautta. Ha haa, sinä, joka tahdoit murtaa kuoleman vallan, opi nyt, kuinka kuolemattomat kuolevat, jos uskaltavat kuolevaista lempiä. Nyt, kaldealainen, katsele minun lahjojani! Nyt minä tartun sinuun ja käärin sinut ruttoiseen helmaani, nyt ainiaan, kunnes pitkä kulkusi on loppunut, minun silmäni tulevat polttamaan sinun aivoissasi ja minun käsivarteni sinua syleilemään, kun sinä tahtoisit ottaa aamuruskon siivet ja paeta pois yön mailta."

"Minä sanon sinulle: ei! Ja taas minä pakotan sinua, puhu ja vastaa herralle, joka voi orjaansa komentaa. Minä tiedän, vaikka viisauteni nyt minulta puuttuu ja vaikka ruovot, joihin nojasin, nyt lävistävät kylkeni, minä tiedän vielä, että kirjotettu on: se elämä, jota vaadin, voi tulla pyöveliltä säästetyksi. Sinä verhoot hänen tulevaisuutensa varjosi pimeyteen, mutta et voi sitä muuttaa. Sinä voit neuvoa vastamyrkyn vaan sinä et voi sitä itse hänelle antaa. Sinulta minä voitan salaisuuden, vaikka sinua kirvelisi sen ilmaiseminen. Minä lähestyn sinua -- minä katson kauhistumatta sinun silmiisi. Sielu, joka rakastaa, voi kaiken uskaltaa. Varjo, minä sinua uhmaan ja pakotan tottelemaan!"

Aave himmeni ja väistyi. Niinkuin höyry häviää, kun auringon säteet tunkevat sen lävitse, niin muotokin lyyhistyi alas ja pieneni ja himmeni ja taas näkyivät tähdet ikkunasta.

"Niin", sanoi ääni heikosti ja ontosti, "sinä _voit_ hänet pelastaa pyövelin käsistä, sillä kirjotettu on, että uhraus voi pelastaa. Ha, haa!" Ja taas laajeni haamu synkäksi suunnattomaksi ja sen aavemainen nauru raikui, ikäänkuin hetkeksi masennettu paholainen olisi saanut valtansa takaisin.

"Ha, haa! Sinä voit pelastaa hänen elämänsä, jos uhraat oman elämäsi. Tätäkö varten olet elänyt valtakuntien sortuessa ja lukemattomien sukukuntien vaipuessa ohitsesi hautaan? Viimeinkö Kuolema saa sinut valtaansa? Tahdotko pelastaa hänet -- _niin kuole hänen puolestaan!_ Kukistu, mahtava pilari, jonka päällä tähdet vielä kimmeltävät, kukistu, että ruoho sinun juurellasi vielä muutamia hetkiä saisi juoda päivänvaloa ja kastetta! Sinä olet vaiti! Oletko tähän uhraukseen valmis? Katso, kuu nousee taivaalle. Kaunis ja viisas, tahdotko antaa sen huomenna hymyillä sinun päättömälle ruumiillesi?"

"Takaisin, sillä sieluni, vastatessaan sinulle syvyyksistä, joista sinä et voi sitä kuulla, on jo saanut takaisin kunniansa ja minä kuulen Adon-Ain siipien suhinan ilmassa."

Hän puhui ja kähisten voitetusta vihasta katosi haamu ja huoneessa näkyi äkkiä loistava hopeinen valo.

Kun taivaallinen vieras seisoi omassa valonhohteessaan ja katseli teurgistin kasvoja sanomattoman rakkauden ja hyvyyden ilmeellä, niin sen hymyily tuntui valaisevan koko avaruutta. Sinisessä ilmassa ulkopuolella, siitä huoneesta asti, mihin sen siivet olivat pysähtyneet, himmeän kaukaisuuden etäisimpään tähteen asti näkyi jälki sen lennosta pitkänä valojuovana, joka oli kuin kuutamopatsas merellä. Niinkuin kukka valaa tuoksuaan omana hengityksenään, niin tämä olento hengitti ympärilleen autuutta. Maailman yli, miljoona kertaa nopeammin kuin valo tai sähkö oli Kunnian Poika kulkenut tietään rakastavan viereen ja hänen siipensä olivat levittäneet iloa niinkuin aamu levittää kastetta yli maan. Lyhyeksi hetkeksi oli köyhyys lakannut suremasta, sairaus jättänyt uhrinsa ja toivo huokui taivaallisia unelmia epätoivon pimeyteen.

"Sinä olet oikeassa", sanoi sointuisa ääni. "Rohkeutesi on antanut sinulle takaisin voiman. Vielä kerran maan asunnoista sielusi veti minut luoksesi. Viisaampi olet nyt tällä hetkellä, kun käsität Kuoleman, viisaampi kuin milloin kahleeton henkesi oppi Elämän korkeat salaisuudet. Inhimilliset tunteet, jotka ajaksi sinua hallitsivat ja alensivat, tuovat sinulle näinä kuolevaisen ikäsi viimeisillä hetkillä sukukuntasi korkeimman perinnön -- ikuisuuden, joka alkaa haudasta."

"Oi, Adon-Ai", sanoi kaldealainen, kun vieras vuodatti loistonsa hänen ympärilleen kirkkaamman kuin konsanaan on ihmiskauneus. Tietäjäkin jo näytti kuuluvan siihen ikuisuuteen, josta tuo Loistava puhui. "Oi, Adon-Ai, niinkuin ihmiset ennen kuolemaansa näkevät ja ymmärtävät salaisuudet, jotka heiltä ennen ovat olleet kätkettyinä,[95] niin tällä hetkellä, kun itsensä uhraaminen toisen puolesta saattaa aikakausien iän loppuun, minä näen Elämän pienuuden verrattuna Tuonelan majesteettisuuteen. Mutta oi, jumalallinen lohduttaja, täälläkin, sinun läsnäollessasi ne tunteet, jotka minua innostavat, tuottavat kaihoa mieleen. Pitääkö minun jättää jälkeeni tähän pahaan maailmaan avuttomiksi ja suojattomiksi ne, joiden puolesta minä kuolen, vaimoni, lapseni? Oi puhu minulle jotakin lohdutusta tähän!"

Ja Tähden Poika vastasi vienosti moittien taivaallisen armahtavaisuuden äänellä: "Ja mitä sinä ja kaikki tähtöiset salaisuutesi ja viisauden aarteesi, kaikki menneisyyden valtakuntasi ja tulevaisuuden näkysi -- mitä ne ja sinä itse ovat Kaikkiohjaavan ja Kaikkitietävän edessä? Ajatteletko sinä, että olosi maan päällä voisi antaa niille sydämille, joita rakastat, samaa turvaa, jota halvinkin ihminen saa Taivaassa asuvan Olemuksen siiviltä? Älä pelkää heidän tulevaisuuttaan. Joko sinä elät tai kuolet, niin heidän tulevaisuutensa on Korkeimman huomassa. Vankilassa ja mestauslavalla valvoo heitä ikuisesti Hän, alttiimpana kuin sinä rakastamaan, viisaampana kuin sinä ohjaamaan, mahtavampana kuin sinä pelastamaan."

Zanoni kumarsi päätään, ja kun hän taas katsoi ylös, oli viimeinen varjo väistynyt hänen otsaltaan. Tulija oli mennyt, mutta vielä hänen läsnäolonsa loisto näytti viipyvän tässä paikassa, vielä ilma tuntui varailevan ja humisevan ilosta ja autuudesta. Ja niin on aina oleva niille, jotka kerran kokonaan irrotettuina elämän siteistä ovat saaneet vieraakseen Uskon Enkelin. Yksinäisyys ja autius säilyttää sen loiston ja se asettuu valokehänä haudankin ympärille.

XIV LUKU.

"Sitten tähtien kukkatarhaan Lemmenhehkussa katsokaa! Ota ystävän käsi kätees, Kanna siniseen korkeuteen."

Uhland, _An den Tod_.

Hän seisoi korkealla parvekkeella, josta hiljainen kaupunki näkyi alhaalla. Vaikka ihmisten hurjimmat himot siellä työskentelivät taistelun ja tuomion verkossa, niin kaikki, mikä katseelle näkyi, oli tyyntä ja hiljaista kesäisen kuutamon valossa. Hänen sielunsa oli erotettu ihmisestä ja ihmisen ahtaasta piiristä ja ainoastaan luomakunnan kirkkaammat kauneudet näkyivät tietäjäkatseelle. Siinä hän seisoi yksin ja aatteissaan jättämässä viimeisen hyvästinsä ihmeelliselle elämälle, jota hän oli kokenut.

Avaruuksien tanterilla hän näki niitä henkijoukkoja, joiden lauluun ja iloon hän niin usein oli ottanut osaa. Siellä joukko joukon jälkeen kierteli tähtöisessä hiljaisuudessa ja niiden monenlaiset haamut, jotka elivät puhtaasta valosta ja jumalallisesta kasteesta, säteilivät sanomatonta kauneutta. Hänen haltioissaan ollessa koko maailma levisi näkyväisenä hänen eteensä, kaukana vihreissä laaksoissa hän näki keijukaisten tanssivan vuorten solissa, hän näki ne henget, jotka hengittävät tulivuorten kirpeätä ilmaa, ja ne, jotka päivänvalolta piileksivät joka lehden alla lukemattomissa metsissä. Mittaamattomien merten jokaisessa vedenpisarassa hän näki oman erityisen vilisevän maailman. Kaukana avaruuden sinessä hän näki uuden maailman toisensa jälkeen saavan muodon, ja planettojen lennähtävän erilleen keskustulesta kulkemaan tuhatvuotista kulkuaan. Sillä kaikkialla luomistossa on Luojan elonhenkäys ja joka paikassa se synnyttää elämää. Ja kaukaisuudessa yksinäinen tietäjä näki yksinäisen veljensä, Maagikon. Tuolla istui Rooman raunioiden keskellä pienessä majassaan mystikko Mejnour työskennellen numeroineen ja kabbalan salaisuuksineen. Hän eli edelleen niinkauan kuin maailmakin, välittämättä siitä, synnyttikö tietonsa onnea vai onnettomuutta, koneellisena välikappaleena viisaamman ja rakastavamman Tahdon käsissä, joka jokaista lähdettä ohjaa tutkimattomiin tarkotuksiinsa. Edelleen hän elää -- aina hän elää -- niinkuin tiede, joka yksin tietoa etsii eikä pysähdy tutkimaan, kuinka tieto onnea edistäisi, ei pysähdy katselemaan, kuinka inhimillinen kehitys, joka sivistyksen kautta syöksee eteenpäin, kulussaan musertaa kaikki ne, jotka eivät voi sen pyörien mukana pysyä. Aina tiede elää ja kabbalansa ja laskujensa avulla verettömillä liikkeillään muuttelee asuttavan maailman ulkopintaa.

Ja loistava uneksija lausui: "Hyvästi elämä! Suloinen, sinä elämä, olet minulle ollut. Kuinka mittaamattomat ovat ilosi olleet, kuinka intohimoisesti sieluni on rientänyt ylöspäin korkeuksiin! Sille, joka aina nuoruutensa uudistaa Luonnon kirkkaasta lähteestä, kuinka ääretön onni hänelle on pelkkä _olemassa oleminen_. Hyvästi, te taivaan soihdut, ja te miljoonat kansat, ilman asukkaat. Ei hyönteistäkään oksallaan, ei kasviakaan vuoristossa, ei hiedanjyvääkään rantasella, ei siementäkään tuulen erämaahan kulettamaa, joka ei lisäisi sitä viisautta, mikä kaikessa etsii elämän ikiaatetta, Kauneutta, Iloa ja Kuolemattomuutta. Muille on yksi maa, yksi kaupunki, yksi perhe ollut kotina, _minun_ kotini on ollut kaikkialla, minne älyni on voinut tunkeutua tai missä henkeni on voinut ilmaa hengittää."

Hän pysähtyi ja kautta tuntemattoman välimatkan hänen sydämensä ja silmänsä tunkivat kurjaan vankiluolaan ja sattuivat lapseen. Hän näki sen uinuvan kalpean äitinsä sylissä ja _hänen_ sielunsa puhui nukkuvan sielulle. "Anna minulle anteeksi, jos haluni oli syntinen, minä uneksin, että olisin saanut kasvattaa ja elättää sinua jumalallisimpia tarkotuksia varten, joita näyilläni saatoin edes aavistaa. Olisin tahtonut aika ajoin puhdistaa henkisen luontosi kaikesta synnistä, niinkuin kuolevainen osasi tuli vahvistetuksi tautia vastaan. Olisin tahtonut johtaa sinua taivaasta taivaaseen pyhiin häiriötiloihin, joissa elävät korkeuden olennot. Olisin tahtonut ylevistä tunteistasi muodostaa puhtaan ja elävän sillan äitisi ja itseni välille. Se uni oli ainoastaan uni -- ei muuta! Kun nyt itseni edessä näen haudan, tunnen viimeinkin, että haudan porttien kautta käy totinen vihkimys pyhyyteen ja viisauteen. Näiden porttien takana minä odotan teitä molempia, rakkaat pyhiinvaeltajat."

Laskuistaan ja kabbalastaan, majastaan Rooman raunioissa, hypähti Mejnour, katsoi ylös ja tunsi hengessään, että kaukaisen ystävänsä henki häntä puhutteli.

"Hyvästi sinulle ainiaaksi tämän maan päällä! Viimeinen kumppanisi väistyy viereltäsi. Sinun vanhuutesi elää heidän nuoruutensa ohi ja Viimeinen Päivä on vielä löytävä sinut hautojamme katselemasta. Minä menen vapaaehtoisesti pimeyden maahan, mutta uudet auringot ja aurinkokunnat syntyvät ympärillämme haudoista. Minä menen sinne, missä niiden sielut, joiden puolesta mullasta irrottauduin, tulevat olemaan kumppaneinani ikuisessa nuoruudessa. Viimeinkin tunnen nyt todellisen koetuksen ja todellisen voiton. Mejnour, heitä pois elämännesteesi, pane pois vuosien taakka! Minne tahansa sielusi vaeltaneekin, on kaikkien olioitten Ikuinen Sielu siitä pitävä huolta!"

XV LUKU.

"He eivät tahtoneet enää hukata yhtäkään hetkeä niin kalliista yöstä."

Lacretelle, tom. XII.

Oli jo myöhäistä samana yönä ja René François Dumas, vallankumoustribunaalin presidentti, oli palannut kabinettiinsa tultuaan jakobinien klubista. Hänen seurassaan olivat ne kaksi miestä, joiden voi sanoa edustavan, toisen siveellistä ja toisen fyysillistä voimaa hirmuhallituksessa: Fouquier-Tinville, yleinen syyttäjä, ja François Henriot, Parisin kansalliskaartin kenraali. Tämä pelottava kolmimiehistö oli kokoontunut neuvottelemaan seuraavan päivän toimista, ja nuo kolme noitasisarusta helvetinkattilan ääressä tuskin olivat ilkeämmän hengen elähyttämiä tai turmiollisemmissa puuhissa kuin nämä kolme vallankumouksen sankaria, miettiessään huomispäivän murhia.

Dumas ei ollut näöltään paljon muuttunut siitä kuin hän tämän teoksen alkupuolella tuli lukijalla esitetyksi, paitsi että hän käytökseltään oli hieman tylympi ja ankarampi ja silmistään vielä levottomampi. Hän näytti miltei korkeammalta olennolta kumppaniensa sivulla. René Dumas oli kunnioitettavista vanhemmista syntynyt ja saanut hyvän kasvatuksen. Huolimatta julmuudestaan oli hänellä kuitenkin jokseenkin hieno käytöstapa, mikä ehkä tuotti hänelle suosiota täsmälliseltä ja tarkalta Robespierreltä. Henriot sitävastoin oli ollut ovipalvelija, varas, poliisiurkkija, hän oli juonut madame de Lamballen verta ja noussut nykyiseen asemaansa yksin ja ainoastaan rosvomaisuutensa tähden. Ja Fouquier-Tinville, talonpojan poika ja myöhemmin poliisikamarissa renkinä, ei ollut paljon parempi kuin Henriot käytöksessään, ja törkeän ivailunsa tähden vielä epämiellyttävämpi. Hän oli härkäpäinen, tukka oli musta ja suora, otsa matala ja sinisenkalpea, silmät pienet ja ilkeästi räpyttelevät. Hänen ruumiinsa oli vahva ja järeä rakenteeltaan ja hän oli tosiaan sen näköinen mitä hän olikin, laittoman ja epäinhimillisen tuomioistuimen röyhkeä ylvästelijä.

Dumas niisti kynttilöitä ja kumartui katselemaan huomispäivän uhrien luetteloa.

"Se on pitkä luettelo", sanoi presidentti, "kahdeksankymmentä juttua yhtenä päivänä. Ja Robespierren käsky on peruuttamaton, että koko joukko on yhdessä suoritettava."

"Mitä siitä!" sanoi Fouquier raa'asti nauraa hohottaen, "meidän täytyy kuulustella heitä yhdessä joukossa. Minä tiedän, kuinka valamiehistön kanssa on tehtävä. 'Kansalaiset, minä arvaan, että te olette vakuutetut syytettyjen rikoksellisuudesta?' Ha, haa! Mitä pitempi luettelo, sitä lyhyempi työ."

"Aivan niin", mölisi Henriot, karkeasti kiroten. Hän oli niinkuin tavallisesti puoleksi päissään ja rentoili tuolissaan, jalat kannuksineen pöydällä, "pikku Tinville on mainio mies ja panee äkkiä menemään."

"Kansalainen Henriot", sanoi Dumas totisena, "salli minun pyytää sinua valitsemaan jotakin muuta astinlautaa, ja muuten minä huomautan sinulle, että huomispäivä on tärkeä ja ratkaiseva: yksi päivä voi määrätä Ranskan kohtalon."

"Viis minä Ranskasta! Eläköön jalo Robespierre, tasavallan pylväs! Hiiteen tämä lavertelu, se on kuivaa työtä. Eikö sinulla ole 'elämänvettä' pienessä kaapissa?"

Dumas ja Fouquier vaihtoivat ylenkatseellisia silmäyksiä. Dumas kohotti olkapäitään ja vastasi:

"Kansalainen kenraali Henriot, sitävarten minä sinut tänne kutsuinkin, että varottaisin sinua juomasta elämänvettä. Kuuntele jos kykenet!"

"Turhia puheita, sinun virkasi on puhua, minun virkani on tapella ja juoda."

"Minä sanon sinulle, huomenna kansa on liikkeellä, kaikki puolueet ovat puuhassa. On mahdollista, että he koettavat estää meidän vankikärryjämme matkalla guillotiinille. Pidä miehesi aseissa ja valmiina, lyö armotta maahan jokainen, joka koettaa tulla tielle."