Part 18

"Prinssi jäi muutamaksi hetkeksi sanattomaksi, ikäänkuin pahastuneena. Viimein hän puhkesi mitä herjaavimpiin sanoihin signor Zanonia ja minua vastan. Zanoni ei vastannut, mutta minä olin kuumaverisempi. Vieraita näytti huvittavan meidän kiistamme. Ei kukaan yrittänyt sopua rakentaa, paitsi Mascari, jonka me työnsimme syrjään viitsimättä kuunnella. Muutamat vieraista pitivät yhtä puolta, toiset toista. Tulos on helposti arvattu. Huudettiin miekkoja ja tuotiin niitä. Minulle tarjottiin joukosta kahta ja olin juuri valitsemaisillani toisen, kun Zanoni pani käteeni toisen, joka kannasta päättäen oli hyvin vanhaa tekoa. Samalla hetkellä hän katsoen prinssiin sanoi hymyillen: 'Herttua ottaa esi-isänne miekan. Prinssi, te olette liian miehuullinen ollaksenne taikauskoinen, ja olettehan jo unohtaneetkin meidän välipuheemme!' Minusta näytti siltä kuin isäntämme olisi hätkähtänyt ja kalvennut kuullessaan nämä sanat. Kuitenkin hän Zanonin hymyyn vastasi uhkamielisellä katseella. Seuraavassa hetkessä oli kahakka täydessä käynnissä. Kuusi tai kahdeksan miestä tappeli yhdessä mylläkässä, mutta prinssi ja minä etsimme vaan toisiamme. Melu ympärillämme, vieraiden hämminki, soittajien huudot, omien miekkojemme kalske oli kaikki omiansa vain yllyttämään onnetonta raivoamme. Me pelkäsimme, että läsnäolevat meidät keskeyttäisivät ja taistelimme niinkuin hullut, miekkailusääntöjä muistamattakaan. Minä hyökkäsin ja torjuilin konemaisesti, sokeasti ja hurjasti, ikäänkuin sisääni olisi mennyt piru, kunnes näin prinssin pitkällään jalkojeni juuressa veressään kylpien, ja Zanonin kumartuvan hänen ylitseen ja kuiskaavan jotakin hänen korvaansa. Se näkö jäähdytti meidän veremme. Kahakka loppui, me kokoonnuimme häpeissämme, katuvina ja kauhistuneina onnen hylkäämän isäntämme ympärille -- mutta se oli liian myöhäistä -- hänen silmänsä jo pelottavasti pyörivät päässään. Minä olen nähnyt monta miestä kuolevan, mutta ei koskaan ole kenenkään kasvoilla ollut sellaista kammoa. Viimein oli kaikki ohi! Zanoni nousi ruumiin ääreltä ja, ottaen ihan levollisesti minua kädestä, sanoi hän: 'Te todistatte herrat, että prinssi itse saattoi tämän kohtalon itselleen. Tämän loistavan suvun viimeinen jälkeläinen on miekkailussa kaatunut.'

"Minä en nähnyt Zanonia sen koommin. Minä kiiruhdin Ranskan lähetystöön kertomaan tapauksesta ja odottamaan asian päätöstä. Olen kiitollinen Napolin hallitukselle ja onnettoman ylimyksen perilliselle siitä, että tuota ikävää tapausta tulkittiin lempeästi ja jalomielisesti ja samalla oikeudenmukaisesti. Sen muisto tulee kuitenkin koskemaan minuun viimeiseen hetkeeni asti."

(Allekirjotus:) Louis Victor, R:n herttua.

Ylläoleva kirjelmä antaa lukijalle tarkimman ja yksityiskohtaisimman selonteon tästä tapauksesta, joka aikoinaan synnytti niin tavatonta huomiota Napolissa.

Glyndon ei ottanut osaa miekanmittelyyn eikä muutenkaan ollut hurjastelussa mukana. Tähän kumpaankin seikkaan oli ehkä syynä Zanonin kehottavat kuiskaukset. Kun Zanoni nousi ruumiin luota ja vetäytyi pois sekavasta joukosta, huomasi Glyndon, että hän ohikulkiessaan kosketti Mascaria olkapäähän ja sanoi jotakin, jota englantilainen ei kuullut. Glyndon seurasi Zanonia juhlahuoneeseen, jossa vallitsi lähestyvän yön synkkä hämäryys, paitsi missä kuun hohde sattui marmorilattialle.

"Kuinka saatoitte ennalta tietää tämän kauhean tapauksen? Eihän hän kaatunut teidän kädestänne!" sanoi Glyndon vapisevalla ja ontolla äänellä.

"Kenraali, joka tekee voiton laskelmat, ei itse ota taisteluun osaa", vastasi Zanoni, "levätköön menneisyys kuolleen keralla. Tule tapaamaan minut keskiyöllä merenrannikolla, puoli virstaa hotellista vasempaan. Paikan tunnet suuresta pilarista -- ainoa lähimailla -- johon on kiinnitetty taittunut ketju. Siellä silloin saat tavata mestarisi, jos tahdot meidän oppiimme tulla. Mene! Minulla on täällä vielä tehtäviä. Muista, Viola on vielä vainajan talossa."

Samassa Mascari lähestyi, Zanoni kääntyi italialaisen puoleen ja viitaten kädellään Glyndonille meni Mascarin kanssa syrjään. Glyndon asteli hitaasti poispäin.

"Mascari", sanoi Zanoni, "isäntänne ei ole enää elossa. Teidän palveluksianne ei hänen perillisensä kaipaa; hän on raitis mies ja köyhyytensä kautta paheelta säilynyt. Mitä tulee teihin, kiittäkää minua, etten jätä teitä viranomaisten haltuun, muistakaa Kypron viiniä. Ei, älkää vapisko mies! Se ei voinut minuun vaikuttaa, vaan sen vaikutus kääntyi takaisin; siinä se on tavallisten rikosten laatua. Minä suon teille anteeksi, ja jos viini minut tappaisi, niin lupaan, että haamuni ei tule kummittelemaan niin hurskaan katujan luona. Se siitä! Mutta vie minut nyt Viola Pisanin huoneeseen. Sinä et enää tarvitse häntä. Linnanpäällikön kuolema avaa vangille ovet. Anna käydä joutuisasti, minä tahdon täältä päästä."

Mascari mutisi jotain itsekseen, kumarsi syvään ja näytti tietä siihen huoneeseen, mihin Viola oli suljettu.

XVIII LUKU

_Merkurius_: kerro minulle siis, mitä etsit ja mitä tahdot saada. Mitä haluat sinä valmistaa?

_Alkemisti_: Viisasten kiven.

Sandivogius.

Puuttui muutamia minuutteja puoliyöstä, kun Glyndon lähti kulkemaan sovitulle paikalle. Zanonin saavuttama salaperäinen valta häneen oli saanut vielä vahvempaa tukea viimeisten tuntien tapahtumista. Prinssin äkillinen kuolema näytti johtuneen aivan sattumasta eli perin luonnollisesta syystä, vaikka sen edellä oli käynyt niin juhlalliset ja varmat ennustukset. Glyndonissa tämä herätti mitä syvimpiä ihailun ja kammon tunteita. Tuntui siltä kuin tämä hämärä ihmeellinen olento voisi kääntää tavallisimmatkin tapaukset ja vähäpätöisimmätkin välikappaleet tutkimattoman tahtonsa toimeenpanijoiksi. Mutta jos niin oli, kuinka oli hän sallinut Violaa ryöstettävän? Miksei hän ollut estänyt rikosta ennemmin kuin hän rikollista rankaisi? Ja rakastiko Zanoni todella Violaa? Rakastiko, vaikka hän tarjoutui hänestä luopumaan Glyndonin, kilpailijan hyväksi, jonka hän kyvyillään helposti saattoi työntää tieltään. Glyndon ei enää palannutkaan siihen luuloon, että Zanoni tai Viola olisivat koettaneet viekottaa häntä naimisiin. Hänen pelkonsa ja kunnioituksensa Zanonia kohtaan kielsi ajattelemastakaan niin halpaa petosta.

Rakastiko hän itse enää Violaa? Ei! Kun hän edellisenä aamuna oli kuullut Violan vaarasta, oli hänessä kyllä jälleen herännyt rakastajan myötätunto ja pelko, mutta prinssin kuoleman jälkeen oli Violan kuva häipynyt hänen sydämestään eikä hän tuntenut mustasukkaista tuskaa ajatellessaan, että Zanoni oli Violan pelastanut ja että Viola ehkä tällä hetkellä oli Zanonin talossa. Se joka elämänsä aikana joskus on joutunut kaikkisyövän pelihalun orjaksi, hän muistaa, kuinka silloin kaikki muut asiat ja aatteet häviävät mielestä, kuinka tuo ainoa hurja intohimo kokonaan täyttää mielen ja kuinka pirullinen itsevaltias taikavoimalla hallitsee joka tunnetta ja joka ajatusta. Vielä kiivaampi kuin pelihalu oli se hillitön mutta jalo halu, joka oli Glyndonin nyt vallannut. Hän tahtoi tulla Zanonin kilpailijaksi, ei inhimillisten katoovaisten tunteitten leikissä vaan yliluonnollisen ja ikuisen viisauden vainioilla. Hän olisi huoleti -- niin, jopa ilomielin, antanut henkensä maksuksi noiden suurten salaisuuksien oppimisesta, jotka erottivat muukalaisen muusta ihmiskunnasta. Jumalattarien jumalattaren lumoomana hän ojensi käsivartensa, niinkuin tarujen hurja Iksion[43] pilveä syleilläkseen.

Yö oli kirkas ja ihana ja veden kalvo tuskin väreili hänen jalkojensa juuressa, kun hän tähtien valossa kulki pitkin rannikkoa. Viimein hän saapui paikalle ja siellä, murtunutta pilaria vastaan nojaamassa seisoi pitkään viittaan puettu mies liikkumattomana. Glyndon läheni ja lausui Zanonin nimen. Olento kääntyi ja näyttäytyi muukalaiseksi. Hänen kasvoissaan ei ollut Zanonin loistavaa kauneutta mutta ne olivat yhtä majesteetilliset ja ehkä vielä vaikuttavammat, sillä korkealta otsalta ja syvistä läpitunkevista silmistä hohti kypsynyt ikä ja himoton ajatuksensyvyys.

"Te etsitte Zanonia", sanoi muukalainen, "hän saapuu tänne kohta. Mutta kenties se, jonka näette edessänne, on enemmän tekemisissä kohtalonne kanssa ja lähempi unelmianne toteuttamaan."

"Onko maan päällä toista Zanonia?"

"Jollei olisi", vastasi muukalainen, "niin miksikä tekään niin hurjasti toivoisitte ja uskoisitte itse tulevanne Zanonin veroiseksi? Luuletteko, ettei kenessäkään muussa ihmisessä olisi palanut sama jumalallisen kaipuun tuli? Kuka, totta tosiaan, ensimäisessä nuoruudessaan -- jolloin sielu on lähimpänä taivasta, mistä se on lähtenyt, ja jolloin sen jumalallisia ja syntyperäisiä kaipauksia eivät likaiset halut ja pikkumaiset nuolet ole vielä tukahuttaneet -- kuka ei silloin nuoruudessa olisi uskonut, että maailmankaikkeudessa on salaisuuksia, joita ei tunne yhteinen lauma! Kuka nuorukainen ei olisi, niinkuin peura himoitsee tuoretta vettä, himoinnut niille totuuden lähteille, jotka ovat salassa ja kaukana tiettömän tieteen aavoilla erämailla? Lähteen lirinä kuuluu sielussa, _sisällä_, ennenkuin kulkija hairahtuneena ja petettynä on vaeltanut liian kauaksi vesien luota ja eksynyt suureen korpeen. Mutta luuletteko, ettei kukaan, joka suuria toivoi, ole totuutta löytänyt? Luuletteko, että Sanomattoman Tiedon kaipuu on meille annettu aivan turhaan? Ei! Jokainen halu ihmisen sydämessä on välähdys sellaisesta, mikä on olemassa, kaukaisesta ja jumalallisesta. Ei! Maailmassa on ollut aika ajoittain muutamia nerokkaampia ja onnellisempia henkiä, jotka ovat päässeet siihen ilmapiiriin, missä ihmistä ylemmät olennot elävät ja liikkuvat. Zanoni, vaikka on suuri, ei ole ainoa. Hänellä on ollut edeltäjiä ja hänellä voi tulevaisuudessa olla suuri sarja seuraajia."

"Ja tarkotatteko te", sanoi Glyndon, "että minä teissä näen yhden niistä harvoista tietäjistä, jotka eivät ole Zanonia halvemmat voimassa ja viisaudessa?"

"Minussa", vastasi vieras, "näette yhden, jolta itse Zanonikin on oppinut muutamia korkeimmista salaisuuksistaan. Näillä rannikoilla, tällä kohdalla olen seisonut sellaisina aikoina, joista teidän aikakirjanne vain heikosti voivat kertoa. Foinikilaiset, kreikkalaiset, askanit, roomalaiset, lombardilaiset -- kaikki minä olen nähnyt -- lehtiä, jotka lepattavat ja välkehtivät kaikkiallisen elämän rungolla, aikanansa karisten pois ja taas kasvaen uudelleen, kunnes sama rotu, joka antoi kunniansa vanhalle ajalle, taas suo uudelle maailmalle uuden nuoruuden. Puhtaat kreikkalaiset, helleenit, joiden syntyperä on teidän oppineitanne hämmentänyt, olivat samaa suurta heimoa kuin normannilaiset, maailman herroiksi syntyneet, eivätkä he missään maanpaikassa ole olleet paljaita puunhakkaajia.[44] Oppineittenkin hämärät traditsionit kertovat Hellaan poikien tulleen pohjoisen Traakian laajoilta ja hämäriltä alueilta, kukistaneen paimentolaiset pelasgit ja perustaneen puoli-jumalien sukupuun; ne traditsionit asettavat keskelle etelän auringonpaahtamia kansoja sinisilmäisen Minervan ja keltatukkaisen Akilleen -- jotka paimenkansojen keskuuteen perustivat sotaisia harvainvaltoja ja rajotettuja yksinvaltoja, klassillisen ajan läänityslaitoksia. Nämäkin traditsionit siis voisivat opastaa teitä näkemään helleenien aikaisimmaksi kotipaikaksi saman tienoon, josta myöhempinä aikoina normannilaiset sotilaat ryntäsivät keltiläisten raakojen ja velttojen heimojen kimppuun ja tulivat kristillisen maailman kreikkalaisiksi. Mutta tämä ei viehätä teitä ja teidän välinpitämättömyytenne on viisas. Ei ulkonaisten asioiden tiedosta vaan sielun sisäisestä täydellistymisestä riippuu ihmisen pyrkiminen korkeammalle ihmistä."

"Ja mitä kirjoja sitten on tuolla tieteellä -- minkälaisissa laboratorioissa se työskentelee?"

"Luonto antaa ainekset, ne ovat ympärillänne joka päivä, missä kuljettekin. Kasveissa, joita karja syö ja joita kemisti ei huoli tutkia, alkuaineissa, joista luonnon halvimmat ja mahtavimmat muodot ovat kokoonpantuja, ilman avaruudessa, maan syvänteissä, kaikkialla löytyy kuolevaisille kuolemattoman tiedon lähteitä ja kirjastoja. Mutta niinkuin yksinkertaisimmankin tieteen helpoimmat kysymykset ovat hämäriä sille, jonka järki ei ole kypsynyt niitä käsittämään, niinkuin soutaja tuossa purressa ei voi sanoa, miksi kaksi ympyrän kehää ei voi sivuuttaa toisiaan muuta kuin yhdessä pisteessä -- niinpä myös, vaikka koko maa olisi yltä yleensä kirjailtu jumalallisen tiedon kirjaimilla, ovat merkit ja piirrokset arvottomia sille, joka ei pysähdy kieltä tutkistelemaan ja totuutta miettimään. Nuori mies, jos mielikuvituksesi on elävä, jos sydämesi on uljas, jos tiedonhalusi on kyllästymätön, niin minä otan sinut oppilaakseni. Mutta jo ensimäiset opetukset ovat vakavia ja pelottavia."

"Jos te olette jaksanut niitä hallita, niin miksen minäkin?" vastasi Glyndon rohkeasti. "Minä olen lapsuudestani asti tuntenut, että minua vartoo kummalliset salaisuudet, ja tavallisen kunnianhimon ylpeimmistä ihanteista olen kääntänyt katseeni siihen pimeyteen, joka aukenee tuolla puolen. Sinä hetkenä kun näin Zanonin, tunsin löytäneeni holhoojan ja oppaan, jota pitkin nuoruuttani turhaan olin ikävöinyt ja palavasti odottanut."

"Ja minulle on siirtynyt hänen velvollisuutensa", vastasi muukalainen. "Tuolla satamassa on ankkuroituna se laiva, missä Zanoni lähtee kauniimpaa kotipaikkaa etsimään; vielä hetkinen, niin nousee aamutuuli, purjeet pullistuvat ja vieras on mennyt menojaan niinkuin vihuri. Mutta hän on niinkuin tuuli tuonut ja sydämeesi jättänyt siemeniä, jotka voivat kukoistaa ja kantaa hedelmiä. Zanoni on tehtävänsä tehnyt, häntä ei enää tarvita; hänen työnsä täydentäjä seisoo vieressäsi. -- Nyt hän tulee. Minä kuulen airojen loisketta. Sinulle jätetään valinta. Omasta ratkaisustasi riippuu, tapaammeko vielä toisemme." Näin sanoen vieras verkallensa poistui ja painui kallioitten varjoon. Yli vesien liukui ruuhi, se tapasi maata; rannalle hyppäsi mies, jonka Glyndon tunsi Zanoniksi.

"Nyt, Glyndon, minä en anna sinulle enää onnellisen lemmen ja rauhaisan ilon toivoa. Sen hetki on mennyt ja kohtalo on minuun liittänyt sen käden, joka olisi voinut tulla sinulle. Mutta minulla on sinulle vielä tarjottavana suuria lahjoja, jos luovut siitä halusta, joka sydäntäsi kalvaa ja jonka toteutumisia en minäkään kykene ennalta näkemään. Olkoon pyrintösi inhimillinen, niin minä lupaan sen täydellisesti tyydyttää. Neljää seikkaa ihmiset halajavat elämältä: lempeä, rikkautta, mainetta ja valtaa. Ensimäistä en voi sinulle antaa, mutta muut ovat sinun valittavissasi. Valitse niistä minkä tahdot ja erotkaamme rauhassa."

"Sellaisia antimia minä en tavottele. Minä valitsen tiedon ja sellaisen tiedon kuin on sinulla. Sitä varten ja yksin sitä varten minä luovun Violan lemmestä; tieto ja ainoastaan tieto olkoon minun palkintoni."

"Minä en voi sinua kieltää, vaikka voin varottaa. Oppimisen halu ei aina sisällä saavuttamisen kykyä. Minä voin sinulle antaa opettajan -- mutta muu riippuu sinusta itsestäsi. Ole ajoissa viisas ja valitse se, minkä minä varmasti voin sinulle taata."

"Vastaa ainoastaan näihin kysymyksiin ja vastauksesi mukaan teen päätökseni. Onko ihmiselle mahdollista päästä kanssakäymiseen muiden maailmoiden asukkaiden kanssa? Onko ihmisen vallassa vaikuttaa luonnonvoimiin ja turvata elämänsä miekkaa ja tautia vastaan?"

"Kaikki tämä voi olla mahdollista muutamille", vastasi Zanoni vältellen. "Mutta yhtä vastaan, joka saavuttaa nämä salaisuudet, tuhannet voivat yrityksessä joutua häviölle."

"Vielä yksi kysymys. Sinä --"

"Malta! Itsestäni, niinkuin jo olen sanonut, en tee tiliä."

"No, entä se muukalainen, jonka tänä yönä tapasin, onko hänen kerskauksensa uskottavaa? Onko hän totisesti yksi niitä tietäjiä, joiden vakuutat päässeen niiden mysterioitten herraksi, joita minäkin ikävöin päästä käsittämään?"

"Uskalikko", sanoi Zanoni säälivällä äänellä, "olet mennyt yli käännekohdan ja valintasi on tehty! Minä voin ainoastaan kehottaa sinua: ole uljas ja menesty! Minä jätän sinut nyt sellaiselle mestarille, jolla _on_ voimaa ja tahtoa avaamaan sinulle tuon pelottavan maailman portit. Sinun menestyksesi tai tappiosi on mitättömän veroista hänen vääjäämättömän viisautensa silmissä. Mejnour, ota vastaan oppilas!" Glyndon kääntyi ja hänen sydämensä sykki, kun hän huomasi, että muukalainen, jonka askeleita hän ei ollut kuullut hietikolla ja jonka lähestymistä hän ei kuunvalossakaan ollut nähnyt, taas seisoi hänen vieressään!

"Hyvästi", jatkoi Zanoni, "koetuksesi alkaa. Kun ensi kerran tapaamme toisemme, olet sinä taistelun uhri tai voittaja."

Glyndonin silmät seurasivat salaperäisen Zanonin väistyvää vartaloa. Hän näki hänen astuvan ruuheen, ja silloin hän vasta huomasi, että soutajien joukossa oli nainen, joka nousi seisaalleen Zanonin saapuessa. Matkan päässäkin hän saattoi tuntea ennen niin rakkaan Violan muodon. Viola viittasi hänelle kädellään ja läpi tyynen kirkkaan ilman kuului hänen äänensä suruisena ja suloisena molempien äidinkielellä haastavan: "Jää hyvästi Clarence -- minä annan sinulle anteeksi -- hyvästi, hyvästi!"

Glyndon koetti vastata, mutta Viola oli koskettanut hänen sydämensä arinta kieltä eikä hän saanut sanoja suustaan. Ainiaaksi oli nyt häneltä mennyt Viola. Tämän oudon muukalaisen seuraan hän oli lähtenyt; pimeys peitti hänen kohtalonsa! Ja Glyndon itse oli ratkaissut Violan ja oman kohtalonsa. Laiva eteni, laineet läiskyivät ja kimmelsivät airojen alla ja kuu loi kultaisen viirun yli veden, joka kantoi rakastajat muille maille. Yhä kauemmaksi liukui vene, kunnes se viimein tuskin näkyvänä pilkkuna ehti laivan sivulle, joka liikkumattomana lepäsi kuun valaisemassa lahdessa. Samassa hetkessä ikäänkuin taika-iskusta heräsi tuuli puhaltamaan leikillisenä ja vilpoisana. Ja Glyndon kääntyi Mejnourin puoleen ja katkaisi hiljaisuuden.

"Sano minulle -- jos voit tulevaisuutta lukea -- sano minulle, että Violan kohtalo on oleva kirkas ja _hänen_ valintansa ainakin viisas."

"Oppilas", vastasi Mejnour äänellä, jonka kylmyys hyvin sopi jäätäviin sanoihin: "ensimäinen tehtäväsi olkoon irrottaa kaikki ajatuksesi, tunteesi, harrastuksesi muista olennoista. Tiedon ensimäinen aste vaatii, että Itse ja yksin Itse on tutkimusalasi ja maailmasi. Sinä olet urasi omistanut, sinä olet lemmen hylännyt, sinä olet heittänyt rikkauden, maineen ja vallan alhaisen prameuden. Mitä sinuun koskee koko ihmiskunta? Kykyjesi täydentäminen ja tunteittesi keskittäminen on tästälähin ainoa päämääräsi."

"Ja onko tulos sitten onni?"

"Jos onnea löytyy", vastasi Mejnour, "niin sen perustus täytyy olla siinä _Itsessä_, jolle kaikki himot ovat tuntemattomat. Mutta onni on olemassaolon viimeinen aste, ja vielä sinä olet vasta ensimäisen asteen kynnyksellä."

Mejnourin puhuessa oli kaukainen laiva levittänyt purjeensa tuuleen ja liikkui hiljaa yli ulapan. Glyndon huokasi, ja mestari oppilaineen kääntyi kulkemaan kaupunkia kohden.

NELJÄS KIRJA.

Kynnyksen vartija.

"Olkoon sen takana mitä hyvänsä, Minä sen kohotan."

_Saiksen hunnutettu kuva_.

I LUKU.

"Uhrina minä alttarille käyn."

_Metast. At. II, 6.

Oli kulunut kuukauden verran Zanonin lähdettyä ja Glyndonin tavattua Mejnourin, kun kaksi englantilaista käsikoukussa asteli Napolin valtakatua.

"Mutta sen minä sanon", puhui toinen kiihkeästi, "että jos sinulla on hitunenkin järkeä jälellä, niin seuraat sinä minua Englantiin. Tämä Mejnour on petkuttaja, ja vielä vaarallisempi kuin Zanoni, koska hän on enemmän tosissaan. Mitä hänen lupauksensa viimeisiltään ovat? Itsehän tunnustat, ettei mikään voi olla hämärämpää. Sanot, että hän on lähtenyt Napolista, -- että hän on valinnut olinpaikan, joka paremmin kuin ihmisten meluavat markkinat sopii niihin tutkimuksiin, joihin hän aikoo sinut vihkiä. Hänen asuntonsa on Italian hurjimpien rosvojen pesäpaikassa -- seudussa, mihin ei ulotu oikeudenkaan käsi. Mainio erakon maja tosiaankin! Minä vapisen sinun puolestasi. Jospa tämä outo mies -- josta ei tiedetä mitään -- onkin liitossa rosvojen kanssa ja nämä vaan väijyvät sinua päästäkseen käsiksi rikkauksiisi -- ehkä elämääsi? Saat kiittää onneasi, jos pääset sieltä puolen omaisuutesi hukalla. Sinä hymyilet halveksuvasti! Hyvä, jätä terve järki pois laskuistasi ja katso asiata omalta kannaltasi. Sinun pitää mennä koetukseen, jota ei itse Mejnourkaan kuvaile varsin viehättäväksi. Se saattaa onnistua tai olla onnistumatta; jälkimäisessä tapauksessa uhkaa sinua mitä synkimmät kauhut; edellisessä tapauksessa et ole päässyt sen pitemmälle kuin tuo tylsä ja iloton mystikko, jota pidät mestarina. Pois tuhmuus! nauti nuoruudesta, niin kauan kuin se kestää. Palaa minun kerallani Englantiin, unohda nämä unelmat. Aiota parempaa uraa kulkemaan, tee parempia tuttavuuksia, kuin mitkä sinua Italian niemellä houkuttelevat. Pidä huolta tavarastasi, hanki rikkautta ja tulet onnelliseksi ja kaikkein arvoa nauttivaksi kansalaiseksi. Tämä on terveen ystävyyden neuvo, mutta se mitä minä lupaan sinulle, on vilpittömämpää kuin mitä Mejnour lupaa."

"Mervale", sanoi Glyndon jyrkästi, "minä en voisi, jos tahtoisinkin, noudattaa sinun kehotustasi. Suurempi voima ajaa minua eteenpäin, minä en voi vastustaa sen vaikutusta. Minä tulen viimeiseen asti seuraamaan sitä outoa tietä, jolle olen astunut. Älä ajattele minua enempää. Seuraa itse sitä neuvoa, jonka annoit minulle, ja ole onnellinen."

"Tämä on mieletöntä", sanoi Mervale, "terveytesi on piloilla; sinä olet muuttunut niin, että minä tuskin saatoin sinua tuntea. Tule! minulla on jo passissani mainittuna sinun nimesi, kohta minä lähden ja sinä, joka vielä olet tuskin muuta kuin poika, jäät ilman ystävää oman haaveesi pauloihin ja tämän häikäilemättömän veijarin vehkeiden uhriksi."

"Riittää jo", sanoi Glyndon kylmästi, "sinun neuvosi menettävät arvonsa, kun annat ennakkoluulojesi niin selvästi tulla näkyviin. Minulla on jo tarpeeksi todistuksia tämän miehen voimista -- jos hän onkaan mies miesten vertainen, jota toisinaan epäilen -- ja tulkoon elämä, tulkoon kuolema, minä en väisty siltä polulta, joka lumoavasti houkuttelee. Hyvästi Mervale, ja jollemme enää tapaa toisiamme, jos sinä vanhassa iloisessa kotimaassamme saat kuulla, että Clarence Glyndon nukkuu viimeistä untaan Napolin rannikoilla tai kaukaisessa vuoristossa, niin sano nuoruutemme ystäville: 'Hän kuoli arvokkaasti, niinkuin tuhannet tiedon-marttyyrit ennen häntä ovat kuolleet, ikuisen totuuden etsimisessä.'"

Hän puristi Mervalen kättä, riensi hänen luotaan ja katosi väentungokseen.

Kadunkulmassa hänet pysäytti Nicot.

"Ah, Glyndon, minä en ole sinua koko kuukauteen nähnyt. Missä olet piileskellyt? Oletko vaipunut tutkimuksiin?"

"Olen."

"Minä aion lähteä Napolista Pariisiin. Tahdotko seurata minua? Kaikenlaiset nerot ovat siellä etsittyjä ja voivat varmasti kohota."

"Kiitän tarjouksesta, mutta minulla on tätä nykyä muita suunnitelmia."

"Niin lyhyttä kieltä -- mikä sinua vaivaa? Suretko Pisanin menetystä? Ota minusta esimerkki! Minä olen jo saanut lohdutusta Bianca Sacchinista -- hän on sievä nainen -- valistunut -- ilman ennakkoluuloja. Hänestä minä saan mainion välikappaleen. Mutta mitä tulee Zanoniin --"

"Mitä hänestä?"

"Jos minä koskaan maalaan jotain vertauskuvallista, niin otan hänet Saatanan malliksi. Ha, ha, oikea maalarin kosto -- äh! Ja se on muuten maailman meno. Kun emme voi tehdä mitään sille, jota vihaamme, niin voimme ainakin piirtää hänestä irvikuvan. Mutta totta puhuen minä inhoon sitä miestä."

"Ja miksi?"

"Miksikä! Eikö hän vienyt minulta vaimon ja myötäjäiset, joita olin odottanut? Mutta muuten, jos hän olisi tehnytkin minulle mieliksi eikä kiusaksi, niin minä olisin yhtäkaikki häntä vihannut. Hänen kasvonsa ja koko olemuksensa panee minua sekä kadehtimaan että kiroomaan häntä. Minä tunnen, että on jotain vastakkaista meidän luonteissamme. Minä tunnen myöskin, että me tulemme kerran tapaamaan toisemme, silloin kun Jean Nicotin viha ei enää ole näin voimaton. Ja mekin, rakas veli, mekin tulemme tapaamaan toisemme! Eläköön tasavalta! Minä lähden uuteen maailmaani!"

"Ja minä omaani. Hyvästi!"