v. 1767, esiintyy vaatimattomana, mutta miellyttää vieläkin reippaalla

iloisuudellaan ja lauluillaan sen lisäksi, että sekin lämpimällä isänmaallisuudellaan vaikuttaa vapauttavasti ja kohottavasti.

Toinen tilapäinen pikkunäytelmä oli »talvikappale» _Sotavanhuksen joulu_, mikä aiheutui näihin aikoihin virinneestä vilkkaasta myötätunnosta 1808 vuoden sotavanhuksia kohtaan, joiden huonon tilan parantamiseksi pantiin toimeen iltamia ja toimitettiin julkaisuja. Kappale kuvaa vanhaa korpraali Kaukosta, yhtä noista tuhansista vaatimattomista sotureista, jotka ovat uhranneet kaikki isänmaansa puolesta pyytämättä mitään palkkaa. Hänen kotipitäjänsä antoi hänelle viimein vanhan päivän varaksi pienen torpan, ja 6 tynnyriä rukiita vuodessa kuolinpäivään asti. Riitta muori, torpan entinen asujain, joka oli luullut Kaukosta tavalliseksi mieronkiertäjäksi, tuntee hänet viimein samaksi mieheksi, joka sodan aikana, kun vihollinen poltti kirkonkylän, oli pelastanut hänet ja hänen äitinsä liekeistä, ja »Sotilaspoikaa» laulava Erkki Boman tahtoo käydä isävainajansa sotatoverin koulua ja tulla hänen kaltaisekseen kelpo mieheksi.

Olemme ennen maininneet, että Topelius oli harras taiteen eikä suinkaan vähimmin teatterin ystävä. Hän sanoo m.m. oikean näytelmätaiteen, jolla on jalo sisällys, työskentelevän elämän korkeinten ja tosinten aatteiden palveluksessa. Teatteri ei ollut hänelle ainoastaan koulutapoja varten, vaan paljon enemmän, »koska kaikki oikea taide kohottaa.» Hän kuului teatteriyhtiön johtokuntaan, ja suurella mielenkiinnolla hän otti osaa kaikkeen, jolla oli yhteyttä teatterin kanssa. Niinpä hän mitä lämpimimmin kannatti uuden teatteritalon aikaansaamista. V. 1860 se valmistuikin, ja sen vihkimistilaisuuteen runoilija sepitti nelinäytöksisen Kalevalanaiheisen satunäytelmänsä _Kypron prinsessa_. Tähänkin kappaleeseen siroiteltuihin lauluihin on Fr. Pacius sovitellut ihanan sävellyksen. Sitäkin näyteltiin pääkaupunkilaisten taiteenharrastajain avulla.

Topelius antaa kappaleessaan Lemminkäisen purjehtia ihanaan Kypron saareen, josta hän ryöstää ylpeän, kauniin Chryseis nimisen kuninkaantyttären. Kuninkaan käskystä kyprolaiset saapuvat päällikkönsä Medonin johdolla Pohjolaan vaatimaan Chryseistä takaisin. Tämä saa vapaasti valita ja jää Lemminkäisen luo, johon hän on rakastunut. Talvehdittuaan Pohjolassa kyprolaiset jäitten lähdettyä keväällä suoriutuvat paluumatkalle. Chryseis eli Kyllikki, millä nimellä hän täällä on tunnettu, kutsutaan läksiäistansseihin. Hän ensiksi kieltäytyy lähtemästä, mutta kuullessaan laulettavan kitaralla säestettyä kotimaansa ihanaa laulua: »Laps Hellaan, älä vaihda pois» hän ei jaksa vastustaa, vaan menee rantaan sanoakseen jäähyväiset lähteville kansalaisilleen. Mutta nämä ryöstävätkin hänet mukaansa. Kuultuaan tämän Lemminkäinen suuttuu ja lähtee sotaretkelle. Merellä kyprolaiset joutuvat myrskyn valtaan, joka ajaa Medonin laivan takaisin Pohjolaan, ja Kyllikki ja Lemminkäinen tapaavat taas toisensa. Lemminkäinen ei enää huoli hänestä. Hyljätty Kyllikki poistuu epätoivoisena. Lemminkäinen lähtee sotaretkelle Pohjolaa vastaan ja joutuu viimein manalaan, josta äiti hänet pelastaa. Palava oli Kyllikin rakkaus ollut, mutta äidinrakkaus on kuolemaakin voimakkaampi. Kyllikki vaipuu kalliolle, ja kyprolaisten kuoro laulaa, että se, joka uskaltaa rakastaa, hän voittaa kaikki.

Huolimatta lumoavan kauniista Hellaanlaulusta, somasta myllylaulusta ja kauniista kuoroista, lukuisista runollisista yksityiskohdista ja ihanteellis-isänmaallisesta sävystään tämä kappale ei tehnyt näyttämöltä niin valtavaa vaikutusta kuin Kaarle kuninkaan metsästys. Menestys oli kumminkin suuri, Maamme laulu soitettiin ja laulettiin esiripun laskettua, tekijä, säveltäjä ja näyttelijät huudettiin esiin ja lopuksi laulettiin Suomen laulu. Ymmärrettävä onkin muuten, ettei tämä kappale voinut ihastuttaa yleisöä yhtä välittömästi kuin Topeliuksen ooppera. Hänen mielikuvituksensa lento tuntuu ylen rohkealta ja oikukkaalta, kun hän tekee tutun pohjolaisen Kyllikkimme kyprolaiseksi kuninkaantyttäreksi, antaa Lemminkäisen asetoverin Tieran työstää hänen hovineitinsä Anemotiksen j.n.e. Tietenkin tällaisen utuisen satunäytelmän onnellinen esittäminen sen lisäksi edellyttää näyttelijöissä taiteellista kykyä ja näyttämökoneistoa, jota meillä tällöin vielä ei voinut olla, ja -- lieneekö vieläkään?

Puhtaasti kotimaista näyttämöä näihin aikoihin ei vielä voitu saada aikaan, mutta siihen kumminkin vakavasti pyrittiin. Perustamalla teatterioppilaskoulu, joka sitten toimikin vuosikymmenen ajan, koetettiin toteuttaa tämä aate. Senkin homman sieluna olivat Topelius ja Cygnæus. Ja he tahtoivat, »että teatteri asettaisi suomalaisen kansan näyttämölle, elähyttäisi sen hyveitä, ruoskisi sen hulluuksia ja selvin, sattuvin kuvin kohottaisi sen isänmaallisuutta». Ettei tämä ohjelma suinkaan jäänyt kokonaan toteuttamatta osoittaa jo se seikka, että pian tämän jälkeen samana vuonna esitettiin useita kotimaisia kappaleita, joista ennen muita mainittakoon Runebergin En voi ja Wecksellin Daniel Hjort. -- Kuvanveistoa ja kuvanveistäjiäkin Topelius lämpimästi suosi.

Oli jo aikaisemmin puhe siitä, että Topeliuksen todelliset ystävät eivät suinkaan häntä hylänneet sen kannan johdosta, jolle hän asettui 1854 vuoden sotatapahtumiin nähden. Vähitellen yleinen mielipidekin muuttui hänelle suopeammaksi, aikaisemmat hyvät välit palautuivat. Sitä todistaa m.m. sekin, että Topelius taas valittiin promotsionirunoilijaksi. Hän sepitti _Sota valosta_ nimisen Kalevalanaiheisen laulun 31 p. toukok. 1860 seppelöidyille maistereille. Kansan on herättävä, kansan on kohottava ja lakkaamatta pyrittävä _valoa_ kohti, siinä tämän ylevähenkisen runoelman ydin, ja sen loppusäkeissä lämminsydäminen runoilija kehoittaa nuoria Jumalan ja valon voimalla menemään vaskivuoren pimeihin komeroihin kohottaakseen tämän kansan vuosisatain yöstä auringon valoon.

Emme saata olla ihmettelemättä Topeliuksen hämmästyttävää tuotteliaisuutta, kun muistamme, että hän samoihin aikoihin, jolloin hän sepitteli Välskärin kertomukset ja nyt mainitut näytelmänsä, vielä ennätti kirjoittaa useita hänen omaa aikaansakin kuvaavia novelleja. Semmoisia olivat 1850- ja 1860-luvuilla ilmestyneet Kulta-aave, Brita Skrivars, Viheriä kamari Linnaisten kartanossa, Driva neiti, Vinsentti aallonhalkaisija, Mirabeau täti ja Pastorinvaali Aulangossa.

_Brita Skrivars_ on liikuttava kertomus tahdonlujasta »Amerikan leskestä», joka ei taivu eversti Richardsonin naimisehdotukseen, koska hän voi »antaa uskonsa» vain yhden kerran. Kun hänen kevytmielinen miehensä viimeinkin palaa Amerikasta hattu täynnä kultarahoja, antaa Brita iloissaan siitä, että hänen kauan merillä ollut poikansakin palaa kotiin, anteeksi hänelle hänen huikentelevaisuutensa, mutta vain -- erotakseen hänestä. -- _Driva neiti_ oli »Kersantiksi» sanotun isänsä, erään maalaispapin rajattomassa vapaudessa kasvatettu lapsi, verraton hiihtäjä ja ampuja. Hänen povessaan oli sydän, joka sykki lämpimästi kaikille sairaille ja hädänalaisille. Isä päätti lähettää tyttärensä Ouluun, »että hän ihmistyisi ja oppisi soittamaan fortepianoa». Mutta tyttö otti täti Lucienkin kasvatuksen leikin kannalta: maaherran tanssiaisissa hän sekoitti katrillin, tanssikoulussa hän »hyppäsi harakkaa» keskellä masurkkaa, kerrotaanpa hänen »panneen kampia» pojille ja tukistaneen tanssimestaria! Eräässä näytäntötilaisuudessa hän »näpsäytteli» omenansiemeniä tuttaviensa kasvoille ja pommitteli näyttelijöitä omenilla. Oravanpoikasta ei voitu kesyttää. Ennenkuin hänet lähetettiin kotiinsa, ehti hän kumminkin näyttää, mihin hän kelpaisi päästessään oikealle alalleen. Hän pelasti hukkumasta vanhan majurin, joka oli kolmella hevosella ajanut Merikoskeen. Hän päätti päivänsä maalla onnellisena äitinä ja puolisona.

_Vinsentti aallonhalkaisijalla_ on merkityksensä Helsingin ylioppilaselämän kuvauksena. Siinä on paljon nuorukaiselämän reippautta ja uhkarohkeutta, ylimielistä hurjastelua, paljon valoisia tulevaisuudentoiveita, paljon kaihoilevaa surunvoittoisuutta ja särkyneitä illusioneja. Useat näiden kuvausten sankareista ovat todellisia henkilöitä, niinkuin esim. Lambert Severin Björck. Elävän esikuvan mukaan leikattu on niinikään _Mirabeau tädissä_ -- täti itse lienee mielikuvituksen luoma -- tuo verraton, kaikkialla läsnäoleva »pörhötakki», joka »ensimäisellä rautatiematkalla» ei väsy auttamasta kertomuksen sepittäjää, »19-vuotiasta tyttöä» ja hänen omaisiansa. Tuo käytännöllisen elämän arvoja lakkaamatta ylistelevä, karkeakourainen »seppä» kuuluu olleen Vuoksen luona aikanaan maatilan omistanut ja m.m. Helsingin-Hämeenlinnan rautatien rakentamiseen osaaottanut koneinsinööri.

On syystä väitetty, että »historia on Topeliuksen mielikuvituksen virkistysjuomana» ja että hän niissä novelleissaan, joilla ei ole historiallista pohjaa, turvautuu mitä erilaisimpiin aineksiin saattaen yhteen ihmisiä kaikilta maailman ääriltä kasaten uteliaisuutta jännittäviä, mitä uskomattomimpia sattumia, mikä kaikki vain tekee vaikutuksen epämääräiseksi ja sekavaksi. Niinpä _Viheriä kamari Linnaisten kartanossa_ kaikesta jännittävyydestään huolimatta salaovineen ja kaapeissa kummittelevine vanhoine täteineen jättänee kehittyneen lukijan verrattain kylmäksi, ja mitä vihdoin _Aulangon pastorinvaaliin_ tulee, lienee se osaltaan lisätodistuksena sille mielipiteelle, että Topelius onnistuu huonoimmin niissä novelleissa, joissa historiallinen aines on niukin.

Historiallisista romaaneista käsittelee _Ljungarsin taru_ niitä aikoja, joina piispa Arvid Kurki oli kirkon ja maan ensimäisenä miehenä ja Kristian Tyranni Tukholman verilöylyn jälkeen, Hemming Gaddin ja Junkkari Tuomaan avulla, koettaa saattaa valtaansa maamme, jonka hillittömän aatelin vallattomuus ja vallanhimo olivat hävittäneet. Muuten ovat Bo ja Sten veljesten veriset kahakat ja heidän niistä johtuva surmansa sekä heidän lastensa onnettomat elämänvaiheet tämän surullisen tarinan ytimenä. Sitä ennen ilmestyneet _Vernan ruusut_ ja sitä seuraava _Kuninkaan hansikas_ kuvaavat Kustaa III:n aikoja ja myöhemmin ilmestyneet _Nuoruuden unelmat_ Kustaa II:n Aadolfin ja Sigfrid Aaronpojan aikuisia oloja ja tapahtumia. Äsken ja nyt viimeksi mainituita novelleja Topelius muutteli ja julkaisi niistä valikoiman nimellä _Talvi-illan tarinoita_ (3 jaksoa, vv. 1880, 1881, 1896-97).

* * * * *

Hilpeämielinen ja herttainen runoilijamme sai kokea useita perhesuruja. Niinpä armahtamaton Tuoni v. 1858 tempaisi häneltä vain vuoden vanhana hänen toisen poikansa _Sakari Rafaelin_ ja niinikään v. 1862 kolmivuotiaan tyttären _Roosa Emilian_. Jo kuusi vuotta ennen Topelius oli tehnyt toisen ulkomaanmatkansa käyden m.m. Saksassa ja Ranskan pääkaupungissa palaten Köpenhaminan ja Tukholman kautta rakkaaseen Mainiemeensä. Matka oli ollut hyvin virkistävä ja kehittävä. Niitä moninaisia vaikutteita, joita Topeliuksen kaikelle inhimilliselle altis mieli oli vastaanottanut, hän kuvaili pirteissä matkakirjeissään, jotka hän otsakkeella _Itämeren eteläpuolella_ julkaisi sanomalehdessään. Äsken mainituista kuolemantapauksista johtuvaa suruansa lievittääkseen ja omaa tähän aikaan jossain määrin heikennyttä terveyttään parantaakseen Topelius keväällä 1862 lähti kolmannelle ulkomaanmatkalleen oleskellen alkukesästä Ruotsissa. Siellä hän jatkoi matkaansa Köpenhaminan kautta Lontooseen ja kertoo sitten julkaisemissaan Lontoonkirjeissä matkalla tekemistään kokemuksista ja havainnoista. M.m. hän Englannin pääkaupungissa parhaillaan toimeenpannun maailmannäyttelyn johdosta huomauttaa, kuinka tärkeätä olisi, että Suomi, eurooppalaisen sivistyksen äärimmäinen rajamaa pohjoisessa, olisi kunnollisesti edustettuna tällaisissa tilaisuuksissa.

Ruotsissa ollessaan Topelius tietysti oli liittynyt maanmiehiinsä, ja näiden kesken oli Marstrandissa perustettu pursiklubi, jonka jäsenten ulkonaisena yhdistimenä oli sinivalkoinen lippu. Seuraavana vuonna runoilija julkaisi Helsingfors Tidningarissa runonsa _Suomen lippu_, joka sai virikettä Marstrandinmuistoista, ja vaikka runo ei tahtonut »sekaantua politiikkaan ja väripolemiikkiin», lausui se kuitenkin tekijänsä mielipiteen lippukysymyksessä. Siihen aikaan keskusteltiin näet kiihkeästi omasta lipusta maallemme ja Topelius oli sitä mieltä, että sininen ja valkoinen olivat Suomen värit. Hän laulaa runossaan m.m.:

Lyö tuulta, liehu riemuiten sa, liina Suomen toiveiden. Ja nouse kunniahan! Sylistä riennä sataman värisnä aavan ulapan sen aaltoin pauhinahan! Sun liehuissas niin Suomestas maat merten taa ne viestin saa. Lyö tuulta, liehu riemuiten sa, liina sinivalkoinen!

Ajat olivat levottomat ja varottiin sodan puhkeamista Venäjän ja Ranskan välillä. Snellmankin lausui mielipiteensä lippukysymyksessä ja piti sen esilleottamista silloisissa oloissa vaarallisena. Hän näyttää kumminkin katselleen asiata liian synkältä kannalta. Seurauksena oli vain että kansallistunto sai lisävirikettä ja sangen yleisesti ruvettiin käyttämään sinivalkoista lippua. Sanoimme aikoja sodanuhan vuoksi levottomiksi, mutta 1860-luvun alkupuoli antoi, niinkuin jo aikaisemmin kerrotusta ilmenee, maallemme runsaasti ilonaiheitakin. Itsevaltainen, sananvapautta ja valtiopäiviä vastustava kreivi Berg, joka oli riitaantunut ministerivaltiosihteeri Armfeltin kanssa, sai omasta pyynnöstään virkaeron, uusi valtiovarainpäällikkö järjesti Suomen ja Venäjän kauppasuhteet ja pani alkuun rahakannan uudistamisen, minkä hänen seuraajansa J.V. Snellman saattoi loppuun. Käydessään 1863 vuoden kesänä Suomessa Alexanteri II suostui Snellmanin ehdottamaan kotimaisten kieltemme käyttämistä koskevaan asetukseen. Se sisälsi, että suomi 20 vuoden kuluessa, ruotsin edelleen pysyessä virallisena kielenä, olisi katsottava tasa-arvoiseksi ruotsin kanssa kaikessa, mikä koski maan suomalaista väestöä. Samana kesänä kutsuttiin Suomen valtiosäädyt kokoontumaan seuraavana syksynä valtiopäiville, ja keisari itse saapui niiden avajaisiin pitäen kauniin puheen, jossa hän m.m. lausui kunnioittavansa »niitä perustuslaillis-yksinvaltaisia periaatteita, joita Suomen kansa kannattaa ja jotka ovat kasvaneet kiinni maan lakeihin ja laitoksiin». Näillä valtiopäivillä säädyt m.m. myönsivät varoja kansakoulujen perustamiseen ja rautatieverkon laajentamiseen -- Hämeenlinnan ja Helsingin välinen rataosa oli jo valmis. »Kotitarpeen poltto» maassa lakkautettiin, hyväksyttiin kuntain itsehallintoa koskeva laki ja saatiin aikaan painovapauslaki, joka kumminkin pysyi voimassa vain pari vuotta.

Niinkuin aikaisemmin kerroimme, tapahtui Topeliuksen yksityisessä elämässä näihin aikoihin se edullinen muutos, että hänet nimitettiin hakemattansa vakinaiseen Suomen, Venäjän ja Pohjoismaiden historian professorinvirkaan. Luonteenomaisella tunnollisuudellaan ja tarmollaan miehuutensa parhaissa voimissa oleva runoilija antautuu uuden toimensa tehtäviin, joskaan hänellä ei ollut varsinaisen tiedemiehen kaikkia edellytyksiä. Topeliuksen historialliset tiedot olivat yhteydessä laajan maantuntemuksen kanssa, ja aikaisimman yliopistollisen opettajatoimensa hän alkoikin luennoimalla Suomen maantiedettä. Kuulijakunta oli aluksi vähälukuinen, johon oli syynä se, että Topelius, niinkuin olemme kertoneet, oli joutunut sangen yleiseen epäsuosioon 1854 vuoden sodan johdosta lausumiensa mielipiteiden vuoksi. Mutta tulipa kerran »koko» käännös, ja jää murtui. Eräs mestarillinen kuvaus Pohjanmaan luonnosta ja kansasta miellytti niin suuresti kuulijoita, että niitä seuraaville luennoille tulvi joukoittain, ja vähitellen oppisali alkoi käydä liian ahtaaksi lukuisalle kuulijakunnalle, johon myöskin kuului naisia. Eräs Topeliuksen entinen oppilas, professori E.G. Palmén, on huomauttanut, että Topelius ei pannut pääpainoa vuosilukuihin, päivämääriin, ehkei aina tärkeihin tosiasioihinkaan, mutta hän näytti kuulijoilleen ja lukijoilleen suurten aatteiden syntyä ja kasvua sekä kuvasi heille ihanteiden vaivalloista taistelua, jolla oli suurempi merkitys kuin jos hän olisi pyhittänyt koko elämänsä erityiskysymysten selvittämiselle. -- -- Tuntuu kenties monen ammattitutkijan ylpeydelle nöyryyttävältä, että hänen sitaateilla ja oppineilla muistutuksilla täytetyt tieteelliset teoksensa, vaikka edustavat vuosikausien uutteraa työtä, eivät anna niin täydellistä ja mieltä ylentävää kuvaa jostakin ajasta kuin Välskärin kertomukset, Ljungarsin taru, Suomen herttuatar, Kuninkaan hansikas, mutta niin se sittenkin on. Nuorten innostuksen juhlahetkiksi muodostuivat etenkin ne tilaisuudet, joissa Topelius suurin piirtein kuvaili kokonaista aikakautta tai niitä aatteita, jotka olivat jonkun historiallisen kehityskauden tai sen vaikuttavien henkilöiden johtotähtenä. »Tutkijaksi ei kyllä Topeliuksen luentojen kautta opastunut, mutta muistoja elinajakseen sai tarkka kuulija sekä vanhuuteen asti leimuavaa innostusta, isänmaanrakkautta, kun rakastettu opettaja, historioitsija ja runoilija yhtaikaa, loi kuvan muinaisuuden vaihtelevista tapauksista».

Epäilemättä piili Topeliuksen suuruus historioitsijana ainakin osaksi siinä, että hän »tunsi ihmiskunnan suuren sydämen sykinnän eri aikakausina» ja että hän saattoi oppilaansakin sitä tuntemaan. Kuvaava piirre hänen historiantutkimuksessaan on sekin, että hän hakee _ihmistä_ sankareissansa ja koettaa tunkeutua heidän henkilöönsä päästäkseen perille heidän tekojensa vaikuttimesta. Tyhjentymätön on hänen myötätuntonsa kansan pohjakerroksia kohtaan, näitä syviä rivejä kohtaan, joiden sitkeä, kukistumaton voima kantaa raskaimmat taakat ja saattaa vihollisen runteleman maan jälleen kukoistamaan mitä hirvittävintenkin hävitysten jälkeen. Ja ylevän aatteen palvelijat ne historiassakin ovat hänen sankarinsa; ne, jotka kykenevät voittamaan oman itsensä, alistumaan yleisen menestyksen hyväksi, ne ja vain ne voivat edistää kansan ja ihmiskunnan onnea.

Se luottamus ja rakkaus, jota nuoriso oli ruvennut niin runsain määrin osoittamaan innokkaalle opettajalleen, kasvoi kasvamistaan ja ilmeni siinäkin, että nuoret usein pyysivät häntä tulkitsemaan niitä tunteita, jotka sen povessa liikkuivat. Eikä sen miehen puoleen, joka oli sepittänyt ylevähenkisen ja innostuttavan Ylioppilaslaulun, turhaan käännyttykään. Niinpä Topelius Vaasan lukiolaisten pyynnöstä kirjoitti _Vaasan marssin_ pitäen kohtuullisena, että »heillä oli oma laulunsa, jonka ympärille he voivat kokoontua ikäänkuin kotiseutunsa lipun ympärille, joka on kehoituksena heille kaikkeen jaloon ja hyvään». Lähettäessään sydämiä sytyttävän ja reipaspoljentoisen marssinsa Vaasan lukiolaisille Topelius oli pyytänyt heitä pitämään sitä omanaan ja laulamaan sitä sukupolvesta sukupolveen maan kunniaksi ja omaksi ilokseen. Tämä toivomus on jo toteutunut, sillä tätä marssia on innostunein mielin soitettu ja laulettu lukemattomissa iltamissa ja juhlissa kautta maan aina sen syntymäajoilta näihin päiviin asti. Yhtä kuvaava kuin on runoilijan vaatimattomuudelle hänen ilonsa siitä, että laulu oli, niinkuin hän itse lausuu, saanut mahtavat siivet Collanin raikkaasta, kauniista ja nuorekkaasta sävelestä, on taaskin se laulussa lausuttu valoisa ja vankka luottamus, että maan onni ja menestys riippuvat sen nuorisosta:

Et turvatta sa, Suomi, jää. On vankka pohjas ranta tää, ja muuris meidän olla suo, jot' eivät myrskyt maahan luo. Pois unteluus, ja hervakkuus! Niin onnehen maan pohjaisen vie kunto, työ sen poikien.

Verraten lyhyen ajan Topelius oli toiminut koulunopettajana. Mutta paitsi etevällä yliopistollisella opettajatoimellaan hän tämän jälkeenkin monella tavalla osoitti, että hän koulua ja kasvatusasioita harrasti. V. 1864 perustettuun _Helsingin Kasvatusopilliseen yhdistykseen_ hän liittyi jo alusta ja kuului neljäntoista vuoden kuluessa sen aikakauskirjan toimitukseen. Hän antautui innolla kannattamaan niitä uudistuspyrintöjä, jotka puheenalaisella ja seuraavalla kymmenluvulla on havaittavissa koulun alalla. Hän on jyrkkä vastustuksen mies, mutta aavistaen, ettei hän yksin voisi murtaa ajassa vallitsevia ennakkoluuloja hän eräässä mainitussa aikakauskirjassa julkaisemassaan riitakirjoituksessa epätoivoisena valittaa, että oli lähtenyt kuljettamaan puulaivaa taisteluun monitooreja vastaan. Hänet tietysti ensi törmäyksessä ammuttaisiin upoksiin, hän oli vaipuva pohjaan eikä hän ollut kyennyt ampumaan edes vuotoakaan niihin pansaroituihin järjestelmiin, joita lukuisilla hevosvoimilla kuljetettiin eteenpäin ajan valtaväylässä. Vaatimattomana niinkuin ainakin Topelius ei katsonut tällä alalla olevansa asiantuntija, ja kuitenkin hänen lausuntonsa osoittavat, että hän oli perehtynyt sekä Rousseaun, Pestalozzin että Herbartin oppeihin. Hänen lausuntonsa saivat sitä suuremman kantavuuden, kun niissä tämän lisäksi niin kauniisti kuvastuivat hänen käsityksensä koulunopettajan toimesta korkeana elämäntehtävänä ja hänen lämmin rakkautensa lapsiin ja nuorisoon. Oppikoulumme pahin vika, joka siis kipeimmin kaipasi parannusta, oli Topeliuksen mielestä siinä, että keskiaikaista perintätapaa noudattaen yksipuolisesti pidettiin silmällä järjen kehittämistä ja tietojen kokoamista. Täten kasvatin siveelliset avut, hänen tahto- ja tunne-elämänsä, jäivät vaille sitä ravintoa, joka niiden luontaiselle kehitykselle oli välttämätön. Siten koulu vain puolinaisesti täytti tehtävänsä, jonka päämääränä kumminkin on koko ihmisen kasvattaminen. Myöntäen älyn kehittämisen suuren tärkeyden Topelius toi pontevasti esiin, että sen ohella oli kasvatettava lujia, rohkeita luonteita, jotka oikeudentunnon ja isänmaanrakkauden johtamina pystyivät kieltämään itsensä ja, jos vaadittiin, vieläpä mieskohtaisestikin puolustamaan maatansa vaaran hetkellä. Lähtien väitteestä, että kansa, joka ei kykene puolustamaan itseään, ei myöskään ansaitse elää, Topelius johtuu niin jyrkkään vaatimukseen kuin että aseharjoitukset oli otettava poikakoulujen aineisiin. Hän pelkää, eikä syyttä, että isänmaanrakkaus, uhrautuvaisuus ja muut tällaiset käsitteet jäävät oppilaille tyhjiksi ja sisällyksettömiksi, ellei heitä johdeta likeiseen kosketukseen elävän elämän, kansansa ja maansa kanssa. Nuoriso oli saatettava kansan- ja luonnonelämän yhteyteen jalkamatkojen sekä loma-aikoina toimeenpantujen vene- ja muiden retkien avulla. Nuorten tuli ottaa osaa maalaistöihin, kansanjuhliin j.n.e. Tyttökouluissa on entisten aineiden lisäksi opetettava lasten- ja sairashoitoa, muuten tytöt eivät saisi selvää käsitystä velvollisuuksistaan ihmiskuntaa kohtaan.

Topelius oli tahtonut lausua vain joitakuita koulutoiminnan johtavia aatteita. Niiden sovelluttamisen käytännössä hän jätti asiaaymmärtäville ammattimiehille. Vain muutamiin näistä aatteista olemme tässä voineet viitata, mutta nämäkin lyhyet viittaukset riittänevät osoittamaan, miten tosi-inhimillinen ja samalla isänmaallinen ja kansallinen runoilijan kouluihanne oli. Kuinka raitista ja tervettä olikaan se uusi, jolla Topelius tahtoi nuorruttaa ja parantaa kouluolojamme, kuinka oikeutettu se vaatimus, että ajatuksen ja todellisuuden maailma olivat saatavat likeisempään yhteyteen keskenään ja että oppilasta oli kasvatettava yhteiskuntaelämää varten. Tälläkin alalla hän lausui mielipiteitä, joista monet vasta meidän aikoinamme ovat toteutuneet, ja se seikka, ettei kaikkia hänen lausumiansa aatteita ole voitu toteuttaa, ei suinkaan todista, etteivät nekin silti saata olla täysin oikeutettuja.

Luonnollista on, että Topelius oli mieskohtaisessakin kosketuksessa koulunuorison kanssa. Hän oli kerran muutamia vuosia ennen kuolemaansa lausunut, että hänen suurelta osalta tuli kiittää koulujen nuorisoa siitä, jos hän vielä pitkän elämänsä iltahetkinä oli säilyttänyt jotakin nuoruutta. Eritoten Helsingin ruotsalainen tyttökoulu joutui runoilijan elämän viimeisinä vuosikymmeninä hänen mielenkiintoisen huomionsa ja erityisen harrastuksensa esineeksi. Hän toimi sen kouluneuvoston puheenjohtajana, puhui sen vuositutkinnoissa, kuunteli opetusta ja oli aina tervetulleena vieraana ja rakkaana ystävänä mukana koulun toimeenpanemissa juhlissa. Hän kannatti lämpimästi naisen oikeutta kaikenpuoliseen sivistykseen, täysin oivaltaen, että ainoastaan semmoisen sivistyksen saaneista naisista saattoi tulla kelvollisia kasvattajia ja äitejä. Hän oli monivuotisessa, läheisessä kosketuksessa tämän koulun opettajiston ja oppilaitten kanssa vaikuttaen aina hyvin harkituilla ja hyväntahtoisilla neuvoillaan valtavasti oppilaitoksen sisällisen elämän kehitykseen.

Kasvatusopillisia periaatteitaan Topelius on sovelluttanut julkaisemissaan luku- ja oppikirjoissa _Luonnon kirjassa_, joka ilmestyi v. 1856, ja _Maamme kirjassa_ v. 1875. Jälkimäisen teoksen ensimäisen painoksen esipuheessa tekijä lausuu, että »ainoastaan paras on kyllin hyvä nuorisolle» ja että hän oppilaitoksille ja maallemme antaa parasta, mitä voi. Vaatimattomasti tekijä lisää, että paras, mitä hän voi, on niin kaukana parhaasta toivottavasta, että hän pitää kirjaansa vain perustuksena, jolle jälkeen tulevaiset rakentakoot jotain parempata säilyttäen sen, mikä siinä on kelvollista, ja jättäen lopun unhoitukseen. Nyt voimme jo muutamilla numeroillakin näyttää, miten aiheettomat tekijän lausumat epäilykset kirjansa kelvollisuudesta ovat olleet. Jo v. 1903 oli Luonnon kirjaa suomeksi ilmestynyt 14 painosta, v:teen 1911 ruotsiksi 16 painosta, Maamme kirjaa v:teen 1917 ruotsiksi 13 painosta ja suomeksi 23 painosta. Painosten suuruudesta saamme käsityksen kuullessamme, että esim. 1903 vuoden ruotsalainen painos ilmestyi 60,000 kappaleena ja saman vuoden suomalainen painos 250,000 kappaleena. Huolimatta siitä, että Luonnon kirjan ilmestymisestä on kulunut enemmän kuin 60 ja Maamme kirjan 42 vuotta ja että näin pitkän ajan kuluessa katsantotavat ja opetusmenetelmät melkoisesti muuttuvat, käytetään molempia ja, mikäli tiedän, etenkin viimeksi mainittua vielä tänäkin päivänä sangen laajalti koulujemme opetuksessa. Olen kuullut sekä oppikoulujen että yliopiston opettajien innostuneina puhuvan niistä elinaikuisista, herättävistä vaikutteista, joita Maamme kirjasta ovat saaneet, ja itse olen eri lukukirjoja koeteltuani palannut tähän kirjaan. Eikä ihme. Kuinka voisivat nuo yhden tai useamman oppineen miehen eri kirjailijain kuvauksista ja kertomuksista kokoonpanemat tekeleet, olkootpa sitten sommitellut uudenaikaisten ja järkeväin kasvatusopillisten periaatteiden mukaan hyvänsä, vetää vertoja tai edes menestyksellä kilpailla Maamme kirjan kanssa! Suurin osa sen kappaleita on tekijän omaa käsialaa ja ne ovat elimellisessä yhteydessä toistensa kanssa. Hän välttää tietoisesti tarkkaavaisuutta hajoittavaa erilaisten aineitten vaihtelemista keskittyen rajoitettuun miellepiiriin. Eri miellepiirit saatetaan yhteyteen toistensa kanssa, rakentamalla »ikäänkuin siltoja ajatuksesta toiseen.» Täten on syntynyt taideteos ja samalla terveisiin kasvatusopillisiin periaatteisiin perustuva koulukirja.

Jo Maamme kirjan ensimäiset kappaleet mitä kauniimmalla tavalla ilmituovat koko suunnitelman. Lähdetään rakkaasta kodista ja kotiseudusta, josta siirrytään suureen, rakkaaseen kotiin: isänmaahan. Ihanassa »Maasi» runossa runoilija sitten verrattomalla taidollaan loihtii lasten silmien eteen synnyinmaan hurmaavan luonnonkauneuden lopettaen sen hänelle niin tunnusomaisella tavalla:

Laps Suomen, kasva siinä vaan kuin nuori koivu puistossaan, ja sille henkes uhraa; pyhitä työs ja sydämes sun maalles, maalle isies!

Sittenkuin lukijaa kahdessa ensimäisessä luvussa jo sangen monipuolisesti on tutustettu maahan ja kansaan, saa hän kolmannessa luvussa tärkeimmät tiedot esi-isien pakanallisista jumalista ja sankareista, ja kolmen viimeisen luvun historialliset kuvaukset katoliselta ja uudemmalta ajalta antavat hänelle oivallisen perustuksen isänmaan historian tuntemiselle. Ennen mainitussa alkulauseessa Topelius ilmoittaa, että Maamme kirjan tarkoituksena m.m. on »herättää rakkautta vissiin oikeutettuun ajatusten tahi tunteiden piiriin kuin myös halua korkeampaan oppitietoon siinä». Sanomatta on kaikille selvää, että tekijän tarkoittamaan piiriin ennen muuta sisältyy _isänmaanrakkauden_ herättäminen. Emme liioitellekaan lausuessamme, että lähinnä Vänrikki Stoolin tarinoita on Maamme kirja se kirjallisuuden tuote, joka valtavimmin on lietsonut isänmaanrakkauden pyhää tulta sydämiimme. Ja se on koettanut kasvattaa meissä sovinnollisuuden ja yhteenkuuluvaisuuden lujaa tunnetta, teroittaa molemmille kansallisuuksillemme yhteis- ja vuorovaikutuksen välttämättömyyttä. Sinä veljesvihan ja hellittämättömän luokka- ja rotutaistelun aikana, jota valitettavasti jo kauan olemme eläneet ja joka on jakanut kansamme useihin, milteipä vihamielisiin leireihin, on syytä erityisesti hoitaa sitä kansallisen eheyden kallista perintöä, minkä suuri opettajamme meille on jättänyt ja jonka hän on pukenut seuraaviin muistettaviin sanoihin: »Kaikki tämän maan pojat ja tyttäret ovat samaa kansaa, puhukoot mitä kieltä hyvänsä. Jumala on heidät monta sataa vuotta samaan kotimaahan yhdistänyt, samojen lakien ja hallinnon alle. He ovat kasvaneet, eläneet ja kuolleet toinen toisensa vieressä saman pohjolan tuntureilla, saman taivaan alla, samaa ankarata työtä tehdessään henkensä elatukseksi. Heillä on sama kristinusko, sama opetus, samat oikeudet, samat velvollisuudet, sama hyöty, sama vahinko, sama vapaus, sama rakkaus ja sama toivo. He ovat maanmiehiä, veljiä ja sisaria kaikiksi ajoiksi. Heillä ei ole _kahta, vaan yksi isänmaa_. He eivät myöskään ole _kahta kansaa, vaan yksi kansa_.»

Topelius tahtoo opettaa meitä rakastamaan toisiamme, maatamme ja kansaamme, mutta tämä ei vielä riitä. Hän tahtoo opettaa meitä rakastamaan myöskin eläimiä, etenkin pieniä lintuja ja muita turvattomia olentoja. Ja ettei tämä rakkaus taaskin jäisi pelkäksi sisällyksettömäksi lauseparreksi hän toukokuun 1 p:nä 1870 perusti _Kevätyhdistyksen_. Hyvän puolesta taisteleminen, sanoo runoilija, ja taisteleminen niitä vastaan, jotka kykenevät puolustautumaan, on kunniakasta, mutta meille iloa tuottavien viattomien lintujen tappaminen ja kiduttaminen ei osoita muuta kuin sydämettömyyttä ja _pelkurimaisuutta_. Pian syntyi »kevätyhdistyksiä» kautta koko maan, niin että kymmeniä tuhansia lapsia kuului niihin. Yhdistykset eivät ole muuta, lausuu Topelius, kuin lasten yhdistyksiä hyvän edistämiseksi, ja vaikka rakkainten ystäviemme, pikku lintujen, suojeleminen on sen lähin tarkoitus, niin »tiedätte kai että kevätyhdistykset oikeastaan tahtovat opettaa rakkautta _kaikkia_ Jumalan luomia, ihmisiä ja eläimiä kohtaan». Yhdistyksillä oli johtajansa, »kuninkaansa ja kuningattarensa», jäsenkirjansa ja lippunsa, ja toukokuussa pantiin toimeen kevätjuhlia, joiden ohjelmaan kuului »käsillä-nostoa» tangolla, kilpajuoksua, hyppäämistä y.m. Paitsi kilpaleikkejä, joissa palkintoja jaettiin, saattoivat kevätjuhlain johtajat panna toimeen piiri- ja juoksuleikkejä, pallon ja »volangin» heittämistä, uintia tovereiden käsivarsilla j.n.e. Juhlat olivat maksuttomia, mutta »se, joka tahtoo antaa jonkun pennin koristuksiin tai köyhille lapsille, saa merkitä sen paperille hra Holmin kirjakaupassa». Milloin nämä lasten tervettä kehitystä tarkoittavat yhdistykset rupesivat osoittamaan lamaantumisen oireita, väsymätön Topelius joko kutsui lasten ystäviä kokoukseen Helsinkiin keskustelemaan pontevan yhteistoiminnan aikaansaamiseksi tai kirjoitti innokkaita kirjoituksia asiasta sanomalehtiin. Tämän yhdistyksen perustajana ja sieluna uutterasti toiminut runoilija oli myöhemmin osittain samoja aatteita ajavan _Sylviayhdistyksenkin_ lämmin kannattaja.

* * * * *

Vain ohimennen voimme viitata niihin julkisiin toimiin, joissa Topeliuksen harvinaisen suuri työkyky vielä tuli käytäntöön. Kansanvalistuksen hartaana ystävänä hän otti tarmokkaasti osaa siihen työhön, jota 1800-luvun jälkimäisen puoliskon ensimäisinä vuosikymmeninä suoritettiin syvien rivien aineellisen ja henkisen tilan parantamiseksi. Samoja aatteita hehkuvalla innolla ajava Uno Cygnæus perusti kansakoululaitoksemme ja perustamalla kansankirjastoja, ja pitämällä luentoja kansalle koetettiin tukea ja täydentää kansakoulujen sivistystyötä. Topelius kuului Helsingin kansankirjaston perustajiin ja oli useiden vuosien kuluessa sen johtokunnan jäsenenä. Niinikään hän oli mukana Muinaismuistoyhdistyksen perustamisessa ja toimi monta vuotta sen puheenjohtajana. Jo aikaisemmin syntyneen Taiteilijaseuran perustajia hän myöskin oli ja toimi siinäkin kauan puheenjohtajana. Taiteilijoita hän erityisesti suosi hankkimalla heille tilauksia ja apurahoja, ja monet pettymysten ja vastoinkäymisten lannistamat taiteilijanalut saivat epätoivon hetkinä rohkaisua ja uutta tulevaisuudentoivoa lempeämieliseltä runoilijalta, jonka sydän ja koti aina olivat avoinna näille taloudellisessa suhteessa usein kovaosaisille aatteenpalvelijoille. V. 1875 Topelius valittiin Historiallisen seuran jäseneksi. Topeliukselle uskottiin myös kunniakas luottamustehtävä edustaa Suomen yliopistoa Lundin riemujuhlassa 1868 ja Upsalan riemujuhlassa 1877. Länsisuomalaisen osakunnan inspehtorina Topelius toimi muutamia vuosia kylväen nuorten mieliin lukuisia jalon kasvun siemeniä ja sepittäen »Suomen lipun ensimäiselle vartiolle» sytyttävän _Turun marssin_, jossa hän kehoittaa »vanhan Auran nuorta aaltoa tulvimaan yli maan, kasvamaan mereksi ja valovirroilla huuhtomaan joka rantaa». Ollen usein läsnä osakunnan kokouksissa, kuuluen länsisuomalaisten Lännetär-nimisen albumin toimitukseen ja ottaen osaa eritoten kirjallisten kysymysten pohtimiseen Topelius melkolailla vaikutti osakunnan elämän, eikä suinkaan vähimmin sen kirjallisten harrastusten elävyttämiseen. Sen jäsenten kanssa Topelius seurusteli mieskohtaisestikin, sillä useat heistä vierailivat hänen kodissaan, jonka ystävällisessä piirissä joka toinen viikko pidettiin »nuorisoiltoja» heitä varten. Kuinka suurin määrin lisäsikään yhdessäolon suloa ja kohotti sen tunnelmaa herttaisen isännän tällaisissa tilaisuuksissa lukema uusi runo tai kirjauutuuden selostus. Ei ihme, että kiitolliset osakuntalaiset rakkaan ja kunnioitetun inspehtorinsa toimestaan erotessa pitivät hänelle kauniin jäähyväisjuhlan, jossa m.m. tuli ilmi heidän tunnustuksensa Topeliukselle siitä, että hän miehekkäästi oli koettanut suojella ylioppilaita silloisen sijaiskanslerin Kasimir v. Kothenin liialliselta »isälliseltä huolenpidolta». Runoilijoitten vaikutuksesta nuorisoon Topeliuksella ja sijaiskanslerilla oli aivan vastakkaiset mielipiteet, v. Kothenin mielestä he näet »johdattivat nuorisoa harhaan», kun taas Topelius väitti, että juuri he »antavat sille siveellistä voimaa».

Ja niinpä Topelius, kun _ylioppilastalo_, jonka aikaansaamiseksi hän palavalla innolla oli toiminut, valmistui ja marraskuun 26 p. 1870 vihittiin, sen vihkiäisiin sepittämällään juhlarunolla taas mitä kauniimmalla tavalla osoittaa äskeisen väitteensä todeksi. Lennokas runo päättyy kuorolauluun, jossa ylioppilaat lupaavat rakentaa muurin Suomen ympärille ja asettua vankaksi rintamaksi hyökyaaltoja vastaan. Heidän palava rakkautensa on Suomen muuri, ja käsi kädessä maansa rantaa syleillen he vannoutuvat sen rauhan vartioksi. Kieltämättä Topeliuksella, jos kellään, oli oikeus puhua näin sen nuorison puolesta, jonka yhdistymispyrintöjä ja yhteistoimintaa maan ja kansan hyväksi hän aina niin tarmokkaasti oli tukenut.

Monipuolisella toiminnallaan viljelyksen alalla Topelius oli tehnyt itsensä yhä huomatummaksi, ja yhä suurempaa luottamusta ja tunnustusta hänelle osoitettiin. Niinpä hänet valittiin yliopiston vararehtoriksi ja v. 1875 sen rehtoriksi. Vaihtamalla virkaa Yrjö Koskisen kanssa hän v. 1876 tuli yleisen historian professoriksi. Hän ei kumminkaan tullut tätä ainetta varsinaisesti edustamaan, koska rehtorin toimilta ei aikaa siihen riittänyt. Topeliuksen rehtorinpuheet valaisevat ajan oloja ja kuvastavat kauniisti hänen sammumatonta rakkauttaan korkeakouluun ja sen nuorisoon. V. 1878 Topelius täysinpalvelleena ja valtioneuvoksen arvonimellä sai eron professorinvirastaan sekä asettui asumaan Östersundomin _Koivuniemeen_.

Eihän ole oudostuttavaa että Topelius, jonka luonteenominaisuuksiin kuului vakava uskonnollisuus ja jonka maallisissa runoissakin usein on uskonnollinen sävy, mielellään antautuisi hengelliseenkin runoiluun. Ulkonaisen aiheen siihen hän sai, kun hänet v. 1867 kutsuttiin virsikirjakomitean jäseneksi. Meiltä puuttuu tilaisuutta seurata komitean työtä ja sen vaiheita. Mainittakoon vain, että v. 1880 voitiin neljäs tarkastettu virsikirjaehdotus julaista painosta. 1886 vuoden kirkolliskokous hyväksyi sen joillakuilla muutoksilla, ja kirkko sai 70-vuotisen työn tuloksena sen virsikirjan, jota vieläkin käytetään ruotsalaisissa seurakunnissamme. Se sisältää 30 Topeliuksen alkuperäistä virttä ja useita hänen mukailujansa.

* * * * *

Topeliuksen tuotannosta. 1860- ja 1870-luvuilla olemme jo ennen käsitelleet m.m. hänen _satujansa_. V. 1867 hän vielä julkaisi _Hankoniemen silmä_ nimisen seikkailun, jonka ihmeelliset tapahtumat on paikallistutettu Hankoniemen edustalla olevaan Rotsaaren majakkaan. Se kertoo rikkaan loordi Evansin erään haaksirikon jälkeen mestariluotsi Dyningin kasvatettavaksi joutuneen tyttösen ihmeellisistä elämänvaiheista. Kappaleen lopussa tulee ilmi, että erään mielenvikaisen virolaiseukon Sammun tytär, jouduttuaan vaihdoksiin loordin tyttären kanssa, oli kasvatettu Englannissa loordin tyttönä. Kun Lilla Dyning, luotsin kasvatti ja loordin tytär, saa tietää asian oikean laidan, saattaa ristiriitaisten tunteiden myrsky hänen mielensä myllerryksiin. Hän on jalo ja ylevä luonne, joka tahtoo, että kaikki jäisi ennalleen. Hän ei salli kasvatusisänsä ilmaista Sammun ja loordin tyttären vaihtumista, sillä Jumalan sallimusta älköön mestaroitako, jääkööt halvat paikalleen ja rikkaat ennalleen.

Topelius kirjoitti myöskin tekstin _Matkustus Suomessa_ nimiseen kuvateokseen, joka saavutti yhtä suurta suosiota kuin hänen kolmisenkymmentä vuotta aikaisemmin yhdessä H.A. Reinholmin kanssa toimittamansa teksti kuvateokseen _Suomi esitettynä kuvissa_.

Kanervankukkia lukiessamme huomasimme, millä verrattomalla taidolla runoilija osaa kuvata sydämen iloja ja suruja, kodin sulorauhaa ja Suomen omituista luontoa. Näimme, kuinka hän elää likeisessä kosketuksessa luonnon ja sen elämän kanssa, kuinka hän sielullistuttaa luonnon, joka hänelle on täynnä eloa. Kedon kukkaset tuntevat ihmisten tavoin rakkautta, metsä rukoilee Jumalaa ja aallot laulavat virsiä Luojan kunniaksi. Samanlaisia runoja tavataan Topeliuksen tuotannossa 1860-luvultakin. Mainittakoon esim. tunnettu, ihana _Roineen rannalla_. Muita semmoisia ovat _Rose-Marie_, hilpeä 17-vuotiaan tytön ja kirkkaan puron välinen keskustelu, jossa puro iloitsee siitä, että saa kuvastaa ihanaa impeä, metsä kukoistaa siksi, että tyttö on niin nuorekkaan kaunis, ja tyttö laulaa sydämensä läikkyvää onnenkyllyyttä siksi, että hänen rakkaimpansa asuu lähimmän metsän takana. Lisäksi voisi mainita _Öisellä jäällä_: Katrin rakastaja luulee itsensä hylätyksi ja kulkee synkkämielisenä sumuisella jäällä. Äkkiä hän kuulee kulkusten kilinää ja näkee Katrin ajavan sulaa avantoa kohti. Reippaalla otteella hän kääntää hevosen oikealle tielle pelastaen rakastettunsa varmasta kuolemasta. Hän jatkaa matkaa Katrin reen kannoilla seisoen. Pakkastalvi lauhtui ja nuorten välit varmaankin olivat tästä pitäen mitä parhaat. Näihin kuuluvat vielä _Sydämeni kuningas_, oiva sulhaisihanne, _valoa_ ja kaikkea hyvää rakastava, semmoinen, joka on valmis vuodattamaan verensä isänmaan puolesta, ja _Suomen talvessa_, joka niin verrattomasti kuvaa karua, lumista maatamme, pettymystemme ja toiveittemme maata, joka on meistä ruusutarhoja ja suloisimpia kukkaissaaria ihanampi ja jota niin tulisesti rakastamme, koska olemme kärsineet niin paljon sen puolesta. Vielä voisimme lisätä _Äitini_, jonka Topelius v. 1869 omisti edellisenä vuonna kuolleen äitinsä muistolle. Äidin kuolemaan asti uhrautuva rakkaus ja lapsen hellä vastarakkaus kuvastuvat ihmeteltävän ihanasti tämän runon katkeransuloisten säkeiden joka soinnahduksessa. Se kuuluu Topeliuksen ylevän runoilijahengen ihanimpiin luomiin ja koko laulurunoutemme kirkkaimpiin helmiin:

Mi lempi kaikissa vaiheissamme kuin enkel' armias puolestamme alati valvoo ja huolta kantaa, ei mitään vaadi, vaan kaikki antaa? On joukossa ihmistunteiden vain äidinrakkaus sellainen.

Niin harvoin lahjojaan muistelemme. On hältä aikaisin aatoksemme ja ensi rukous hennon kielen ja ensi rakkaus nuoren mielen, ens neuvo totellen, oikeaan, hyveeseen, lempehen synnyinmaan.

_Lapsenusko_ ja _Arvoitukset_ ovat liikuttavia ilmauksia siitä, miten samentumattomana ja horjumattomana äidiltä peritty usko oli säilynyt miehuuden parhaassa iässä olevassa runoilijassa.

Miehekkäämpänä, vapaampana ja tarmokkaampana, osaksi rankaisevana, jopa tuomitsevanakin runoilija yleensä esiintyy toisissa saman kehityskautensa runoissa. Ylevän isänmaallista tunnetta ja edistyksen rakkautta uhkuu kohtalokkaana katovuonna 1867 kirjoitettu _Vanha vuosi uudelle_, jossa runoilija pyytää raitista tuulta lietsomaan ihmiskunnan sydämessä piilevää iäisyyskipinää mahtaviksi liekeiksi ja toivoo, että ihmisajatus kohoaisi hongan latvoja korkeammalle tähtiä kohti, sillä välin kuin lintunen hongan latvassa laulaa Luojan kaikkivallasta. Tuhotkoon tuuli kaiken mädänneen, mutta suojelkoon kotkansiivellään jokaista jaloa siementä, murtakoon joka kahleen, mutta älköön kajotko siihen iäiseen lakiin, joka on rakentanut vapauden. Taivaan valokatse lohduttakoon surevia, itkeviä. Samansuuntainen, rohkaiseva runo on _Suomen kohoaminen_. Aalto väistyy, mutta kohottaa samalla Suomea joka vuosi merestä. Suomen nuoriso on se aalto, jonka tulee nostaa maansa »hädän kuilusta», sisäisten, hehkuvain voimain tulee viedä Suomea valoa kohti, samoin kuin maa itse joka hetki lakkaamatta kohoaa hehkuvista uumenista.

Missä runoilija näkee jotain kieroa, takaperoista tai väärää, siinä hän ei säästä syyllistä tai syyllisiä. Niinpä _Syyskuun yö 1867_ on ankara nuhdesaarna ihmisnerolle, joka on »kirjoittanut lain auringolle, kukistanut meret, sitonut maat kuparikahleilla, mutta itse noussut kuninkaan valtaistuimelle», sanoen: »Me olemme maan jumalat!» Nautinto, turhuus ja prameus tulivat elämän päämääräksi. Rangaistukseksi tästä seurasivat katovuodet, ihmisten tuli nöyrtyä ja alkaa uusi elämä osoittaakseen vuosisatain vieriessä, mitä Jumalan voima heikoissa saa aikaan. _Linnun viserrys_ (1868) kehoittaa kadon kohtaamaa, ylellisesti elänyttä kansaa elämään yksinkertaisesti, rukoilemaan ja tekemään työtä. Niinikään hän _Pio Nonossa_ ruoskii yhdeksättä paavia, joka purppuraan puettuna, kuninkaallisessa loistossa, rauhanruhtinaan nimessä suojelee valtakuntaansa »kanunain pakanasuilla». Eikä runoilija usko, että Pion julistus neitsyt Marian synnittömästä sikiämisestä voi pelastaa hänen valtakuntaansa. Eikä se sitä voinutkaan tehdä. Kuten tunnettua Kirkkovaltio liitettiin Italian kuningaskuntaan, Pio sulkeutui Vatikaaniinsa ja siinä hän eli loppuikänsä vankina. Runossa _Voltairen sydän_ Topelius on vielä ankarampi moittien 18:n-vuosisadan liiallista järjenpalvelemista ja sanoen Ferneyn filosoofin, »neron kuninkaan» Voltairen olleen ilman Jumalaa, sydäntä ja isänmaata. Runossa _v. Dreysen hauta_ Topelius valittaa surma-aseiden parantamista ja valmistamista eikä syyttä hänen luontainen oikeudentuntonsa loukkaudu siitä, että neulakiväärin keksijälle pystytetään kunniapatsas ja että hänet aateloidaan; runoissa _Tähtisumu, Maailmojen luominen ja Iltatähti_ hän ei, niinkuin eräät arvostelijat ovat väittäneet, suorastaan vastusta luonnontutkimusta sinänsä, vaan lausuu oman tosin kyllä lapsenhurskaan käsityksensä luonnon ilmiöistä ja niitä vallitsevista laeista. Hän ei vastusta tutkimusta, vaan tutkijain itsestään ylvästelemistä ja sitä käsitystä, että tieto yksin voisi sammuttaa ihmissydämen ijäisyyskaipuun ja onnentarpeen. _Herra Meijer_ samoin kuin jo v. 1846 kirjoitettu runo _Itävaltalainen ja Tonava_ kertoo eräästä wieniläisestä, joka tukkii Tonavan lähteen, edellisessä kappaleessa tehdäkseen Wienissä oleville ystävilleen aika kepposen, jälkimäisessä kostaakseen myllärille, jonka kanssa oli riitautunut. Kaikki ymmärsivät Topeliuksen itävaltalaisella ja wieniläisellä tarkoittavan sensoria, mutta myöhemmässä laitoksessa hän kaikeksi varmuudeksi lopussa vielä kysyy: »Anteeksi, herra sensori, eikö nimenne ole Meijer?»

Suurten aatteiden palvelijoille Topelius mielellään nyt, niinkuin aikaisemminkin, virittää helkkyvän lyyrynsä. Niinpä hän reipasryhtisessä runossaan _Giuseppe Garibaldi_ lämpimästi laulaa italialaisen kansallissankarin v. 1867 tekemästä yrityksestä valloittaa Kirkkovaltio Italialle. Rooman ja isänmaan hyväksi uhrautuvalle urhokkaalle Garibaldille ja hänen sankaritovereilleen on »hauta Tiberin rannalla» kaikkea maailman »mairetta ja korua» kalliimpi. Samanlaista hehkuvaa vapaudentuntoa huokuu ylevähenkinen runo _Fredrika Bremerin muistoksi_, jonka naisen yhteiskunnallisen aseman parantamista ja hänen oikeutensa laajentamista innokkaasti harrastava runoilija sepitti Taiteilijaseuran vuosijuhlaan helmikuun 5 p. 1866. Edistyksen aatteelle on niinikään soinnukas _Musta kaarti_ (kirjaltajain laulu) omistettu. »Gutenbergin pajassa» ahertavat vapaan ajatuksen palvelijat ovat ylpeät saadessaan palvella suurinta maan jättiläistä, mahtavaa, vapaata Ajatusta, joka miekallaan iskee kahleet poikki, ja se sana, jonka he lähettävät maailmalle, siroittaa siemenensä kauas maiden ja merien taa: yöstä valkenevalle päivälle kannattaa elää ja kuolla.

Lystikkyytensä ja hilpeän henkensä vuoksi mainittakoon viimeiseksi _Uudenkaupungin räätäli_, erittäin sukkela runo räätälimestarista, joka kuroi Ruotsin ja Uudenkaupungin yhteen. Mutta sitten sen kaupungin räätälit rupesivat käyttämään sakseja niin, että »Ruotsi tunsi sen lihassaan, sen häntä typättiin, sen harja suittiin, ja Suomen leijonalta joutui oikea takakäpälä saksiin». Mutta »minkä sakset leikkasivat, sen nyt lanka parantaa», eikä suinkaan voi sanoa »ettei Uudellakaupungilla nyt olisi enemmän järkeä kuin v. 1721». Kaikki ymmärtävät, että runon alussa tarkoitetaan niitä maan osia, jotka menetettiin Uudenkaupungin rauhassa, ja »lanka» tarkoittaa kaupungista Ruotsiin menevää merenalaista sananlennätintä.

Ne runot, joista edellä luetellut on mainittu näytteinä, ja useita muita, jotka eivät ennen olleet tulleet julkisuuteen, Topelius v. 1870 julkaisi nimellä _Uusia lehtiä_. Kokoelma sai osakseen suosiollisen arvostelun.

Vuosi vuodelta runoilijamme kirjallisen tuotantonsa ja laajan julkisen toimintansa kautta tuli aina vain tunnetummaksi ja yhä yleisemmän rakkauden ja kunnioituksen esineeksi. Omassa maassamme oli jo häntä 50-vuotispäivänsä johdosta juhlittu, ja Ruotsista, jossa hänen teoksiansa myöskin painettiin ja mielenkiinnolla luettiin sekä hänen näytelmiään suurella menestyksellä esitettiin, tuli hänen osakseen tunnustusta monella tavalla. Niinpä Topelius sai esim. Ruotsin Pohjantähden ritarimerkin ja Ruotsin akatemian Kaarle Juhanan palkinnon. Iloisena ja kiitollisena vanha emämaa otti vastaan ne runsaat henkiset aarteet, joilla Kanervankukkien runoilija ja Välskärin kertomusten sekä Regina von Emmeritzin sepittäjä rikastutti sen kirjallisuutta.

Oltuaan aikaisemmin kansallisessa suhteessa jyrkemmällä kannalla, vaatien vain _yhtä kieltä_ (suomea), Topelius myöhemmin asettui taistelevien puolueiden yläpuolelle opettaen, niinkuin Maamme-kirjasta puhuessamme huomautimme, että niillä kahdella kansallisuudella, jotka asuvat ja elävät Suomessa, molemmilla on täysi oikeus elää ja kehittyä ja että ne muodostavat ainoan jakamattoman kansan. Tämä hänen kehityksensä tulos -- lausuu eräs Topeliuksen elämänkertoja -- on toden totta se pettämätön pohja, jolle Suomen tulevaisuus on rakennettava. Samoin kuin Lönnrotin niinpä Topeliuksenkin sopusointuun pyrkivälle mielelle puoluekiihko ja puoluetaistelut olivat kauhistuksena, ja hän katsoi lujan kansallishengen voivan kehittyä semmoisessakin maassa, missä oli _kaksi_ yhtä oikeutettua kieltä. Arvioiden länsimaisen sivistyksen ja ruotsinkielen merkityksen hyvin suureksi kulttuurihistoriassamme hän jo 1840-luvulla oli vastustanut Snellmanin yksipuolista oppia suomenkielen itsevaltiudesta. V. 1872 sepittämässään runossa _Alkuperäinen velkakirja_ hän niinikään pontevasti tuo esiin kiitollisuudenvelkamme sille maalle, jota meidän on kiittäminen kristinopin ja sivistyksen siementen tuomisesta maahamme sekä niin henkisen kuin aineellisenkin elämämme kaikenpuolisesta kehittämisestä. Sovinnollisuuteen ja yksimielisyyteen hän taas hartaasti ja lämpimän sydämensä koko hehkuvalla innolla kehoittaa eri kansallisuuksia pari vuotta myöhemmin kirjoittamassaan runossa _Lohikäärmeen hampaita_. Miksi, hän kysyy, humisee toinen tuuli koivun, toinen kuusen lehdissä. Eikö satavuotinen metsä ole vain yksi? Eikö sama mätäs ole kasvattanut kaikkia näitä puita, jotta vaaleampi vihreys sekoittuisi tummempaan ja viehättäisi vaeltajaa vaihtelevalla sulollaan?

No hyvä, koivu ollos taikka kuusi saman rannan, mut ennen kaiken poika ollos synnyinmaas, tuon vanhan, rakkaan, yhden kokonaisen, mi revittynä vaivoihinsa vaipuu.

Yhtä hehkuvalla lämmöllä runoilija mitä ihaninta sopusointua ja palavinta veljesrakkautta kuvastavassa v. 1890 sepittämässään runossa _Illan rauha_ hellyttävästi kehoittaa yksimieliseen työhön yhteisen isänmaan hyväksi ja kuvaa niitä vaaroja, joita hajaantuminen ja turha riita tuovat mukanaan.

Näiden veljeyden ja yhteisymmärryksen ylevien aatteiden suurta merkitystä hän väsymättä teroittaa yliopistonuorisolle ollessaan länsisuomalaisen osakunnan inspehtorina, sitä hän niinikään pontevasti tehostaa kaikissa rehtorinpuheissaan. Tässä kohtaa meitä taas sytyttävänä ja elähyttävänä tuo suuri aate suomalaisen isänmaan eheydestä, joka on ylevimpänä koossapitävänä ytimenä niin Runebergin kuin hänen oppilaansa Topeliuksenkin runoudessa.

III. Vanhuuden päivät.

Ennenkuin seuraamme nyt 60-vuotista »satujen suurta setää» hänen vanhuudenpäiviensä tyyssijaksi valitsemaansa ihanaan Koivuniemeen, vilkaisemme vielä pikimmältään hänen elämänvaiheitaan ennen muuttoa lähinnä kuluneina vuosina.

Aikaisemmin mainittu vaatimaton Mainiemi oli vielä Topeliuksen kesäasuntona sen lyhyen ajan, mikä hänen oli suotu nauttia lepoa luonnon helmassa kaukana pääkaupungin rauhattomasta hyörinästä. Totuttuun tapaansa hän täällä kalasteli entisellä innolla ja suurella menestyksellä. Lyhyillä kalastusmatkoilla tyttäret olivat isän seurana, mutta pitemmillä täytyi vakinainen soutaja olla mukana. Samoin kuin Runebergilla oli ollut soutajana Joonaansa, eräs suutari, oli Topeliuksella samaa ammattia toimittamassa entinen sotamies, nimeltä Stock, ja hänen jälkeensä tämän suurinenäinen poika tunnettu »Stockin tomppelin» nimellä. Suuren opettajansa tavoin Topelius antautui kalastukseen täydellä tarmolla, mutta sen ohella hän, samoin kuin hänen opettajansakin, luonnosta vastaanotti runsaita vaikutelmia ja herätteitä, jotka sitten muokkaantuivat ja seuloutuivat hänen mielessään ja ilmenivät myöhemmin hänen tuotannossaan.

Lapsuudenkodilla, rakkaalla Kuddnäsillä, oli vielä äidin kuoltuakin niin suuri vetovoima poikaan, että hän joka kesä kävi sen haapoja, sen Leikkivuorta, sen huvimajaa ja muita unhottumattomia paikkoja katsomassa. Usein hän vieraili pitemmän aikaakin lankonsa raatimies Lybeckin luona tämän niinikään Alörnillä sijaitsevassa huvilassa. Rakas Kuddnäs joutui viimein vieraisiin käsiin, ja sen rakennukset ja maat aiottiin ensin käyttää seminaarin paikaksi, mutta seminaari perustettiinkin sitten joen vastakkaiselle rannalle.

Useampana kesänä Topelius tämän jälkeen asui Tammisaaren saaristossa, kalastellen niinkuin ennen ja raviten luonnon iäti raittiille vaikutteille aina yhtä altista sieluansa sen ihanilla aarteilla. Siitä huolellisesta hoidosta huolimatta, jonka runoilija aina oli omistanut terveydelleen, hän silloin tällöin sairasteli ja hänen vaimoansa vaivasi vaikea sisällinen tauti. Saatuaan virkavapautta kokonaiseksi lukuvuodeksi Topelius sentähden vaimonsa ja kahden nuoremman tyttärensä kanssa kesällä 1875 lähti etelä-Ranskassa olevaan Cannesiin, mistä molempien puolisoiden heikontuneelle terveydelle toivottiin parannusta saatavan. Seuraavana keväänä jatkettiin matkaa pohjois-Italiaan, jossa Topelius m.m. kävi Bolognan yliopistossa. Venetsiassa ollessaan runoilija sai vastaanottaa sinivuokkoja, jotka Helsingin ruotsalaisen tyttökoulun oppilaat olivat hänelle lähettäneet ja joista hän liikutettuna kiitti heitä koulun johtajattarelle kirjoittamassaan kirjeessä.

Matka oli ollut virkistävä ja lisäsi epäilemättä melkoisesti runoilijan henkistä ja ruumiillista joustavuutta. Cannesissa ollessaan hän oli alkanut ne muistiinpanot menneestä elämästään, joita hän sitten jatkoi niin kauan kuin eli. Ja heti Helsinkiin palattuaan hän ryhtyi moninaisiin toimiinsa, m.m. rehtorinvirkaansa hoitamaan. Hänen puolisonsa terveys sitä vastoin oli huonontunut, eikä tämä rakastettava nainen enää tervettä päivää nähnytkään, vaan riutui riutumistaan.

Niissä suurissa hautajaisjuhlissa, joita koko Suomen kansa edustajiensa kautta toukok. 12 p. 1877 vietti Porvoossa kansallisrunoilijamme kuoleman johdosta, Topelius oli läsnä yliopiston edustajana. Hän piti tässä tilaisuudessa mieliin koskevan, syvämietteisen puheen ja oli tilaisuuteen myös sepittänyt ihanan runon, jonka ylioppilaat Hæffnerin sävelellä lauloivat haudalla.

Siinä kutsumuskirjassa, jonka Topelius kirjoitti yliopiston toukok. 6 p. 1878 Runebergin kunniaksi viettämään muistojuhlaan, hän esittelee suuren runoilijamme käsitystä runoustaiteesta, ja samassa tilaisuudessa pitämässään juhlapuheessa hän käsittelee Runebergin merkitystä isänmaalle.

Usein Topelius ylioppilaille pitämissään puheissa pohti m.m. tieteen suhdetta käytännölliseen elämään. »Ei yläpuolella, ei alapuolella, vaan keskellä yhteiskunnan tarpeita», hän lausuu, »on vapaasyntyisen tieteen asema valontuojana kansoille, ja yliopiston päämääränä on lyhyesti lausuttuna synnyttää itsenäistä ja sen vuoksi vapaata, mutta samalla elinvoimaista ja sen vuoksi hedelmällistä tietoa». Mutta voidakseen olla elinvoimaista ja hedelmällistä tulee tieteen olla korkean ja mahtavan aatteen läpitunkema.

Niinkuin aiemmin olemme huomauttaneet, olivat Topeliuksen ja yliopistonuorison välit erinomaiset hänen ollessaan Länsisuomalaisen osakunnan inspehtorina. Samoin oli laita hänen rehtoriaikanaankin. Niinikään oli hänen suhteensa Pohjalaiseen osakuntaan mitä ystävällisin. Topelius tunnustaa olevansa sille velkaa nuoruuden ihanteittensa kehityksestä, samoinkuin hän tälle osakunnalle puolestaan uhrasi paljon. Hänen vieraanvarainen kotinsa oli aina nuorisolle avoinna. Mutta niin kiintynyt kuin Topelius olikin yliopistoon ja sen elämään, katsoi hän nyt sen hetken tulleen, jolloin hänen oli erottava korkeakoulun palveluksesta. Siihen lienee ollut syynä hänen heikontunut terveytensä, mahdollisesti sekin, että hän luuli nuorempien tiedemiesten jo paremmin voivan suorittaa hänen opetusvelvollisuutensa, ja kenties ennen kaikkea hänen halunsa nyt häiriytymättä antautua runoilunsa jatkamiseen. Tämä aiheutti Topeliuksen jo ennen mainitsemamme eroamisen professorinvirasta, jota seurasi täysi eläke seuraavan syyslukukauden alusta. Saman syyskuun 14 p:nä Topelius vasta lopullisesti erosi siitä hänelle rakkaasta sivistyslaitoksesta, jonka vaiheisiin hänen omansa lähes puolen vuosisadan kuluessa niin likeisesti olivat liittyneet. Hän puhui mainittuna päivänä viimeisen kerran korkeakoulun opetusistuimelta lausuen jäähyväisensä yliopistolle, sen opettajille ja oppilaille sekä kuvasi yliopiston kehitystä viimeksi kuluneiden 50 vuoden aikana. Paria kuukautta myöhemmin Topeliuksen kunniaksi vietetyssä ylioppilasjuhlassa virkaveljien ja oppilaiden tunteet rakastettua toveria ja opettajaa kohtaan tulivat mitä miellyttävämmällä tavalla näkyviin. Kauniiseen tervehdyspuheeseen juhlavieras vastasi, että hän mielellään vaihtaisi »kaiken, mitä täällä hänen toiminnastaan oli sanottu, ja vielä enemmänkin, jos hän vain saisi takaisin nuoruuden kultaiset kaksikymmentä vuotta, niiden rajattoman tulevaisuuden, niiden toiveet ja niiden mahdollisuudet suuren elämäntehtävän suorittamiseen». Kun sitten J.V. Snellman, kertoo E.G. Palmén, kohtasi Topeliuksen eräässä sivuhuoneessa, lausui hän: »Tiedätkös, veli Topelius, jos minä olisin sinun sijassasi ja tahtoisin vaihtaa jonkun kanssa noista nuorukaisista, niin olisin narri, tosiaankin narri, veli Topelius.» Kainona, kuten tavallisesti, runoilija vastasi silloin, että hänestä kyllä tuntui luonnolliselta, jos Snellmanin tapainen mies, jolla oli takanaan etevä ura tiedemiehenä ja filosoofina, ei vaihtaisikaan toimintaansa pelkkiin toiveisiin, mutta että vallan toinen oli hänen, runoilijan, laita. »Sanonpa sinulle», virkkoi Snellman, »että meillä kyllä on tiedemiehiä ja kyllä filosoofikuhnuksia, mutta runoilijoita, kas niitä, ei synny joka päivä, veli Topelius.»

Runoilijan muutosta Koivuniemeen mainitsimme jo edellisessä. Hän oli vuotta ennen, v. 1877, ainiaaksi jättänyt herttaisen, vaatimattoman Mainiemensä, jonka hän oli myynyt kalastaja Jaakko Forsbäckille. Koivuniemi oli kaksikerroksinen huvila, joka sijaitsi kauniilla paikalla Sipoonselän lahdekkeen rannalla. Se oli rakennettu Östersundomin tilasta lohkaistulle palstalle, ja siinä sopi vähin viljellä maata ja hoitaa pientä puutarhaa. Huvilarakennus on mäen rinteellä, joka on päärakennuksen ja vuoren välissä. Kasvihuone sijaitsee likellä vuorta, jolla seisoi pieni leikkitupa. Vaaleanpunaiseksi maalatussa huvilassa oli kaksi suurempaa huonetta, sali ja ruokasali keskellä. Salista pääsi huoneiston länsipäässä olevaan Topeliuksen työ- ja makuukamariin, josta taas vei ovi kirjastohuoneeseen. Toisessa päässä oli hänen puolisonsa huone. Veranta oli sekä pihan- että merenpuolella. Huvilarakennuksen ja rannan välillä oli muhkea puisto ja hedelmäpuutarha. Puistossa likellä rantaa nähtiin kalastusaikana Topeliuksen kuivamaan ripustetut verkot. Vähän matkan päässä huvilasta länteen päin oli pieni »Ainila», vastakkaisella puolella kyökkipuutarha. Humisevan havumetsän tuoksut tunkeutuvat verannoille ja ikkunoihin, muhkeat riippukoivut varjostavat siellä täällä, ja kaukaa kuuluu runoilijan usein laulaman Suomenlahden pauhina. Yhdysliikenne muun maailman kanssa oli hyvä. Oli vain lyhyt matka Tikkurilan asemalle. Talon laiturilta kuljettiin veneellä likellä olevalle laivasillalle, josta saattoi saaristolaivoilla helposti päästä mille taholle halutti.

Tämmöinen oli se paikka, jonka 60-vuotias kirjailija oli valinnut vanhuudenpäiviensä tyyssijaksi. Helmassa sen luonnon, josta oli saanut niin lukuisia herätteitä ja josta hän niin verrattoman ihanasti oli laulanut, Topelius nyt, kun elämän aurinko vähitellen alkoi laskea, tahtoi levätä. Tämä tyyssija oli riittävän kaukana pääkaupunkielämän hermoja liiaksi kuluttavasta hyörinästä, mutta siksi likellä sivistyselämän hehkuvaa ahjoa, että sen kosketukseen helposti pääsi, milloin halutti.

* * * * *

Topelius oli samanlainen työnsankari kuin Elias Lönnrot, pitäen työtä »elämän tarkoituksena ja päivänpuolena». Kun hän jättäen moninaiset toimensa pääkaupungissa vetäytyi vanhain päiväinsä rauhalliseen satamaan, niin tämä ei suinkaan tietänyt sitä, että hän nyt aikoi hylätä entiset harrastuksensa ja jäädä toimettomaksi. Iloiten ja nauttien kirjallisista töistään ja pysyen harvinaisen suuressa määrin työkykyisenä elämänsä myöhäiseen ehtooseen asti hän nyt osaksi saattoi loppuun jonkun aikaisemmin alkamansa novellin ja paranteli toisia korjaillen kuvauksiin pujahtaneita, asiallisia erehdyksiä ja uudistellen niiden kieliasua. Sepittelipä hän uusia teoksiakin, niinkuin laajan ajankuvauksen _Tähtien turvatit_, joka ensin julaistiin Finland-nimisen sanomalehden kaunokirjallisuusosastossa ja v. 1889 kirjana nimellä _Tähtien kuningaslapset_. Siinä Topelius kuvaa kolmen samana vuonna ja samana yönä -- jouluk. 8 päivää vasten yöllä 1626 -- syntyneen lapsen, kerjäläislasten Bennun ja Hagarin sekä Kustaa Aadolfin tyttären Kristiinan omituisesti toisiinsa yhdistyneitä elämänvaiheita. Tähtientutkijan Sigfrid Aroninpoika Forsiuksen ennustuksen mukaan oli kaikki mainittuna yönä syntynyt »suurisyntyistä, mutta epävakaista». Ennustus toteutuikin. Lapset olivat kaikki Jupiterin, tähtien kuninkaan, ja huikentelevaisen Saturnuksen vaikutuksen alaisina. Ne olivat antaneet heille voimaa, mutta eivät rakkautta, ja voima ilman rakkautta voipi vain saada aikaan hävitystä. He luulivat kaikki syntyneensä hallitsemaan, ja se saattoi heidät kaikki onnettomuuteen. He eivät osanneet kieltää itseään, eivät uhrautua toisten puolesta, yksikään heistä ei tahtonut palvella, kaikki he tahtoivat hallita. Kirjan sankarit olivat salaperäisten voimien vaikutuksen alaisina samoin kuin Välskärin kertomusten henkilöt kuninkaan sormuksen. Kirjasemme puitteiden ahtaus estää meitä selostamasta laajan teoksen mielenkiintoista sisällystä.

Ihmetellä täytyy sitä mestaruutta, millä tämä rauhan ja sopusoinnun mies on kuvannut Neunburgin, Breitenfeldin ja Jankovitzin verisiä taisteluja -- tietysti ei sodanihailun kiihoittamana vaan osoittaakseen, mitä kuntoa ja itsensäuhrautumista ihmiset aatteen innostamina saattavat osoittaa. »Punaisen hevon ratsastaja» on kansojen kirous. Ja hänen etenemisensä on joka askelella askel hänen omaa häviötänsä kohti. Sodalla ei ole mitään muuta järkevää päämäärää kuin oman itsensä hävittäminen. Tässä merkityksessä se on välikappale ihmiskunnan valistamiseksi ja täydellisentämiseksi. Se on keino ja sitä on sellaisena arvosteltava. Suorastaan loistavia ovat Turun akatemiaa ja sen vihkimistä heinäk. 15 p:nä 1640 koskevat kuvaukset kuin myös tuo verraton luku »Kreivin aika», missä itse Pietari Brahe ilmi elävänä, miellyttävänä, kreivittärineen ilahduttaa lukijaa.

Samaa aaterikkautta, samaa uskoa elämän valoisiin, ihanteellisiin voimiin ja samaa lämmintä myötätuntoa yhteiskunnan pohjakerrosten lapsiin tavataan tässä kuin runoilijan aikaisemmassakin tuotannossa, ja hänen taitonsa kuvata aikakauden merkkihenkilöitä ja suuria historiallisia tapahtumia on, mikäli mahdollista, edelleen kehittynyt. Huomio- ja arvostelukyvyn tarkkuus ja sanonnan osuvuus hämmästyttävät lukijaa joka kerta, kun hän uusii tuttavuutensa tällaisen teoksen kanssa.

Rakkaille suosikeilleen, lapsille, Topelius kirjoitteli edelleen ja elämänsä iltaan asti. Niinpä ilmestyi hänen työahjostaan lukuisia »leikkejä» ja »seikkailuja», joita oli »leikittävä» eikä varsinaisesti näyteltävä, sillä Topelius ei pitänyt lastenteattereista. Lapselle oli leikki yhtä todellista kuin toiminta täysikasvuiselle, ja _draamallisen_ niinkuin muunkin leikin avulla voitiin nuoriin mieliin kylvää suurten aatteiden siemeniä. Koivuniemen aikana ilmestyivät m.m. tällaisia leikkejäkin runsaasti sisältävistä _Lukemisista lapsille_ neljä viimeistä kirjaa. Niissä painettiin myöskin uudestaan lukuisia satuja, jotka ennen olivat ilmestyneet lastenlehdissä _Nya trollsländanissa ja Sländanissa_.

Vieläpä vanhoilla päivilläänkin Topelius palasi -- niinkuin ihmisen sanotaan yleensä tekevän -- »aikaisimpaan rakkauteensa», sepitellen lukuisia kauniita lyyrillisiä runoja. Niiden lisäksi, jotka olivat syntyneet edellisellä vuosikymmenellä, kertyi nyt 1880-luvulla taas uusia, ja ne runoilija julkaisi jouluksi 1889 nimellä _Kanervia_. Sulosointuisessa johdatusrunossa Topelius elämän myrskyisen virran rauhalliseen suvantoon päästyään vielä kerran tahtoo sitoa kanervaseppeleitä omistaen ne muinoin nuorille Kanervankukkien ja Sylvian ystäville sekä sille »nykyajan keväälle, joka avosylin tervehtii uudella vuosisadalla sarastavaa suviaamuansa.» Tilanahtauden vuoksi voimme nytkin vain lyhykäisesti viitata muutamiin tämän kokoelman kauniista lauluista, joissa runoilija, jonka jo ennestään runsas elämänkokemus vuosien vieriessä yhä on karttunut ja kypsynyt ja jonka ylevä ja valoisa maailmankatsomus onnellisen elämän varrella yhä tuntuu varmistuneen ja kirkastuneen, entistä yksinkertaisempia tyylikeinoja käyttäen käsittelee samanlaisia aiheita kuin aikaisemminkin. -- Isänmaa ja sen merkkihenkilöt, taide ja sen edustajat, luonto, maallinen ja ijäisyyselämä ne nytkin saavat hänen hopeahelkkyisen kantelensa kielet väräjämään niille omituisella, milloin hilpeämielisen ja ilakoivan leikin, milloin surunvoittoisen, uneksivan kaihon, milloin syvämietteisen vakavuuden ankaralla sävelellä.

Syvien rivien vaatimattomille, uhrautuville edustajille runoilijan sydän aina oli lämpimästi sykkinyt. Ensimäinen 1871 vuoden runoista on omistettu _Uskolliselle palvelijalle_, joka piti kaikkea, mitä talossa oli, omanaan, sen lapset kahdessa sukupolvessa olivat kuin hänen lapsiaan. Tämä _Stiina Sifri_ oli palvellut Kuddnäsissä ja viimeiseen asti hoitanut sairasta emäntäänsä. Vuotta sen jälkeen kuin arentilainen tuli taloon hän kuoli vähää ennen vanhaa tohtorinnaa, ja rinnan he lepäävät kirkon mullassakin.

Herttaisimpia näistä runoista ovat ne, joissa Topelius kuvaa oman lapsuutensa rakkaita muistoja ja kokemuksia. Niinpä hän _Haapani_ runossa kertoo siitä, kuinka hän koulusta päästyään ja »tuttuun satamaan» saavuttuaan syleili tervetuliaisiksi äitiään ja sitten kiiruhti syleilemään haapojaan, jotka olivat opettaneet hänelle luonnon salaperäisen taikakielen:

Jag plockat visor, jag samlat frågor från hedens ljung och från havets vågor, från forsens brus och från lärkans tunga, men mina aspar ha lärt mig sjunga.

[Olen poiminut runoja, koonnut kysymyksiä ahon kanervikosta ja meren aalloista, kosken kuohuista ja leivon kieleltä, mutta haapani ovat opettaneet minut laulamaan.]

Ja samana vuonna (1878) kirjoitettu _Eräs vinttikamari_ niminen runo kuvaa nuoren Saken lapsuudenaikaista asuinhuonetta, Kuddnäsin eteläistä vinttikamaria. Kyynel kimaltelee vanhuksen silmässä, kun hän nyt 60-vuotisena näkee muistinsa kuvastimeen heijastuneena isänsä kuluneen kirjoituspöydän, maailmankartan ja Sten Stuuren kuvan kamarin seinällä, äitinsä kotiin palanneelle pojalleen huolellisesti valmistaman vuoteen, tomuttoman kirjahyllyn ja valkoiset uutimet. Ikkunasta oli viehättävä näköala koivuineen, ruusutarhoineen, mansikkamaineen, kiemurtelevine jokineen, koskineen, siltoineen ja hehkuvassa aamuruskossa kimmeltävine kirkonristeineen. Viehättävällä tavalla näitä lapsuusmuisteloita täydentää v. 1889 sepitetty _Mylly ja paja_. Ahkera mylly oli peikkojen ja Ahdin asunto, lasten lumottu linna. Näkymättömät jättiläiset ja pienet jauhoiset tontut lymyilivät sen salaperäisissä sokkeloissa. Ja pajan seinät ja silta tärisivät, kun nokinen seppä hehkuvan ahjonsa ääressä paukutteli valtaisella väkivasarallaan kipinöiden jäljettömiin kadotessa avaruuteen, missä ne särkyivät kuin yössä sammuva silmä.

Erittäin kuvaava sepittäjänsä niin usein ilmi puhjenneelle mielipiteelle yksilön, suurimman ja jaloimmankin, vähäpätöisyydestä ikuisten aatteiden rinnalla on m.m. _Henrik Gabriel Porthan_. Vanha professori pitää nuorta, nimetöntä, tuntematonta ylioppilasta äärettömän rikkaana, koska hän voi _toivoa_, itse hän on keltalehtinen puu, ylioppilas on _kevät_, joka on osoittava, mihin häneen kylvetty siemen kelpaa. Muista suurimpia isänmaallisia muistojamme kunnioittavista, ylevähenkisistä runoista mainittakoon vain kansallisrunoilijamme hautajaisiin toukok. 12 p:nä 1877 sepitetty _J.L. Runeberg_, seuraavana vuonna taiteilijaseuran juhlaan helmik. 5 p:nä kirjoitettu _J.L. Runeberg kuuluisuutensa edessä, Pietari Brahe, F.M. Franzén, Rob. Wilh. Ekman ja Elias Lönnrot_. Kaikki ne ovat ylevähenkisiä ylistyslauluja jalojen aatteiden palvelijoille; viimeksimainitussa runoilija virittää lyyrynsä _hiljaiselle työlle_, joka ei ylvästele, ei kiistele, vaan joka kevätsateen tavoin sulattaa jäät, kastelee isänmaan, synnyttää kansat uudestaan ja uudistaa aikakaudet. Suurta on vain se, mikä osaa itsensä kieltää; vain se, joka kaikki antaa, saa kaikki takaisin. Kokoelman ensimäiseksi Topelius on asettanut ihailemansa vapauttaja-tsaarin _Aleksanteri II:n_ runon, jonka hän kirjoitti 1881 vuoden verisen maaliskuun 13 päivän muistoksi. Sen mieleen syöpyvään viimeiseen säkeistöön runoilijan on onnistunut keskittää käsityksensä siitä Suomen suuriruhtinaasta, jolle maa on muistopatsaankin pääkaupunkinsa keskukseen pystyttänyt ja jota käsitystä ei myöhempikään historian tutkimus vääräksi väittäne:

Pois katoo mainen viisaus, kruunut kaatuu, Ja ajan ihanteit' ei kukaan muista. Kivehen kaiva sana kulumaton: Kansojen rakkaus.

Pohjasäveleltään liikuttava, hyväntuulisen leikillisyyden värittämä on se runo, jonka Topelius omisti sinistä, kiiltonappista hännystakkia ja valkoista kaulaliinaa käyttävälle puolalaiselle _Frans Sedmigradskylle_, 150 ruplan vuosipalkkaa nauttivalle piirustuksenopettajalle. Hän ei piirustanut sen huonommin kuin että hänen testamenttaamillaan varoilla saatettiin perustaa Helsinkiin pikkulastenkoulu. -- Sukua aikaisemmin mainitulle runolle Äitini on sävyynsä nähden tuo mitä hartainta tunnetta väreilevä ja samaa runomittaa käyttävä, ylevähenkinen _Suomen äideille_, joka ylistää naisen, »sydämen, ajatuksen ja hyvien tapojen kasvattajan» tärkeätä osuutta Suomen onnen luomisessa. _Olavinlinna_ nimisessä heinäk. 29 p. 1875 vietettyyn 400-vuotisjuhlaan sepittämässään runossa Topelius kuvaa Eerik Akselinpoika Tottin perustaman linnan vaiheita ja merkitystä. Runoilija päättää runonsa toivomalla, että Jumala tuomiopäivänä tapaisi kansansa kunniakkaana varustustensa ääreen kaatuneena. Toistakin suurta historiallista ilmiötä Topelius omalla kauniilla tavallaan laulaa marrask. 6 p:ksi v. 1882 sepittämässään runossa »_Eräs Lützenin muisto_». Innostuneena hän kuvaa »Pohjan sankaria»:

Vapaaksi sydämet ja uskon, aattehen tuoll' aamupuhteella hän hengellänsä osti. Jos ihmisheikkous mahtuikin suuruuteen, mi sankar-tietäjää tais joskus hairahuttaa, sit' armahampi hän, sit' inhimillisempi, ei kylmä idooli, vaan lämmin elon lempi, mi kansat lämmittää, maailman jalostuttaa.

Tämän kokoelman aikaisemmista runoista ovat _Voima ja kunnia_ ja 1880-luvun runoelmista _Uskontunnustus, Marraskuunilta ja Rigi Kulm_ ilmauksia Topeliuksen hartaasta uskonnollisuudesta. Viimeisen edellisen ytimenä on se ajatus, että ihmiselämän, tutkijan väsymättömän aherruksen, ihmishengen sammumattoman janon päämääränä tulee olla ijankaikkinen elämä. _Rigi Kulmissa_ runoilija lausuu, että ihmisnero meidän päivinämme on se jättiläinen, joka ryntää taivasta kohden ja myöntää, että ihmisnero voitettuaan aineen, materian, voisi vaikka »munia maailmoita», jos se tahtoisi, mutta jos se ei polvistu Jumalan suuruuden edessä, niin se on liian pieni hänen luomakunnalleen.

Runebergin idylli-epigrammeja muistuttaa herttaisessa yksinkertaisuudessaan jo v. 1873 kirjoitettu _Ennen ja nyt_, jossa iäkkään runoilijan luonnonrakkaus saa niin miellyttävän ilmauksen. Nokkoset, ohdakkeet, halvin kulokorsi, joita hän pikku poikana pieksi puusapelillaan tai halveksuen polki jalkainsa alle, ovat vanhalle laulajalle käyneet rakkaiksi. Ne ovat kasvaneet hänen olemuksensa perustuksista, kylpeneet samassa aamukasteessa kuin hän, katselleet samoja tähtiä kuin hän. Vähän myöhemmin sepitetty viehkeä »_Joulukuusi Taiteilijaseurassa_» tahtoo opettaa, että meidän voidaksemme tuntea onnea tulee olla uskollisia lapsuutemme ihanteille.

Mitä raittiita, iäti nuoria tunteita kumpuaakaan näistä jo harmaahapsisen, elämän taakan käyristämän runoilijan Kanervista, mitä yleviä aatteita, jotka ovat osoittaneet kestävänsä elämän ankarimmatkin myrskyt! Kuinka runsaita elämälle kelpaavia opetuksia ja kokemuksia! Runoilijan sanat sattuvat sydämeen, niinkuin ainakin sanat, jotka lähtevät sydämestä, ja koska jokaisen sanan takana on mies, joka itse on elävä todistus teroittamainsa aatteiden nuorentavasta, elämätä ylläpitävästä, elämätä jalostavasta voimasta. Elämän ylevät arvot, kunto, itsensä unhoittaminen, uhrautuva rakkaus saavat tunnustusta, piilköötpä sitten koko kansan rakastaman suurmiehen povessa, ulkonaisesti halvan palvelijan, puoleksi halveksitun muukalaisen nukkavierun puvun tai maankuulun sankarikuninkaan tähtikoristeisen nahkahaarniskan alla. Lapsuuden hentoja iloja ja sen vienoja tunnelmia ei vähäksytä, sen lapsellista uskoa ei halveksita, vaan ne luodaan esiin semmoisina kuin ne ovat yksinkertaisessa kauniissa todellisuudessaan. Itsekästä ylvästelyä ja pöyhkeätä itsekylläisyyttä moititaan ja ruoskitaan ansion mukaan. Ja kaikkeen, niin pienimpään kuin suurimpaankin, luo runous taikahohteensa, nuo vaivattomasti luistavat, milloin alku-, milloin loppusoinnuilla, milloin molemmilla ikäänkuin huvikseen leikittelevät säkeet, kuvastakootpa sitten mitä syvällisimpiä mietteitä, isänmaan kohtaloa tai arkipäiväisimpiä vähäpätöisyyksiä, tempaavat lukijan mukaansa, lämmittävät hänen sydäntään, sytyttävät hänen mielensä. Tämän kokoelman runot liittyvät arvokkaana lisänä edellisiin ja ovat kauniina loppusävelenä siinä ylistyslaulussa, joka Kanervankukissa ja Uusissa lehdissä viritetään elämän valoisille voimille.

* * * * *

Uskonnollisuus oli Topeliuksen luonteen perustavia piirteitä, ja uskonnollisuus oli pohjasävelenä ei vain hänen runoudessaan, vaan koko tuotannossaan. Sitä todistavat jo nekin runonäytteet, joita olemme tuoneet esiin, ja vielä vakuuttavampana todisteena on siitä hänen etevä osuutensa ruotsinkielisen virsikirjan aikaansaamisessa. Ja sikäli kuin hänen elämänsä ehtoo kuluu, pääsee uskonnollinen harrastus enemmän määrääväksi. V. 1893 Topelius julkaisee hartauskirjansa. _Evankeliumi lapsille_, joka sisältää lyhyitä kirkkovuoden evankeliumien selityksiä. Satujen setä ei tyrkytä lapsille valmiisiin kaavoihin valettuja kirkon oppeja, vaan kertoo tässä pienokaisille »Jumalan valtakunnan satuja» heille tajuttavassa muodossa, samalla kumminkin esittäen nämä »sadut» täysin uskottavina. Onhan tämä menettely sopusoinnussa suuren opettajamme maailmankatsomuksen kanssa, olihan hänelle, niinkuin myöhemmin Mietekirjassa sanotaan, »kristinusko sisimmässä luonteessaan elämää eikä oppia.»

Esimerkkinä Topeliuksen henkisestä joustavuudesta ja siitä, miten hän vielä vanhanakin pysyi uskollisena miehuutensa harrastuksille, mainittakoon, että hän v. 1889 asti pysyi Taiteilijaseuran puheenjohtajana. Koivuniemeen muuttaessaan hän tosin luopui Kasvatusopillisen yhdistyksen aikakauskirjan varsinaisesta toimittamisesta, mutta tämänkin jälkeen hän kävi yhdistyksen kokouksissa, otti osaa sen keskusteluihin, julkaisipa kirjoituksia aikakauskirjassakin. Viimeiseen asti hän koulun ja kasvatuksenkin alalla taisteli samojen kauniiden periaatteiden puolesta, jotka hän aikaisemmin oli omaksunut. Östersundomin kansakoulun monivuotisena johtokunnan puheenjohtajana Topelius käytännöllisestikin koetti toteuttaa aatteitaan. Helsingin ruotsalainen tyttökoulu oli edelleen hänen erityisessä suosiossaan. Hän vieraili siellä usein, lahjoitti varoja pohjaksi rahastoon köyhien oppilaiden kesäoleskelua varten maalla ja varattomien oppilaiden rahastoon. Koulussa iloittiin vilpittömästi »setä» Topeliuksen käynneistä, ja sen nuoriso tuli joskus vastavierailulle vierasvaraiseen Koivuniemeen tai ilahdutti vanhusta tuoksuvilla kukkatervehdyksillä hänen merkkipäivinään.

Aikaisemmin on ollut puhe siitä, mitä Topelius sai aikaan Kevät- ja Sylviayhdistyksillä. Eläinsuojelusaatteen kannattajista hän oli innokkaimpia ja väsymättömimpiä toimien kokonaisen vuosikymmenen Helsingin eläinsuojelusyhdistyksen puheenjohtajana. Lukuisissa kirjoituksissa hän pohti eläinsuojelusasiaa. Naisenvapauttamispyrinnöille yleensä Topelius osoitti lämmintä harrastusta, niinkuin hän jo rehtorina ollessaan oli koettanut helpoittaa naisen pääsyä yliopistoon. Miten kaunis onkaan hänen v. 1882 ensimäiselle naispuoliselle filosofiankandidaatille _Emma Irene Åströmille_ sepittämänsä runo, jossa hän valittaa, että ennakkoluulo ja tyhmyys olivat sulkeneet tien tiedon temppeliin hänen lukuisilta sisariltaan. Olemme jo nähneet parista mainitsemastamme runosta, miten korkea ajatus tällä suopeamielisellä sopusoinnun miehellä oli naisesta äitinä ja kasvattajana. Näitä yleviä tehtäviä nainen Topeliuksen mielestä saattoi täyttää sitä paremmin, mitä enemmän hänellä oli kirjallistakin sivistystä. Ja eri puolueiden yhdistämisessäkin hän toivoi apua naisilta. Heidän tuli yhdistää, mitä miehet olivat eroittaneet. Maan tytärten tuli pitää maata koossa rakkaudella. Heilläkin oli vain yksi kansa ja yksi isänmaa.

Runoilija oli 21 vuoden ikäisenä laulanut nuoruutensa lemmitylle, Emmalleen, ja hänelle omistetussa runossaan toivonut saavansa »valaista hänen tietään läpi varjojen maan autuuden iäti kirkastetuille rannoille». Kymmeniä vuosia myöhemmin hän samanlaisissa runoissa kiittää Jumalaa, joka oli antanut hänen vaimolleen niin uskollisen sydämen ja sallinut heidän »nuoruutensa kevään yhteisesti kuihtua ilossa ja surussa». Ruskeat kiharat olivat harmaantuneet, punaiset posket kalvenneet, usko lakastumattomiin keväisiin ei enää ollut yhtä luja kuin ennen. Mutta luottamus korkeampaan johtoon on heissä ennallaan; mitä ylemmäksi he nousevat »vuorille», sitä enemmän he näkevät, sitä selvemmäksi käy heille elämän tarkoitus ja Emma on hänelle vieläkin vain _28-vuotias_! Jo näissä harvoissa riveissä kuvastuu se herttainen suhde, joka vallitsi iäkkään Koivuniemen vanhuksen ja hänen vaimonsa kesken, ja monet muut kauniit säkeet tulkitsevat sitä alttiiksi antavaa rakkautta, jota onnelliset aviokumppanit omistivat toisilleen. Muistamme, miten suurilla tulevaisuuden toiveilla he 40 vuotta sitten olivat solmineet rakkautensa liiton, eikä heidän onnensa taivasta tiettävästi olleetkaan sumentaneet muut synkät pilvet kuin ne, mitkä sille nousivat sairauden aiheuttamista tuskista ja säälimättömän viikatemiehen käyntien jälkeen, kun he menettivät aivan pieninä kolme rakastettua lasta. Se yhteisymmärryksen synnyttämä sopusointu, joka oli vallinnut Topeliuksen lapsuudenkodissa, vallitsi tässäkin, ja sairauden tuottamia kärsimyksiä kannettiin alistuvalla kärsivällisyydellä. Mainitsimme aikaisemmin siitä matkasta, jonka Topelius puolisoineen ja tyttärineen teki etelä-Ranskaan, ja että sanottu matka ei tuonut hänen puolisonsa heikentyneelle terveydelle toivottua parannusta. Voimat vähenivät vuosi vuodelta ja runoilijavanhuksen täytyi surukseen nähdä, miten hänen ennen iloinen ja toimelias Emeliensä, hänen uskollinen toverinsa, päivä päivältä riutui kykenemättä enää viimeisinä vuosinaan paitsi poikkeuksittaan jättämään sairasvuoteensa. Marrask. 14 p. 1885 kuolema tulikin vapauttaen tämän lempeän hengen kahleista. Surunihanassa muistorunossa _Noli me tangere_ Topelius muistiin piirtyvin, sydämen hellimpiä kieliä värähyttävin sävelin laulaa hänestä, joka oli eläessään kätkeytynyt hänen parhaisiin onnenunelmiinsa ja jonka hän nyt näki »niin korkealla yläpuolellaan huokauksetonna, kyyneletönnä, sanatonna, nimetönnä, mutta niin säteilevän puhtaana Vapahtajansa sylissä».

Varmaankin oli tämä suru katkerin, mikä pitkän elämän varrella oli kohdannut seitsemättäkymmentä ikävuottaan lähentelevää runoilijaa, jonka tukkaan elämän tuiskut jo olivat heittäneet lumensa. Mutta se mies, joka aikaisimmasta lapsuudestaan oli hakenut ja löytänyt seuraa luonnosta ja häntä ympäröivistä ihmisistä, löysi sitä nytkin rakkaan Koivuniemensä hymyilevistä maisemista ja sen vakinaisista ja tilapäisistä asujamista. Täällä hän näkee ympärillään lapsensa ja lastenlapsensa sekä muita omaisia, vanhempia ja nuorempia. Ne kuihtumattomat keväät, joista hän niin usein runoissaan laulaa, eivät ole pelkkiä utukuvia, hän näkee ne lapsissaan ja lapsenlapsenlapsissaan ilmielävinä ympärillään. Tässä rauhoitetussa perhepiirissä säteilee lempiväin tytärten rakkaus niin kirkkaana jaloa, ihailtua isää vastaan ja isoisän korvia hivelee lastenlasten hilpeä nauru. Lasten ystävä, heidän sielunelämänsä syvällinen tutkija, Valterin seikkailujen sepittäjä eli uudestaan oman lapsuutensa noissa milloin reunainsa yli ryöpähtävissä, huimaksi temmellykseksi kiihtyvissä, milloin hiljaisemmissa, itkun ja hetkellisen surun samentamissa, viattomissa pikku huveissa ja leikeissä.

Tytärtensä Toinin ja Eevan hoivaamana hän tässä vanhuutensa rauhallisessa turvapaikassa vietti elämänsä ehtoota. Sitä myöten kuin työvoimat vähenivät ja silmät heikkenivät, lukivat tyttäret, muut omaiset ja perheen ystävät ääneen vanhukselle, joka viimeiseen asti mielenkiinnolla seurasi ajan kysymyksiä, kirjallisuutta ja sanomalehtiä. Paljon lisäsivät runoilijan työtaakkaa ne lukuisat käsikirjoitukset, joita vasta-alkajat Apollon pojat ja muut kirjailijat lähettivät hänelle pyytäen niistä arvostelua. Tämänkinlaisia lähetteitä tuli niin runsaasti, että Topeliuksen oli mahdoton niitä kaikkia itse lukea. Etenkin illallisen jälkeen runoilijan vanhoilla päivillään täytyi välttää varsinaista työntekoa ja silloin käytettiin kerkeästi kuluvat iltahetket perheseurusteluun, jolloin ääneenlukeminen vaihteli hilpeän tarinoimisen kanssa. Salissa olevalla isolla flyygelillä Topelius toisinaan iltahetkin soitteli etenkin nuoruutensa herkkätunteisia mielilauluja. Vanhuksen pienenä mieliaskarteluna oli usein myöskin savukehylsyjen täyttäminen. Topelius olikin kaiken ikänsä ollut vankka tupakoitsija. Päivisin hän työssä ollessaan istui kirjoituspöytänsä ääressä työhuoneessaan, jossa hänellä m.m. oli hylly vanhempaa kirjallisuutta varten ja joka myös oli hänen makuuhuoneensa. Tähän päästiin salista, jonka kanssa myöskin työ ja kirjastohuone olivat ovella yhdistetyt. Viimeksimainitussa samoinkuin muissa huoneissa oli aistikkaat, vanhanaikuiset huonekalut, mukavia tuoleja, kodikas sohva ja Topeliuksen teosten ruotsalaisen kustantajan Alb. Bonnierin lahjoittama kiertohylly, jossa oli uudempaa kirjallisuutta. Seiniä koristelivat jalustoilta kohoavat rintakuvat, joku maisema ja Runebergin kuva kokonaismuodossa. Kirjahyllyllä seisoi muiden merkillisyyksien joukossa eräs puukuva, jonka muuan rahvaan mies kuuluu leikanneen ja joka kuvaa Topeliuksen vanhaa riitaveljeä, kreivi Bergiä. Hänen »ikuistuttajansa» oli kerran nähnyt hänen seisovan sopivassa asennossa erään majatalon portailla! Tässä huoneessa vanhus m.m. useinkin ikkunansa ääressä istuen lueskeli sanomalehtiä.

Kotihartauksia Topelius piti lukien perheelleen ja palvelijoilleen sunnuntaiden evankeliumit niihin sovellutettuine saarnoineen.

Kalastukseen ei Topelius enää täällä antautunut niin sääntöperäisesti ja samalla innolla kuin ennen. Hän oli jo siksi vanhakin, eivätkä kalavedet täällä vetäneet vertoja Mainiemen vesille. Likeisin lahti oli matala ja ruohoinen ja vesi siinä enimmäkseen sameata. Verkoilla Topelius kuitenkin vähin kalasteli, niinkuin ennenkin. Jokapäiväiset kävelyt kuuluivat säännöllisesti käytettyihin voimain uudistus- ja virkistyskeinoihin, ja vanhus käveli mieluimmin yksin -- tosin etenkin ikänsä loppuaikoina omaisten salaisen valvonnan alaisena. Puutarhassa, jota Toini hoiti, hän kävi mielellään, ja hedelmäpuut huvittivat häntä erityisesti. Eräälle omenapuulle, jossa oli paljon oksaksia, hän oli antanut nimeksi Polykarpus!

Maankuulu oli Koivuniemi vieraanvaraisuudestaan. Avosylin täällä otettiin vastaan koulujen nuoriso, joka runoilijan syntymäpäivinä tuli kukin, puhein ja lauluin tervehtimään rakasta »setäänsä». Sama vieraanvaraisuus kohtasi kaikkia niitä lukuisia ystäviä ja muita vieraita, jotka omasta maasta tai maan rajain ulkopuolelta saapuivat tänne. Koivuniemen vieraskirja sisältää kirjavan ja runsaan nimikokoelman, joka sekin osaltaan todistaa, miten monta ystävää tämän talon isännällä oli.

Koivuniemellä asuessaankaan Topelius ei unhoittanut kotiseutuaan. Sekä rakas lapsuudenkoti että suloinen Mainiemi olivat tosin vierasten hallussa, mutta näillä seuduilla vielä elävien vanhojen ystävien ja sukulaisten luo tullessaan runoilijavanhus aina tietenkin oli yhtä tervetullut kuin ennen. Näillä vierailuilla hän tavallisesti asui ennen mainitun lankonsa, raatimies J.A. Lybeckin luona. V. 1887 Topeliuksen saapuessa Uuteenkaarlepyyhyn vietettiin siellä kaupungin läheisellä Kaivosaarella hänen kunniakseen lastenjuhla, johon 600 lasta kaupungista ja sen ympäristöstä otti osaa. Juhlan toimittaja, seminaarin silloinen johtaja Z. Schalin on kertonut, että hän pyysi enoansa tässä tilaisuudessa puhumaan pienokaisille. Topelius oli vastannut, ettei hän »osannut puhua», eikä suostunut mitenkään pyyntöön. Sittemmin hän kuitenkin taipui puhumaan lapsille kirkossa, jossa he kokoontuivat vanhuksen ympärille tämän seisoessa alttarin edessä.

Olemme huomanneet, miten Topelius sekä suorasanaisissa kirjoituksissaan että runoissaan lausui mielipiteensä ajan polttavista kysymyksistä. Niin sovinnollisia, rauhaan ja yksimielisyyteen kehoittavia kuin hänen lausuntonsa olivat olleetkin, aiheuttivat ne sittenkin vastaväittelyä, ja julkisuuden miehenä Topeliuskin oli saanut kestää useita ankaria hyökkäyksiä ja iskuja. Mutta taistelujen mainingit olivat vähitellen tyyntyneet, ja yhä yleisemmin oli ruvettu ymmärtämään tämän miehen todellista suuruutta. Se rakkaus, joka jo kauan oli tullut Topeliuksen osaksi, kasvoi kasvamistaan, hän kokosi kuin lämmittävä aurinko rakastavalla ja rakastettavalla persoonallisuudellaan yhä lukuisempia joukkoja ympärilleen ja, kun hän vihdoin seisoi viimeisenä eloon jääneenä suurmiehistämme kansansa keskellä, kokoontuivat kaikki, yhteiskunta-asemaan, kieleen ja mielipiteisiin katsomatta, kunnioittaen suuren oppi-isän ja kasvattajaa ympärille. Tällainen kieltämätön valta-asema Topeliuksella oli yleisessä tietämyksessä ikänsä viimeisinä vuosikymmeninä.

Arvokkaalla ja kauniilla tavalla toi Suomen kansa esiin kiitollisuuden ja kunnioituksen tunteensa Topeliukselle niissä juhlissa, joita pääkaupungissa ja maaseudulla pantiin toimeen hänen täyttäessään 70 vuotta. Samat tunteet yhdistivät kaikki. Tuo vaatimaton ja nöyrä mies, joka Lönnrotin tavoin mieluimmin olisi vetäytynyt syrjään, kokosi lämmittävän auringon tavoin rakkautensa ja aatteittensa voimalla kaikki ympärilleen. Topeliuksen käytettäväksi annettiin rahamäärä, jonka hän v. 1895 »Tammikuun 14 päivän rahaston» nimellä antoi Kansanvalistusseuralle. Tämän tuli koroista antaa 100 markan suuruisia vuotuisia muistolahjoja varattomille vanhoille, ansiokkaille opettajille ja opettajattarille, jotka yksityisessä tai yleisessä koulussa olivat omistaneet elämänsä kristillisen kansanopetuksen palvelukseen.

Lukuisat seurat, molemmat Kirjallisuudenseurat, Maantieteellinen seura, Kansanvalistusseura, Suomen Naisyhdistys, Taiteilijaseura ja Helsingin Eläinsuojelusyhdistys kutsuivat runoilijan kunniajäsenekseen. Koulu- ja yliopistonuoriso alkoivat vuosittain käydä Topeliuksen luona kunniatervehdyksillä.

Ruotsissakin »setämme» oli hyvin rakastettu ja kunnioitettu. Jo v. 1886 Ruotsin akatemia oli lähettänyt hänelle kultamitalinsa, hän sai ritariston merkkejä ja valittiin tieteellisten seurojen jäseneksi. Hänen muotokuvansa levisivät valokuvina sekä suomalaisten että ruotsalaisten taiteilijain maalauksina ja niiden jäljennöksinä laajalti sekä meillä että Ruotsissa.

Etevimmät Topeliuksen suorasanaisista teoksista on suomennettu, ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on määrännyt palkinnon hänen lyyrillisten runojensa suomentamisesta. Useita hänen kirjoistaan on käännetty saksaksi, tanskaksi, norjaksi, englanniksi, muutamia myöskin ranskaksi, italiaksi, venäjäksi, viroksi ja unkariksi.

Topeliuksen sulosointuisiin runoihin, jotka muuten »laulavat itse itsensä», on ainakin kymmenen sävelniekkaa -- uudemmista mainittakoon Jean Sibelius -- laatinut säveleitä.

Vielä v. 1890 ja vieläpä v. 1894 vuodenkin promotionissa tuo sydämeltään iäti nuori runoilijavanhus on mukana. Edellisessä hän saa riemumaisterin seppeleen ja jälkimäisessä hän viettää 50 vuotista riemujuhlaansa promotionirunoilijana. Hän sepitti kumpaankin tilaisuuten syvämietteisen ja ylevämielisen runon, ja molemmissa runoissa hän lausuu ympärilleen kokoontuville nuoremmille sukupolville ikimuistettavia rohkaisevia sanoja sen sitkeän taistelun johdosta, jota kansamme siihen asti oli murtumatta kestänyt ja joka oikeuttaa sen luottavaisesti katsomaan tulevaisuuteen.

Se hukkuu vain, jok' itse hukkaan heittyy. Kansa, mi kesti, mitä kansa tää, häviämättä haudoillemme jää.

Se, mikä on parasta ja ikuista »kevään lapsen», uuden polven omassa povessa, se on johdattava sen tietä halki synkinten aikojen.

Elämänsä viimeisiin vuosiin asti väsymätön Topelius jatkoi kirjailemistansa. Hän avusti ansiokkaasti loistoteosta _Suomi 19. vuosisadalla_, kirjoitteli runoja albumeihin, kalentereihin ja juhlajulkaisuihin sekä sepitteli satuja ja novelleja. Jo v. 1870 hän oli tehnyt ensimäisen suunnitelman sitä teosta varten, joka sitten ilmestyi _Lehtisiä mietekirjastani_ nimisenä kirjana ja joka julkaistiin vasta hänen kuolemansa jälkeen. Siinä hän tuo ilmi, mitä hän ajattelee ajan ja ijäisyyden suurista kysymyksistä. Vaatimattomana kuten aina hän ei pidä mielipiteitään erikoisen merkittävinä, mutta hän tuntee tarvetta esittää ne pitkän kokemuksensa hedelmänä. Useimmat teoksen kirjoitelmista -- niitä on kaikkiaan 40 -- syntyivät v. 1895 tai vähän sen jälkeen kuin tekijä 77 vuoden vanhana oli parantunut hengenvaarallisesta taudista. Kirjan vaihtelevan sisällyksen valaisemiseksi mainittakoon muutamia sen kirjoitelmista: Uskoni, Kuolemattomuus, Ihmeet, Lapsi, Elämän kesä ja syksy, Rakkaus, Koti, Koulu, Kirkko, Sanomalehdistö, Puolueet ja Suuruus.

Kauniina kuvastuu näissä lehtisissä Topeliuksen nerokkuus, syvämietteisyys, horjumaton, liikuttavan yksinkertainen lapsuudenusko, 80-ikävuodella vielä nuorekas mieli ja lannistumaton elämänilo, pitkän iän varrella saavutettu rikas elämänkokemus ja ihanteellisen kirkas maailmankatsomus, jota mitkään surut ja pettymykset eivät olleet voineet sumentaa. Kirja sisältää niin runsaan aarteiston herättäviä ajatuksia, raitista, täysipitoista elämänviisautta sekä jaloja puhtaita tunteita, että sen tekijä jo yksin tällä ansaitsisi kuolemattomuuden. Sattuvasti lausuu Nervander kirjan kielestä. »Ajatukset», hän sanoo, »esiintyvät usein suppeassa, melkein suoraksi veistetyssä kieliasussa, joka kuitenkin tunkiessaan sielumme läpi jättää jälkeensä tuulahduksen siitä elämästä, joka elää luonnossa, lehahduksen kevään ja syksyn mahtavasta, raikkaasta henkäyksestä.»

V. 1894 Topelius kävi Vaasan laulu- ja soittojuhlassa, johon hänet oli kutsuttu kunniavieraaksi. Sieltä hän jatkoi Uuteenkaarlepyyhyn ja palasi kotiin virkistyneenä ja täynnä elähdyttäviä vaikutteita. Runoilija lausuu omalla herttaisella tavallaan juhlasta, että siinä oli yhtynyt »kaikki, mikä meitä taiteessa ja luonnossa miellyttää, ja että hän oli ylpeä Pohjanmaastaan».

Pari vuotta myöhemmin Topelius kävi kesän loppupuolella Visbyssä terveysmatkalla. Oleskelu ikivanhan kaupungin ihanassa meri-ilmassa vahvisti vanhuksen jo riutuvia voimia, ja täällä taaskin osoitettu vieraanvaraisuus ja ystävyys lujitti niitä ennestään lämpimiä tunteita, jotka aina olivat yhdistäneet Topeliuksen vanhaan emämaahan. Hän palasi kotiin Tukholman kautta. Ritariholman satamassa, kertoo Eliel Vest, olivat häntä vastaanottamassa sankat ihmisjoukot, jotka juhlamielisinä tervehtivät Topeliusta sinikeltaisten lippujen liehuessa. Tukholman kansakoululapset olivat ylitarkastajansa, tri Bergmanin kanssa saapuneet lausuakseen satujen sepon ja Välskärin kertomusten tekijän tervetulleeksi. Pidettiin puheita, laulettiin, annettiin kukkia, puristettiin kättä. Runoilija kävelee pienokaisten sankkain rivien läpi, hymyilee ja nyökäyttää päätään, puhuttelee toista, taputtaa toisen valkokiharaista päätä ja puristaa lähinnä seisovain käsiä. Mutta kaikki tahtovat kätellä rakasta vierasta, satoja käsiä ojennetaan häntä vastaan, hän ei henno vetäytyä takaisin, kunnes joku opettajista »pelastaa» hänet huutamalla: »valmiit!» Se oli kauttaaltaan liikuttavaa, kertovat läsnäolijat, ja useita hauskoja pikkukohtauksia sattui. »Kuka tuo vanha setä on tuolla rantaportaalla?» kysyy joku eräältä pieneltä tytöltä. »Niinkuin minä nyt en sitä tietäisi!» oli vastaus. »Sehän on välskäri Topelius.»

Tavallista juhlallisempien tunnelmain leimaama oli se hetki, jolloin harmaahapsinen runoilijavanhus sai riemutohtorin seppeleen. Promoottorin isänmaan nimessä esiintuomat kiitokset jalolle pojalleen, jossa maa näki parhaat aatteensa ruumiillistuneina, ja seppelöidyn vaatimattomuudenkin läpi kuultava ylevä suuruus varmaankin olivat ne juhlallisuuksien kohdat, joissa juhlatunnelma kohosi huippuunsa jättäen elinaikaisia muistoja kaikkien läsnäolijain mieleen.

Vielä v. 1897 Topelius kävi kotiseudullaan ja täällä hänelle valmistettiin suuri iloinen yllätys. Mainiemen tupa oli ostettu takaisin sen viimeiseltä omistajalta, joka oli muuttanut sen toiseen paikkaan, hajoitettu ja rakennettu uudestaan entiselle paikalleen Alörniin ja varustettu samanlaisella sisustuksella kuin siinä ennen oli ollut. Runoilijan sisarenpoika oli oppilaittensa seminaarilaisten avulla suorittanut tämän. »De ä' ju en uppståndelse!» (Sehän on ylösnousemus!) oli Topelius yllätettynä ja iloisena huudahtanut rakkaaseen tupaansa astuessaan. Pikku asumus luovutettiin vanhukselle, jonka kunniaksi kaupunkilaiset vähän myöhemmin viimeisen kerran toimivat juhlan. Mainiemen vieraskirjan ensi lehdelle Topelius eräänä päivänä oli kirjoittanut runon, jonka toinen säkeistö kuuluu:

Tääll' illan vieno hämärä on elon taistot tyyntävä. Vain muistot päiväin menneitten sua vastaan hiipii hyväillen. Käy sisään hetkeks, kulkija! Ja rauhaa nauti, onnea!

Sillä juhlalla, kertoo eräs siihen osaaottanut, joka v. 1898 vietettiin rakkaan runoilijan täyttäessä 80 vuotta, oli toinen luonne kuin 10 vuotta aikaisemmin vietetyllä. Virallisia puheita ja lähetystöjä vältettiin. Siitä tuli perhejuhla, jota maa vietti rakkaalle, kunnioitetulle runoilijalleen.

Tammikuun 14 päivän kylmänharmaana aamuna lapset ja lapsenlapset Koivuniemellä lauloivat virren iäkkäälle isälle ja isoisälle. Ruokasali oli koristettu kukilla ja pohjoismaisilla lipuilla. Kahvipöydälle oli pinottu lahjoja, omaisten valokuvia ja sisustakuvia Koivuniemeltä, joiden lisäksi lukuisa joukko kirjeitä omasta ja pohjoisista naapurimaista. Vain yksi ainoa lähetystö voitiin vanhuksen heikentyneiden voimain vuoksi sinä päivänä ottaa vastaan: Östersundomin kansakoulun oppilaat opettajattarineen, jotka toivat tervehdysadressin ja kukkia. Z.T. oli 16 vuoden ajan toiminut mainitun koulun johtokunnan puheenjohtajana. Vieraita saapui, sukulaisia ja ystäviä maan eri osista sekä läheisempiä ja kaukaisempia naapureita. Sydämellinen ja tuttavallinen mieliala vallitsi, puheita ei pidetty, mutta sitä useampia syleilyjä ja suuteloita vaihdettiin liikutuksen kyynelten silmissä kimmeltäessä. Huoneet täyttyivät vähitellen kukista, niin että Koivuniemen salit muuttuivat ikäänkuin haltiatarten puutarhoiksi.

Päivän kuluessa saapui suuri joukko kukkia, kukkamaljakoita ja -laitteita kauniine tervehdyssäkeineen koulujen oppilailta ja opettajistoilta, suomalaiselta teatterilta, Kevätyhdistykseltä ja yksityisiltä henkilöiltä. Sen lisäksi tuli lahjoja koti- ja ulkomaalta, päivän merkitystä tulkitsevia aikakauskirjoja ja lukuisia onnittelusähkösanomia. Joka lahja, joka tervehdys todisti kansan rakkautta.

Pääkaupungin kaikki sanomalehdet käsittelivät pääkirjoituksissaan Topeliuksen merkitystä maallemme, Ruotsin, Tanskan sekä Amerikan kaikissa suomen- ja ruotsinkielisissä lehdissä oli innostuneita kirjoituksia hänestä. Päivän kunniaksi toimeenpantiin teattereissa ja kouluissa juhlia, joihin vanhus kumminkaan itse ei voinut saapua. Muutamia päiviä myöhemmin hänelle Palokunnantalolla Helsingissä vietettiin suuremmoinen kansalaisjuhla, johon hän saapui houkutuksia ja hartaita pyyntöjä noudattaen ja tapansa mukaan asettuen asumaan Villensaunan ravintolaan. Ylioppilaat tulivat laulutervehdykselle, ja sen lisäksi ylioppilaskunta toimeenpani loistavan soihtusaaton hänen kunniakseen. Vielä näissäkin juhlissa, joiden seikkaperäisempään kuvailemiseen tässä ei ole tilaisuutta, Topelius useamman kerran omalla herttaisella tavallaan kehoitti Suomen kansalaisia yksimielisyyteen ja sovinnolliseen työhön jakamattoman isänmaan hyväksi. Tätä juhlaa vietettiin kautta maan, sillä monin paikoin maaseudullakin oli Topelius-juhlia toimeenpantu. Tervehdysrunoja oli hänelle sepitetty useita kymmeniä, kolmisenkymmentä saapui tervehdysadressejakin seuroilta ja yksityisiltä henkilöiltä sekä m.m. lähes 3,000 kansakoululapsen allekirjoittama jättiläisadressi kuin myös onnittelusähkösanomia koti- ja ulkomaalta -- paitsi Skandinaviasta, niitä tuli Ranskasta, Saksasta, Itävallasta ja Venäjältä -- yhteensä enemmän kuin puoli kolmatta sataa. Tämä rauhan ja rakkauden mies sai todella korjata, mitä oli kylvänyt.

Tammikuun 24 p. 1898 päivätyssä herttaisessa Iltatervehdyksessä vanhus vaatimattomasti lausuttuaan sanasen »hajanaisesta elämäntyöstään, tuuleen siroittamistaan siemenistä, joista Jumalalle yksin tulee kunnia, jos jokin niistä on juurtunut» -- lähettää nöyrän kiitoksensa ja tervehdyksensä isänmaalleen, harvoille jälellä oleville aikalaisilleen, kotien työntekijöille ja tekijättärille, taiteilijoille, oppilaitoksille ja Suomen nuorisolle, kaikille rakkaille ja kaikille tutuille ja tuntemattomille ystävilleen Ruotsissa ja naapurimaissa.

Rakkaaseen, rauhalliseen kotiinsa palattuaan runoilija-patriarkka seuraavina päivinä tunsi voimainsa virkistyneen, ja vanhasta työnilostaan nauttien hän taas ryhtyi mietekirjansa valmisteluun. Mutta se tauti, joka oli vaivannut häntä ennen juhlia ja joka niissä arvatenkin oli saanut uutta virikettä, ei hellittänyt. Kerran hän aamiaisateriaa syödessään sai äkillisiä vilunväristyksiä. Pitkälle kehittyneen itsensähillitsemisen voimalla vanhus tarmokkaasti ponnisteli sairautta vastaan, mutta viimein hän kumminkin taipui laskeutumaan vuoteelle. Vain päivän hän aikoi levähtää. Mutta voimat vähenivät, eivätkä sallineet sairaan nousta, vaikka hänellä mielestään ei mitenkään olisi ollut aikaa virua vuoteellaan. Helmikuun 13-20 päivinä hän vielä teki lyhyitä muistiinpanoja ja yhdisti niiden sisällyksen sanaan: »ankkurissa», mikä oli viimeisiä hänen kynästään lähteneitä. Yksitoikkoiset, harmaat päivät ja pitkät yöt sulivat viimein hänen tietoisuudessaan yhteen. Elämänsä viimeisenä viikkona hän ei enää noussut vuoteestaan, väsymys lisääntyi ja verenmyrkytystä seuraava hourailu häiritsi yöunta. Työn harmaantunut sankari ymmärsi jo, että hänen työpäivänsä nyt todella oli mailleen vaipumassa, ja Jumalaa rukoillen ja rauhallisin mielin hän tervehti sitä vierasta, jolle hän jo kerran aikaisemmin oli huudahtanut: »Terve tuloa, kuolema, kun hetki on lyönyt!» Vuoteensa ympärille kokoontuneitten lastenlastensa kautta, joiden läsnäolo erittäin näytti ilahduttavan häntä, hän lähetti terveiset tuleville sukupolville. »Terve tuloa, elämä, niin kauan kuin sinua kestää!» hän myös kerran oli huudahtanut, ja vähää ennen kuolemaansa hän vielä sanoi rakastavansa elämää ja toivovansa nähdä kevään, kevätauringon ja kevätvihantaa. Hänen elämänsä viimeiset päivät olivat ainoata rukousta. »Eikö aurinko tule?» hän usein kysyi, ja viimeisenä iltapäivänä, maalisk. 12 päivänä, se monesta ajasta paistoi sairashuoneeseen heijastuen ihanasti hänen vuoteensa viereiselle seinälle. Runoilija avasi silmänsä, niistä lähtevä säteilevä katse sulautui auringon väikkyvään valoon, hän kohotti kättään tervehdykseksi ja ummisti taas silmänsä.

Viimeinen iltapäivä oli tuskallinen, sairaan henkeä ahdisti ja hän lepäsi enimmiten ummessa silmin. Ruumiin lämpö väheni, hengitys heikkeni ja puoli 12 yöllä lepoa ja rauhaa janoova henki viimein nukahti kuoleman armahtavaan uneen. Se kevät, jota kohti se niin usein kaihoten oli siipensä kohottanut, oli alkanut sarastaa.

* * * * *

Samoin kuin kansalaiset ennen rakastavin ja sovinnollisin mielin suurina merkkipäivinä olivat kokoontuneet opettajansa ja kasvattajansa ympärille, niin he sitten yhtyivät sen kukitetun arkunkin ääreen, johon hänen kylmennyt tomunsa oli kätketty. Suureksi kansalliseksi surujuhlaksi muodostui se päivä, maaliskuun 21 päivä, jona sivistyksemme ihanan aamukoiton viimeinen suurmies vihittiin haudan ikuiseen lepoon. Helsingin Uuden kirkon mustalla verhottuun kuoriin asetetun arkun ääressä tulkitsivat eri kansankerrosten, virkakuntien, yhdistysten ja maan kaupunkien edustajat sekä lukuisat yksityiset sanoin ja kukin niitä kunnioituksen, kiitollisuuden ja surun tunteita, jotka nyt täyttivät kaikkien sydämet. Kaupunki oli surupuvussa. Kaikkien virastojen, yliopiston, koulujen ja useitten yksityisten rakennusten suruharsolla peitetyt liput riippuivat puolitangossa. Myymälät oli sulettu, niiden näyteikkunoihin oli runoilijan kuva asetettu, ja ylioppilastalon parvekkeelta loisti niinikään vihreiden kasvien välistä Topeliuksen suruharsoon verhottu rintakuva.

Sankat ihmisjoukot täyttivät katukäytävät kirkosta aina hautausmaalle asti. Kaupungin koulujen oppilaat muodostivat pitkän kujanteen. Likinnä ruumisarkkua seurasi 200 ylioppilasta, jotka kantoivat seppeleitä kulkien 4-miehisissä riveissä, sitten ylioppilaskunta lippuineen; M.M., Taiteilijaseuran ja Kirjailijalooshin jäsenet, Kirjaltajain yhdistys y.m. Kun oli saavuttu haudalle, lauloi sekakuoro prof. R. Faltinin johdolla Topeliuksen kauniin pääsiäisvirren. Suruharsoisten lippujen maahan painuessa tuhannet kansalaiset paljastivat päänsä, kun sinkkikirstuun asetettu kukilla kaunistettu ruumisarkku vajosi hautaan. Ylioppilasten ja M.M:n laulu, vainajan sisarenpojan harras rukous ja ihanan hymnin sävelten soidessa omaisten ja ylioppilasten toimittama haudan umpeenluominen, lukemattomien seppelten laskeminen, surujuhlan vakavan ylevä tunnelma -- -- kaikki piirtyi varmaan useimpien läsnäolijain muistiin elinkaudeksi. Metrien korkuiseksi kohosi seppelten muodostama, surevan rakkauden ja kiitollisen kunnioituksen luoma kumpu talvisten kinosten keskelle, ja lausuttuaan viimeiset jäähyväisensä kansallislaulun sävelillä hajaantuivat syvän liikutuksen valtaamina sankat ihmisjoukot runoilijan haudalta.

Likellä merenrantaa olevaa hautaa kaunistaa Suomen Naisyhdistyksen alotteesta pystytetty Valter Runebergin muovailemaa muistopatsas: graniitiselta jalkakiveltä kohoava enkelinkuva. Vaasassa paljastettiin v. 1914 taiteilija Emil Vikströmin muovailema muistopatsas. Vireillä on toimenpide muistopatsaan pystyttämiseksi Helsinkiin.

Näin olemme seuranneet kehdosta hautaan Sakkea, joka iloisesta, herttaisesta lapsesta kehittyi haaveilevaksi, mutta todellisen elämän moninaisiin harrastuksiin tervein vaistoin kiintyväksi nuorukaiseksi ja siitä mieheksi, joka hyvin monipuolisella toiminnalla toteutti kerran aikaisemmin lausumansa toivomuksen, että saisi olla mukana aikansa mielenkiintoisimmissa pyrinnöissä. Olemme nähneet, miten tunnollisesti hän hoiti rikasta henkistä perintöään, miten väsymättömällä innolla hän kehitti runsaita sielunlahjojaan, miten ankarasti hän kasvatti itseään ja miten hän vähitellen kehittyi suureksi runoilijaksi, kansansa kasvattajaksi ja oppi-isäksi. Lämpimin tuntein, sytyttävin sanoin ja tosityöllä Topelius koetti edistää kaikkea hyvää. Suuren, kaikkeasyleilevän rakkautensa johdattamana hän tuki ja auttoi köyhiä ja syrjäytettyjä, suojeli eläimiä, otti lapset ja nuoret aivan erityisen hellään hoivaansa, kannatti naisten sivistys- ja vapautusrientoja sekä omisti taiteelle ja tieteelle miehuutensa parhaat voimat. Kauemmin kuin puoli vuosisataa hän uupumatta taisteli kansallisen kulttuurimme kaikinpuoliseksi kehittämiseksi. Siten hänessä ruumiillistui Uuden ajan historiamme keväinen, ylväs ajan jakso, jolloin suurimmat henkemme kylvivät nykyisen sivistyksemme siemenet.

Se herttainen iloisuus ja mielenrauha, jotka loistivat hänen kasvoistaan, se ystävyys, joka säteilee hänen ruskeista silmistään, se nerollisuus, joka on painanut leimansa leveään ja korkeaan otsaan, se lempeästi muhoileva hymy, joka asuu hänen huulillaan, joilta niin monta kultamunista on vierähtänyt, ne kuvastavat kaikki kauniisti sitä syvällistä, _valoisaa elämänkatsomusta_, joka oli Topeliukselle omituinen, joka, niinkuin runoilija itse lausuu, saavutetaan vain siten, että ajatus ja tunto alituisesti ovat kanssakäymisessä sen kanssa, mikä on suurta elämässä, ja jonka kannattamana hänen elämänsä muodostui niin onnelliseksi. Suloinen _sopusointu_, lempeä suvaitsevaisuus ja todellinen vapaamielisyys, olivat koko hänen olemuksensa tunnusomaisimpia piirteitä. Harvinaisen suuri mielen tasapaino asui tuossa parhaille ihanteilleen aina uskollisena pysyneessä miehessä, jonka _vaatimattomuus_ oli yhtä suuri kuin Lönnrotin ja jonka isänmaanrakkaus oli yhtä tulinen ja sytyttävä kuin hänen suuren opettajansa Runebergin. Hän oli lempeä ja herttainen, mutta ei heikko. Hän pysyi johdonmukaisesti ja taipumatta uskollisena elämänsä varrella vähitellen omaksumalleen vakaumukselle. »Itsestäni en taida mitään, kaikki on minulle ylhäältä annettu», sanoi syvästi uskonnollinen ja lapsenhurskas Topelius usein, ja vähää ennen kuolemaansa hän lausui: »Pieni, köyhä lapsi on syntynyt maailmaan, pieni lapsi on sen pian taas jättävä.»

* * * * *

Topeliuksen aikaisin varsinainen runoilu käsittelee parhaastaan rakkautta, siinä on paljon epämääräistä haaveilua ja omien vaihtelevien mielialojen kuvailua. Tunnusomaisena piirteenä esiintyy siinä jo aikaisin luonnon sielullistuttaminen ja myös se ajatus, että yksilö on heikko välikappale aatteen palveluksessa. Jo aikaisin hän ylistelee luonnollisten, yksinkertaisten, lempeiden ja sovinnollisten tunteiden suloa luonnotonten ja teennäisten tunteiden rinnalla. Mitä hartain uskonnollisuus esiintyy jo nuoruudenrunoilussa. Sekä asiallisesti että muotoon nähden hänen _lyriikkansa_ on saanut paljon vaikutteita kansanrunoudesta. Ja ennen kaikkea Topelius onkin lyyrillinen runoilija, hänen tunnelmarunoutensa kuvastaa paraiten hänen personallisuuttaan niin ihmisenä kuin runoilijanakin. Topelius on _edistyksen ja vapauden_ runoilija, myöskin naisen yhteiskunnallisen aseman parantamista ja hänen oikeuksiensa laajentamista hän runoudessaankin innolla ajaa ja äidinrakkauden ylistykseksi hän on sepittänyt mitä ihanimpia säkeitä. Hänen lyyrillisessä tuotannossaan tapahtuu muutos elämän neljännellä ja viidennellä vuosikymmenellä. Runoiltuaan siihen asti ikäänkuin huvikseen hän nyt runoissaan alkaa yhä enemmän käsitellä ajan suuria kysymyksiä osoittaen kansalleen jaloja aatteita, joihin on pyrittävä, ja laulaa lohdutusta synkkinä aikoina. Hänen runottarensa on aina palvellut siveellisiä voimia, ja hänen sulosointuinen lyyrynsä on aina saanut sydämemme sisimmät kielet väreilemään. Suomen tulevaisuus on rakennettava kansan valistukseen. Täten Topelius vähitellen kehittyy luonnon ja ihmissydämen runoilijasta ylevähenkisen isänmaallisuuden laulajaksi. Runebergin miehekkäämpi, klassillinen runous innostutti etupäässä kypsyneempiä ikäluokkia, Topeliuksen viehkeämmät sävelet sytyttivät, samoinkuin Franzénin, lasten ja nuorten sydämet. _Isänmaanrakkaus_ tuli Topeliuksen laulujen perusaiheeksi. Luonto ja kansanelämä, ilomme ja surumme, menneisyyden muistot ja tulevaisuustoivomme esiintyvät niissä taiteen kirkastamassa valossa. Topeliuksen selvä, kuulas, havainnollinen, kuvilla ja sattuvilla vertauksilla kaunistettu runokieli, hänen ei aina puhtaat loppusointunsa ja hänen »itse itsensä laulavien» säkeidensä musikaalisuus kaipaisivat oman erityisen lukunsa.

Omistaen lapsenmielen Topelius ei tahdo lapsenmieltä rikkoa, hän tahtoo antaa lapsen pysyä lapsena. Ja siksipä hän on osannut puhua pienokaisille tavalla, joka on tehnyt hänestä maailmanmaineen saavuttaneen mestarin. Hänestä voisi sanoa samaa, mitä on sanottu Shakespearesta: Hän löysi jalokiviä jokaisesta kuivuneesta purosta, niinkuin lapset Eldoradosta. Hänen ihmeelliset, jännittävät _satunsa ja kertomuksensa_, joihin hän on osannut luoda niin omituisen, ihanteellisen hohteen, antavat yllin kyllin ravintoa heidän mielikuvitukselleen ja kylvävät samalla heidän herkkiin mieliinsä jalon ja hyvän siunattuja siemeniä. Siten lapset saavat juuri sitä, mitä he kaipaavat, ja heille sulatettavassa muodossa. Ihanteen ja näkyväisen välinen yhteys pysyy heillä rikkomatta. Topeliuksen ja nuorten hyviä välejä todistaa m.m. se seikka, että hän usein ja mielellään heidän pyynnöstään lennokkain säkein tulkitsi heidän tunteitaan.

Yhtä etevä kuin Topelius oli lyyrikkona ja satujen kertojana hän oli _novellienkin_ kirjoittajana. Millä ihmeteltävällä taidolla hän Välskärin kertomuksissa loihtiikaan silmäimme eteen historiallisen ajanjakson toisensa jälkeen! Miten ilmielävänä esiintyvätkään nuo sadun ja historian henkilöt, joista toisia sydämemme pohjasta rakastamme, toisia yhtä katkerasti vihaamme, joiden ilot ja surut, riemut ja kärsimykset ovat kuin omiamme.

Topelius oli harras taiteen ja siis näytelmätaiteenkin ystävä, ja hän kirjoitti useita _näytelmiä_, osaksi uudemman, osaksi vanhemman ajan elämää ja henkilöjä kuvaavia. Niissäkin kuvastuu kauniina tekijälleen ominainen, valoisa usko jalojen aatteiden ja ihmisen parempien tunteiden voittoon taistelussa alhaisia viettejä ja intohimoja vastaan.

Hänellä oli ajattelijan pää ja lapsen sydän. Kieleltään hän oli ruotsalainen, sydämeltään suomalainen. _Rakasta maatasi ja uhraa kaikki sen hyväksi_, siinä se opetus, joka kultalankana kulkee läpi kaiken sen, mitä Topelius on kirjoittanut. Rakkaudessa hän työnsä alkoi, rakkaudessa hän sen päätti. Hän oli rauhan airut rauhattomana aikana, uupumaton sovinnon ja yksimielisyyden apostoli. Jumalanpelko ja isänmaanrakkaus olivat ne johtotähdet, joiden lempeä valo johdatti hänen elämänpurtensa halki aallokon kuohun rauhan satamaan. Se seikka, että Topelius itse niin suuremmoisella tavalla noudatti korkeita ihanteitansa, antaa hänen opetuksilleen niin vankan ponnen. Meidän on vakavasti punnittava mielessämme, mihin tämä meitä kaikkia velvoittaa, mihin meitä velvoittaa se, että kansamme, isänmaamme onneksi on syntynyt, elänyt ja keskuudessamme vaikuttanut tämä suuri runoilija ja ihminen.

Valoa lemmit ja valoa soitit, lemmellä kansasi nostit ja voitit. Sinulle kiitos ja siunaus, valon laulaja, Zachris Topelius.