v. 1863 kokoontuivat Suomen säädyt valtiopäiville puolen vuosisadan

loma-ajan kuluttua.

Samana vuonna Topelius nimitettiin Suomen, Venäjän ja Pohjoismaiden historian ensimäiseksi vakinaiseksi professoriksi. Yliopiston juhlassa oli lausuttu uuden ajan tunnussanat, mutta nyt alkava käytännöllisen työn suorittaminen tarvitsi omat elimensä: eduskunnan ja sanomalehdistön. Topelius ei enää katsonut olevansa pätevä uuden ajan sanomalehdentoimittajaksi. Olihan hänellä paitsi luennoimisvelvollisuuttaan lukuisa määrä muita hommia, ja hyvin vaikea oli saada aikaa tuohon niin rakkaaksi käyneeseen kaunokirjailuun. Niinpä hän 1860-vuoden lopussa luopui lehtensä toimituksesta. Hän lausuu lukijoilleen jäähyväissanat, joiden vaatimaton sävy on kuvaava kirjoittajan herttaiselle luonteelle. Hän ei katso kelvanneensa tehtäväänsä, vaikka kyllä lukijain määrä vuosi vuodelta onkin kasvanut »ja hän on nähnyt kreivin ja nuohoojan samalla hartaudella näiltä palstoilta» etsivän jotakin itselleen. Laaja oli se vastakaiku, jonka hänen usein oikealla ajalla lausumansa sana saavutti, ja tehokkaasti hän vaikutti sen kerran lausumansa ajatuksen toteuttamiseksi, että sivistyksen täytyy tulla kansan omaisuudeksi. Epäilemättä hänen seuraajansa lehden toimituksessa Aug. Schauman iskee asian ytimeen lausuessaan m.m., että Topelius oli tehnyt Helsingfors Tidningarin ylhäisten ja alhaisten kunnioittamaksi ja rakastamaksi ja hankkinut sille vaikutusvallan, jonka merkitystä ei käy kyllin suureksi arvioiminen.

* * * * *

On huomautettu, että Topelius ennenkaikkea on lyyrillinen runoilija ja että lyyrilliset runot uskollisimmin kuvastavat hänen persoonallisuuttaan ihmisenä ja runoilijana. Mutta hän oli tämän lisäksi, niinkuin edellä olemme nähneet, harras isänmaanystävä ja jo nuoruudestaan hyvin innostunut historiaan. Eritoten isänmaan ja Ruotsin historia ja niiden kunniakkaat muistot kiinnittivät hänen mieltään. Ei siis ihme, että hän jo verraten aikaisin koetti kykyään myöskin historiallisten novellien sepittämisessä. Niihin laajoihin historiallisiin tietoihin, jotka Topelius omisti, yhtyi kansantarinoita ja suullisia perintämuistoja, ja tätä runsasta ainesta hän vilkkaan mielikuvituksensa avulla, hehkuvan runoilijainnostuksensa johdattamana muodosteli ja muokkaili loihtien eteemme aikojen yöstä sarjan mitä jännittävimpiä tapauksia ja luonteita, joista toiset ovat kirjaimellisesti todellisia, toiset osaksi tai kokonaan keksittyjä. Paitsi että nämä kuvaukset aina olivat huvittavia, oli niillä suuri merkitys senkin vuoksi, että ne perustuen historialliselle pohjalle melkolailla tutustuttivat aikansa kirjallisesti verraten vähän sivistynyttä yleisöä menneiden vuosisatojen muistoihin.

Jo v. 1849 Topelius julkaisi sanomalehdessään ensimäisen, _Rautakylän vanha parooni_ nimisen, novellinsa, joka sittemmin on ilmestynyt näytelmäkappaleenakin. Mutta vasta seuraavana vuonna Helsingfors Tidningarissa ilmestyi hänen ensimäinen varsinainen historiallinen romaaninsa _Suomen herttuatar_. Se käsittelee n.s. »pikku vihan aikoja» Suomessa. -- Venäläiset olivat skotlantilaisen kenraali Keithin johdolla useiden kaupunkien ja m.m. Helsingin antautumisen jälkeen marssineet silloiseen pääkaupunkiin Turkuun. Suomalaiset rykmentit oli lähetetty kotiin ja tuhansia turkulaisia pakeni Ruotsiin. Pakenijain joukkoon kuului myös ihmeenihana, 18-vuotias Eeva Merthen, pormestari Merthenin tytär, jonka vastoin hänen tahtoaan eräs uskollinen palvelijatar oli kantanut veneeseen. Eeva astuu maihin Laimilla, 2 tunnin matkan päässä Turusta, mutta venäläinen kaleeri ottaa hänet ja hänen kasvatusveljensä kiinni Ruissalon läheisyydessä. Hän saa kumminkin olla yötä vanhempainsa Ruissalossa olevassa kesätuvassa. Seuraavana päivänä Eeva viedään kenraalin luo, joka pyytää anteeksi, että hänelle ja hänen kasvatusveljelleen on syntynyt ikävyyksiä kaleerinjohtajan liiallisen virkainnon vuoksi.

Pormestarin tytär lähetettiin takaisin Turkuun Keithin kullallasilatuissa, 4-valjakon vetämissä vaunuissa ja 12 henkivartiohusaarin saattamana. Eeva olisi mielellään kieltäytynyt tästä kunniasta, mutta olisihan ollut vaarallista loukata miestä, jonka käsissä oli koko maan kohtalo. Sangen yleisesti luultiin, että Suomi Venäjällä hallitsevan Elisabetin manifestin johdosta tulisi itsenäiseksi, ja kun Keithin luultiin tulevan »herttuaksi», arveltiin vaunuissa ajajaa »herttuattareksi». Kun asian oikea laita tuli ilmi, muuttui aikaisempi ilo suuttumukseksi. Tämähän oli häpeällistä maan kavaltamista. Eeva oli ollut poissa kotoa kokonaisen vuorokauden ja palasi voittavan kenraalin vaunuissa. Turun ylhäiset perheet siitä huolimatta rupesivat seurustelemaan Keithin ja Eeva Merthenin kanssa, jotka elivät sivupuolisessa avioliitossa, kunnes heidät 13 vuotta myöhemmin vihittiin Saksassa. Keith oli loistava maailmanmies, jossa yhtyi avomielisen soturin ja hienosti sivistyneen aatelismiehen parhaat ominaisuudet. Hänen vaikutusvaltaansa oli mahdoton vastustaa. Eevan synnynnäinen, yksinkertainen herttaisuus, hänen koruton pukunsa ja seurustelutapansa hankkivat hänelle pian yhä enemmän ihailijoita, ja hänen hyvä ja jalo sydämensä, jonka johdattamana hän antautui sangen laajaan hyväntekeväisyyteen, avaavat lopulta kaikki ovet ja sydämet kerran niin katkerasti moititulle tytölle. -- Ajan- ja luonteenkuvaukset ovat sattuvia. Mutta väärinkäsityksen välttämiseksi lisäämme heti, että runoilija luomistyössään on noudattanut sitä periaatetta, että hänellä tosin ei ole ollut oikeutta muuttaa luonteita, vaan kyllä »valaista niitä vapaasti, sikäli kuin katsoo sen tarkoituksenmukaiseksi».

Tässä on kumminkin vain »mitalin toinen puoli». Topeliuksen esittämässä ihannoidussa muodossaan on »herttuatar» runollinen keksintö, joka taideteoksena saattaa miellyttää, mutta jonka todellisuuteen emme sinänsä saa uskoa. Ylempänä mainittu vihkiminen ei liene koskaan tullut aikalaisten tietoon, ja se aikaisempi mielipide, että vihollismielisen venäläisen kenraalin suhde Eevaan oli häväistys, jopa sellainen, minkä, niinkuin tekijäkin myöntää, tuskin mikään toinen aikakausi meille olisi voinut tuottaa, on kyllä oikea. Topelius ei tahtonut, yhtä vähän kuin Runebergkaan, syventyä ihmissydämen synkimpiin kuiluihin, ja niinpä hän sekä niihin että historiamme häpeällisimpäänkin aikakauteen on heittänyt auringonsäteen, joka on lähtöisin hänen omasta kovin synkkiä varjoja vierovasta elämänkäsityksestään.

»Suomen herttuatar» otettiin vastaan suurella mieltymyksellä, josta on hyvänä todistuksena se, että Helsingfors Tidningar sen vuoksi sai enemmän tilaajia kuin koskaan ennen. Kun tämä novelli pian ilmestyi kirjankin muodossa, oli sen menekki silloisiin oloihin nähden harvinaisen vilkas.

Mikäli mahdollista vielä etevämpää kertomataitoa Topelius osoittaa niissä verrattomissa menneen ajan kuvauksissa, jotka hän vv. 1851-1866 julkaisi sanomalehdessään ja sittemmin kirjan muodossa viitenä jaksona vv. 1853-1867 nimellä »_Välskärin kertomukset_».

Teoksen esipuheessa Topelius esittelee lukijalle välskärinsä _Antti Bäckin_, joka haavurina otettuaan osaa sekä 1788-1790 vuosien taisteluihin että sittemmin myös 1808-1809 vuosien sotaan vanhoilla päivillään elätti itsensä rokotuksella ja kalastuksella. Ukko istui usein nahkalla päällystetyssä nojatuolissaan vinttikamarissa, jossa Topelius ikäveljiensä ja vanhempienkin henkilöiden kanssa usein iltavalkean ääressä sanoo kuunnelleensa laajalti matkustaneen ja paljonkokeneen miehen kertomuksia. Samoin kuin Runebergilla oli vänrikkinsä oli siis Topeliuksella välskärinsä. Tämä on niin ymmärrettävä, että hänen suvussaan oli suullisia perintätietoja, jotka hän »panee välskärin suuhun». Sen, minkä hän näin kerrottaa välskärillä, hän on saanut osaksi vanhalta karoliinilta, vaimonsa isän isoisältä Abraham Lindqvistiltä, joka 105 vuoden ikäisenä kuoli Uudessakaarlepyyssä ja jonka muistelmat edelleen elivät perheessä, sekä vaimonsa enolta, niinikään entiseltä soturilta Nikolai Lindqvistiltä, jolta hän sai mieskohtaisia tiedonantoja. Niinkuin siitä, mitä jo ennemmin Topeliuksen novellikirjailusta on sanottu, käynee ilmi, välskäri tämän lisäksi saa kertoa niitä historiallisia tietoja, jotka Topelius oli hankkinut, paitsi useilta oppineilta ja tutkijoilta, kirjallisuudesta, kirjastoista ja arkistoista löydetyistä käsikirjoituksista, vanhoista sukupapereista y.m.

Pitkä, jännittävä ja täynnä satumaisia seikkailuja on se matka, jota nyt välskärin johdattamana lähdemme taivaltamaan. Se alkaa Breitenfeldin veriseltä taistelutanterelta ja päättyy vasta, kun Kustaa III sankkojen ihmisjoukkojen loppumattomien riemuhuutojen kaikuessa luopuu yksinvaltiudesta. Mikä sarja taisteluja, jotka kuuluvat Ruotsin ja Suomen jaloimpiin sotamuistoihin, välähtää matkan varrella silmiimme! Kustaa Aadolfin voittokulku halki Saksan ja hänen sankarikuolemansa Lützenillä, sitten Kaarle X:n veriset kahakat, Kaarle XI:n rautainen reduktsioni, Kaarle XII, joka »vuorenkorkuisena ajan kääpiöiden joukossa yksin kantoi hartioillaan kokonaisen aikakauden, joka kukistui hänen mukanaan eikä enää ikinä noussut haudastaan», nälänhätä, rutto ja Isonvihan kuvaamattomat kauhut Suomessa ja siitä huolimatta taukoamatonta taistelua isänmaan puolesta, vapauden aika Ruotsissa, jolloin »valtakunta myytiin huutokaupalla enimmän tarjoavalle» ja viimein »lumoojakuninkaan» aurinkoiset ja samalla niin myrskyiset päivät. Tällainen on se historiallinen tausta, jota vastaan Topeliuksen lukuisat sankarit ja sankarittaret, sekä todelliset että keksityt, kuvastuvat. Täytyy ihmetellä sitä mestaruutta, jolla runoilija on suurten tapahtumain säikeihin punonut niiden kahden, Perttilän ja Laurilan suvun elämänvaiheet, joita hän erikoisesti on ottanut selvittääkseen. Suurta kykyä on tosin kysynyt mukaella romaaniksi perhekronikan kehykseen vuosisataisia kausia historiastamme, eikä eheää, sopusuhtaista taideteosta täten ole voinut syntyä. On syntynyt sukutieteellinen romaani, joka sisältää paremmin tai huonommin yhteensovitettuja kertomuksia. Teos ei näin ollen tyydytä yhtenäisen suunnittelun ankaria vaatimuksia. Tämä tietenkään ei estä meitä ihailemasta yksityisten kertomusten hyviä puolia: niiden jaloja aatteita, isänmaallisia aiheita ja jännittäviä tapauksia sekä pirteätä ja usein lennokasta, paikkapaikoin loistavaa, aina huvittavaa esitystapaa.

Kuinka tenhoova onkaan jo ensimäisen jakson ensimäisessä kertomuksessa _Kuninkaan sormus_ oleva kuvaus m.m. Kustaa Aadolfin voittoretkestä Saksassa, hänen Frankfurtissa viettämästään komeasta voitonjuhlasta, hänen sankarikuolemastaan Lützenillä ja katolilaisten voitonriemusta, kun luterilaiset nyt olivat menettäneet parhaan tukensa ja ruotsalaisten voittokulku ainiaaksi oli päättynyt. Eräs Stålhandsken ratsastajista, nuori Pohjanmaalta kotoisin oleva Kustaa Perttilä oli kunnostautunut ennen muita, ja kuningas olisi ylentänyt hänet aatelissäätyyn, ellei hänen isänsä, Isonkyrön mahtava tilallinen, 70-vuotinen »talonpoikaiskuningas» Aaroni Perttilä, joka Flemingin ajoilta asti vihasi aatelia, olisi jyrkästi sitä vastustanut. Kuningas, joka oli viettänyt viimeisen yönsä vanhoissa vaunuissa, oli ottanut oikeasta etusormestaan kuparisormuksen, minkä oli saanut suomalaiselta naiselta ja jossa olevat seitsemän ympyrää muodostivat hänen molempien nimiensä kirjaimet. Sitten hän oli pyytänyt Weimarin herttuaa antamaan sen Bertelille, joksi Perttilää lyhyyden vuoksi sanottiin.

Toisessa kertomuksessa _Miekka ja aura_ on tarkempi kuvaus Aaroni Perttilästä, joka Kaarle IX:lle osoittamiensa ansioiden korvaukseksi on saanut kasvattaa kauniin ja herttaisen Meeri tyttärensä aatelisten neitsyiden parissa kuningattaren hovissa Tukholmassa. Mutta Perttilän tunnussanana pysyy: _kuningas ja kansa_, kaikki, mikä on sillä välillä, on pahasta. Hänen kunnianhimonsa on sammumaton, ulottuupa niin pitkälle, että hän lähetti poikansa Saksaan, jotta tämä Kustaa Aadolfin avulla, jonka luullaan olevan hänen isänsä, kohoaisi Ruotsin kruununperilliseksi! Kun hänen tyttärensä ei voi tulla kuninkaan äidiksi, tulee hänen olla talonpoikaisnainen, ja isä kohtelee häntä kovemmin kuin halvinta palkkapiikaa.

Kolmannessa kertomuksessa _Tuli ja vesi_ saamme m.m. tietää, että Tukholman holhoushallitus herttua Bernhardin esityksestä aateloi Perttilän, joka edelleen on sotakentällä niittänyt uutta mainetta. Hän saa nimekseen _Bertelsköld_. Mutta isä kiroo hänet luopiona. Bertelsköld menee naimisiin Reginan, Würzburgin piispan sisaren tyttären kanssa, joka munkki Hieronymuksen kiihoittamana oli luvannut murhata Kustaa Aadolfin, mutta rakastuikin häneen ja koetti sen sijaan käännyttää hänet katolinoppiin. Ennenkuin Bertelsköld jättää isänmaansa, hän vielä kerran käy isänsä luona, joka elää Isossakyrössä entiseen tapaansa vanhan pehtorinsa Larssonin ja onnettoman tyttärensä kanssa. Edellisen poika, kapteeni Larsson, Bertelsköldin reipas sotatoveri, ja hänen vaimonsa Kätchen asuvat myös talossa. Taipumaton vanhus kiroo poikansa, tekee hänet perinnöttömäksi ja antaa kaiken omaisuutensa Larssonin suvulle jonka hän siunaa. Meeri kuolee siunaten poikansa.

Toisen sarjan ensimäisestä kuvasta _Kapinassa omaa onneaan vastaan_ piirtyy syvimmin mieleemme loistavan, sadoissa taisteluissa mukana olleen ja lukemattomia hengenvaaroja välttäneen Kustaa Bertelsköldin hukkuminen Vähään Bältiin, jonka heikon jään yli hän oli koettanut ensimäisenä ratsastaa. Palvellen hyvin sotaisaa mutta vähän valtioviisasta Kaarle X:ttä Kustaata oli hänellä ollut alituinen myötätuuli, hän oli lakkaamatta ylennyt arvoissa, voittanut rikkauksia ja vaikutusvaltaa. Mutta hän rikkoi liettualaisten kanssa tekemänsä sopimuksen. Siten hän oli tehnyt _väärän valan_, ja niinpä hänen onnenpyöränsä ainiaaksi oli kääntynyt. Vähän ennen hukkumistaan hän oli eräässä kaksintaistelussa menettänyt kaksi sormea ja kuninkaan sormuksen. Tuolla ihmeellisellä sormuksella oli näet se ominaisuus että se tuotti kantajalleen demoonista voimaa ja satumaista, alituista onnea, mutta jos hän teki väärän valan, tuotti sormus onnettomuutta.

_Noita-akka_ siirtää meidät Kaarle XI:n aikaan ja siihen ylpeään vuosisataan, joka on synnyttänyt Newtonin, Leibnitzin ja Voltairen. Siitä huolimatta leimusivat nuo hirvittävät, ihmiskunnalle häpeätä tuottavat noitaroviot kaikkialla protestanttisessa maailmassa. Taikausko ja tietämättömyys vaatii Suomessakin monta uhria. Yhden niistä, _Mustan Jaanen_, pelasti roviosta kreivi Bernhard Bertelsköldin, Kustaan ja Regiinan pojan rohkeus ja neuvokkuus. Tämä peri isältään _Mainiemen linnan_,[1] joka sijaitsi länsi-Suomessa ja oli upeasti varustettu 1600-luvun raskaalla rakennustaiteellisella ylellisyydellä. Isän aikana perin köyhtyneet alustalaiset olivat pojan lempeämmän ja vapaamman hallinnon alaisina taas ruvenneet vaurastumaan, entisen laiskuuden, röyhkeyden ja raakuuden sijaan oli tullut ahkeruus, sävyisyys ja rauhallisempi elämä. Onni näyttää aluksi hymyilevän nuorelle kreiville ja kreivittärelle, mutta onpa heilläkin »mörkönsä». Hovimestarista Niilo Janssenista tulee talon paha henki ja lopullinen häviö. Kreivin ollessa matkoilla pannaan toimeen kaunistustöitä sekä suuria juhlallisuuksia, jotka nielevät suunnattomia rahamääriä, ja talon omien varojen ehtyessä hovimestari lainaa kreivittärelle. Lopuksi muhkea Mainiemi, joka jo viisi kertaa oli ollut reduktsionin »mustalla taululla», oli annettava takaisin kruunulle, jonka lisäksi kreivi oli velkaa valtiolle 28 vuoden tulot tilasta eli 280,000 taalaria. Janssen, jonka kreivin isä Kustaa pojan ollessa 5-vuotias oli tuonut matkansa onnistumisen todisteena ratsastettuaan Bältin yli, oli vannonut hänelle tehdyn häpeällisen väkivallan kostoksi saattavansa kreivin täydelliseen häviöön. Niin oli nyt käynytkin. Janssen hukkuu menetettyään vannomalla väärän valan kuninkaan sormuksen, joka joutui kreivin pehtorin tyttärelle Kreeta-muorille.

[1] Z. Schalin on Finsk tidskrift 1917 julaissut mielenkiintoisen Mainiemen linnaa koskevan tutkimuksen. Siinä hän on tullut siihen johtopäätökseen, että sen täytyy ajatella sijainneen 4-5 peninkulman päässä Turusta itään päin ja merenpuolella, lännessä tai etelässä rannikkotiestä, joka Tenholasta kääntyy pohjoiseen ja Uskelasta länteen päin.

Kolmannen jakson kertomukset _Siniset, Pakolainen ja Erään nimen varjo_ esittävät Kaarle XII:n verisen sankariuran, jonka harhaileviin polkuihin välskäri entisellä taidollaan yhdistää Bertelsköld- ja Larsson-sukujen elämänvaiheet. Kuninkaan salaperäisillä kirjaimilla _R.R.R_. varustettu sormus joutui Bernhardin pojalle Torstenille, joka pääsi Kaarle XII:n kansliaan. Torstenin menetettyä sormuksen se joutui hänen tyttärensä Ebban välityksellä herttuatar Hedvig Sofialle ja häneltä Kaarle XII:lle, jonka sen luultiin tekevän »kovaksi» jommoinen Kustaa Aadolfkin oli ollut. Hän hukkasi sen, mutta se joutui myöhemmin hänelle takaisin. Kuninkaan jättiläismäisen, uskollisen asetoverin ja henkivartian Kaarle Kustaa Bertelsköldin urhoollisilla seikkailuilla on laaja sija näissä kertomuksissa. Paettuaan Venäjältä hän palasi kotimaahansa ja johti täällä pientä vapaaehtoista joukkoa. Maassa raivoo tähän aikaan rutto, joka tappaa yksistään Helsingissä toista tuhatta henkeä, muutamissa pitäjissä enemmän kuin puolet asukkaista, Ruotsissa 100,000 henkeä. -- Isonkyrön onnettoman tappelun jälkeen oli koko Suomi venäläisten vallassa. Bertelsköld ratsastaa Merenkurkun yli, saapuu Ruotsiin ja pyytää apua Suomelle kuninkaan kansliapresidentiltä Arvid Hornilta, joka kumminkaan ei voi auttaa.

Hirvittävä on kuvaus m.m. siitä ajasta Suomessa, joka oli 1714 vuoden ja Uudenkaupungin rauhan välillä, vaikeimmasta, minkä maa koskaan oli elänyt. Me tapaamme Kustaan taas Suomessa, jossa hänen nuoruutensa rakastettu, suloinen Eeva Rhenfelt, joka on pukeutunut miehen vaatteisiin voidakseen seurata sankariaan kuolemaan, tapaa hänet majuri Fieandtin kanssa Kajaanin linnaa puolustamassa. Se oli Suomen viimeinen taistelu Isonvihan aikana ja päättyi linnan antautumiseen. Kustaa ja Eeva joutuivat vankeuteen Turun linnaan, menivät naimisiin ja saivat pojan, jolle annettiin nimeksi Kaarle Vihtori. Paettuaan vankeudesta he menivät Ruotsiin. Kelpo karoliini kaatui tuhansien toverien kera hirvittävän pakkasen ja lumimyrskyn raivotessa Norjan tuntureilla. »Hän oli kullankirkkaan kunnian ritari, jolle kuningas ja isänmaa oli kaikki, oma itse -- ei mitään.»

Joskaan ei yhtä tärisyttäviä ja suuria historiallisia tapauksia kuin edelliset, niin ainakin yhtä jännittäviä sisällisiä taisteluja ja yhtä selväpiirteisiä ja mielenkiintoa herättäviä luonteita ja yhtä myrskyäviä intohimoja ilmenee neljännen jakson kertomuksissa _Erämaiden kevät, Porvarikuningas, Vaasan kuningatar, Vapaa-ajattelija_ y.m.

Suuren Pohjan sodan päättävä Uudenkaupungin rauha täytti kaikkien mielen ilolla. Taas voitiin hengittää vapaasti, koetettiin unhoittaa sodan kauhut ja sen tuottamat suunnattomat vauriot sekä niitä parhaan mukaan parannella. Ruotsissa oli kuninkaalla valtaa vain nimeksi, sillä todellinen valta oli puolueiden, valtiosäätyjen ja valtaneuvosten käsissä. Arvid Hornin olkapäillä valtaan kiivennyt Torsten Bertelsköld, ovela valtiomies, »jonka koko politiikka oli uskottomuutta, koko elämä valan rikkomista», oli nyt kaikkivaltias. Hän on päässyt valtansa kukkulalle, valtakunnan kruunu näyttää jo olevan hänen ulottuvillaan, mutta samalla hän jo on joutunut perikatonsa partaalle. Hän menettää taikakalunsa, kuninkaan sormuksen, tulee sokeaksi ja mielipuoleksi. Hänen veljenpoikansa, jo mainittu Kaarle Vihtori, rakastuu porvarikuninkaan, valtiopäivämies Lauri Larssonin nuorimpaan tyttäreen Esteriin. Näiden lemmentarina täyttää suuren osan kertomusta _Porvarikuningas_. Esterin isä ei suostu nuorten avioliittoon, eiväthän tuli ja vesi sovi yhteen. Myssyjen päällikkönä Lauri oli Ruotsissa taistellut saadakseen tapulioikeuden pohjois-Suomen kaupungeille, mutta joutunut alakynteen. Tästä ja suurista taloudellisista tappioista huolimatta porvarikuningas raudanlujana ja taipumattomana taisteli kovaa kohtaloaan vastaan. Vaikuttavimpia kohtia rauhan ajan tapauksia kuvaavissa kertomuksissa on se syntymäpäivänvietto, minkä samainen 86-vuotias patriarkka, joka lannistumattomalla lujuudella vielä kerran on kohonnut paikkakuntansa ensimäiseksi kauppamieheksi, panee toimeen samana päivänä, jona Suomeen saapunut »maan isä» Aadolf Fredrik tulee Pohjanmaalle. Paljon on monumentaalista suuruutta tuossa valkohapsisessa kantaisässä, joka 80 sukulaisensa ympäröimänä, köyryselkäisenä istuu kunniasijallaan jykevä keppi kädessään. Ja mahtava on se puhe, jonka viiden kuninkaan aikana elänyt vanhus pitää, mieleen koskevin värein kuvaten maansa ja omaa vaihtelevaa elämäänsä. Hän sopii riitaveljensä, veljenpoikansa Pennan kanssa, ja vahvistukseksi hän kihlaa hänelle väkisin Ester-tyttärensä, jota, niinkuin mainittiin, kuninkaan ajutantti Kaarle Vihtori rakastaa.

Vasta sitten kun kuninkaan sormus, jonka Larsson on heittänyt mereen, ihmeellisten sattumain kautta joutuu uudestaan hänen käsiinsä, murtuu vihdoin tuon rautaisen miehen tahto. Hän suostuu tyttärensä ja Kaarle Vihtorin liittoon.

_Vapaa-ajattelijassa_ Kaarle Vihtorin ja Esterin oppinut poika, joka »ei uskonut virsikirjaan eikä katkismukseen, ei paholaiseen eikä hänen isoäitiinsä», oli ottanut erään toverinsa puolesta väitelläkseen »jumalankieltäjiä vastaan». Hän tekee juhlallisessa väittelytilaisuudessa läsnäolevat oppilaat, professorit ja heidän mielipiteensä kuulumattoman pilkan esineeksi, josta seuraa suuri häpeänhälinä ja hänen karkoittamisensa yliopistosta. Kertomuksessa esiintyy vielä porvarikuninkaan poika Lauri Larsson nuorempi, joka on perinyt isänsä jo saituuteen vivahtavan säästäväisyyden, mutta joka pojassa oli kehittynyt kaiken muun karkoittavaksi kullanjanoksi. Hän lyöttäytyi salaperäisen Martti tohtorin seuraan, joka on sekä »elämän-» että »kultatinktuurin» onnellinen omistaja sekä ammatiltaan kullanvalmistaja. Panttaapa hän viimein sielunsa »viisaalle» tohtorille saadakseen kultaa. Larsson oli 20 vuotta aikaisemmin varastamalla saanut kuninkaan sormuksen, ja kun hän yhä vain vaati enemmän kultaa tohtorilta, tahtoo tämä korvaukseksi sormuksen. Silloin syntyy heidän kesken painiskelu, sormus putoo lattialle, josta se löytyy ja joutuu markiisitar Herminie Egmontille ja häneltä Kustaa III:lle. Tohtori ja Larsson menettävät molemmat lopulta järkensä joutuen Danvikenin mielisairaalaan, missä Kustaa III tapaa valkotukkaisen Larssonin punnitsemassa halkoja, joita hän luulee 24 karaatin kultatangoiksi.

Ylempänä huomautimme jo sommittelun hajallisuutta, yhtenäisyyden puutetta, kun näet puheenalainen teos on kokoonpantu kertomuksista, joilla ei ole kiinteätä sisällistä yhteyttä. Toinen seikka, joka vähentää sen taiteellista arvoa, on, että tapaukset ja luonteet eivät kehity luonnollisesti syyn ja seurauksen lakia noudattaen, vaan runoilija antaa niiden johdon taikakapineen, kuparisormuksen, avulla hämärille luonnonvoimille alttiiksi. Sokea sattuma eikä järkevä ajatus johtaa ihmisten kohtaloita. Mutta samassa kuin nämät eivät toimi vapaasti, omien yksilöllisten edellytystensä mukaan ja omalla vastuullaan, he myös lakkaavat olemasta mieltäkiinnittäviä, he muuttuvat ikäänkuin nuorasta vedettäviksi nukeiksi, joiden täytyy tanssia vetäjän s.o. tekijän tahdon mukaan. Niin ilot kuin kärsimyksetkin, niin voitot kuin tappiot, jotka eivät johdu sisällisistä syistä, vaan salaperäisen ulkonaisen voiman tuottamuksesta, jättävät meidät kylmiksi. Toisaalta voidaan välskäriä puolustaa sillä että hänen sankariensa, niinkuin esim. Bertelin, satumainen menestys teki heidät ylimielisiksi ja uhkarohkeiksi ja että he siten ilman sormustakin ja valansa rikkojina siis itse valmistivat perikatonsa. Toisin sanoen Topelius tahtoo tällä sormuksella vertauskuvallisesti esittää, miten ihminen, joka antautuu intohimojensa, sokean itsekkäisyyden ja hillittömän kunnianhimon valtaan, ehdottomasti joutuu perikatoon. Toiseksi taikausko oli hyvin juurtunut kuvatun ajan käsitystapaan, ja se siis suuressa määrin saattoi vaikuttaa henkilöiden kohtalon kehitykseen. Luonteenkuvausta ei ole pidetty Topeliuksen vahvana puolena. Noudattaen vanhentunutta maneeria hän usein sen lisäksi maalaa eräät sankarinsa liian mustiksi, roistoiksi, niinkuin esim. pater Hieronymuksen ja Torsten Bertelsköldin, toiset taas, etenkin naiset, valon enkeleiksi, joissa ei ole vähintäkään tahraa.

Ja kuitenkin kaikitenkin! Mikä aarre ovatkaan meille nämä Välskärin kertomukset! Emme suinkaan liioittele sanoessamme, että ne ovat Topeliuksen kuuluisuuden vankimpia pylväitä. Mikä suunnaton merkitys tällä teoksella olikaan meille aikana, jolloin historiamme vielä oli niin vähän tunnettu, aikana, jolloin Suomi »ilman Runebergia ja Kalevalaa laajoille piireille tuskin oli muuta kuin maantieteellinen käsite». Historia oli useimmille suljettu kirja. Topelius on näillä kertomuksillaan, joissa niin usein tunnemme oman kansamme kiihkeintä sydämensykintää, todistanut sekä sen että oma historiamme on täynnä suuremmoisia, jännittäviä tapahtumia, ja luonteita, joista voimme saada paljon oppia elämää varten, että myöskin, kuinka historian puinen kehys runouden avulla saattaa ruveta työntämään vihreitä vesoja, vieläpä tuoksuvia kukkasia ja ihania hedelmiäkin. Sattuvasti lausuu Eliel Vest elämäkerrassaan: Nämä kertomukset, joita lukivat ylhäiset ja alhaiset, vanhat ja nuoret, rikkaat ja köyhät, saartoivat entisyyden urhotyöt ja kärsimykset, kokemukset ja toiveet syvälle kansakunnan tietoisuuteen -- runotar sai aikaan, mitä kaikki opetus, kaikki tieteellinen kirjailu eivät koskaan yksinään olisi aikaan saaneet; se opetti kansaa tuntemaan omaa itseään. -- -- -- Välskärin kertomuksista tuli ase ajan herätystyössä, sen kansallisuustietoisuuden kohottamisessa ja levittämisessä, jota 1830- ja 1840-luvun parhaat henget olivat tunteneet itsessään ja jonka hyväksi he olivat taistelleet.

Sekä yleisö että arvostelijat vastaanottivat Välskärin kertomukset suurella ilolla ja innostuksella, Helsingfors Tidningarin tilaajamäärä kasvoi niiden johdosta tuntuvasti ja sittenkuin eri jaksot olivat ilmestyneet kirjan muodossa, huomattiin pian uusien painoksien tarpeellisuus.

* * * * *

Jo aikaisemmin olemme maininneet, kuinka vilkkaasti Topelius harrasti näytelmätaidetta, kuin myöskin että hän dramatisoi ensimäisen novellinsa. Siten syntyi kolminäytöksinen _Viidenkymmenen vuoden kuluttua_ niminen näytelmä. Eversti Kustaa Drakenhjelm ja kuningattaren hovineiti, 17-vuotias Ebba Reutercrona rakastuvat toisiinsa v. 1788 Hagan huvilinnassa toimeenpannuissa naamiaisissa. Kun parooni Kustaan sodan puhkeamisen vuoksi täytyy matkustaa Suomessa olevaan rykmenttiinsä, sai hän Ebban suostumaan siihen, että heidät vihittiin vielä samana iltana. Se tapahtui erään vääpelin ja Ebban kamarineidin Lisetten ollessa vieraina miehinä. Tämän jälkeen parooni matkustaa Suomeen.

Viisikymmentä vuotta myöhemmin tapaamme 78-vuotisen Maunu Drakenhjelmin, everstin veljen, joka myöskin oli nuorena rakastunut Ebbaan, Rautakylän vanhalla rälssitilalla, missä hän asuu iäkkään emännöitsijänsä Lisette Hallströmin ja tämän pojan Sebastianin kanssa. Lisette on sama nainen, joka alussa esiintyi Ebban kamarineitinä ja vihkimisen todistajana. Hän on ainoa enää elossa oleva henkilö, joka voisi todistaa, että Ebba todella oli vihitty eversti Drakenhjelmiin. Mutta Maunu parooni on ostanut hänen vaitiolonsa ja siten riistänyt veljensä leskeltä Rautakylän, joka oli kuulunut everstille. Viimeksi mainittu oli yhtenä Anjalanliiton johtajista vain 4 vuoden avioliiton jälkeen vangittu ja viimein viety mestauslavalle. Vanha, jotenkin rappiolle joutunut Maunu parooni näyttää olevan milteipä kokonaan Lisetten ja hänen poikansa vallassa. Nämä ovat taivuttaneet hänet antamaan kaiken omaisuutensa heille, toistavat toistamistaan, että everstin vihkinyt pappi oli ollut valepukuinen rakuuna ja että vihkimätodistus on hukkunut. Vihdoin he saavat paroonin ottamaan kuulutuksen itselleen ja Lisettelle sekä Sebastianin lapsekseen oikeana vapaaherra Drakenhjelminä.

Kun sitten eräänä päivänä rouva Hjelm, entinen neiti Reutercrona, tyttärentyttärensä Lottenin kanssa rajuilman yllättämänä hakee suojaa Rautakylässä, ottaa parooni vanhan maailmanmiehen tavoin heidät kohteliaasti vastaan, mutta Lisette kohtelee vieraita hyvin kylmästi. Nämät viettävät yönsä everstin ja hänen puolisonsa entisessä makuuhuoneessa. Lisette on asettanut pöytään voileipää ja suklaatia, jonka hän on myrkyttänyt. Hän luulee myrkyttämällä vieraansa vapautuvansa niistä ainoista henkilöistä, jotka voivat estää häntä pääsemästä Rautakylän omistajaksi. Vanha rouva nukahtaa maistettuaan suklaatia, ja hänen nukkuessaan Lotten löytää seinässä olevasta salakaapista äitinsä vanhempien vihkimätodistuksen. Samassa Lisette ja Sebastian tulevat huoneeseen, ja kun vieraat eivät olekaan kuolleet, niin he aikovat kuristaa heidät. Sebastianin jalommat vaistot pääsevät kuitenkin lopulta voitolle. Hän ei suostu murhaamaan vanhaa rouvaa eikä Lottenia, jolta hän saa vihkimätodistuksen.

Viimeisessä näytöksessä vanhan paroonin omatunto vihdoin herää. Hän huomaa, miten kavala Lisette, joka viimein vielä oli koettanut myrkyttää hänetkin, oli ollut. Hän havaitsee myös vääryydellä riistäneensä kälyltään hänen omaisuutensa, pyytää häneltä anteeksi ja tekee hänet ainoaksi perillisekseen. Sebastian kiroo äitinsä ja vanha parooni kuolee hourekohtaukseen.

Kappaleella oli hyvä menestys, mikä olikin luonnollista, koska se sattuvasti kuvaa omaa elämäämme ja omaa aikaamme sekä tekijälleen ominaista, valoisaa uskoa ihmisen parempain tunteiden voittoon taistelussa alhaisia intohimoja vastaan. Sen elinvoimaa ja sen kykyä herättää mielenkiintoa todistaa sekin, että se vieläkin kuuluu teatteriemme jokavuotisiin ohjelmistoihin.

Fr. Pacius oli kerran pyytänyt Topeliukselta oopperatekstiä, ja runoilija sepitti, perustaen esityksensä vanhaan kronikkaan, hilpeän kolminäytöksisen oopperansa _Kaarle kuninkaan metsästys_. Se käsittelee 16-vuotiaan Kaarle XI:n, hänen äitinsä Hedvig Eleonoran, hänen »kuvernöörinsä» Hornin y.m. hovikunnan oleskelua 1671 vuoden syksynä Ahvenanmaalla, missä nuori kuningas huvittelee hirvenmetsästyksellä. Siitä rangaistuksesta, jonka alainen eräs nuori hylkeenampuja olisi ollut, syystä että oli kaatanut hirven, jonka nuori kuningas oli aikonut ampua, pelastaa hänet hänen morsiamensa Leonora. Johan Gyllenstjernan yritys ottaa haltuunsa kuningas viedäkseen hänet Tukholmaan, missä hän pelastuisi »naisten vallasta ja koulujen vitsasta» s.o. julistettaisiin täysi-ikäiseksi ja itse ottaisi hallituksen käsiinsä, ei onnistunut, ja Leonora se taaskin voittaa Gyllenstjernan viekkaudellaan tehden hänen tuumansa tyhjiksi. Kuningas sallii tyttösen korvaukseksi kaikista hänen tekemistään palveluksista yhtyä sulhaseensa ja lahjoittaa hänelle vielä parhaan talon Ahvenanmaalla. Gyllenstjernan lähettiläistä kuninkaan vapauttaneet reippaat Ahvenanmaan miehet saavat veronvapauden 10 vuodeksi, ja Gyllenstjerna armahdetaan kuolemanrangaistuksesta, joka lievennetään maastakarkoitukseksi.

Tässä oopperassa on lapsellisen satuseikkailun viehkeä sävy. Monet sen rakkaista, raikassävelisistä lauluista ovat vuosikymmenien kuluessa juurtuneet sydämiimme, niinkuin reipas myrskyaaria »Sen kurjaks mieheks sanon vaan», sievonen tanssileikki »Ja tahdotteko tietää ja tarkoin ymmärtää», ja ennen muita iki-ihana soinnukas ballaadi »Ja meren nuori neito hän kesäiltan' käy», kolmannen näytöksen alussa oleva pirteä markkinakuoro y.m. Minkä ihmeellisen, lumoavan kaiun Topelius onkaan vuodattanut säkeihinsä, joissa on »musiikkia jo sanoissa, poljennossa ja koko säerakennuksessa!» Syystä ovat arvostelijat ihailleet sitä liikuttavaa kotitunnetta ja lämmintä isänmaallisuutta, jota tästä runosta uhkuu ja jotka ominaisuudet ovat tehneet senkin mahtavaksi välikappaleeksi isänmaallisten aatteiden palveluksessa.

Kaarle kuninkaan metsästys esitettiin ensi kerran maaliskuussa 1852 ja vastaanotettiin suurella ihastuksella. Pacius oli pitänyt 74 harjoitusta sitä varten! »Jo ensi sävelistä», kertoo Anders Ramsay, »tunsi seisovansa omalla pohjalla ja käsitti, että nämä sävelet tulkitsivat omaa sielunelämäämme -- olivatpa palanen omaa historiaamme». Ensi näytöksen jälkeen oli jo riemastus yleinen, ja sikäli kuin kappale edistyi, kasvoi innostus, ja näyttämön ja katsomon välinen ymmärtämys syventyi yhä. Ja kun mahtava, liikuttava loppusävelmä oli lakannut soimasta ja säveltäjä myrskyisten suosionosoitusten kaikuessa huudettiin esiin liikutettuna ja hämillään vastaanottamaan laakeriseppeltä, kajahti äkkiä -- ilman ennakkosopimusta, hetken tunnelman välittömänä ilmauksena _Maamme_, koko yleisö yhtyi siihen, orkesteri säesti -- se oli juhlahetki, josta moni sai lämpöä ehkäpä koko elinajakseen.

Samana iltana Seurahuoneella pidetyssä illanvietossa kannettiin Topeliusta ja Paciusta »kultatuolissa», ja edellinen piti puheen, jossa hän m.m. lausui, ettei musiikki meillä enää ollut vain muukalainen, ei myöskään korukapine huviksi ja ajanvietteeksi -- se oli tullut kansalliseksi tarpeeksi. Sen tyydyttämiseksi tarvittiin kunnollinen teatteri, jonka aikaansaamiseksi jo samassa tilaisuudessa merkittiinkin lähes 6,000 hopearuplaa. Puheenalainen ooppera, esitettiin samana keväänä yhdeksän kertaa täpötäydelle huoneelle. Mutta ajan valonaroille vallanpitäjille, m.m. finanssipäällikkö L.C. v. Haartmanille, kaikki tämä oli perin vastenmielistä. Hän piti oopperan aikaansaamaa isänmaallista innostusta valtiollisesti vaarallisena, se voisi herättää Ruotsinajan kaipuuta ja saada yleisön unhoittamaan senaikaisen hallituksen maallemme osoittamat hyvättyöt!

Topeliuksen etevin historiallinen kappale on v. 1853 ilmestynyt 5-näytöksinen, ylevähenkinen murhenäytelmä _Regina von Emmeritz_ jonka aine on osaksi lainattu Välskärin kertomuksista ja jonka toiminta tapahtuu Frankenissa olevassa Emmeritzin linnassa v. 1631.

Voitettuaan Breitenfeldin luona ruotsalaiset olivat valloittaneet Emmeritzin linnan, johon Kustaa Aadolf ratsasti joukkojensa etupäässä ja miekka ojossa. Regina, Emmeritzin ruhtinaan 16-vuotias tytär, on Frankenin jesuiittain päämiehen Hieronymuksen kiihoittamana valalla vannonut surmaavansa kuninkaan »Jumalan kunniaksi ja kristikunnan onneksi». Mutta yksi ainoa katse jalon kuninkaan silmistä on lumonnut hänet, hän ei voikaan suorittaa »kostoa», vaan heittää tikarin Hieronymukselle. Uskonkiihkoinen jesuiitta ei kumminkaan päästä uhriaan, vaan taivuttaa hänet käännyttämään Kustaa Aadolfin katolinoppiin. Regina ilmestyykin kuninkaan Emmeritzin linnassa olevaan vastaanottohuoneeseen ja heittäytyen hänen jalkainsa juureen hän rukoilee kuningasta luopumaan uskostaan sekä omistamaan katolisen opin. Intomielinen tyttö ei ole vielä ennättänyt poistua, kun pater Hieronymus keksitään vuodekomeron esiripun takaa. Hänkin pyytää kuningasta kääntymään. Mutta kun tämä huomaa munkin kädessä tikarin, jonka kahvassa on ristiinnaulitun kuva, niin hän julmistuu, uhkaa musertaa Rooman ja hävittää katolinopin sekä heitättää Reginan ja Hieronymuksen vankeuteen.

Jalomielinen kuningas vapauttaa kumminkin myöhemmin Reginan. Kuultuaan että kuningas on joutunut hengenvaaraan Regina kiiruhtaa ruotsalaisten luo ja kehoittaa heitä vapauttamaan kuninkaansa. Bertelin onnistuukin päästä avuksi Kustaa Aadolfille, joka Stolzenfelsissä oli taistellut 70 miehen kanssa 2,000 vastaan, mutta kahakassa viimein suistunut hevosensa selästä ja joutunut vangiksi. Menestyksestään ja voitosta riemuiten, mutta verta vuotavana Reginakin palaa taistelusta pelastettuaan kuninkaan hengen. Ruhtinas antaa tyttärelleen anteeksi, mitä tämä on rikkonut, ja siunaa hänet. Mutta nyt Reginan voimatkin ovat loppuneet. Hän kuolee ja sanoo kuolevansa Kustaa Aadolfin tähden, jota hän rakastaa. Hän pyytää kuningasta »voittamaan ja olemaan suuri, olemaan kostamatta, pyytää häntä sovittamaan omiatuntoja, ei niitä kukistamaan». Sotilaat tekevät kunniaa Reginan kuolleen ruumiin ääressä, jonka yli ruhtinas ja kuningas ojentavat toisilleen kätensä.

Helppo on huomata, miten Topeliuksen sankarit tässä, niinkuin yleensä hänen runoudessaan, esiintyvät aatteiden palvelijoina. Ihmisoikeutta ja ihmishenkiä syvästi kunnioittava Kustaa Aadolf edustaa rauhan ja sopusoinnun jaloja aatteita, Hieronymus mitä hillittömintä, sokeinta uskonvimmaa. Ja näiden kahden niin erilaisen henkilön vaikutuksen alaiseksi Regina joutuu. Tämä johtaa hänet siihen ankaraan ristiriitaan, joka on näytelmän ytimenä ja joka vähitellen riuduttaa hänen voimansa ja tuottaa hänelle kuoleman. Hartaana katolilaisena hän on vannonut Hieronymukselle surmaavansa uskonsa vihollisen, -- vaikkakin se seikka, että Jumalan äiti voi »käskeä rikosta», murhaa, saattaakin hänen turmeltumattoman mielensä myllerryksiin -- ja kun yritys ei onnistu, hän lupaa käännyttää kuninkaan »oikeaan» uskoon. Mutta Kustaa Aadolfin suuret ominaisuudet vaikuttavat vastustamattomalla voimalla nuoreen tyttöön, hän on jo rakastunut mieheen, jota hänen pitäisi vihata, ja valansakin hän on rikkonut. Tämän ristiriidan aiheuttama sisäinen taistelu on niin kova, että se lopulta murtaa hänen voimansa ja hämmentää hänen järkensä, niin että hän luulee olevansa Judith. Lempeämielinen rippi-isä Helmbold, jolle hän on tunnustanut rikoksensa, vapauttaa hänet kaikesta syyllisyydestä. Varjot hälvenevät, hänen rikkirevitty sielunsa saa rauhaa ja hän tahtoo elää ... kuollakseen. Panemalla oman henkensä alttiiksi hän pelastaa ihannoidun sankarinsa ja kuolee saatuaan uskoa hänelle ihmisyyden suurinten aatteiden toteuttamisen. Regina on siis mitä hartain aatteiden palvelija, samalla kuin hänen aitoinhimilliset, mitä syvintä myötätuntoa herättävät kärsimyksensä, hänen ankarat sieluntaistelunsa tekevät hänet kappaleen pääsankarina kauttaaltaan traagilliseksi.

Kappaleen osaksi tullut arvostelu ei ollut niin suotuisa kuin edellisten teosten. Samalla kuin sen muodollisia ansioita ylistetään, moititaan m.m. sitä, että liian lukuisa joukko episoodeja, syrjäkohtauksia, jotka eivät riipu päätoiminnasta, on kokonaisuutta särkemässä ja vaikutelmaa heikontamassa. Kustaa Aadolfia pidetään erinomaisesti piirrettynä, Reginaa heikompana. Yksilöittämistä pidetään melkoista syvempänä ja rikkaampana kuin esikoisnäytelmässä ja ennen kaikkea: »toiminnan aihe, sen kehitys, sen loppukohta eivät putkahda esiin ulkonaisten olosuhteiden vaikutuksesta -- ne kasvavat esiin miltei yksinomaan persoonallisuuden omasta sydämestä.» -- Se menestys, mikä Regina von Emmeritzillä oli näyttämöllä -- sitä näyteltiin yhden kuukauden kuluessa seitsemän kertaa, joista kolme kertaa korotetuilla hinnoilla -- osoittaa jo sekin, että suuren runoilijan niin kauniilla tavalla esiintuomat aatteet herättivät vilkasta vastakaikua jo hänen aikalaisissaankin.

Niinkuin aikaisemmin esitetystä käynee ilmi, oli 1850-luvun myöhempi viisivuotiskausi edelliseen verrattuna melkoisesti valoisampi. Edistystä oli huomattavissa usealla, niinkuin esim. taloudellisella alalla, kansalla alkoi jo sanomalehtien välityksellä olla vaikutusta hallituksen päätöksiin, ripeätä toimintaa oli havaittavissa monella taholla todistaen, että kansallinen herätystyö ei ollut jäänyt hedelmättömäksi. Niinpä virisi m.m. kysymys oman talon hankkimisesta »maan toivolle», Suomen ylioppilaille. Palavalla innolla ja uhrautuvaisuudella koottiin rakennettavaa ylioppilastaloa varten varoja kaikkialta maasta. Se tapahtui kirjallisten iltamien, arpajaisten, konserttien ja seuranäytelmien avulla. Erästä tällaista seuranäytelmää varten Topelius kirjoitti kaksinäytöksisen _Saaristoseikkailu_ nimisen pikku huvinäytelmänsä, jota pääkaupungin hienosto näytteli, niinkuin aikaisemmin oli ollut Kaarle kuninkaan metsästyksenkin laita. Vähäpätöinen tilapäiskappale, jossa kerrotaan herttua Aadolf Fredrikin ja hänen ystävänsä, parooni Sporren seikkailuista Helsingin saaristossa