Part 3

Oli suuri yhteinen koti. Siihen kuuluivat maat aina Väinänjoelle asti, koko vanhan Novgorodin alueet, Moskovan maat, keskisen Volgan maat Uralia myöten ja sen taaksekin. Suomenlahden, Riianlahden ja osan Itämerta sulkivat ne piiriinsä. Riitti siinä laidunmaata karjoille ja aarniota uutisasukkaalle. Riistaa vilisivät metsät, joet ja järvet kaloja. Alukset viillättivät hiljaisia vesiä, kuljettaen sotasaalista ja kauppatavaraa. Täällä elivät liivit ja inkeriläiset, suomalaiset ja virolaiset, vepsäläiset, merjalaiset, muromalaiset, mordvalaiset, tsheremissit, votjakit, syrjäänit, vogulit, unkarilaiset, ostjakit, permalaiset. He lauloivat vanhoja laulujaan ja palvelivat haltioitaan pyhissä lehdoissa. Yhteinen kieli tulkitsi heidän vielä tiedottomia lapsenunelmiaan, heidän aavistelevia tulevaisuudenhaaveilujaan, heidän ihmisilojaan ja ihmissurujaan.

Missä ovat nyt liivit, merjalaiset, muromalaiset? Vain nimi on heistä säilynyt. He ovat hukkuneet vieraiden kansojen mereen. Mordvalaiset, tsheremissit, votjakit, syrjäänit liukuvat hiljaisessa unielämässä kohti samaa kohtaloa. Sukupuuttoon kuolemassa ovat vepsäläiset, joiden mainitaan olleen mukana kutsumassa varjagilaisia ruhtinaita, kun Venäjän valtakunta perustettiin. Vain unkarilaiset, virolaiset ja suomalaiset ovat siskossarjasta jääneet itsetietoiseen elämään. Kun kansojen aalto vyöryi kohti suomalais-ugrilaista kotia, pelastuivat unkarilaiset eteläisemmän auringon alla. He olivat siellä uljaasti puolustaneet paikkaansa ja luoneet huomattavan omintakeisen kulttuurin. Ne jäsenet suomalais-ugrilaista perhettä, joita kansojen aalto tunki pohjoista kohti, eivät olleet yhtä voimakkaat. Vieraan teki mieli heidän kalavesihän, heidän aarnioitaan, huhtiaan ja kotejaan. Vieras mies asettui siihen missä ennen istui suomalais-ugrilainen perheenpää, vieras vaimo tuli askartelemaan siihen, missä ennen suomalais-ugrilainen äiti vaali lapsiaan. Entiset eläjät sortuivat vieraan auran ääreen, vieraan käsinkiven ääreen ja heidän kielensä vaikeni esi-isien maalla niinkuin linnunlaulu lehdossa, kun syys on tullut. Kuin myrskyn kantamana huuhtoutui vieraiden kansojen aalto kohti pohjoista ja kaatoi tai löi tainnoksiin toisen suomalais-ugrilaisen kansan toisensa jälkeen.

Siinä missä tuli vastaan Viron nimeä kantava veli sisarussarjaa, siinä kohtasi vierasta vastus. Raivolla, minkä vain orjuus kansassa kasvattaa, piti Viro puoliaan. Hän vuoti verta ja hän kaatui veriinsä, mutta hän nousi jälleen. Sitkeydellä ja voimalla, minkä hänen terve lapsuutensa oli jättänyt hänelle perinnöksi, Viro kesti. Hän seisoi ja puolusti Suomenlahden rantaa, jonka varrelle suomalais-ugrilainen heimo nyt oli tungettu. Hän otti vastaan iskut ja taittoi peitsenkärjet omaan rintaansa. Vieraiden kansojen aalto hyökyi yli hänen päänsä. Hän iski jalkansa viimeiseen kaistaleeseen isäin kamaraa ja seisoi. Hänen nyrkkinsä olivat kuin moukarit, hänen vartensa oli kuin teräsjousi, hänen luonteensa kova ja jylhä. Syvällä näkymättömissä värisi hänen oma itsensä kuin arka lintu: hänen rakkautensa kotiseutuun, hänen kaipuunsa valoon ja vapauteen. Hänen sielunsa arkaa omaa itseä ei kukaan nähnyt. Kyynel silmäkulmassa kuivui suolarakeeksi. Niin seisoi Viro jylhänä ja ahavoituneena, varjellen Suomenlahden eteläistä rantaa, kaatuen, nousten, kaatuen, nousten. Hän ei odottanut apua mistään. Eihän hänellä ollut joutilasta tai mahtavaa heimoa, joka olisi voinut saapua auttamaan häntä hänen hengenhädässään. Yksinään seisoi orpana Unkari keskellä vieraita kansoja, kamppaillen kuin leijona olemassaolonsa puolesta. Ainoa veli, Suomi, hän otti vastaan surman aaltoa toisella taholla. Hänellä oli omat huolensa. Ne muut omaiset, ne nukkuivat, tai olivat ne jo ammoin sortuneet. Missä olivat liivit, merjalaiset ja muromalaiset? Vieraiden kansojen aalto oli huuhtonut ne jäljettömiin.

Tuli päivä, jolloin viimeiset veljekset löysivät toisensa, tunsivat heimolaisuutensa onnen ja näkivät yhteisen vaaran. Tuli päivä, jolloin Suomi näki, että hän saattaa kiiruhtaa veljensä luo, että toisen hätä on toisenkin hätä, toisen menestys toisenkin menestys.

Ja nyt seisovat Suomi ja Viro kahdenpuolen kotilahteaan, Suomenlahtea ja tuntevat yksinäisen asemansa maailman kansojen joukossa, tuntevat yhteenkuuluvaisuutensa. He antavat viimeisten suomalais-ugrilaisten kielten täyteläisinä soida rannalta rannalle yli isiensä vanhan maan. He kehittävät täällä oman turpeensa kukkasen — sen, joka kasvaa vain täällä — täyteen loistoon. He kehittävät oman luonteenmukaisen kulttuurinsa pohjoisten lumien rajalla täyteen mittaansa.

Uskomme sen päivän koittavan, jolloin veljekset seisovat kotilahtensa rannalla katsellen niitä laajoja aloja, joille heidän on määrä työllään ja rakkaudellaan luoda kukoistavaa elämää. Silloin on aikaa vaipua muistoihin ja rakentaa yhteisiä tulevaisuudensuunnitelmia. Yli savuavien raunioiden ja vasta umpeen luotujen hautakumpujen hymyilee heille heidän isiensä ja äitiensä maa.

Ja veli virkkaa veljelle:

— Olemme täällä pohjoisessa ainoat heimoamme, meidän mukanamme elää tai kuolee isiemme suku. Raadamme täällä kylki kyljessä. Yhden rajan takana ei ole vieras, vaan veli. Tuemme toisiamme, iloitsemme toistemme menestyksestä. Toisen onni on toisen onni. Yhdessä olemme vahvat. Pysykäämme lujasti yhdessä, lujasti ja uskollisesti.

RISTIINNAULITULLE KANSOJEN JOUKOSSA

Puhe Puolan vapaudenjuhlassa Kansallisteatterissa 29.4.1916.

Puola, kärsijä maiden joukossa, Puolan kansa, ristiinnaulittu kansojen joukossa: ilossa ja kiitollisuudessa tervehtii Sinua Suomi Sinun pääsiäisaamunasi.

Vuosia sitten oli puolalainen pappi — hänet karkotettiin myöhemmin ja hän on nyt kuollut — joka kertoi minulle erään kokemuksensa.

Eräänä yönä tultiin häntä herättämään — hän oli silloin aivan nuorena pappina Pietarissa — valmistamaan ihmistä kuolemaan. Miehet, jotka olivat tulleet häntä noutamaan, olivat outoa väkeä. He ottivat häneltä valan, ettei hän ilmaisisi mitään siitä mitä hän tulee näkemään ja kuulemaan, ja sitten he sitoivat hänen silmänsä. Ajettiin kauan. Siirryttiin laivaan. Nuori pappi ei tietänyt kuljettiinko tunteja vaiko minuutteja vai kestikö kulkua iäisyyden. Vihdoin astuttiin taasen kovalla, kalskavalla maankamaralla. Jokin rautainen portti vikisi, askeleet kajahtelivat kuin muureja vasten, astuttiin portaita ylös, portaita alas, tuntui myrkytetty ilma. Vihdoin narisivat jotkin raskaat, laiskat ja ruostuneet saranat ja tulvahti vastaan kostea ja homehtunut löyhkä. Kulku vei nyt alaspäin korkeita, jyrkkiä porraspykäliä. Kävi yhä ahtaammaksi hengittää. Ei saattanut uskoa muuta kuin että oltiin matkalla salaiseen hautakellariin. Taasen kiertyi jokin ovi narahtaen saranoillaan, taasen vaihtui ilma ja sen löyhkä, Pysähdyttiin, sytytettiin kai tulta. Side otettiin papin kasvoilta.

Outo, ikään kuin naavainen haamu oli hänen edessään, varjo siitä mitä sanotaan ihmiseksi. Hän oli kuin sammaleen peittämä, saman värinen kuin seinien home. Varmaan hän oli ollut täällä hyvin kauan ja nyt piti hänet aamunkoitossa hirtettämän. Nuori pappi lähestyi hänen sieluansa kuin hengenhädässä, ensimmäisen kerran näki sielunpaimen ihmisen tällaisessa tilassa. Pian oli hän, puolipimeään tottuneena, löytänyt harmaista kasvoista vanhan, jalon sivistyksen merkit, mutta vaikeampaa oli tunkeutua sieluun. Mies oli unohtanut päivien nimet ja oman nimensä, hän anoi viime hetkessä, että nostettaisiin hänen menneisyytensä verhoa, jotta hän löytäisi oman itsensä. Nuori pappi puhui hätääntyneenä ja kalliit minuutit kuluivat. Suljettuna pysyi onnettoman ihmisen elämänkirja ja nuori pappi hikoili tuskassa. Nopeasti vierivät kalliit hetket kohti kukonlaulua.

Mutta oli yksi asia, jonka tämä elävänä haudattu ihminen läpi vuosikymmenten oli säilyttänyt tajunnassaan. Se paloi sammuvana kipunana hänen rinnassaan. Nuori pappi sattui mainitsemaan yhden sanan. Ja viimeisen kerran leimahti kuolemaantuomittu liekkiin ja muisti isänmaansa, kansansa, kärsimyksensä, nimensä, unelmansa, nuoruutensa, muisti auringon ja vihreän maan. Tuo yksi sana oli vapaus. Vapaus oli ollut hänen unelmiensa rakastettu, ilma, jota hän hengitti. Hän oli rakastanut sitä yli kaiken, sen vuoksi oli hän uhmannut vaaroja. Sen vuoksi oli hän kärsinyt, sen vuoksi hänen tuli kuolla. Nuori pappi sai kuulla kauheita asioita. Hän ei niitä kertonut, vala sitoi häntä. Mitäpä hän saattoikaan sanoa tuolle elävänä haudatulle — ehkäpä hän puhui oikeuden voitosta, syiden ja seurausten armollisesta ja leppymättömästä laista, siitä, että kaikki aatteet vaativat uhrinsa. Ehkäpä hänellä oli uskoa vakuuttaa, että vapaus kerran koittaa jokaiselle kansalle, joka puhtaasti ja uljaasti kilvoittelee. En tiedä. Nuori pappi palasi elämään eikä ollut sama kuin hän oli eilen, sillä hän oli saanut katsahtaa inhimillisen kärsimyksen pohjalle. Ja kärsijä — hänestä ei koskaan mitään kuulunut. Hänen omaisensa siellä kotona — hänen vaimonsa — hänen tyttärensä — yllään mustat vaatteet, he vanhenivat ja seisoivat yhä uudestaan ja uudestaan kirkon hämyssä, katsellen ristiinnaulittuun, jonka otsalle orjantappurakruunu oli painanut punaiset haavat... Tai he katselivat hymyilevään neitsyeen ja lapseen hänen polvellaan ja kysyivät: palaako hän...? Koska?

Hän ei palannut koskaan.

Tämä mies oli puolalainen.

Yhteisen kulttuuriaarteen rinnalla mitä Eurooppa säilyttää kalleimpana saavutuksenaan, säilyttää se toista aarretta: kärsimysten aarretta, josta ihmiskunta maksaa syntiensä lunnaita. Molempiin näistä aarteista on Puola suorittanut melkoisen osan. Ja siitä on ihmiskunta aina sille kiitollinen. Vapauden pääsiäisaamu, se on uhrien, se on puhtaiden, palavien ja väkivallalla murtuneiden sydänten juhla, juhla, jota jokainen vielä sykkivä sydän viettää nöyränä, hartaana ja kiitollisena. Ja nyt, kun kärsimysten mitta on Puolan kansalle täysi, nyt odottaa ihmiskunta, että tämä uljas kansa taasen palaa kulttuurityöhönsä.

Te taivaan tuulet, te vapauden lapset, jotka uhmaatte esteitä ja salpoja — poimikaa huuliltamme sydämemme sana, lentäkää maahan missä on »lakeat kesantomaat, vetiset niityt, suoranurkkaiset töllit, tummat poppelit, vihdoin vainioiden aukea, joka päättyy metsien vyöhön, nuo kymmenen peninkulmaa tyhjää, kuten vieras sanoo, mutta joka omalle kansalleen on ainoa, ainoa»... Lentäkää Puolaan te keväiset tuulet, hyväilkää lakeuksia, jotka ovat juoneet niin paljon verta ja joilla kevät nyt koittaa, hyväilkää mökkiä olkikattoineen ja haikaraparia katolla — kiitäkää jokaisen puolalaisen sydämen luo, missä ne sykkinevätkin, lähellä tai kaukana, ja viekää Suomen tervehdys.

SATAKIELTEN MAA

Puhe, pidetty yliopiston juhlasalissa liettualaisten juhlassa 6.4.1917.

Aina muistan sen kesäisen aamun, jolloin ensimmäisen kerran näin Liettuan. Kaksi päivää ja kaksi yötä oli kestänyt kulkua täpötäydessä junassa, kun varhain huomeneltain astuimme asemalaiturille.

Uusi maa oli edessämme. Tammimetsien rinteillä hohti valkeiksi siveltyjä olkikattoisia ihmisasuntoja, pienet puutarhat olivat valkoisinaan kukkivia kirsikkapuita, valkoiset hanhilaumat räpyttelivät lammikoissa asumusten edustalla. Valkoiset, kaksitorniset kirkot kohosivat vihannasta korkealle taivaanrantaa vastaan ja tienristeyksissä oikoivat lahoavat ristit kuin rukoillen käsiään ohikiitäviä kohti. Kaikkialla nukuttiin vielä, vahva kaste välkkyi ruohossa ja puiden lehvillä. Silloin tällöin kantoi vilpoinen ilma muassaan väkevän tuoksun liljoista, poppeleista tai kastanjankukista. Niityllä käveli haikara pitkin punaisin jaloin. Suuri lauma nuoria hevosia — niitä näytti olevan satoja — jotka viidakon suojassa olivat viettäneet yönsä päät riipuksissa ja kylki kyljessä, lähtivät junan tullessa juoksemaan niin että tanner tömisi ja harjat hulmusivat. Sinisessä ilmassa lauloivat leivot. Jotakin ihastuttavan tuoretta ja koskematonta, puoleksi kesytettyä, puoleksi vielä villiä oli tuossa maassa, jonka valkeita asumuksia ympäröivät valkeat kirsikkatarhat ja jonka kunnailla suuret valkoiset kirkot kuin mitkäkin purjehtivat laivat näyttivät kyntävän vihreää metsää, matkalla korkeutta kohden.

Ja ihmiset? Moskovassa olin tutustunut erääseen liettuattareen, joka oli mennyt naimisiin venäläisen kanssa. Hän oli yksinkertainen, sydämellisen hyvä ihminen. Hänen isänsä oli kironnut hänet kun hän meni naimisiin miehen kanssa tästä kansasta, hän eli täydelleen erotettuna syntymämaastaan ja heimostaan, mutta keväisin, kun ainoa puu suurkaupungin pihamaalla hänen ikkunansa alla alkoi saada lehtiä, lauloi hän liettualaisia lauluja ja puheli liettuaa yksikseen. Kerran me olimme olleet eräässä liettualaisessa ylioppilasseurassa. Muistan hämärästi, että oli jokin suuri köyhä huone, jossa nuoret miehet puhelivat joistakin kovin vakavista asioista. Pöydällä oli pulloja kuin näön vuoksi. Viereisessä huoneessa oli naisia ja yritettiin tanssia. Nämä naiset eivät puhuneet samaa kieltä kuin miehet. Yhtäkkiä tultiin sanomaan, että poliisi pyrkii sisään. Silmänräpäyksessä muuttui huone. Tanssi siirtyi molempiin huoneisiin, lasit kilisivät, kallisteltiin pulloja. Teeskennellen humalaisia astuivat nuorukaiset poliisivirkamiehiä vastaan ja kutsuivat heitä joukkoonsa istumaan. He eivät jääneet, katselivat jäykkinä ovella että kaikki oli järjestyksessä ja lähtivät. Mutta tuskin olivat he menneet, kun nuo huolestuneet nuoret päät taasen painuivat vastatusten ja tartuttiin kiinni keskustelun katkenneeseen lankaan. Se koski isänmaata, Liettuaa, jonka kohtalon pimeydessä ei näkynyt valon välkähdystä, jonka tulevaisuutta verhosi läpipääsemätön sumu, jonka kansalta niin sanoakseni hengittäminenkin oli kielletty.

Ja nyt — tuona raikkaana kesäaamuna näin liettualaiset heidän kotonaan, Liettuassa. Oli tultu jollekin suurelle asemalle likelle Vilnoa: toisia ihmisiä olivat nämä kuin ne, jotka eilen häärivät asemilla. Nämä seisoivat hiljaisina, ikään kuin unisina — heissä oli jotakin sanomattoman alakuloista ja vakavaa. Kummallista kuinka he muistuttivatkin suomalaisia. Jos heidän pukunsa olisi ollut toinen, olisi heidät voinut sijoittaa jollekin sydänmaan asemalle Suomeen, noin hiljaa, yksitotisina tuijottamaan junaa, ja he olisivat käyneet täysistä suomalaisista. Historiallisten kohtaloiden yhtäläisyyskö sen teki, vai — historian puute samassa mielessä?

Kun tämän ensimmäisen liettualaisen päiväni ilta alkoi kallistua laskuansa kohti, valaisi se ihmeellisiä tammimetsiä Vilija-joen varrella. Ne eivät olleet raivattuja puistoja, kuten ne varmaan minkä muun suuren kaupungin läheisyydessä hyvänsä olisivat olleet. Vanha paimen kaitsi täällä pientä karjaansa. »Tegul bus pagarbintas...» tervehti hän. Ja saapui joukko maalaisia, miehiä ja naisia, raskaissa, kuumissa pukimissa. Kaikki he tervehtivät sanoilla: »Tegul bus pagarbintas Jesus Kristus...» Ja sitten he alkoivat astua ylös sitä Kalwarya-vuorta, joka kappeleineen aukeni eteen metsästä. Heidän oudolla, uudella kielellä virittämänsä veisuu kajahti puiden alla, polvillaan viipyivät he kappelin edustalla, karjankellot vuoroin etenivät ja likenivät, rusko taivaalla kävi yhä hehkuvammaksi. Vilnon kirkoissa alkoivat soida iltakellot. Yhtäkkiä kajahti ilmaan vihellys niin heleä, niin ikävöitsevä, niin aavisteleva, että se soi kuin koko tämän uuden oudon luonnon sisäisin sävel. Satakielen rinnasta, liettualaisen satakielen rinnasta oli sävel kajahtanut. Mutta Liettuan satakielet ovat maailman parhaita laulajia, koulutettuja Liettuan virtain varsilla, missä suru niin kauan on asunut.

Sellainen oli tämä ensimmäinen päivä Liettuassa — hurmaavan kaunis ja sanomattoman alakuloinen.

Me olimme siis tulleet maahan, missä hallituksen määräyksestä kaikki painattaminen kansan kielellä latinalaisin kirjaimin sitten v. 1836 oli tykkänään kielletty, missä siis ei ollut lupa painattaa ainoaa liettualaista kirjaa, ainoaa lehtistä, ainoaa sanomalehteä, ainoaa sanaa! Nyt kirjoitettiin 1894.

Me tulimme Ploksciaihin Nemunasin, Niemenin varrella, ainoaan liettualaiseen sivistyneeseen kotiin mikä siihen aikaan oli olemassa Liettuassa, Petras ja Zofija Krauciunaksen kotiin. Petras Krauciunas, komea, voimakas ja raikas mies, joka kuin mikäkin veden-jumala keväisin ja syksyisin uiskenteli joessa kilpaa jääkappaleiden kanssa ja jota ystävät eivät turhaan leikillä kutsuneet »Liettuan kuninkaaksi», hän oli ollut liettuankielen opettajana Maryampolin tai Suwalkin kimnaasissa — liettuaahan opetettiin jonkin aikaa vapaaehtoisena aineena —, sitten hän oli siirtynyt kunnantuomariksi Ploksciaihin. Zofija Krauciunas oli ensi kerran ollut naimisissa runoilija Petras Arminaksen kanssa, joka hänkin oli ollut liettuankielen opettajana. Arminasten nuoressa kodissa, minkä läheisimpiin ystäviin Krauciunas kuului, oli nähty unia Liettuan maalle ja kansallisuudelle, siellä oli puhuttu liettuaa ja ryhdytty kirjoittamaan liettuaksi. Alituinen vangitsemisen vaara, loppumattomat rettelöt poliisin kanssa ja oleskelu vankilassa olivat kuitenkin murtaneet Arminaksen terveyden. Hän makasi niinkuin niin moni muu liettualainen ja odotti — poliisin valvonnan alaisena — kuolemaa. Huolimatta lääkärin kiellosta teki hän kuumeisesti työtä viime hetkeen asti. Hän käänsi liettuaksi jotakin suurta runoteosta, en muista mitä. Poliisi piti häntä uskollisesti silmällä ja sen tullen tarkastukselle, kätkettiin käsikirjoitukset nopeasti säilytyspaikkaan seinässä. Kuolinvuoteellaan uskoi Arminas nuoren vaimonsa ystävälleen Krauciunakselle, pyytäen häntä ottamaan hänet elämäntoverikseen. Krauciunas sai Zofija Arminaksesta uskollisen elämäntoverin. Saattaa sanoa, että heidän kotinsa oli sillä hetkellä ainoa tietoisesti liettualainen. Liettualaisia miehiä, miehiä jotka tekivät työtä ja kärsivät kansallisuutensa puolesta, oli siellä täällä, papisto oli liettualaismielinen ja suurissa yliopistoissa, yllään vieraat univormut, kokoontuivat liettualaiset nuorukaiset suurimmassa salaisuudessa keskustelemaan siitä, mitä eivät he voineet kaiken vaaran ja rangaistuksen uhalla vaientaa rinnastaan — mutta sivistyneitä liettualaisia naisia ei ollut. Zofija Krauciunaksen suuria huolia oli muiden muassa se, ettei sivistyksen tielle astuneille nuorille liettualaisille miehille ollut sivistyneitä liettualaisia vaimoja. Sellaisesta tietenkään ei ollut lupa nähdä untakaan, että hän olisi ottanut nuoria maalaistyttöjä kotiinsa ja alkanut pitää heille alkeellisintakaan koulua, siitä olisi seurannut vankityrmä. Zofija-rouva, jonka tarmo, taito ja työkyky miltei joka alalla olivat ihailtavat, opetti suurimmassa salaisuudessa taloustointen ohella palvelustyttöjään kirjoittamaan ja laskemaan — ja vaihtoi heitä, kun he olivat jotakin ehtineet oppia. Hänellä tietenkään ei ollut lupa mielinmäärin seurustella kylän naisten kanssa — viranomaiset seurasivat jokaista hänen liikettään epäilyksellä. Kun hän meni kirkkoon ja seisoi alttarin juurella, oli hän pukenut ylleen liettualaisen esiliinan, jommoisia vain vanha kansa käytti — nuoret vaihtoivat vaihtamistaan pukimiansa vieraaseen rihkamaan. Naiset katselivat häneen, huomasivat kauniit kuviot, joihin aurinko paistoi ja muistivat ehkä, että heillä oli arkussaan kotona tuollainen vanha »zurstas». Kotimatkalla Zofija-rouva, kulkien naisten joukossa, kiitti kaikkea liettualaisesti kaunista mitä näki, kiitti myöskin omaa esiliinaansa, jonka oli saanut ostaa jostakin, ja selitteli, miksi kuviot ja värit olivat niin kauniit. Kun hän tapasi nuoren tytön, joka oli pukenut ylleen paikkakunnan kansannaisen puvun ja koristanut palmikkonsa ruuttaseppeleellä, niin hänen sydämensä riemuitsi ja hän lausui sen myös ääneen. Jopa hän saattoi rakastettavasti hymyillen kutsua vaaralliset viranomaiset tiellä katsomaan jotakin kaunista liettualaista vyötä tai muuta käsityötä. Sen saattoi uskaltaa tehdä sunnuntaimielialan turvissa. Mutta kun illalla kapakoista kaikilla äärillä kylää kuului juopuneiden ilonpito ja kun maanantaina sekä miehiä että naisia makaili maantienojissa, ei uskaltanut käydä heitä oikaisemaan. Tarmokas Zofija-rouva kärsi ääneti kansansa alennuksen. Krauciunasten koti oli köyhä, rouvan lakkaamaton kekseliäisyys ja työteliäisyys piti sen kuitenkin kauniina ja siistinä. Se oli avoin ja yhteinen kaikille liettualaisille, jotka vain tohtivat sinne saapua. Myöskin oli Krauciunasten köyhä kukkaro niinsanoakseni yhteinen kaikille aatteellisille liettualaisille, ja he olivat järjestään köyhät. Krauciunasten kodissa, maalaisessa hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä, kurkullaan viranomaisten rautainen, tukahuttava ja ihmeteltävän valpas käsi, kärsivät isäntäväki ja sen pieni ystäväpiiri koko nukkuvan kansansa ja kansallisuutensa puolesta. Kauhistavassa yössä paloi heidän uskonsa lamppu lepattavalla liekillä, ajoittain he luulivat, että heidän kansallisuutensa jo oli kuollut, että sitä oli mahdoton pelastaa. Tuli hetkiä, jolloin kaikki toivo oli sammunut.

Tästä kaikesta ei ulospäin näkynyt mitään. Arkityöt suoritettiin joka päivä, kyläläisiä tuli ja meni, heille ei ollut lupa puhua muuta kuin arkisimmista asioista, tarpeista, jotka eivät olleet eläimen tarpeita laajemmat. Sanomalehdet, vieraskieliset tietysti, eivät tuoneet mitään, kirjeet eivät sanoneet mitään siitä mikä oli kansalle likeisintä.

Zofija-rouvalla oli pieni puutarha, joka oli kuin kappale maallista paratiisia. Se näytti mitä liettualainen maa saattaa antaa, kun sitä vaalitaan. Liettualaisen laulun koko kasvisto siellä kukoisti. »Zale ruta», vihreä ruutta, oli tietysti kunniasijalla ja »balta leliele», valkea lilja, muodosti kokonaisen metsän tuoksuvia kelloja. Mikään ei vetänyt vertoja ikiviheriöivälle ruutalle, sen Zofija-rouva myöskin sanoi kaikille kansannaisille, jotka hän oli hetkeksi tuonut puutarhaan pitääkseen heille ruutan kautta tuollaisen kielletyn kansallisen silmänräpäysluennon. Illoin, kun helle oli vaimentunut, istuimme penkillä tammen alla. Luonto oli kuin lumottu. Nemoneles juoksi hopeisena uomassaan, utuisina pilvinä kohoilivat pajut ja itkuraidat sen rannoilla, niityllä, joka vasta oli korjattu, kirmailivat ilokseen nuoret hevoslaumat — niitä kasvatettiin myytäviksi Preussin armeijaan — ja vainioilla kauempana virittivät työstä palaavat tytöt ja pojat laulunsa:

Sejau ruta, sejau meta sejau leliele, sejau savo jaunas dienas kaip zale rutele.

Kylvin ruutan, kylvin mintun, kylvin valkoliljan, kylvin nuoret päivyeni niinkuin vihreen ruutan.

Illan henkäys kantoi jostakin jasmiinin tuoksua... Taivas hehkui — satakielet alkoivat vihellellä... Niin tenhoava oli luonto, ettei ihminen jaksanut vastustaa. Hänen rintansa alkoi paasien alla hengittää, hänen unelmansa alkoivat virota eloon, hän uskoi muutaman liitävän iltahetken aikana, että Liettuankin kansalla on tehtävä ja tulevaisuus, että satakielten kansalla täytyy olla oma sävelensä lahjoittaa kansojen kuoroon... Hän tapaili tuota säveltä... Mikä olikaan Liettuan sävel, Liettuan oma itse?