Part 2

Samat ihmiset, jotka pari vuorokautta sitten, yön pimeydessä olivat menneet, palasivat nyt heleällä päivällä. Heidän kasvonsa olivat nääntyneet ja iloiset ja kun heiltä kysyi mitä oli tapahtunut, kertoivat he, että voitto oli saatu, vihollinen lyöty, ja että he nyt palasivat kotiin. He kertoivat myöskin ihmeellisiä asioita rohkeudesta ja neuvokkuudesta ja siitä kuinka ihmiset olivat iloisesti antaneet henkensä. Kun he Alitalolta kysyivät, olisiko tässä likellä asuntoja, joissa voisi levähtää, niin isäntä osoitti Ylitaloa ja lisäsi, että se tosin oli hävitetty ja poltettu. Kotiin palaavat pakolaiset poikkesivat kuitenkin sinne ja Alitalon Janne seurasi heitä kauempaa katsellakseen, miten heidät otettiin vastaan. Hyvin heitä toivotettiin tervetulleiksi, naiset karkasivat tavatessaan toistensa kaulaan, itkivät tai nauroivat. Ja ikään kuin olisi ollut suuret pidot, juostiin aittojen ja luhtien väliä. Ja kokonaisia kuormallisia ihmisiä taloon vain mahtui, vaikka asuinrakennus oli palanut. Taidettiin siinä syöttää ja juottaakin, vaikka sanoivat, että oli ryöstetty talo putipuhtaaksi. Taisi käydä niinkuin raamatun aikaan, että parilla kalalla ruokki neljätuhatta miestä ilman vaimoja ja lapsia. Kummaa se oli.

Alitalo seisoi metsänlaidassa ja katseli. Ei ikinä hän ollut nähnyt mitään näin ihmeellistä.

Taisivat vielä odottaakin jotakin, kun aina juoksivat aitannurkalle tähyilemään. Niinkuin häissä odotetaan sulhassaaton tuloa ja vilkuillaan tielle, niin Ylitalossakin nyt vilkuiltiin. Vai olivatko huomanneet naapurin puiden takana? Häntä halutti kuin haluttikin saada selville mitä veljen talossa oli tekeillä ja hän jäi yhä metsänlaitaan. Kylmäkään ei tullut, kun aurinko paistoi niin kauniisti.

Takaapäin kuului äkkiä hevosen askelia. Mutta sieltä ei nyt tullutkaan suuria ihmiskuormallisia niinkuin äsken, vaan yksinäinen mies, ajaen peitettyä liisterekeä, jonka vieressä hän asteli. Tutulta tuntui jo kauas miehen kävelemisen laatu. No hengissäkö hän olikin — eikö se ollutkin Eerikki?

Janne ei tietänyt piilottautuisiko entistä paremmin vai lähtisikö veljeään vastaan kuulemaan uutisia. Oli se sentään mukavaa, että oli hengissä tuo Eerikki. Mutta nyt kai hän vuorostaan rupeaisi kantamaan vihaa veljelleen, hänelle, Jannelle, ja kukaties toimittaisi nykyiset voittajat polttamaan Alitaloa. Pelko alkoi taasen ahdistaa sydänalaa. Ei, ei tässä auttanut pakoon lähteä, täytyy yksintein käydä puheille ennenkuin pääsevät naisväet yllyttämään vihaan omaa veljeä vastaan.

Eerikki pysähdytti hevosensa, kun näki Jannen.

Ei kantanut mielessään vihaa tuo mies... Hänen kasvonsa paistoivat oudon juhlallisina.

Veljekset kättelivät. Molemmat odottivat, että toinen alkaisi puhua.

— Mitenkäs... sanoi vihdoin vanhempi veli, — mitenkäs sinun partasi on käynyt niinkuin harmaaksi?

— Onko? sanoi nuorempi ja sivalsi partaansa.

— Onkos tukkakin? kysyi Janne uteliaana.

Eerikki vetäisi lakin päästään ja sitaisi tukkaansa, jota hän ei voinut nähdä.

— On, vakuutteli vanhempi veli. — Ihan on harmaa. Sinä olet nyt harmaampi kuin minä ja vanhempi. Missäs ihmeessä sinä olet ollut? Mitäs sinä naurat ja hymyilet? Onkos nyt sellaiseen syytä, kun isänkoti on raunioina?

Oli hetkisen äänettömyys.

— Maa on vapaa, sanoi sitten Eerikki hiljaa.

Janneen eivät hänen sanansa tehneet mitään vaikutusta. Hänen silmänsä ihmettelivät vain nuoremman veljen harmaata partaa, valjenneita hiuksia ja outoa hymyä.

— Tuolla on talosi täynnä väkeä, sanoi Janne. — Viimeisetkin vähät varasi syöttää siellä vaimosi Santra niille. Ja sinä hymyilet vain... En minä tätä ymmärrä.

— Niin, mitäs sinä, sanoi Eerikki ja valmistautui lähtemään. — Hyvästi nyt sitten vain.

Veli pidätteli.

— Älähän nyt mene... Puhutaan nyt... Mitenkäs sinä olet iloinen enkä minä?

— Mistäs minä tiedän... Et ole ostanut iloa, ehkä. Siitä maksetaan kalliit lunnaat.

— Älähän nyt lähde... Mitäs sinä oikein tarkoitat?

— En minä mitään. Sinulla ehkä ei ole osaa tässä ilossa, kun et ole mitään antanut...

— Mitäs sinä sitten olet antanut?

Vanhemman veljen silmälaudat värähtivät ikään kuin katse olisi murtunut.

Nuoremmassa veljessä heräsi aavistus. Kesti hetken ennen kuin vanhempi sai sanat suustaan.

— Mutta mitäs sinä tässä kuljetat — nyt vasta huomaan...

— Poikani siinä ovat... Molemmat kaatuivat taistelussa. Urhoollisia olivat olleet. Sain molemmat kotiin... Mutta hyvästi nyt, tulevat jo tuolla vastaan.

Ylitalon isäntä kokosi ohjakset ja kuorma läksi nousemaan ylös kotipeltojen aukeamaa, jonka päässä törrötti tulipalon jättämät mustat savupiiput. Pitkänä rivinä laskeutui tietä pitkin vastaan naisia, ukkoja ja lapsia. Edellä muita tuli juosten nainen ohuissa kesävaatteissa. Hän oli kaatuneiden poikain äiti.

Alitalon isäntä näki hänen astuvan hankeen, jotta kuorma pääsisi ohitse, Hevonen pysähtyi ja mies ja vaimo tervehtivät toisiaan. Santran käsi meni Eerikin kaulaan.

Kansanjoukko seisoi ääneti pellolla, kädet ristissä. Kiurunlauluun sekaantui heidän pitkä, haikea nyyhkytyksensä.

Enempää ei Alitalon Janne nähnyt. Hänen päänsä retkahti puunkylkeä vasten ja häneltä pääsi toivoton itku.

OSAVELJILLEMME KÄRSIMYKSESSÄ

Puhe Suomen vapaudenjuhlassa Kansallisteatterissa v. 1918.

Näinä päivinä, jolloin maailma syntyy uudestaan ja mekin, Suomen kansa, uudestisyntyneinä, vapaina, kansana kansojen joukossa otamme haltuumme paikkamme auringon alla — näinä päivinä on meidän ajatuksemme viipymistään viipynyt niiden kansojen luona, jotka olivat osaveljiämme kärsimyksissä, ja myöskin heimolaistemme luona, joiden myötätunto on meitä kovina päivinä rohkaissut ja tukenut. Ja uudestisyntymisen juhlasta lentäköön tervehdyksemme heidän luokseen, Jäämeren rannoilta yli Volgan lakeuksien, yli Viron, Latvian, Liettuan, Puolan, Ukrainan maiden aina sinne, missä Unkarin kansa vuodattaa vertansa. Korkeaksi ja hartaaksi virittyköön mielemme, kun vapauden hetkellämme ajattelemme heitä, jotka orjuudessa kärsivät mukanamme.

Läpi pimeiden vuosisatojen, ylös mykän kärsimyksen Golgatan vuorta kulkee vaelluksemme vapauden huippuja kohti. On aikoja, jolloin lyyhistymme maahan ristimme painosta, on aikoja, jolloin nääntynyt Suomi tuskin hengittää. Kun meidän sydänmaidemme pojat, vieraan maan taistelukentällä, vieraan kansan lippujen alla, nostivat silmänsä taivasta kohti ja antoivat viimeisen ajatuksensa liitää siihen korpeen, joka oli ruokkinut heitä pettuleivällä, rakensivat he kärsimyksillään tätä päivää. Kun Suomen pojat parin vuosisadan takana uudenvuodenyönä Norjan tuntureilla ymmärsivät elävältä jäätyvänsä kuoliaaksi ja heidän viimeinen kaipauksensa liiti kotimökkiin, missä hiillos kerran lämmitti heitäkin, rakensivat he tätä päivää. Kun viimeinen kirja oli menetetty ja nimetön mies veisti aapisen puuhun, pakotti hän suunnattomien, alkuperäisten vaistojen voimalla lähemmäksi vapauden päivää. Suomen kansa kärsi niinkuin sairas lapsi kärsii, tietämättä miksi pitää kärsiä, miksi se on tullut tähän maailmaan, tietämättä, että koska kerran on syntynyt, niin on myöskin oikeus elää elävien joukossa. Meidän halpuudestamme ja pienuudestamme oli puhuttu niin paljon, että me lopulta itsekin uskoimme niihin. Me olimme maailman silmissä tuskin syntynyt kansa eikä meillä ollut elämisen edellytystä. Me uskoimme siihen lopulta itsekin. Elämän kaipuu kyti kuitenkin syvällä vaistoissamme eikä ottanut kuollakseen. Elämän kaipuu piti meidät hengissä, elämän kaipuu vei meidät vuosisatojen kärsimysten läpi vapauteen.

Kärsimys on elämäksi ja kirkastukseksi, tai on kärsimys kuolemaksi ja häpeäksi. Edellisessä kärsimyksessä on toivo, sisällys, tarkoitus, jälkimmäinen on toivoton, tarkoitukseton. Toinen on vapaan miehen kärsimys, toinen orjan. Meidän vanhassa kärsimyksessämme oli orjuuden alennus.

Me emme kärsimyksessämme olleet yksin. Koko laaja Itä-Eurooppa huokasi vaivassa ja ahdistuksessa. Me näimme kansallisesti vielä syntymättömien heimojemme siellä tekevän hiljaista kuoloa. Vain kielentutkijalla oli vielä asiaa heidän keskuuteensa, pelastamaan mitä pelastettavissa oli. Me käsitimme, että sadan vuoden perästä on kuolinkamppailu päättynyt ja jäljellä jokin lainasana mahtavassa vieraassa kielessä, jokin hautalöytö museota varten. Ja me kyselimme itseltämme: miten tulemme kestämään, me suomalaiset? Ehkäpä siltä paikalta auringon alla, missä kerran Suomen kansa rakensi ja kärsi, muutaman vuosisadan jälkeen kaivetaan esiin jokin köyhä koru, jokin ruukunsirpale — siinä kaikki mitä on meistä jäljellä... Ja kuinka kauan kestää Viro, ainoa veljemme, jonka halu elää on yhtä palava kuin meidänkin?

Mutta onhan meillä vielä mahtava heimolainen etelässä, kuumemman auringon alla, siellä missä viiniköynnös kukkii, on Unkarin kansa, magyarit, ainoa suomalais-ugrilaisesta heimosta, joka on taistellut itselleen vapauden. Jos suomalainen muualla Euroopassa kulkiessaan on tuntenut suvuttomuutensa ja heimottomuutensa, kansansa orpouden, niin on hän aina Unkarissa tuntenut astuvansa kotoiselle pohjalle. Unkarilaiset ovat aina tunnustaneet meidät, he ovat lämpimästi lähestyneet maatamme ja oppineet tuntemaan sekä kielemme että kansamme. Ja me olemme pyhiinvaeltaneet tuon vapaan sukulaiskansan luo, saaneet siltä pisaran tulta vereemme ja ennen kaikkea saaneet uskoa ja rohkeutta. Ehkä olemme myöskin unkarilaisilta saaneet tärkeän opetuksen, sen, että vapaus, kansojen kallein oikeus, on valloitettava joka päivä uudelleen. Niin, uudelleen joka päivä!... Tämä Unkariko tulee olemaan ainoa heimostamme, joka jää ja joka muistaa Suomen nimen, kun me jo olemme menehtyneet?

Näin me kyselimme itseltämme vanhan pimeän kärsimyksemme päivinä ja loimme katseemme osaveljiin kärsimyksessä: kuinka he kestävät? Ja me näimme, että vieläkin kovemmat raudat voidaan takoa ranteisiin kuin meille oli taottu.

Ylpeä Puola, ritarien kotimaa, kotka kansojen joukossa, Puola, jolla on takanaan vuosisatojen kulttuuri, menneisyys täynnä loistoa — kuinka olikaan Puolan valkea kotka kytketty ja taottu kahleisiin. Mutta Puolahan ei voi menehtyä, sillä on loistava menneisyytensä, mitä ei meillä ole, se on lukuisa kansa, ja sitten on sillä kärsimyksen hetkellä naisensa, joiden uskollisuus tunteissa ja teoissa suojelee sitä kuin paras kilpi... Ja kun me, talonpoikaiskansa, olimme eläytyneet tuon ritarikansan kärsimyksiin sen riippuessa ristin puulla, niin emme enää siinä määrässä tunteneet omaa piinaamme. Meidän tunteemme kokoontui ja me rukoilimme, että kärsimyksen mitta kerran olisi täysi ja että valkea kotka saisi levittää siipensä.

Itse laajan Venäjän kansalaisten joukossa mikä sydänten tuska, mikä vapaudenkaipuu! Venäjän puhtaimmat ja kuumimmat sydämet menehtyivät uhreina tulevia parempia päiviä varten, Venäjän tulisimmat sielut panivat itsensä alttiiksi kaukaisen, ikävöidyn vapauden tähden. Ja näiden sydänten tuska oli sitä suurempi, kun pyövelit, heidän ja muiden, olivat heidän kansaansa, heidän lihaansa ja vertansa.

Ukraina — vanha on Ukrainan vapaudentaistelu. Monta vuosisataa ovat ukrainalaiset, vapaasyntyiset niinkuin heidän arojensa tuulet, etsineet omaa itseään ja pyrkineet omille teilleen. Kerranhan yhtyivät suomalaisten ja ukrainalaisten tiet: silloin, kun ukrainalaiset Mazepansa johdolla ja suomalaiset Kaarle XII armeijassa yhdessä taistelivat Pietari Suurta vastaan. Ukrainalaiset tiesivät jo silloin, minkä vuoksi he taistelivat — vapautensa puolesta, me suomalaiset emme tietäneet. Sekä ukrainalaiset, tuo kymmenen kertaa suurempi kansa kuin me, että me suomalaiset jouduimme häviölle. Ukrainalaiset joutuivat orjuuteen, jossa heiltä tukahdutettiin kaikki kansallinen elämä ja jota orjuutta on kestänyt hamaan tähän päivään asti. Me palasimme Venäjän soista hävitettyyn kotimaahamme ja kuljimme kohti isonvihan kaameita aikoja. Ja nyt, vuosisatojen takana, vapauden päivänä, yhtyvät yhteisessä voitossa suomalaisten ja ukrainalaisten tiet!

Liettua — meidän naapurimme kaksituhatta vuotta sitten, Liettua, jonka historia on niin samanlainen kuin meidän, Liettua, joka ei vuosikymmeniin saanut omalla kielellään lukea eikä kirjoittaa, Liettua, jolta oli kielletty kaikki muu paitsi laulu ja jonka koko kansallinen elämä niin ollen oli kiteytynyt kansanlauluun — Liettua itki laulussa ilmoille kärsimyksensä. Liettua oli vailla menneisyyttä, vailla tulevaisuuden toivoa!

Latvian kansa, kovettunut orjuudessa ja onnettomuudessa, kuinka se etsikään palavassa tuskassa omaa itseään!

Ja Viron kansa, karaistu kärsimysten kovan paineen alla, kuinka se hellittämättä kamppailikaan elämänsä puolesta sitkeästi ottaen ravintonsa kaipuusta, joka alkuperäisenä ja kuumana täytti sen suonet!

Me taistelimme ja kärsimme kukin haarallamme. Emme paljon saaneet tietää toisistamme, emme paljon saaneet tuntea toisiamme. Mutta kun korviimme kantoi viesti, että se tai se joukostamme oli voittanut tai menettänyt, niin oli tuo voitto tai menetys omamme. Ja vaistomaisesti me jokainen tunsimme, että meidän kyyneleemme juoksivat yhteen, suureksi mereksi. Me tunsimme, että yhdistynyt kaipuumme kohosi vapauden Herran eteen ja paini siellä Jaakopin painin hänen kanssaan: en päästä sinua ennenkuin siunaat minut!

Tuli sitten maaliskuu 1917.

Kahleet putosivat.

Oi ihmettä — heimolaisemme, hajallaan siellä täällä, nuo, jotka me olimme luulleet kuoleman omiksi, nostivat päätään ja tervehtivät meitä. Jokin kirjanen heidän kielellään, niin oudosti meidän kielemme kaltaisella, lensi luoksemme kuin öljypuun lehvä yli rannattomien vesien. Elämä oli tulisella hiilellään koskettanut heidän mykkiä huuliaan ja kuolleet olivat heränneet! Kukaties, kukaties tämä suomalais-ugrilainen heimo vielä kerran — kerran lahjoittaa ihmiskunnalle jotakin suurta ja merkittävää, kenties! Ja kansat, jotka olivat kärsineet kanssamme, tulivat ja tervehtivät meitä ja me saimme kerrankin katsoa toisiamme kasvoista kasvoihin. Rautojen sijat olivat vielä käsissämme, me painoimme toistemme merkittyjä käsiä lujasti, niinkuin ikuiseksi liitoksi, ja itkimme.

Ah, te veljet onnettomuudessa, olkaa veljiämme ja ystäviämme myöskin onnen päivinä! Toinen meistä löytää ikävöidyn vapautensa aikaisemmin, toinen hetkistä myöhemmin. Monta on vapauden kukkulaa, yhä ylemmä ja ylemmä käy tie. Mutta joka isoo ja janoo vapautta, sen ei pidä häpeään joutuman. Joka tahtoo elää, se tulee elämään.

Elämme lyhyttä hetkeä taistelujen välissä ja niin sanoakseni seisomme käsitysten, silmä silmää vasten uudessa valkeassa onnessamme. Pian lähdemme kukin haarallemme, paikallemme auringon alla, vanhojen ja samalla niin uusien velvollisuuksiemme ääreen. Me tahdomme koko sydämemme lämmöllä, järkemme palolla ja käsiemme työllä luoda kukin isänmaastamme ihanimman seudun maan päällä, seudun, jommoista ei ole missään muualla ja jota vailla ihmiskunta olisi köyhempi. Me tahdomme kukin luoda kansallemme valoisan kodin.

Meitä odottaa kärsimys ja vaivannäkö — emme kuvittelekaan, että elämä tästä puoleen olisi helppoa tai huoletonta — mutta meidän kärsimyksemme on nyt toinen: vapaan miehen kunniakas kärsimys.

Ja vapautemme, tuo kalliisti lunastettu, se on joka päivä valloitettava uudelleen. Vapauden ääressä ei milloinkaan laskeuduta mukavaan lepoon. Sen ääressä on aina valvottava.

Valvottava ja rukoiltava.

Tässä seisoessamme uuden onnemme ja uuden kärsimyksemme edessä, kajahtaa vastaamme ääni eräästä palavasta ihmisrinnasta, tietäjän ääni, ystävän ääni, Schillerin.

Hänen vanha ritarinsa Wilhelm Tellissä on kuolinhetkellään saanut kuulla kansansa voittaneen tyrannin ja liittymistään liittyvän yhteen. Tehdään luja liitto, kanttoni kanttonin jälkeen, köyhä ja rikas, ritari ja maamies, kaikki kiiruhtavat vapauden lipun alle. Kuolevan kaukokatsein näkee vanhus kansansa eheänä, yhtenä, hän kohottaa siunaavat kätensä ja lausuu viimeisellä voimallaan:

Seid einig... einig... einig... Olkaa yhtä... yhtä... yhtä...

Mutta yli jokaisen kansan, joka yhtyy puolustamaan kalleintansa maan päällä, vapauttaan, ojentuvat Schillerin kuolevan vanhuksen siunaavat kädet. Ja jokaiselle kansalle, joka lähtee seuraamaan vapauden puhdasta vaatetta, kuuluu hänen testamenttinsa:

Olkaa yhtä... yhtä... yhtä... Seid einig... einig... einig...

Se kuuluu meillekin, jotka yhdessä kärsimme orjuuden ja nyt lähdemme vapauden teille. Noissa sanoissa on ohjelma ja päämäärä, niiden täyttyminen on voitonseppel jälkeen taistelujen.

Uudestisyntymisemme juhlasta lentäköön tervehdyksemme osaveljillemme kärsimyksessä, heimolaisillemme, jotka meitä kovina päivinä myötätunnollansa rohkaisivat, Jäämeren rannoilta yli Volgan lakeuksien, yli Viron, Latvian, Liettuan, Puolan, Ukrainan maiden aina sinne, missä Unkari vuodattaa vertansa... Ja vielä kauemmaksi, kaikkialle yli maan piirin, missä ikävöidään vapautta!

VIIMEISET VELJEKSET

Viron-juhlassa Kansallisteatterissa 16.1.1919.

Kerran tapasin kaksi veljestä, jotka olivat tulleet isäinsä kotiin viettämään vanhan äitinsä syntymäpäivää. Iäkäs hän jo oli, kovaa kokenut, uskollisesti raatanut ja kärsivällisesti kestänyt, tämä äitimuori, pitääkseen pystyssä molempien viimeisten poikainsa perintöä. Lapsia oli ollut monta, mutta nämä kaksi vain olivat pysyneet elossa. Varhain he olivat lähteneet maailmalle, kukin haaralleen. Meri oli erottanut heitä kokonaisen mieheniän — meri, ja vielä enemmän: olosuhteet. Nyt oli äidin syntymäpäivä yhtäkkiä johtunut heidän mieleensä siellä kaukana. Heidät oli vallannut tunne, jonka he jo luulivat sammuneen povestaan. Muistot alkoivat nousta valekuolleista. Miesten silmissä kangasti jotakin kaukaista ja samalla hyvin läheistä, jokin polku metsässä, jokin vainio, jokin järven ranta, jolla oli lapsina pulikoitu. He näkivät silmissään jonkin huoneen, jossa tuli loimotti liedellä, jotkut kasvot, jotka painuivat heidän puoleensa täynnä vakavuutta ja rakkautta. He muistivat päivän, jolloin vieraat miehet tulivat ja ottivat vangiksi isän. Äiti seisoi jäykkänä, ikään kuin kivettyneenä. Hänen sanoihinsa vastasivat vieraat pilkkanaurulla. Hän ei enää puhunutkaan, hän vain kokosi tahtoansa. Hänen täytyi pysyä lujana lasten tähden. Mykkänä hän seisoi, kun isän kahleet kalahtelivat kautta kotoisen pihamaan. Hän painoi kätensä lasten huulia vasten, jottei heidän huutonsa ärsyttäisi vieraita miehiä. Sitten alkoivat kovat päivät... Ja kerran vihdoin tuli sana, että isä oli kuollut kärsimyksiinsä. Entistä tukalammaksi kävi nyt kestää kotona. Lapsia läksi. Äiti jäi. Lapsia kuoli, äiti eli. Ja siellä hän on raatanut kaikki nämä vuodet. Onko hän paljonkin muuttunut? Onko hän paljonkin vanhentunut? Ja miten paljon onkaan kotona tapahtunut ja muuttunut?

Veljet sonnustivat itsensä matkalle kukin haarallaan. Ja mitä lähemmäksi lapsuuden seutuja he tulivat, sitä kiivaammin sykki heidän sydämensä. Heimoustunne, joka heissä oli nukkunut heidän vaeltaessaan avaralla maailmalla, paisutti taasen heidän valtimoitaan. Ja kun he vihdoin astuivat yli tutun kynnyksen, olivat he nöyrät kuin vanhukset ja iloiset kuin lapset. Ja he katselivat äitinsä kasvoihin ja tunsivat hänen uskolliset silmänsä. He näkivät vaivannäön vaot hänen otsallaan ja kirkastus paistoi niistä. He näkivät murheen jäljet hymyssä hänen suupielissään ja suuri hyvyys oli heidän kärsineen äitinsä koko olennossa. Ja onni säteili hänen silmistään ikään kuin hän olisi ajatellut: te olette vihdoinkin täällä, lapseni. Tulitte sittenkin, tiesinhän sen.

Ja veljekset ojensivat toisilleen kätensä ja tunsivat valtimonsa voimakkaasti lyövän vastatusten. He kaksi vain olivat jääneet suuresta siskosparvesta. Veljen nimen saattoivat vain he koko avarassa maailmassa omistaa toisilleen. He astuivat yli kotinsa kynnyksen ja katselivat pykäliä pihtipielessä, jotka isä muinoin oli piirtänyt heidän kasvuaan mitatessaan. He katsahtivat toisiaan silmiin ja nyökkäsivät päätään. He tulivat kartanolle ja löysivät polut, joilla he lapsina olivat juosseet. He löysivät myöskin kivet, joihin heidän lapsen jalkansa oli kompastunut. Ja joka paikassa sanoivat he toisilleen: muistatko, tässä... Ja nyökkäsivät päätään ja vaikenivat. Mutta rannalla seisten katselivat he yli sinisen ulapan ja virkkoivat vihdoin: eikö tämä olekin unta? Sillä he olivat siellä vieraalla maalla niin monesti nähneet kuin kangastuksena juuri tämän sinisen kaukaisuuden. Hyvä Jumala, onko tämä totta? Olikin kulunut niin pitkä aika. Heidän hiuksensa olivat jo käyneet harmaiksi.

Näin nämä veljekset, kun he seisoivat nurmettuneen vainion laidalla, kummallakin kädessä pieni kukkanen, jonka he olivat taittaneet heinästä.

— Muistatko...? Näitä kukkia kasvaa vain täällä kotona.

— Se on totta. En ole missään nähnyt niitä.

— Voiko olla mitään kauniimpaa...

—- Ei kauniimpaa eikä armaampaa.

— Mutta eivätkö ne olleet ennen paljon suurempia?

— Olivat, paljon suurempia.

Äiti saattoi sanoa miksi kukkaset todella olivat käyneet pienemmiksi. Kun täällä vieras asusti, niin hän vain imi voiman maasta eikä antanut sille mitään. Täällä nurmettuivat pellot ja kasvoivat umpeen niityt. Kukkasetkin ovat kärsineet. Mutta tämä isien koti on suuri ja kaunis maa. Kun siihen upottaa hikensä ja työnsä, niin siitä tulee onnellinen, valoisa seutu.

Ja äiti lähti saattamaan poikiaan kautta isäin suurten alueiden. Ja pojat ihmettelivät siinä kulkiessaan. Miten moni ihminen saattaakaan täällä saada työtä, löytää elämän onnen ja haudan levon. Pieni kukkanen, jollaisia eivät veljekset olleet tavanneet missään muualla kuin syntymäkotinsa maakamaralla, tuoksui heidän kädessään läähättävällä kaipauksella. Tunsiko se joutuneensa käteen, jolla oli voimaa viedä se loistoon ja väri-iloon? Veljekset hengittivät kukkasen tuoksua ja ymmärsivät sen kaipauksen ikään kuin se olisi lähtenyt heidän omasta sielustaan. He ymmärsivät myöskin, että heidät oli kutsuttu viemään tätä esi-isäin yhteistä kotia kehitykseen, ihmisonneen ja suuruuteen. Heidän asiansa oli saattaa maa kukoistamaan, vainiot aaltoilemaan viljassa, kedon yrtit loistamaan tuoksussa ja kylläisyydessä. Ja kotiseudun kukkanen, maailmassa ainokainen laatuaan, kukkanen joka hengitti ilmoille heidän sielunsa kaipauksen, kukkanen oli kehitettävä täyteen kauneuteensa. Siinä heidän katsellessaan kotoista seutua, joka odotti heidän työtään, tunsivat he voimien kokoontuvan jäntereihinsä. Veri heidän suonissaan virtasi kuin nuoruudessa ja tahtoon palasi teräs. Vihdoin, kun he seisahtuivat kukkulalle ja katselivat yli isäinsä laajan maan, tunsivat he vielä olevansa täysiä miehiä ja vanhempi puhui:

— Ota sinä toinen puoli järveä, minä otan toisen. Raadamme kilpaa, kilvan kasvakoon täällä kukoistus. Onpa hyvä, että edes yhden rajan takana ei ole vieras, vaan veli. Tuemme toisiamme, autamme toisiamme. Iloitsemme toistemme menestyksestä. Yhdessä olemme vahvat. Toisen onni on toisen onni. Me olemme ainoat heimoamme, meidän mukanamme elää tai kuolee isiemme suku.

Jotakin tämän kaltaista on näinä päivinä tapahtunut kahden kansan välillä, Suomen ja Viron. Nämä ainoat eloon jääneet veljeskansat suomalais-ugrilaisten heimon laajasta siskossarjasta ovat pitkien, erillään kuljettujen vuosien perästä ojentaneet toisilleen kättä yli meren ja tunteneet valtimojensa kuumina lyövän vastatusten. Tosin ei veljeksillä jälleennäkemisen hetkellä ole aikaa vaipua muistoihin ja johdattaa mieleen aikoja vuosisatojen takana, jolloin asuttiin yhdessä, yhdessä vieritettiin kaskea, yhdessä laulettiin, yhdessä kisailtiin, yhdessä palveltiin jumalia pyhissä lehdoissa. Kultainen oli vapaus ja väljää tilaa riitti seikkailuille.