Part 8

Boyd Duncan vastasi hänelle nyrkkikielellä ja lujat nyrkit iskettiin kapteeni Dettmar'in oikealle ja vasemmalle poskelle. Kapteeni Dettmar hoippuroi taaksepäin, tointui ja syöksyi nostetulla käsivarrella isäntäänsä vastaan, mutta se vastattiin iskulla silmien väliin. Nyt tokeni hän vetäen kirjoituskoneen ylitsensä kun kaatui lattialle.

"Tämä on täällä luvatonta", sähisi konsuli Lingford. "Minä pyydän, jättäkää tuonlainen sikseen!"

"Maksan korvauksen konttorikaluista", vastasi Duncan ja löi samalla Dettmar'in silmiin ja nenään lujilla nyrkeillään.

Konsuli Lingford sipsutteli ympäri tuossa sekasorrossa kuin muniva kana, sillä hänen konttorikalunsa särkyivät. Kerran tarttui konsuli Duncan'in käsivarteen, mutta tällöin viskattiin hänet huoneen toiselle puolelle ja hengitys näytti olevan tiukalla. Sitten kääntyi hän anomuksella Minnien puoleen.

"Rouva Duncan, olkaa hyvä ja hillitkää miehenne!"

Mutta vaikkakin nainen oli kalpea ja värisi puisti hän päättäväisenä päätään eikä laannut seuraamasta tapahtumain kulkua.

"On kerrassaan häikäilemätöntä", huusi konsuli Lingford ja väisti kahta keskenään painiskelevaa miestä. "Tämä on hallituksen häpäisemistä ... Yhdysvaltain hallituksen. Ja sanon tässä jo etukäteen, ettei tätä jätetä silleen. Olkaa hyvä ja hellittäkää, herra Duncan. Tehän tapatte miehen. Pyydän teitä, vannotan teitä..."

Mutta hän vaikeni, kun korkea vaasi täynnä punaisia ruusuja meni tuhansiksi sirpaleiksi.

Lopulta ei kapteeni Dettmar voinut enää nousta. Hän yritti kohota polvilleen ja käsivarsilleen, mutta vaipui kokoon. Duncan liikutteli jalallaan tuota ähkyvää hylkyä.

"Nyt on hän saanut osansa", sanoi Duncan. "Olen vain antanut hänelle saman kurituksen minkä kapteeni on antanut monelle merimiehelle."

"Ikuinen Herra!" räjähti konsuli Lingford ja tirkisteli kauhuissaan sitä henkilöä minkä oli aamiaisilleen kutsunut.

Duncan naurahti vastahakoisesti, sitten hän hillitsi itsensä.

"Pyydän anteeksi, herra Lingford, pyydän todellisesti anteeksi. Olen peloissani kun tunteeni kuohahtivat ehkä liian paljon."

Konsuli Pingford nielasi ja levitti käsivartensa.

"Liian paljon, herra. Liian paljon", onnistui konsuli saamaan suustaan.

"Boyd", huusi Minnie hiljaa oven aukosta. Hän kääntyi katsellen vaimoaan. "Olet kruunu", sanoi hän.

"Ja nyt, herra Lingford, olen hänestä kuitti", sanoi Duncan. "Kaikki mitä hänestä on jälellä jätän teille ja lain kouraan."

"Tuonko?" kysyi konsuli Lingford kauhuissaan.

"Niin, juuri tuon", vastasi Boyd Duncan ja katseli säälien pahasti survottuja nyrkkejään.

AURINKOTELTAN ALLA.

"Voiko mies -- tarkoitan herrasmies -- sanoa naista haaskaksi?"

Tuo pieni mies viskoi kysymyksensä koko seuralleen nojautuen senjälkeen kansituolinsa selkämykseen ja maisteli limonaadistaan. Hänen ilmeensä kuvasti samalla kertaa jonkinlaista varmuustuntoa ja odotettua taisteluhalua. Kukaan ei vastannut. Kaikki olivat tottuneet tuohon pieneen mieheen ja hänen äkillisiin mielenpurkauksiinsa ja pikaisuuteensa.

"Toistan sen olleen minun läsnäollessani, kun hän kutsui muuatta teille vierasta naista haaskaksi. Hän ei sanonut heitukka. Hän sanoi kerrassaan paksunlaisesti haaska. Ja minun mielestäni ei mikään mies joka todellakin on sitä, saa käyttää naisesta senlaista sanontatapaa."

Tohtori Dawson imi välinpitämättömänä mustaa piippuaan. Matthews istui käsivarret nostettujen polviensa ympärillä ja oli vaipunut tarkastamaan laivan ympärillä kiertävää lintua. Sweet joi whiskysekotelmansa pälyellen jotakin laivapoikaa.

"Kysyn teiltä, herra Treloar, voiko naista kutsua haaskaksi?"

Treloar sattui istumaan hänen vieressään, säpsähti saadessaan tuonlaista odottamatonta hyökkäystä ja ihmetteli minkä aiheen hän milloinkaan oli antanut tuolle pienelle miehelle kysellä, jos hän saattaa nimittää naista haaskaksi.

"Minä puolestani olisin sanonut", aloitti hän epäröiden vastauksensa, "että sellainen riippuisi - hm -- riippuisi -- hm -- naisesta itsestään."

Pieni mies vallan hämmästyi.

"Tarkoitatte...?" sanoi hän sammaltaen.

"Nähneeni naisolentoja mitkä ovat haaskoja -- niin vieläpä kauheimpiakin."

Syntyi pitkä ja rasittava äänettömyys. Tuota pientä miestä näytti kerrassaan hämmästyttävän vastauksen raakuus. Hänen ilmeensä oli surullinen todistaen suurta suuttumusta.

"Te olette puhuneet epähienoa puhetapaa käyttävästä miehestä ja tehneet hänestä klassikon", sanoi Treloar kylmän tyyneellä äänellään. "Rupean kertomaan teille eräästä naisesta -- pyydän anteeksi, eräästä neitosesta ja kun olen lopettanut pyydän teitä sanomaan, minkälainen hän mielestänne on. Kutsun hänet neiti Caruthers'in nimellä, etupäässä siitä syystä ettei se ole hänen oikea nimensä. Oltiin eräässä postihöyrylaivassa ja sattui tuo tapaus jo monta vuotta sitten.

"Neiti Caruthers oli ihastuttava. Ei, tuo ei ole oikea sana. Hän loi suloa ympärilleen esiintymisellään. Hän oli nuori neitonen ja paitsi sitä nainen. Hänen isänsä oli muuan korkea virkamies jonka nimi olisi teille kaikille tunnettu jos sen sanoisin. Neitonen oli nyt äitinsä ja kahden kamaripalvelijattarensa kera matkalla etsimässä tuota vanhaa herraa jostakin idästäpäin.

"Hän -- anteeksi kun sanon sen vielä kerran -- oli ihastuttava. Se on ainoa sopiva sanonta. Ei löytynyt senlaista mitä hän ei olisi tehnyt paremmin kun mikään muu nainen tai mies konsanaan. Laulaa, soittaa -- voi! Uida! Hän olisi voinut luoda itsellensä nimen ja kokonaisen omaisuuden järjestämällä julkisia näytäntöjä. Hän oli yksi niitä harvoja naisia jotka taitavat syrjäyttää kaiken itsensä koristamisen ja täten tulla vielä suloisemmaksi vaikkapa vain yksinkertaisimmassa uimapuvussaan.

"Mutta vielä puhuaksemme uinnista. Ruumiillisesti katsoen oli hän täysin kypsä nainen -- tiedätte mitä tarkoitan: ei minkäänlaisia voimaihmisen lihaksia, vaan selvät piirteet ja hienon joustava ruumiinrakenne. Sitäpaitsi oli hän voimakas. Ja kuinka hän saattoi senlainen olla, se oli luonnon ihmetyö. Ajatelkaahan ihanteellista naiskäsivartta: kuinka somasti se kapenee olasta alas pieneen kyynärpäähän ja kuinka se sitten paisuu pehmeänä ja kiinteänä. Sitten tulee kapeahko, suloisesti pyöristynyt ranne. Tämänlaiset olivat hänen käsivartensa. Ja kuitenkin kun näki hänen uivan englantilaiseen tapaan sivullaan nopealla vauhdilla oli se kertakaikkiaan suurenmoista! Olen tutkinut anatomiaa ja atletiikkaa ja muuta senlaista ja että juuri hän taisi tuon kaiken oli salaisuus.

"Kaksi minuuttia taisi hän olla vedenpinnan alla. Katsoin kelloa. Päivällä ei kukaan Dennitson'ia lukuunottamatta pystynyt keräämään niin monta rahaa kuin hän yhdellä ainoalla sukelluksella. Välikannen etuosalla oli suuri purjekangassäiliö, jossa oli kuusi jalkaa vettä. Siihen oli meillä tapana viskata pikkurahoja. Olen nähnyt hänen yläkannelta sukeltavan siihen -- itseasiassa ei mikään pikkuasia -- kuuden jalan syvään säiliöön ja tuovan sen pohjasta ei vähemmän kuin neljäkymmentäseitsemän rahaa hajalla siellä täällä koko pohjalla. Muuan nuori englantilainen, juuri tuo Dennitson, ei onnistunut voittamaan neitosta vaikkakin usein asetti päämääräkseen lyödä tuo ennätys.

"Tosiaankin oli hän merenneito. Mutta hän oli myöskin maaneito, hevostyttö -- niin, hän osasi kaikkea. Kun häntä ympäröi puolentusinaa haltioitunutta ihailijaa taisi hän heistä välittämättä antaa sukkeluuksien kimmeltävän sadekuuron tulla heidän ylitsensä. Tällöin saattoi vieras uskoa ettei hän kelpaa mihinkään muuhun koko maailmassa. Senlaisina hetkinä pakottauduin ajattelemaan hänen seitsemänviidettä rahaansa uimasäiliön pohjalla. Niin, senlainen hän oli, tuo ihme naisten parissa joka taisi tehdä kaikki hyvin.

"Hän sähköitti jokaiselle läheisyydessään olevalle mieshenkilölle. Hän sai minutkin -- en häpeä sitä tunnustaa -- hän sai minutkin toisten mukana liittymään tuohon pitkään ihailijariviinsä. Nuoret poikaklopit ja harmaaturkkiset vanhukset joilla luulisi olevan enemmän järkeä -- oi, ne tulivat kaikki esiin ryömimään hänen hameittensa ympäri naukuillen ja heilutellen häntäänsä hänen vain viheltäissä. Kaikki he olivat samassa synnissä siinneet. Ensiksi tuo rusoposkinen, yhdeksäntoistavuotias keruubi Ardmore matkalla kirjoitustehtäviinsä johonkin ulkomaiseen lähetystöön ja viimeksi kapteeni Bentley, jo harmahtunut ja myrskyn pieksemä ja luultavasti vailla tunteita kuin kiinalainen epäjumalankuva. Oli siinä keski-ikäinenkin herra, Perkins luulen nimen olleen. Hän oli kokonaan unohtanut, että hänen vaimonsakin oli mukana laivassa kunnes miss Caruthers antoi hänelle läksytyksen lähettäen hänet sen luo, joka miestä vallitsi.

"Miehet olivat hänen käsissään pelkkää vahaa. Hän joko sulatti heitä tai muovaili heitä uudelleen tai poltti heidät tuhaksi aina oman mielensä mukaisesti. Hänellä ei ollut passaripoikaa miten ylhäinen ja saavuttamaton olikaan; tuo poika olisi hänen mielikseen voinut kaataa lautasellisen soppaa itse kapteenin yli. Kaikki olette nähneet senlaatuisia naisia -- jonkunlaisia maailmanmestareita miellyttämistaidossa. Sydämien murtamistaidossa oli hän saavuttamaton. Hän oli piiska, sauma, liekki ja sähkökipinä. Uskokaa minua, toisinaan hän kauneudellaan ja taikavoimallaan ampui tahtonsa salamia uhriinsa, joka tällöin muuttui tutisevaksi idiootiksi.

"Ja mitä nyt hänestä kerron ette saa unohtaa: hän oli ylpeä nainen -- rodun, suvun, sukupuolen ja vallan ylpeys. Sitä oli hänessä rajattomasti, tuota omituista, rajatonta ja peloittavaa ylpeyttä.

"Hän ohjasi laivan, hän ohjasi matkan, hän ohjasi kaikkea ja hän ohjasi Dennitson'in. Vähemmänkin tarkkanäköinen huomasi hänen ottaneen koko koplan johdon käsiinsä. Ei ollut epäilystä siitä, etteikö tuo nainen olisi rakastanut tuota miestä ja tunne häntä kohtaan kasvoi yhä. Varmasti voin vakuuttaa hänen katsoneen Dennitson'ia suotuisimmin silmin kun ketään miestä konsanaan. Me palvoimme häntä jatkuvasti ja kuljimme alati odottaen, että hän viheltäisi meitäkin vaikkakin tiesimme Dennitson'in etumatkan melko suuremmaksi. Miten tässä lopultakin olisi käynyt sitä emme milloinkaan saaneet tietää, sillä me saavuimme Colombo'on ja silloin tapahtui jotakin muuta.

"Te tunnette Colombo'n ja miten alkuasukkaitten poikanaskalit siellä sukeltavat rahojen perään lahdelmassa kun haikalat ikään. He uskaltavat luonnollisesti vain matalikkohaikalojen parveen. On miltei kauheata miten he tuntevat haikalat ja pystyvät sanomaan milloin tulee oikea ihmissyöjä -- esimerkiksi tiikerihaikala taikka Austraalian vesistöiltä eksynyt harmaa haikala. Jos senlaatuinen haikala näyttäytyy on joka nallikka ylhäällä vedestä juosten tiehensä.

"Oltiin aamiaisen jälkeen kannella ja neiti Caruthers piti tavanmukaisen hoviväkensä aurinkoteltan alla. Vanha kapteeni Bentley oli vastikään vihelletty hänen luokseen ja oli kapteeni myöntynyt senlaiseen jota ei kenellekään ollut varhemmin tai myöhemmin tehnyt -- nimittäin että poikaviikarit saisivat tulla laivan kävelykannelle. Neiti Caruthers oli nähkääs uimari hänkin ja hän oli asiaan innostunut. Hän keräsi kaikki meidän pikkurahamme ja viskasi itse ne mereen yksi ja useampia kerrallaan. Sitäpaitsi määräsi hän kilpailun ehdot, antoi epäonnistuneelle läksytyksensä ja ylimääräiset palkinnot kelpo voittajille. Sanalla sanoen hoiteli hän koko esityksen.

"Erikoisesti tarkkasi hän heidän hyppyjään. Tiedättehän sen, että kun hyppää jaloillensa korkealta on sangen vaikea pitää ruumis kohtisuorana kun se halkaisee ilman. Miehisen ruumiin painopiste on korkealla ja niinollen on sillä taipumus kääntyä. Mutta pikku rakkarivekaratpa käyttivät menettelytapaa mikä oli hänelle uutuus, niinkuin hän suvaitsi sanoa ja jota hänkin halusi oppia. Ne nimittäin hyppäsivät hänen yläpuolella olevilta silloilta, halkasivat ilman kasvot ja olkapäät eteenpäin taivutettuina ja katse suunnattuna veteen. Vasta viimeisessä silmänräpäyksessä ojentautuivat he äkkipikaa tullen veteen aivan kohtisuorina.

"Kaikki onnistui erittäin hyvin. Heidän sukelluksensa ei kylläkään ollut niin erikoisen merkillinen. Oli siinä joukossa kuitenkin yksi, joka tuli huomatuksi sukelluksessa kuten muissakin urheilulajeissa. Joku valkearotuinen mies oli kaiketi häntä tuohon opettanut, sillä hän teki oikean joutsensukelluksen kauniimmin kuin koskaan olen nähnyt kenenkään sen suorittavan. Tiedättehän kun päällään syöksee veteen suurelta korkeudelta on taikana kohdata vettä juuri oikeassa asennossa. Jos joku sattuu epäonnistumaan merkitsee senlainen tapaturma taittunutta selkää ja niinollen vauriota elämän iäksi. On se myöskin tuottanut kuoleman useille yrittelijöille. Mutta tuo poika taisi sen suorittaa -- seitsemänkymmenen jalan korkeudelta hän selvisi hypätessään ylhäältä mastosta. Kädet oli rinnan päällä ja pää taka-asennossa. Hän purjehti miltei linnun tapaan, ylös ja ulos, ulos ja alas ruumis vaakasuorana ilmassa. Jos se vaakasuorana olisi pudonnut mereenkin olisi ruumis haljennut kuin silli. Mutta juuri silmänräpäys ennen veteentuloa taipui pää eteenpäin, käsivarret kietoutuvat kaareen pään ympäri ja ruumis taipuu sulavasti tullen veteen oikeassa asennossa.

"Tuon hypyn teki poika uudelleen ja yhä uudelleen meidän kaikkien ja erittäin neiti Caruthers'in mieleksi. Hän ei ollut minuuttiakaan yli kahden- tai kolmentoista vuoden, mutta kuitenkin oli hän etevin koko parvesta. Hän oli poikien suosikki ja heidän johtajansa. Oli joukossa vanhempiakin mutta kuitenkin tunnustivat he hänet johtajakseen. Hän oli kaunis tuo poika, joustava kun nuori hengittävä pronssijumala silmien väli pitkä, älykäs ja terhakka -- saippuakupla, auringon välke ja ihana elonpilke. Olette nähneet senlaisia ihmeellisen suloisia olentoja -- eläimiä tai mitä tahansa, leopardin, hevosen -- väsymättömiä, raastavia, liian vilkkaita ollakseen rauhassa; niillä on silkinpehmeät lihakset; pieninkin liike todistaa jumalallista syntyperää, vapautunutta ja kaiken yllä elävän valon kiille ja hohto. Pojalla oli sitä kaikkea. Miltei säteilevää elämää tulvi hänestä. Hänen ihonsa loisteli sitä. Hänen silmissään se loimusi. Saatan vannoa, että hänen läheisyydessään tunsin kipunan tuoksun. Häntä nähdessä sai ozon'in hajun nenäänsä -- niin raikas ja nuori oli hän, terveyttä uhkuva ja villin luonnollinen.

"Senlainen oli poika. Ja hän hälyytti leikin vielä kestäessä. Pojat syöksyivät kääntösillan luo, uiden niin nopeasti kuin suinkin pääsivät, kaikki sekaisin, polkaisten ja räiskien vedessä, säikähtänein ilmein, suorastaan lensivät vedestä rajusti loiskien ja hypäten, tarttuivat kiinni mihin taisivat auttaen toisiaan merestä ja vihdoinkin seisoivat kaikki kääntösillalla ja tirkistivät veteen.

"Mitä on tekeillä?" kysyi miss Caruthers.

"Luultavasti on se haikala", vastasi kapteeni Bentley. "Onni suosi poikia ettei se saanut jonkun heistä hampaittensa väliin."

"Pelkäävätkö ne haikaloja?" kysyi neitonen.

"Pelkäättekö te?"

Hän värähti, katsahti kaidepuun yli veteen tehden suullaan eleen.

"Vaikkapa saisin koko maailman ja paljon lisää en uskaltaisi lähteä mereen jossa saattaa olla haikaloja", sanoi hän uudelleen värähtäen. "Ne ovat sietämättömät! Sietämättömät!"

Pojat tulivat ylös komentosillalle, nojautuivat kaidepuuhun ja ylistivät neitiä Caruthers'ia, joka oli heittänyt heille mereen niin suuren aarteen. Kun esitys oli loppunut, antoi kapteeni Bentley niille viittauksen poislähtöön. Mutta neiti Caruthers esti häntä siitä.

"Vielä silmänräpäys, kapteeni. Olen aina kuullut sanottavan, etteivät alkuasukkaat haikaloja pelkää."

"Hän viittasi luokseen joutsensukeltajan puhuen merkkikielellä että hän sukeltaisi uudelleen. Hän niinkuin koko poikalauma ravisti päätään ja naurahti kuin hyvällekin pilalle.

"Hai", sanoi poika osoittaen merta.

"Ei", sanoi hän. "Ei siellä ole mitään haikalaa."

"Mutta poika nyökkäsi tarmokkaasti päätään ja toiset pojat hänen takanaan tekivät samoin.

"Ei, ei, ei", virkahti nainen. Ja sitten kääntyi hän meidän puoleemme: "Kuka lainaa minulle puolisen kruunua ja englantilaisen kultarahan.

"Silmänräpäyksissä ojensi puolitusinaa miestä kruunuja ja kultarahoja ja hän otti rahat nuoren Ardmoren kädestä.

"Hän näytti puolikruunun pojille. Mutta ei tullut minkäänlaista hyökkäystä kaidepuulle. Pojat vain seisoskelivat siinä virnistellen. Hän tarjosi rahan vuorotellen kullekin erikseen, mutta kaikki tekivät saman tempun: ravistelivat päätään ja irvistelivät. Silloinpa viskasi hän puolikruununsa mereen. Halukkain ja samalla valittavin silmäyksin katsoivat he sen synnyttämän hopeaviirun ilmassa, mutta kukaan ei liikkunut paikaltaan.

"Älkää viskatko sitä kultarahaa", sanoi Dennitson hänelle puoliääneen.

"Siihen hän ei kiinnittänyt huomiotaan, vaan piti kultarahan joutsensukeltajan silmien edessä.

"Olkaa viskaamatta", sanoi kapteeni Bentleykin. "Minäpä en viskaisi sairasta kissaakaan mereen, kun haikala on lähistöllä."

"Mutta neiti Caruthers naurahti ollen itsepäisenä päätöksessään ja jatkoi pojan kiihoitusta.

"Älkää kiusatko häntä", pyyteli Dennitson. "Se on hänelle kokonainen omaisuus ja ehkäpä hän hypähtää..."

"Ettekö _te_ tuota tekisi?" sanoi hän nopeasti. "Jospa heitän sen?" Viimeisen lauseen sanoi hän sävykkäämmin.

"Dennitson ravisti päätään.

"Tehän olette kallis", sanoi neiti Caruthers. "Monestako kultarahasta te hyppäätte?"

"Ei ole niinpaljon lyötyä rahaa mikä houkuttelisi minua mereen", vastasi Dennitson.

"Minun tähteni", sanoi nainen mahdollisimman pehmeästi.

"Pelastaakseni henkenne -- kyllä. Mutta muuten ei."

"Hän kääntyi uudelleen pojan puoleen. Taaskin piti hän rahan näkyvissä ja vallan sokaisi pojan sen korkealla arvolla. Sitten oli neiti Caruthers heittävinään tuon rahan ja vastahakoisesti teki poika puoliliikkeen vasten kaidepuuta, mutta toveriensa varoittavat huudot estivät tuon liikkeen. Niitten äänet ilmaisivat sitäpaitsi vihaakin.

"Tiedän tämän olevan pelkkää leikkiä", sanoi Dennitson. "Menkää niin pitkälle kuin itse tahdotte, mutta älkää Jumalan tähden viskatko...!"

"Jos nyt naisen omituinen erikoistunne vaikutti tai epäilikö hän että poika suostuisi houkutteluihin, on mahdotonta tietää. Meille kaikille tuli se kuitenkin yllätyksenä. Aurinkoteltan varjosta lensi kultaraha auringonpaisteeseen lähestyen vettä kimmeltävässä kaaressa. Kenenkään ennättämättä estää tuota joutsensukeltajaa oli hän kaidepuun takana ja lensi sulavasti rahan perään. Molemmat olivat yhtäaikaa ilmassa. Tuo oli kaunis näkemys. Kultaraha halkaisi vedenpinnan ja samaan pisteeseen ja miltei samalla kertaa putosi poikakin melkein ilman pienintäkään vedenloisketta.

"Vilkkaampia katsojia kuin me olivat nuo kannella seisoskelevat mustaihoiset pojat ja ne päästivät surkean hätähuudon. Kaikki seisoimme kaidepuun luona. Älkää minulle sanoko että haikalan välttämättä tarvitsee kääntyä selälleen. Sitä ei tämä kuitenkaan tehnyt. Kirkkaassa vedessä näimme ylhäiseltä paikaltamme kaiken. Haikala oli suuri peto, se kun yhden kerran haukahti oli poika kahtia.

"Joukossamme kuului vastenmielinen mutina en tiedä keneltä, ehkäpä juuri minulta. Ja sitten vallitsi syvä hiljaisuus. Neiti Caruthers oli ensimäinen kun jotakin puhui. Hän oli kuolonkalpea.

"Minä ... minä en voinut koskaan uskoa..." sanoi hän ja päästi lyhyen naurun.

"Hän käytti koko ylpeytensä pysyäkseen tasapainossa. Avuttomana kääntyä hän ensin Dennitsonin puoleen ja sitten kaikkien toisten puoleen vuorotellen. Hänen silmänsä kuvastivat kauhua ja huulet värisivät. Me pysyimme epäkohteliaina -- nyt sen ymmärrän kun ajattelen menneitä aikoja. Mutta emme tehneet mitään.

"Mr Dennitson", hän sanoi, "Tom, ettekö tahdo olla ystävällinen ja auttaa minua alas?"

"Mutta mr Dennitson ei muuttanut suuntaa katseessaan, joka oli mustin kaikista mikäli olen miehen katseita nähnyt. Eikä hän edes räpäyttänyt silmiään. Kotelostaan otti hän savukkeen, minkä sytytti. Kapteeni Bentley karisti epämiellyttävästi kurkkuaan ja sylkäisi yli kaidepuun. Siinä kaikki... ja sitten hiljaisuus.

"Neiti Caruthers kääntyi mennen kiintein askelin pitkin kantta. Kahdenkymmenen askeleen jälkeen hän horjahti kädellään nojaten seinää vasten pystyssä pysyäkseen. Ja sitten läksi hän edelleen kulkemaan, nojautuen uudelleen hytin seinämään kulkien hyvin hitaasti."

Treloar vaikeni. Hän käänsi päänsä suunnaten tuohon pieneen mieheen kysyvän ja kylmän kalsean katseen.

"No", sanoi hän lopulta. "Luokitelkaapa hänet."

Pienikokoisen miehen kurkkuun takertui jotain epämieluista; hän yritti nielaista.

"Ei minulla ole mitään sanottavaa", vastasi hän. "Ei kerrassaan mitään sanottavaa."

IHMISEN TAPPAMINEN.

Vaikkakin tummat yölamput paloivat, liikkui hän kuitenkin esteettä suurissa huoneissa ja avaroissa halleissa turhaan etsien tuota vain puoleksi luettua runokokoelmaa minkä hän oli unohtanut ja vasta nyt sen muisti. Kun hän väänsi sähkövalon salonkiin seisoi hän siinä puettuna laahustavaan, ruusunpuneiseen yötakkiin kaula ja olkapäät kiedottuina pitsiseen vaippaan. Hänellä oli vielä sormukset sormissaan eikä hänen paksu, vaalea tukkansa ollut alaspäästetty. Hänen kauneutensa oli ihana ja sulava, hän omasi kapeat, soikeat kasvot, punaiset huulet, poskilla heikko punerrus ja sinervät kameleonttisilmät. Ne saattoivat hänen tunteensa mukaisesti tulla suuriksi ja lapsellisen viattomiksi, koviksi ja harmaiksi ja hohtavan kylmiksi taikka liekehtiä milloin kuuma omanarvon tunne ja ylimielisyys ilmeni.

Hän sammutti valon kulkien hallin halki aamiaishuoneeseen. Tullessaan sisään siihen pysähtyi hän kuunnellen. Etäältä kuului ei juuri mikään kovempi kolina, mutta kuitenkin tuntui kuin olisi jotain liikkunut. Hän olisi vaikkapa saattanut vannoa ettei hän mitään kuullut, mutta kuitenkin oli jotain muuttunutta tuossa huoneessa. Yön hiljaisuus oli häiriintynyt. Hän suuresti ihmetteli kuka palvelijoista vielä valvoi. Ei ainakaan pikentti, sillä hän oli tunnettu varhaisesta levollemenostaan, paitsi erikoistapauksissa. Eikä se saattanut olla kamarineitsytkään, hän kun siksi illaksi oli saanut vapautta.

Hän jatkoi ruokasaliin; ovi sinne oli sulettuna. Ollen epätietoisena siitä, miksi hän sen avaisi meni hän kuitenkin sinne; ehkäpä hän sisimmässään tunsi tuon häiritsevän olion, mikä se nyt saattoikaan olla, olevan tuolla sisällä. Huone oli pimeä ja hän haparoi eteenpäin virrankatkaisijan luokse vääntäen nappulat. Kun valonvirta sitten syttyi astui hän taaksepäin päästäen huudon. Se oli kuitenkin vain "oo" sangen tukahdettuna.

Häntä vastapäätä virrankatkaisijan vieressä seisoi muuan mies seinään painautuneena. Kädessään piti mies revolveria millä tähtäsi tulijaa vastaan. Tuon odottamattoman näyn herättämä kauhu oli siihen määrin vaikuttanut naiseen, että hän vain huomasi pistoolin mustaksi ja suunnattoman pitkäpiippuiseksi. Hän tiesi sen Koltrevolveriksi. Mies oli puolipitkä, huonosti vaatetettu, ruskeasilmäinen ja auringonpaisteen mustaama. Hän tuntui kovin kylmäveriseltä. Revolveri ei miehen kädessä vapissut ja se oli suunnattuna naisen keskiruumista kohtaan. Käsivarsi ei myöskään ollut ojennettuna, vaan oli se lanteiden kohdalla mihin käsivarsi nojautui.

"Oo", sanoi nainen. "Anteeksi, te säikähditte minua. Mitä te tahdotte?"

"Kernaimmin olisin tahtonut päästä ulos", vastasi mies ja huulilla liikkui lystillinen vivahdus. "Olen luullakseni eksynyt tässä suuressa huoneustoryhmässä. Ja jos tahdotte olla ystävällinen ja auttaa minua pois täältä en tule toimimaan mitään teille vastenmielistä. Luikkisin vaan tieheni."

"Mutta mitä varten olette täällä?" kysyi nainen. Hänen äänessään oli määrätty sävy kun tottuneella käskijällä konsanaan.

"Varastan, miss, suoraan sanoen. Minä olen puikkinut tänne katsomaan mitä täältä voisin anastaa. Luulin teidän olevan poissa kotoa, koskapa näin teidän automobiilissä lähtevän yhdessä miehenne kera. Mutta se oli kai pappanne ja te olette miss Setliffe."

Mrs Setliffe arvosteli edullisesti tuon yksinkertaisen kohteliaisuuden minkä hänen erehdyksensä aiheutti ja päätti ettei sano totuutta.

"Kuinka tiedätte minun olevan miss Setliffe?" kysyi talon rouva.

"Tämähän on ukko Setliffen talo, vain kuinka?"

Nainen nyökkäsi päätään.

"En tiennyt teillä olevan tyttären, mutta arvelen että te sitä olette. Ja jos ei se tuota teille suurta vaivaa olisin kiitollinen jos minulle neuvoisitte ulospääsytien."