Part 2

Hänen nykyisessä tunteessaan Maslovaa kohtaan oli jotain semmoista, mitä hän ei koskaan ennen ollut kokenut. Siinä ei ollut mitään jäljellä entisestä runollisesta viehätyksestä, ja vielä vähemmän siinä oli tuota aistillista rakastumista, jota hän oli sitten kokenut, ei edes sitä täytetyn velvollisuuden tuntoa ja siitä johtuvaa oman itsensä ihailemista, jonka nimessä hän oli oikeudenkäynnin jälkeen päättänyt mennä hänen kanssaan naimisiin. Nykyinen tunne ei ollut muuta kuin se sama säälin ja hellyyden tunne, jota Nehljudof oli tuntenut tavatessaan Katjushaa ensi kerran vankilassa, ja joka oli kasvanut hänen käytyään lasaretissa, jolloin hän voitti inhonsa ja antoi Katjushalle anteeksi tuon jutun välskärin kanssa, joka juttu sittemmin kuitenkin oli osoittautunut vääräksi; tunne oli sama, mutta siinä oli kuitenkin se eroitus, että silloin se oli hetkellistä laatua, jota vastoin se nyt oli tullut pysyväiseksi. Mitä ikinä Nehljudof nyt ajattelikin, mitä ikinä hän teki, hänen yleinen mielialansa oli tuo säälin ja hellyyden tunne Katjushaa kohtaan, eikä ainoastaan Katjushaa, vaan kaikkia ihmisiä kohtaan.

Tämä tunne ikäänkuin avasi Nehljudofin sielussa sen rakkauden sulut, joka ei ennen ollut löytänyt ulospääsyä, mutta nyt suuntautui kaikkiin ihmisiin, joita hän tapasi.

Koko matkan aikana Nehljudof tunsi olevansa siinä ylevässä mielentilassa, joka teki hänet ehdottomastikin huomaavaiseksi ja osanottavaksi kaikkia ihmisiä kohtaan, alkaen kyytimiehestä ja vartiosotamiehestä vankilapäällikköön ja kuvernööriin saakka, joille hänellä oli asiaa.

Tähän aikaan, Maslovan siirtymisen vuoksi valtiollisten joukkoon, Nehljudof tutustui monien valtiollisten kanssa, ensin Jekaterinburgissa, missä heillä oli hyvin suuri vapaus, niin että he saivat olla kaikki yhdessä, suuressa huoneessa, ja sitten matkalla niiden viiden miehen ja neljän naisen kanssa, joiden joukkoon Maslova oli joutunut. Tultuaan tekemisiin Siperiaan tuomittujen valtiollisten kanssa muuttui Nehljudofin käsitys heistä kokonaan.

Heitä kohdeltiin niinkuin sodassa kohdellaan vihollisia, ja he luonnollisesti käyttivät samoja keinoja kuin mitä heitä vastaan käytettiin. Ja niinkuin sotilashenkilöt elävät aina yleisen mielipiteen ilmakehässä, joka peittää heidän tekojensa rikoksellisuuden jopa julistaa ne päinvastoin urotöiksi,--niin vallankumouksellisiakin ympäröitsi aina heidän toveripiirinsä yleinen mielipide, jonka valossa heidän vapauden ja hengen kadottamisen uhalla tekemänsä julmat teot eivät näyttäneet heistä pahoilta, vaan jalomielisiltä. Näin selitti Nehljudof itselleen sen oudon ilmiön, että mitä hyväluontoisimmat henkilöt, jotka eivät olisi voineet tuottaa tai edes nähdä tuotettavan kärsimyksiä eläville olennoille, aivan rauhallisesti valmistuivat tappamaan ihmisiä ja melkein kaikki pitivät tappoa, kun se tuli kysymykseen itsepuolustuksena, tai oli tarpeen korkeimman yhteishyvän saavuttamiseksi, laillisena ja oikeutettuna. Suuret ajatukset, jotka heillä oli omasta asiastaan ja siis myöskin itsestään, syntyivät luonnostaan siitä merkityksestä, minkä hallitus heille antoi, ja siitä rangaistusten ankaruudesta, minkä alaisiksi se heidät teki. Heillä piti olla korkeat ajatukset itsestään, että he olisivat voineet kestää kaikkea sitä mitä heidän oli kestäminen.

Tutustuttuaan heihin lähemmin huomasi Nehljudof, etteivät he olleet järjestään kaikki konnia, joina toiset heitä pitivät, eivätkä järjestään sankareja, kuten toisten mielestä, vaan tavallisia ihmisiä, joissa, kuten joka paikassa, oli sekä hyviä, pahoja että keskinkertaisia ihmisiä. Muutamat heistä olivat saattaneet tulla vallankumouksellisiksi sentähden, että rehellisesti luulivat olevansa velvolliset taistelemaan olemassaolevaa pahaa vastaan; mutta oli semmoisiakin, jotka olivat valinneet tämän toiminnan itsekkäistä, kunnianhimoisista vaikuttimista; enimmät olivat kuitenkin antautuneet vallankumousliikkeeseen Nehljudofille hänen omilta sotilasajoiltaan tutusta halusta hakea vaaroja, sitä nautintoa, jonka tuotti leikki oman elämän kanssa,--eli siis tunteista, jotka olivat ominaiset kaikkein tavallisimmalle, toimintahaluiselle nuorisolle. Se mikä erotti heitä heidän eduksensa muista ihmisistä, oli se seikka, että siveellisyyden vaatimukset olivat heidän joukossaan ylempänä, kuin muiden tavallisten ihmisten keskuudessa. Heidän piireissään pidettiin välttämättömänä kieltäytyminen, köyhyys elämässä, rehellisyys, anteliaisuus ja myöskin alttius uhraamaan kaikki, jopa oma henkikin. Ja sen vuoksi ne heistä, jotka olivat ylempänä keskinkertaisuutta, olivat hyvin paljon sitä ylempänä, ja olivat pidettävät esimerkkeinä harvinaisen korkeasta siveellisestä kehityskannasta; ne taas, jotka olivat keskinkertaisuutta alempana, olivat paljon alempana sitä, ja olivat usein pidettävät epärehellisinä, teeskentelevinä ja samalla itseensäluottavina ja ylpeinä. Niin että muutamia uusista tutuistaan Nehljudof sekä kunnioitti että koko sydämmestään rakasti; mutta toisia kohtaan hän tunsi enemmän kuin välinpitämättömyyttä.

VI.

Erittäinkin kiintyi Nehljudof erääseen keuhkotautiseen Kryiltsof nimiseen nuoreen mieheen. Tämä kuului samaan joukkokuntaan, johon Katjushakin, ja oli tuomittu Siperiaan pakkotöihin. Nehljudof tutustui häneen jo Jekaterinburgissa ja sitten matkan aikana usean kerran tapasi häntä ja seurusteli hänen kanssaan. Kerran kesällä, majoituspaikassa levättäessä, vietti Nehljudof hänen parissaan melkein koko päivän, ja Kryiltsof, päästyään oikein puheisiin, kertoi hänelle koko elämäkertansa ja miten oli tullut vallankumoukselliseksi. Hänen historiansa ennen vankeuteen joutumista oli hyvin lyhyt. Isä, rikas tilanomistaja etelälääneistä, kuoli hänen vielä lapsena ollessa. Hän oli ainoa poika, ja äiti kasvatti häntä. Hänen oli helppo oppia, hän kävi lyseon läpi ja oli sitten yliopistossa, jossa suoritti luvut ensimäisenä kandidaattina matemaattisessa tiedekunnassa. Hänelle tarjottiin tilaisuus tulla yliopistonmieheksi ja päästä ulkomaille. Mutta hän viivytteli asiaa. Oli eräs neiti, johon hän oli rakastunut, ja hän alkoi miettiä avioliittoa ja kunnallistoimia. Kaikkea hän olisi halunnut, mutta mihinkään hän ei uskaltanut ryhtyä. Tähän aikaan entiset yliopistotoverit pyysivät häneltä rahaa yhteistä asiaa varten. Hän tiesi, että tämä yhteinen asia oli vallankumouksellinen, josta hän ei silloin paljonkaan välittänyt, mutta toveruuden tunteesta ja myöskin itserakkaudesta, ettei luultaisi hänen pelkäävän, hän antoi rahat. Rahan saajat joutuivat kiinni; löydettiin paperilappu, josta kävi ilmi että Kryiltsof oli antanut rahat; hän vangittiin, ensin vietiin polisikonttoriin ja sieltä vankilaan.

--Vankilassa, mihin minut vietiin,--kertoi Kryiltsof Nehljudofille, (hän istua kuuhotti, rinta painuneena, korkealla lavitsalla, nojaten käsiänsä polviin, ja vaan silloin tällöin katsahti välkkyvillä, kuumetautisilla, ihanilla silmillään Nehljudofiin),--siinä vankilassa ei noudatettu erityistä ankaruutta; me saimme vapaasti koputella toisillemme, mitä oli sanottavaa; saimme liikkua käytävässä, usein juttelimme toistemme kanssa, jaoimme eväitä, tupakkia, ja iltasin me lauloimmekin köörissä. Minulla oli hyvä ääni. Juu-juu. Jollei äiti olisi niin surrut kohtaloani, olisi minun ollut hyvä olla vankilassa, jopa mieluista ja hyvin opettavaa. Täällä minä muun muassa tutustuin kuuluisan Petrofin kanssa, joka sitten linnassa leikkasi kurkkunsa lasisirpaleella, ja vielä muidenkin kanssa. Mutta minä en kuulunut vallankumouksellisiin. Sitten minä tutustuin vielä kahden koppinaapurin kanssa. He olivat joutuneet kiinni samasta asiasta noiden puolalaisten julistusten kanssa ja heitä syytettiin yrityksestä päästä karkuun sotamiesten käsistä, kun heitä kuljetettiin rautatielle. Toinen oli puolalainen, Losinsky, toinen juutalainen, Rosofskij sukunimeltään. Juu-juu. Tämä Rosofskij oli ihan vielä poika. Hän sanoi olevansa seitsemäntoista, mutta näöltään ei hän ollut kuin noin viidentoista vuotias. Semmoinen laiha, pienehkö, kiiltävät mustat silmät päässä, ja vilkas ja sitten hyvin soitannollinen, niinkuin kaikki juutalaiset. Hän ei ollut vielä äänenmurroksestaan päässyt, mutta hän lauloi kuitenkin mainiosti. Juu-juu. Minun aikanani he molemmat vietiin tutkittaviksi. Aamulla vietiin. Illalla he palasivat ja kertoivat, että oli tullut kuolemantuomio. Ei kukaan ollut sitä odottanut. Ihan mitätön oli heidän juttunsa--he olivat vaan yrittäneet riuhtaantua irti sotamiehen käsistä eivätkä edes ketään haavoittaneet. Ja sitten: näytti niin luonnottomalta, että tuommoista poikaa kuin Rosofskij olisi ruvettu kuolemalla rankaisemaan. Ja me tulimme vankilassa kaikki siihen päätökseen, että oli tahdottu vaan pelottaa ja ettei tuomio tulisi vahvistetuksi. Kun olimme aikamme levottomina olleet, niin jo rauhoituimme ja elämä alkoi kulkea tavallista menoaan? Juu-juu. Mutta annas ollakkaan. Eräänä iltana lähestyy vartija minun oveani ja ilmoittaa salaperäisenä, että salvumiehet ovat tulleet hirsipuuta asettamaan; minä en ensi hetkessä ymmärtänyt,--mitä? mitä hirsipuuta? Mutta vartija, ukko, oli niin kiihoittuneena, että hänet nähtyäni minä ymmärsin asian tarkoittavan meidän kahta. Minä tahdoin koputtaa ja keskustella toverien kanssa, mutta pelkäsin, että nuo kuulisivat. Toverit eivät myöskään hiiskuneet mitään. Kaikki näyttivät tietävän. Käytävässä ja kopeissa vallitsi kaiken iltaa kuollut hiljaisuus. Me emme koputelleet emmekä laulaneet. Kymmenen aikaan vartija tuli jälleen minun luokseni ja ilmaisi, että pyöveli oli tullut Moskovasta. Sanoi ja poistui. Minä aloin häntä kutsua taas takaisin. Yhtäkkiä kuulen Rosofskijn äänen huutavan omasta kopistaan käytävän yli minulle: »Mikä nyt? miksi kutsutte häntä?» Minä höpersin jotain että hän oli tuonut minulle tupakkia, mutta hän rupesi aavistamaan ja kysyi minulta: miksi emme olleet laulaneet? miksi ei koputeltu? En muista mitä minä hänelle vastasin, ja menin vaan pois, etten tarvitsisi puhua hänen kanssaan. Juu-juu. Se yö oli hirveä. Koko yön kuuntelin jokaista risahdusta. Yhtäkkiä aamupuoleen kuulen kuinka käytävän ovea avataan ja lähestyy joku, monta. Minä asetuin ikkuna-aukon eteen. Käytävässä paloi lamppu. Ensimäisenä kulki ohitse tirehtöri. Hän oli lihava, muka itseensä luottavainen ja päättävä mies. Mutta nyt ei häntä olisi tuntenut: hän oli kalpea, pää painuksissa, ihan kuin pelästyneeenä. Hänen perässään tuli apulainen, synkkänä ja päättävän näköisenä; sitten vahtisotamiehet. Menivät minun oveni ohi ja pysähtyivät viereisen kopin ovelle. Ja minä kuulen kuinka tirehtörinapulainen huutaa kummallisella äänellä: »Losinsky, nouskaa, pankaa yllenne puhtaat vaatteet.» Niin. Sitten kuulen oven narahtavan, he menivät hänen koppiinsa, sitten Losinskyn askeleet: hän meni vastapäiselle puolelle käytävää. Minä saatoin nähdä vaan tirehtöriä. Seisoo kalpeana, napostelee nappia kiinni ja taas päästää auki ja kohauttelee olkapäitään. Niin. Yhtäkkiä hän ikäänkuin säikähtää jotain ja väistyy. Se oli Losinsky, joka kulki hänen ohitsensa ja tuli minun ovelleni. Kaunis oli nuorukainen, tiedättehän: tuota hyvää puolalaista tyyppiä: leveä, suora otsa, vaalea kiharainen hieno tukka ja ihanat siniset silmät. Semmoinen kukoistava, nuortea, terve nuorukainen. Hän pysähtyi minun aukkoni eteen, niin että näin koko hänen kasvonsa. Hirveät, laihtuneet, harmaat kasvot. »Kryiltsof, onko paperossia?» Minä aijoin antaa hänelle, mutta apulainen, aivan kuin olisi pelännyt myöhästyvänsä tempasi esille oman paperossikotelonsa ja tarjosi hänelle. Hän otti yhden paperossin, apulainen sytytti hänelle tulitikun. Hän alkoi polttaa ja näytti ikäänkuin vaipuvan ajatuksiinsa. Sitten ikäänkuin muistaen jotakin alkoi puhua: »se on sekä julmuutta että vääryyttä. Minä en ole mitään rikosta tehnyt. Minä...»--hänen Valkosessa nuoressa kaulassaan, jota en voinut olla katsomatta, värähti jotain ja hän pysähtyi. Niin. Samassa kuulen Rosofskijn käytävässä huutavan jotain hienolla juutalaisella äänellään. Losinsky viskasi pois paperossin pätkän ja väistyi ovelta. Nyt ilmestyi Rosofskij aukolle. Hänen mustat silmänsä olivat kosteat ja lapsekkaat kasvonsa punaset ja hikiset. Hänenkin yllään oli puhtaat vaatteet, ja housut olivat liian väljät, hän kannatteli niitä molemmin käsin ja koko hänen ruumiinsa vapisi. Hän toi onnettomat kasvonsa ihan minun ikkuna-aukkoni eteen: »Kryiltsof, onhan totta, että tohtori määräsi minulle rintateetä? Minä en ole terve, minä juon vielä rintateetä.» Ei kukaan vastannut mitään, ja hän katseli kysyvästi vuoroin minuun ja vuoroin tirehtöriin. Mitä hän tällä tahtoi sanoa, jäi minulle epäselväksi. Niin. Yhtäkkiä apulainen muutti kasvonsa ankariksi ja kummallisella käheällä äänellä huusi: »Mitä joutavia? Mennään.» Rosofskij ei nähtävästi jaksanut tajuta mikä häntä odotti, ja ikäänkuin kiirehtien, melkein juosten, meni kaikkien edellä käytävää pitkin. Mutta sitten hän teki tenän--minä kuulin hänen kimakkaa huutoansa ja itkuaan. Syntyi melua ja jalkojen tömistystä. Hän kirkui ja itki. Sitten eteni etenemistään,--käytävä-oven kello rämähti, ja kaikki hiljeni... Niin. Niin ne sen sitten hirttivät. Kuristivat nuorilla molemmat. Toinen vartija oli nähnyt ja kertoi minulle, että Losinsky ei pannut vastaan, mutta Rosofskij oli kauan riuhtonut, niin että hänet hilattiin lavalle ja väkisin pujotettiin pää paulaan. Niin. Tämä vartija oli vähän tyhmänlainen. »Minulle oli kerrottu että se pelottaa. Mutta ei ollenkaan. Kun ne jäivät riippumaan, niin ei kuin kaksi kertaa näin olkapäillä»,--hän näytti kuinka olkapäät suonenvedontapaisesti nousivat ja taas laskivat.--»Sitten pyöveli nykäsi nuoria, että näet paulat kiristyisivät, ja siinä oli kaikki: eivät hievahtaneetkaan enää. Ei ollenkaan pelottanut,» toisti Kryiltsof vartijan sanat ja tahtoi vetää suutansa hymyyn, mutta sen sijaan purskahti itkuun.

Kauan hän oli tämän perästä vaiti, hengitti raskaasti ja nieli kaulaan nousevia nyyhkytyksiänsä.

--Siitä pitäen minä yhdyinkin vallankumouksellisiin. Niin,--sanoi hän rauhoittuen, ja lyhykäisyydessä kertoi historiansa loppuun.

Hän kuului kansanvaltaisten joukkoon jopa oli erään toimivan osaston päällikkönäkin, jonka osaston tehtävänä oli terroriseerata hallitusta eli saattaa sitä semmoiseen ahdistukseen, että se itse kieltäytyisi vallastaan ja kutsuisi kansankokouksen. Tässä tarkoituksessa hän matkusteli milloin Pietarissa, milloin ulkomailla, milloin Kievissä, milloin Odessassa ja jokapaikassa oli hänellä menestystä. Eräs henkilö, johon hän täydellisesti luotti, antoi hänet ilmi. Hänet vangittiin, tutkittiin, pidettiin kaksi vuotta vankilassa ja tuomittiin kuolemaan, joka sitten muutettiin elinkautisiin pakkotöihin.

Vankilassa hän sai keuhkotaudin, ja nykyisissä oloissa ei hänellä näyttänyt olevan elettävänä kuin joku kuukausi. Hän tiesi sen eikä katunut tekojaan, vaan sanoi, että jos hänellä olisi vielä toinen elämä, niin hän käyttäisi sen samaan,--niiden olojen hävittämiseen, joissa oli mahdollista se mitä hän oli nähnyt.

Tämän ihmisen historia ja lähestyminen häneen selittivät Nehljudofille paljon semmoista mitä hän ei ollut ennen ymmärtänyt.

VII.

Sinä päivänä, jona majoituspaikasta lähdettäissä tuo rettelö tapahtui vartioupseerin ja vankien välillä tuon lapsen tähden, heräsi Nehljudof. oltuaan yötä kestikievarissa, myöhään ja viipyi vielä kirjoittamassa kirjeitä, joita hän valmisti läänihallituksen kaupunkiin saapumisen varalle, niin että hän läksi kestikievarista tavallista myöhemmin eikä saavuttanut joukkokuntaa tiellä, kuten aina ennen, vaan tuli uuteen majoituskylään hämärän aikana. Pantuaan ylleen kuivat vaatteet kestikievarissa, jossa oli emäntänä vanhanpuolinen, lihava, tavattoman paksu ja valkeakaulainen leski, tuli Nehljudof siistiin ruokasaliin, joka oli monen monilla jumalankuvilla ja tauluilla koristettu, joi teensä ja kiirehti majoituspaikkaan, pyytääkseen upseerilta tapaamisen lupaa.

Kuudessa edellisessä majoituspaikassa ei yksikään vartioupseereista, vaikka olivat välillä vaihtuneet, päästäneet Nehljudofia majoitustaloon, niin ettei hän ollut yli kuuteen viikkoon nähnyt Katjushaa. Tätä ankaruutta piti noudattaa siksi, että odotettiin ylhäisen vankilanpäällikön ohimatkustamista. Nyt oli tuo päällikkö jo ollut ja mennyt, katsahtamattakaan majoituspaikkaan, ja Nehljudof toivoi, että vartioupseeri, joka oli aamulla vastaanottanut joukkokunnan, sallii hänen tavata vankeja, niinkuin muutkin olivat sallineet.

Emäntä tarjosi ajopeliä Nehljudofille matkaa varten majoituspaikkaan, joka oli kylän toisessa päässä, mutta Nehljudof tahtoi mieluummin kävellä. Nuori, leveäharteinen hyvinvoipa renki, tavattoman suurissa, vastavoidelluissa ja tervalta haisevissa saappaissa, otti saattaakseen hänet perille. Taivaalta tuli sadevitiä ja oli niin pimeä, että kun renki meni parikin askelta edelle niissä paikain, missä ei ollut ikkunoista tulevaa valoa, ei Nehljudof enää nähnyt häntä ja kuuli vaan hänen saappaittensa läiskinnän syvässä liejussa. Päästyään torin ja kirkon ohi ja kuljettuaan pitkän kadun päähän, jonka ikkunoista loisti kirkas valo, tuli Nehljudof saattomiehensä jälessä kylän laitaan pilkkopimeään. Mutta pian tässäkin pimeässä alkoi tuikkia sumussa säteileviä lyhtyjen valoja, joita paloi majoitustalon luona. Punertavat tulet yhä suurenivat ja kirkastuivat; tuli näkyviin vankila-aita ja vahtimiehen liikkuva hahmo, juovikas tolppa ja vahtikoju. Vahtimies huusi tulijoille tavallisen: »kuka siellä?» ja saatuaan tietää, ettei ollut omia, heittäytyi niin ankaraksi, ettei olisi sallinut odottaa piikkiaidan luonakaan. Mutta Nehljudofin saattomies ei ollut hätäpoikia.

--Mikä sinut nyt niin on äkiyttänyt?--sanoi hän hänelle.--Hoihkaseppa aliupseerille, niin me tässä sillaikaa odotamme.

Vahtimies ei vastannut mitään, vaan huusi jotain pikkuportin kautta ja pysähtyi tarkastamaan kuinka hartiakas renki puhdisti tikulla Nehljudofin saappaita niihin tarttuneesta liasta. Aidan takaa kuului mies- ja naisäänten meluavaa purinaa. Noin kolmen minutin kuluttua rämähtivät portin raudat, se aukeni, ja pimeydestä tuli valoon vanhempi aliupseeri, sinelli hartioilla, kysyen mitä oli asiaa. Nehljudof antoi hänelle valmistamansa kirjelapun, jossa pyysi päästä puheille yksityisessä asiassa, ja käski antamaan upseerille. Aliupseeri oli vähemmän ankara kuin vahtisotamies, mutta sen sijaan hyvin utelias. Hän tahtoi välttämättä tietää, mitä asiaa Nehljudofilla oli upseerille, ja kuka hän oli; hän nähtävästi vainusi saalista eikä tahtonut sitä käsistään päästää. Nehljudof sanoi vaan, että olipahan erityinen asia, ja että hän kyllä kiittää, ja taas pyysi viemään lappua perille. Aliupseeri otti lapun ja nyykäyttäen päätään meni. Jonkun ajan kuluttua hänen lähdettyään portti jälleen rämähti auki ja siitä alkoi tulla ulos naisia, kantaen koreja, leilejä, kannuja ja säkkejä: kovaäänisesti lavertaen erityistä siperialaista murrettaan he koikkivat portin kynnyslaudan yli. Kaikki he olivat puetut kaupunkilaiseen eikä maalaiseen malliin, palttoihin ja pikku turkkeihin; hameet olivat korkealle ylös nostetut ja päät huiveihin käärityt. Lyhdyn valossa he uteliaasti tarkastelivat Nehljudofia ja hänen opastaan. Yksi heistä näytti ilostuvan tavattuaan leveäharteisen rengin ja haukkui heti lempeästi häntä siperialaisilla haukkumasanoilla.

--Sinä sen riivattu, mitä sinä täällä teet?--puhui hän.

--Matkustavaista opastamassa,--vastasi renki.--Entäs sinä, mitä olit tänne tuomassa?

--Maitoa, aamulla käskivät taas tulemaan.

--Eivätkö yöksi pyytäneetkään?--kysyi mies.

--Vai sinä sen,--huusi toinen nauraen,--lähde yhteen matkaan, saata meidät kylään.

Mies sanoi hänelle vielä jotain semmoista, että paitsi naisia vahtisotamieskin rupesi nauramaan, ja kääntyi sitten Nehljudofin puoleen:

--Löydätteköhän yksin takaisin? Ette kai unohda?

--Kyllä, kyllä.

--Kun tulette kirkon ohi, niin kaksikerroksisesta talosta se on toinen. Siinä on teille sauva,--sanoi hän antaen Nehljudofille sauvansa, jota hän oli käyttänyt ja joka oli häntä pitempi, ja lotskuttaen suurine saappaineen hävisi hän pimeyteen naisten kanssa.

Hänen äänensä kuului vielä naisäänten joukosta sumusta, kun portti taas rämähti auki ja aliupseeri tuli pyytämään Nehljudofia upseerin puheille.

VIII.

Tämä majoitusvankila oli samanlaatuinen kuin kaikki muutkin Siperian tiellä olevat majoitusvankilat: pihassa, jota ympäröi teroitetuista pölkyistä tehty pystyaita, oli kolme yksikerroksista asuinhuonetta. Yhdessä niistä, kaikkein suurimmassa, jossa oli rautaristikoilla varustetut ikkunat, olivat vangit. Toisessa oli vartiokomennuskunta, kolmannessa upseeri ja kanslia. Kaikista kolmesta rakennuksesta loisti ikkunoista valot, puhuen kuten aina, ja erittäinkin täällä, jostakin olemattomasta sopusuhdasta ja kodikkuudesta siellä sisällä. Rakennusten ovien edessä paloivat lyhdyt, ja vielä noin viisi lyhtyä paloi seinivieressä, valaisten pihaa. Aliupseeri saattoi Nehljudofin lautaa myöten pienimmän rakennuksen portaille. Noustuaan kolme porrasta aliupseeri päästi hänet edellensä pienellä lampulla valaistuun, häkäiseen eteiseen. Uunin luona joku sotamies karkeassa paidassa, kaulalapussa ja mustissa housuissa, toisessa jalassa keltavartinen saapas, ja toista käyttäen palkeena sytytteli kumartuneena samovaaria. Nähtyään Nehljudofin sotamies jätti samovaarin, auttoi hänen yltään palttoon ja meni sisähuoneeseen.

--Täällä on, herra upseeri.

--No käske sisään,--kuului vihainen ääni.

--Astukaa tuosta ovesta,--sanoi sotamies ja ryhtyi heti jälleen samovaaria laittamaan.

Toisessa huoneessa, jota valaisi katosta riippuva lamppu, oli pöytä ja sillä jäännöksiä päivällisestä ynnä kaksi pulloa. Sen ääressä istui upseeri, kotinutussa, joka ruumiinmukaisesti peitti hänen leveän rintansa ja hartiansa. Hänellä oli suuret vaaleat viikset ja hyvin punaset kasvot. Lämpimässä ruokahuoneessa tuntui paitsi tupakinsavua vielä jokin hyvin väkevä, paha hajuvesi. Nähtyään Nehljudofin upseeri kohautti itsensä istualtaan ja aivankuin pilkallisesti ja epäilevästi tuijotti häneen.

--Mitä suvaitsette?--hän sanoi, ja odottamatta vastausta huusi oveen: Bernof, eikö se samovaari vihdoinkin joudu?

--Tuokiossa.

--Kyllä minä näytän sinulle tuokiota,--huusi upseeri silmät välkkyvinä.

--Jo tuon, jo tuon,--huusi sotamies ja hynttyytti sisälle samovaarin.

Nehljudof odotti niinkauan kuin sotamies asetti samovaaria (upseeri saattoi häntä pienillä vihaisilla silmillään, ikäänkuin hakien paikkaa, mihin lyödä.) Sitten upseeri laittoi itse teen; nouti viinikellarista neliskulmaisen pullon ja Albertin biskviitiä, ja asetettuaan tämän kaiken pöydälle, kääntyi hän jälleen Nehljudofiin.

--Millä siis voin olla avuksi?

--Olisin pyytänyt päästä erään naisvangin puheille,--sanoi Nehljudof istuutumatta.

--Valtiollisenko? Se on vastoin lakia,--sanoi upseeri.

--Se nainen ei ole valtiollinen,--sanoi Nehljudof.

--Vai niin, tehkää hyvin, istukaa,--sanoi upseeri.

Nehljudof istui.

--Hän ei ole valtiollinen,--toisti hän,--mutta minun pyynnöstäni on korkein päällystö sallinut hänen matkustaa valtiollisten kanssa...

--Vai niin, kyllä tiedän, keskeytti toinen.--Pieni, musta? Miksei, kyllä se käy päinsä. Suvaitsetteko polttaa.

Hän tarjosi Nehljudofille paperossilaatikon ja kaadettuaan säntillisesti teetä kahteen lasiin, asetti toisen Nehljudofin eteen.

--Tehkää hyvin,--sanoi hän.

--Kiitän teitä, minä olisin tahtonut tavata...

--Yö on pitkä. Kyllä ehditte. Minä toimitan sen teille ulos.

--Eikö kävisi laatuun, että minä pääsisin itse sinne?--sanoi Nehljudof.

--Valtiollistenko luo? Vastoin lakia.

--Minut on monta kertaa laskettu, Jos pelättäisiin, että minä toimitan heille jotain, niin voisinhan toimittaa hänen kauttansa.

--Eipä niinkään, hänet syynätään,--sanoi upseeri ja naurahti epämiellyttävästi.

--No syynätkää siis minut.

--Tullaan kyllä toimeen ilman sitäkin,--sanoi upseeri tuoden avatun pullon Nehljudofin lasin luo.