Part 1

Chapter 1 2,978 words Public domain Markdown

YLÖSNOUSEMUS III

Kirj.

Leo Tolstoi

Tekijän luvalla suomentanut Arvid Järnefelt

1900.

Joukkokunta, jonka mukana Maslova matkusti, oli jo kulkenut noin viisi tuhatta virstaa. Permiin asti Maslova matkusti rautatietä ja höyrylaivalla rikoksentekijäin seurassa, ja vasta tässä kaupungissa Nehljudofin onnistui saada hänet siirretyksi valtiollisten joukkoon, kuten Bogoduhofskaja, joka matkusti samassa joukkokunnassa, oli hänelle neuvonut.

Matka Permiin asti oli ollut sangen raskas sekä ruumiillisessa että henkisessä suhteessa. Oli ahdasta, likaista ja paljon syöpäläisiä, jotka eivät antaneet mitään rauhaa, ja henkisesti taas oli yhtä paljon haittaa miehistä, jotka syöpäläisten tavoin vaihtuivat jokaisessa majoituspaikassa, mutta olivat yhtä tungettelevaiset ja tarttuvaiset joka paikassa, eivätkä antaneet mitään rauhaa. Mies- ja naisvankien, vartijain, sotamiesten keskuudessa olivat irstaiset tavat niin juurtuneet, että jokaisen ja erittäinkin nuoren naisen täytyi olla alituisesti varuillaan, ellei hän tahtonut käyttää nais-asemaansa edukseen. Ja tämä alituisen pelon- ja taistelunalaisuus oli hyvin raskas kantaa. Maslova oli erittäinkin hyökkäysten uhrina sekä ulkonaisen viehättävyytensä että kaikille tunnetun entisyytensä vuoksi. Kun hän nyt ehdottomasti torjui jokaisen miehen ahdistelemisia, pitivät nämät sitä loukkauksena ja olivat hänelle suutuksissaan. Hänellä oli kuitenkin vähän apua siitä, että Fedosja ja Taras olivat läheisyydessä. Taras oli saanut tietää, että hänen vaimoansa ahdisteltiin; hän oli sentähden pyytänyt päästä vangituksi voidakseen puolustaa tätä, ja matkusti nyt Nishninovgorodista saakka vankina rikoksentekijäin joukossa.

Siirtyminen valtiollisten joukkoon paransi Maslovan aseman kaikissa suhteissa. Puhumattakaan siitä, että valtiolliset olivat paremmin sijoitetut, saivat parempaa ruokaa ja vähemmän raakuutta osakseen, parani hänen asemansa vielä siinäkin, että noista miesten ahdistelemisista tuli loppu, ja hän saattoi nyt elää ilman että hänelle joka hetki muistutettiin sitä entisyyttä, jota hän nyt niin halusi unohtaa. Mutta tämän siirtymisen pääetu oli siinä, että hän tutustui muutamiin henkilöihin, joilla oli häneen suuri ja mitä jalostuttavin vaikutus.

Majoituspaikoissa oli Maslovan lupa sijoittua valtiollisten kanssa, mutta matkustaa hänen piti rikoksentekijäin seurassa, koska hän ei ollut mitenkään sairas. Näin hän oli kulkenutkin aina Tomskista asti. Yhdessä hänen kanssaan kulki, niinikään jalkasin, kaksi valtiollista: Maria Pavlovna Stshetinina, tuo sama kaunis lempeä- ja pulleasilmäinen neiti, joka oli ihastuttanut Nehljudofia, kun tämä oli ollut Bogodubofskajaa tapaamassa, ja vielä eräs Jakutin piiriin lähetetty Simonson, se sama musta, pitkätukkainen mies, jolla oli silmät niin syvällä otsan alla ja jonka Nehljudof niinikään oli samassa tilaisuudessa huomannut. Maria Pavlovna teki matkaa jalkasin sen johdosta, että oli luovuttanut oman vankkuripaikkansa eräälle raskaudentilassa olevalle naisvangille; Simonson taas sen johdosta, että hän piti vääränä käyttää hyväkseen säätyoikeuksia. Erillään muista valtiollisista, jotka tulivat myöhemmin vankkureilla, läksivät nämä kolme liikkeelle rikollisten kanssa varhain aamulla. Näin tapahtui myöskin viimeisestä majoituspaikasta lähdettäessä ennen suurta kaupunkia. Joukkokunnan oli vastaanottanut uusi vartioupseeri.

Oli varhainen, sateinen syyskuun aamu. Milloin tuli lunta, milloin tihkui räntää kylmän tuulen mukana. Kaikki joukkokunnan vangit--400 mies- ja noin 50 naisvankia--olivat jo majoituspaikan pihalla. Toiset häärivät vartioaliupseerin ympärillä, joka jakeli kopin vanhimmille muonarahoja kahdeksi vuorokaudeksi; toiset ostelivat syötävää pihalle lasketuilta kauppiailta. Rahojen laskeminen, osteleminen ja myyminen synnytti keskeymättömän sorinan vankien joukossa.

Katjusha ja Maria Pavlovna, molemmat saappaissa ja puoliturkeissa, huivit päässä, tulivat majoitustalosta ulos pihalle ja menivät ruokakauppiaiden luo, jotka toinen toisensa vieressä istuivat tuulen suojassa ja tarjoilivat tavaraansa: tuoretta leipäpiirakkaa, kalaa, makaroonia, puuroa, paistikasta, lihaa, munia, maitoa; olipa eräällä paistettu porsaskin.

Simonson guttaperkkanutussaan ja gummikalossissaan, jotka hän oli nauhoilla kiinnittänyt villasukkiensa päälle (hän oli vegetariaani eikä käyttänyt tapettujen eläinten nahkoja), oli myöskin pihalla odottamassa lähtöä. Hän seisoi ovella, kirjoitellen muistikirjaansa ajatusta, joka oli hänessä syntynyt: »Jos bakterio», kirjoitti hän, »tarkastelisi ja tutkisi ihmisen kynttä, pitäisi se ihmistä elimettömänä olentona. Samoin pidämme mekin maapalloa, tarkastellessamme sen kuorta, elimettömänä olentona. Se on väärin».

Ostettuaan munia, naulan rinkilöitä, kalaa ja tuoretta vehnäleipää, asetteli Maslova näitä säkkiin, sillaikaa kuin Maria Pavlovna maksoi kauppiaille. Samassa syntyi vankien keskellä liikettä. Kaikki hiljeni, ja ihmiset alkoivat asettua riviin. Upseeri ilmestyi ja antoi viimeisiä määräyksiänsä ennen lähtöä.

Kaikki kävi vanhaan tapaansa: miehet lueteltiin, kahleitten eheys tutkittiin ja parit yhdistettiin käsiraudoilla. Mutta äkkiä kuului äkänen päällikön ääni, kuului läimäyksiä vasten ihmisruumista ja lapsen huutoa. Hetkeksi oli kaikki hiljaa, mutta sitten syntyi väkijoukossa tukahdettu nurina. Maslova ja Maria Pavlovna läksivät melupaikalle.

II.

Päästyään sinne Maria Pavlovna ja Katjusha näkivät seuraavaa: upseeri, pönäkkä ihminen, jolla oli suuret vaaleat viikset, hieroskeli vihasena vasemmalla kädellään oikeata kämmentään, johonka koski siksi, että oli sillä lyönyt niin kovasti vangin kasvoihin, ja huusi herkeämättä hävyttömiä, raakoja haukkumasanoja. Hänen edessään seisoi lyhyessä vankitakissa ja vielä lyhyemmissä housuissa pitkä, laiha vanki, puoli päätä paljaaksi ajeltuna. Tämä pyyhki toisella kädellään veriin lyötyjä kasvojaan ja toisella huiviin käärittyä kimakasti huutavaa tyttölasta.

--Kyllä minä sinut, (sopimaton haukkumasana), opetan mokisemaan (taas haukkumasana), vie se akoille,--kiljui upseeri.--Rautoihin!

Upseeri vaati yhteisselliläisen käsirautoihin pantavaksi. Tämä oli kaiken matkaa kantanut sylissään tyttöä, jonka hänen Tomskissa lavantautiin kuollut vaimonsa oli hänen huostaansa jättänyt, kuten vangit kertoivat. Mies oli koettanut selittää, ettei käsiraudoissa voinut lasta kantaa. Mutta upseeri oli pahalla päällä, äkämystyi ja löi uppiniskaisen vangin veriin. [Tämä tapaus löytyy kerrottuna D.A. Linjofin kirjassa: »Po etapu».]

Vastapäätä tuota pahoinpideltyä miestä seisoi vartiosotamies ja vahva mustapartainen vanki, toisessa kädessä raudat ja synkästi katsellen silmäkulmiensa alta milloin upseeriin milloin lyötyyn toveriinsa ja tämän tyttöön. Upseeri toisti vartiosotamiehelle käskynsä, että tyttö oli otettava pois isältä. Vankien joukossa yltyi murina yltymistään.

--Tomskista saakka ei ole tarvinnut rautoja pitää,--kuului käheä ääni takariveistä.--Eihän se ole mikään koiran pentu, lapsihan se on.

--Mihinkä hän lapsensa panisi? Onkos se nyt laitaa tuommoinen,--sanoi vielä joku.

--Kuka uskaltaa purista?--kiljasi upseeri vimmoissaan ja hyökkäsi laumaan,--kyllä minä sinut opetan! Kuka se oli? Sinäkö? Sinäkö?

--Kaikkihan nuo sanovat...--sanoi leveäharteinen, lyhytkasvuinen vanki.

Mutta hän ei päässyt päähän. Upseeri alkoi molemmin käsin läiskiä häntä kasvoihin.--Vai te kapinoimaan? Kyllä minä näytän teille kuinka kapinoidaan. Ammutan teidät kuin koirat, enkä saa siitä muuta kuin kiitoksia päälliköiltäni. Ota tyttö!

Väkijoukko vaikeni. Yksi sotamiehistä tempasi epätoivoisesti huutavan tytön isän sylistä, toinen alkoi panna vangin käsiä rautoihin. Vanki ojensi nöyränä kätensä.

--Vie akoille,--huusi upseeri sotamiehelle selvitellen miekkansa kannatin-hihnoja.

Tyttö yritteli vapauttamaan kätösiänsä huivin alta ja parkui kohti kulkkua, kasvot vertyneinä. Väkijoukosta erkani Maria Pavlovna ja lähestyi sotamiestä, joka vei tyttöä.

--Herra upseeri, antakaa minun kantaa lasta. Sotamies pysähtyi.

--Kuka sinä olet?--kysyi upseeri.

--Minä olen valtiollinen.

Maria Pavlovnan kauniit kasvot ja nuo erinomaiset pullistuvat silmät näyttivät vaikuttavan upseeriin, (hän oli jo huomannut hänet vastaanottaessaan joukkokuntaa). Hän katsahti Maria Pavlovnaan vaijeten, ikäänkuin olisi jotain punninnut.

--Minulle se on yhdentekevää, kantakaa jos tahdotte. Kyllä teidän kelpaa sääliä, mutta kuka vastaa karkulaisista?

--Kuinka hän karkuun pääsisi tyttö sylissä?--sanoi Maria Pavlovna.

--Ei minulla ole aikaa teidän kanssanne lörpötellä. Siinä on, ottakaa!

--Käskettekö antamaan?--kysyi sotamies.

--Anna.

--Tule minun syliini,--puhui Maria Pavlovna, koettaen viekotella tytön luokseen.

Mutta tyttö yhä riuhtoi itseänsä irti sotamiehen sylistä isään päin ja huusi eikä tahtonut mennä Maria Pavlovnan syliin.

--Odottakaas, Maria Pavlovna, kyllä se tulee minun syliini,--sanoi nyt Maslova hakien vesirinkilää pussista.

Tyttö tunsi Maslovan ja nähtyään hänet sekä rinkilän meni hänen syliinsä.

Kaikki hiljeni. Portit avattiin, joukkokunta purkautui ulkopuolelle ja järjestyi riveihin; vartioväki luetteli taas kaikki; säkit asetettiin sijoilleen ja sidottiin, sairaat ja heikot nostettiin paikoillensa. Maslova asettui tyttö sylissä naisten joukkoon Fedosjan rinnalle. Simonson, joka oli kaiken aikaa seurannut tapausten menoa, tuli pitkin askelin, päättäväisesti upseerin luo, joka oli juuri antanut viimeiset määräyksensä ja oli istuutumassa ajopeliinsä.

--Olette menetelleet huonosti, herra upseeri,--sanoi Simonson.

--Laittautukaa paikallenne, se ei kuulu teihin.

--Minun asiani oli sanoa teille, ja minä sanoin, että menettelitte huonosti,--sanoi Simonson katsoen tuuheitten kulmakarvojensa alta tuikeasti upseerin silmiin.

--Onko kaikki valmiina? Eteenpäin mars!--komensi upseeri huolimatta Simonsonista, ja nojautuen kuskisotamiehen olkapäähän kiipesi rattaille. Joukkokunta läksi liikkeelle ja tuli likaiselle, molemminpuolin ojitetulle tielle, joka kävi tiheän metsän halki.

III.

Kuusi vuotta kestäneen irstaisen, ylellisen ja hienostuneen kaupunkielämän ja kaksikuukautisen rikoksentekijäin seurassa vietetyn vankilassaolon jälkeen tuntui Katjushasta elämä nyt valtiollisten seurassa, huolimatta kaikista niistä vaikeuksista, joita heidän oli kestäminen, hyvinkin hyvältä. Jalkasin tehty 20--30 virstan matka, hyvän ruuan ja päivän lepuun ohella kahden päivän kulkemisen jälkeen, vahvistivat häntä ruumiillisesti; ja yhteys uusien toverien kanssa avasi hänelle semmoisia elämänaloja, joista hänellä ei ollut ennen käsitystäkään. Semmoisia mainioita ihmisiä, kuten hän sanoi, kuin ne, joiden kanssa hän nyt teki matkaa, ei hän ollut ennen tuntenut eikä voinut mieleensä kuvaillakaan. »Ja minä hullu, kun itkin että minut tuomittiin», puhui hän. »Ikäni on minun Jumalaa kiittäminen. Olen saanut tietää semmoista mistä en olisi muuten ikinäni tietänyt». Hyvin helposti ja ilman enempiä järjenponnistuksia hän ymmärsi ne aiheet, jotka olivat näille ihmisille määrääviä, ja ollen kansan lapsi, hän täydellisesti hyväksyi ne. Hän ymmärsi, että nämät ihmiset nousivat kansan puolesta herrassäätyisiä vastaan; ja se seikka, että nämät ihmiset itse olivat herrassäätyisiä ja panivat kuitenkin alttiiksi etuoikeutensa, vapautensa jopa henkensäkin kansan edestä, saattoi hänet suuresti kunnioittamaan ja ihailemaan heitä.

Kaikkia uusia tovereitaan hän ihaili, mutta ennen muita hän kuitenkin ihaili Maria Pavlovnaa, eikä ainoastaan ihaillut, vaan rakasti häntä erityisellä kunnioittavalla ja innokkaalla rakkaudella. Häntä ihmetytti, että tuo kaunis neiti, vaikka oli rikkaasta kenraalin talosta ja osasi kolmea kieltä, käyttäytyi kuin tavallinen työnainen, antoi toisille pois kaikki, mitä hänen rikas veljensä hänelle lähetti, pukeutui ihan yksinkertaisesti jopa köyhästikin, eikä pannut mitään huomiota kauneuteensa. Tuo piirre, ettei hän nimeksikään koettanut viehättää, ihmetytti erityisesti ja sentähden veti Maslovaa hänen puoleensa. Maslova näki, että Maria Pavlovna tiesi, jopa oli hyvilläänkin kauneudestaan, eikä kuitenkaan ollut milläänkään siitä vaikutuksesta, minkä hänen ulkomuotonsa teki miehiin, vaan päinvastoin pelkäsi sitä ja suorastaan kammoi rakastumisia. Hänen miespuoliset toverinsa, jotka tiesivät tästä, jos kiintyivätkin häneen, eivät uskaltaneet osoittaa sitä hänelle, ja kohtelivat häntä kuin miestoveriaan; mutta tuntemattomat usein kiusasivat häntä, ja näistä hän pääsi ainoastaan suuren ruumiillisen voimansa avulla, josta hän oli sangen ylpeä.

--Kerran minä,--kertoi hän nauraen Katjushalle,--kun yksi herrasmies minua ahdisteli kadulla eikä meinannut päästää, ravistelin sitä niin että se pelästyi ja pötki tiehensä.

Vallankumouksellisten joukkoon hän oli yhtynyt, kertomuksensa mukaan, siitä syystä, että oli lapsuudestaan asti tuntenut inhoa herrasväen elämään, ja oli aina rakastanut yksinkertaisten ihmisten elämää. Häntä oli aina nuhdeltu siitä, että hän viihtyi piikain kamarissa, kyökissä, tallissa, vaan ei sisähuoneissa.

--Piikojen ja kuskien kanssa minun oli hauska olla, mutta meikäläisten herrojen ja neitien kanssa ikävä,--kertoi hän.--Sittemmin, kun aloin ymmärtää, huomasin, että meidän elämämme oli ihan huono, Äitiä ei minulla ollut, isästä en minä pitänyt, ja niinpä minä yhdeksäntoista vuotiaana menin toverini kanssa tehtaan työhön.

Tehtaasta tultuaan hän asui maalla, sitten matkusti kaupunkiin ja tuli vangituksi eräässä kortteerissa, missä oli salainen kirjapaino. Hänet tuomittiin pakkotöihin Siperiaan. Maria Pavlovna ei ollut kertonut koskaan itse, mutta Katjusha oli saanut kuulla muilta, että hän oli pakkotöihin tuomittu sen johdosta, että oli ottanut syykseen laukauksen, jonka yksi vallankumouksellisista oli kotitarkastuksen aikana pimeässä ampunut.

Siitä saakka kuin Katjusha tutustui Maria Pavlovnaan, huomasi hän, että tämä, olipa missä ja millaisissa olosuhteissa tahansa, ei milloinkaan ajatellut itseänsä, vaan aina oli huolissaan siitä, miten saisi palvelluksi tai autetuksi toisia joko suuressa tai vähässä. Yksi hänen tovereistaan, Novodrof, sanoi pilalla hänen harjoittavan hyväntekeväisyyttä urheiluna. Ja se oli totta. Kuten metsästäjälle pyyn löytäminen, oli koko viehätin hänen elämässään tilaisuuden löytäminen palvellakseen muita. Ja tämä urheilu muuttui tavaksi, muuttui hänen varsinaiseksi työkseen. Ja hän teki sitä niin luonnollisesti, että kaikki, jotka tunsivat hänet, eivät enää kehuneet häntä siitä, vaan vaativat sitä häneltä.

Ensimmältä, kun Maslova tuli heidän joukkoonsa, tunsi Maria Pavlovna inhoa häntä kohtaan. Katjusha huomasi sen, mutta sitten myöskin huomasi, kuinka Maria Pavlovna pakoitti itseänsä muuttamaan käytöstään ja alkoi kohdella häntä hyvin hellästi ja hyvästi. Ja tämä hellyys ja hyvyys, jotka tulivat näin erinomaisen olennon puolelta, koski niin syvältä Maslovaan, että hän koko sydämmellään antautui hänelle, tietämättään omisti hänen mielipiteensä ja tahtomattaan kaikessa häntä matki.

Tämä Katjushan altis rakkaus liikutti Maria Pavlovnaa ja hänkin kiintyi Katjushaan. Näitä naisia liitti toisiinsa vielä heidän yhteinen inhonsa sukupuolirakkauteen. Toinen inhosi tätä rakkautta sen johdosta, että oli kokenut sen koko hirveyden, toinen taas, kun ei ollut sitä koskaan kokenut ja sentähden piti sitä käsittämättömänä ja yhtaikaa myöskin inhoittavana ja ihmisarvoa loukkaavana.

IV.

Tämä Maria Pavlovnan vaikutus oli toinen niistä vaikutuksista, joiden alainen Maslova oli. Se syntyi siitä, että Maslova kiintyi Maria Pavlovnaan. Toinen oli Simonsonin vaikutus. Ja tämä vaikutus syntyi siitä, että Simonson kiintyi Maslovaan.

Kaikki ihmiset elävät ja toimivat osaksi omien, osaksi vierasten ajatusten ohjaamina. Siinä, mikäli ihmiset elävät omien ajatustensa ohjaamina ja mikäli vierasten, on yksi tärkeimmistä erotuksista ihmisten välillä: toiset ihmiset useimmiten käyttävät omia ajatuksiaan niinkuin jotakin järjen leikkiä, käyttävät ymmärrystään niinkuin vauhtipyörää, josta on välitysremmi otettu pois, mutta teossa noudattavat vieraiden ihmisten ajatuksia,--yleisiä tapoja, lakia; toiset taas pitävät omia ajatuksiaan kaiken toimintansa päävaikuttimina, melkein aina kuuntelevat oman järkensä vaatimuksia ja tottelevat sitä, ainoastaan ani harvoin--tarkoin punnittuansa--noudattaen sitä, mitä muut ovat päättäneet. Semmoinen mies oli Simonson. Hän punnitsi ja päätti kaikki järkensä avulla, ja minkä kerran päätti, sen täyttikin.

Niinpä hän jo lyseolaisena ollessaan päätti, että hänen isänsä, entisen makasiinivirkamiehen ansaitsema omaisuus on ansaittu epärehellisesti, ja sentähden hän ilmoitti isälle, että tämä omaisuus oli annettava kansalle. Kun isä ei ottanut häntä kuullakseen, vaan päinvastoin ankarasti nuhteli, läksi hän talosta eikä enää käyttänyt hyväkseen isän varoja. Päätettyään, että kaikki olemassa oleva paha saa alkunsa kansan sivistymättömyydestä, hän yliopistosta tultuaan yhtyi kansanvaltaisiin, rupesi opettajaksi erääseen kylään ja rohkeasti julisti sekä oppilaille että talonpojille kaikkea sitä, mitä piti oikeana, ja kielsi sen, mitä piti valheellisena.

Hänet vangittiin ja haastettiin oikeuden eteen.

Oikeudenkäynnin aikana hän tuli siihen päätökseen, ettei tuomarilla ollut oikeutta häntä tuomita ja hän lausui tämän ajatuksensa julki. Kun tuomarit eivät suostuneet tähän, vaan jatkoivat oikeudenkäyntiä, niin hän päätti parhaaksi olla vastaamatta heidän kysymyksiinsä, ja olikin siitä pitäen vaiti. Hän lähetettiin Arkangelin lääniin. Siellä hän muodosti itselleen uskonnollisen opin, joka tuli kaikkien hänen tekojensa määrääjäksi. Tämän uskonnollisen opin mukaan maailmassa oli kaikki tyyni elollista, eikä mitään kuollutta ollut olemassa, kaikki esineet, joita me pidämme kuolleina, elimettöminä, olivat ainoastaan suuren, meille käsittämättömän elimistön osia, ja sentähden ihmisen tehtävä, hänen ollessa suuren elimistön osana, on kannattaa tämän elimistön ja sen kaikkien elollisten osien elämää. Sentähden hän piti rikoksena hävittää sitä, mikä elää: hän ei hyväksynyt sotia, ei kuolemanrangaistuksia, eikä minkäänlaista ihmisten tai edes elukkainkaan tappamista. Avioliiton suhteen hänellä niinikään oli omat periaatteensa. Hän ajatteli, että ihmissuvun lisääminen on vaan alempi aste ihmisen toiminnasta, ylempi aste on jo olemassa olevan elämän palveleminen. Tätä aatetta vahvisti hänen mielestään se tosiasia, että veressä löytyy niin sanottuja fagosiittejä. Naimattomat ihmiset olivat hänen mielestään juuri noita fagosiittejä, joiden tehtävänä oh palvella elimistön heikkoja, sairastuneita osia. Siitä pitäen hän alkoikin elää niinkuin oli päättänyt, vaikka oli ennen nuorempana joskus viettänyt siveetöntä elämää. Hän piti itseään samoin kuin Maria Pavlovnaa maailmallisina fagosiitteinä.

Hänen rakkautensa Katjushaan ei ollut ristiriidassa tämän aatteen kanssa, sillä hän rakasti platoonisesti, arvellen, ettei tämmöinen rakkaus häiritse, vaan päinvastoin vielä enemmän innostuttaa tuohon fagosiitilliseen heikkojen palvelemiseen.

Mutta paitsi sitä, että hän ratkaisi omin päin siveyttä koskevat kysymykset, hän ratkaisi omin päin myöskin enimmät käytännölliset kysymykset. Kaikkiin käytännöllisiin asioihin nähden hänellä oli omat teoriansa. Oli sääntöjä siitä, kuinka monta tuntia oli työskenneltävä, mitä syötävä, miten pukeuduttava, miten lämmitettävä uunia ja miten valaistava huoneita.

Tämän ohella Simonson oli sangen ujo toisten ihmisten parissa ja ylen vaatimaton. Mutta kun hän kerran jotain päätti, ei häntä enää mikään voinut pidättää.

Ja hänelläpä nyt oli suuri vaikutus Maslovaan sen kautta että hän tätä rakasti. Maslova tajusi hyvin pian asianlaidan naisellisella vaistollaan, ja tieto, että hän oli voinut herättää rakkautta noin erinomaisessa ihmisessä, nosti häntä hänen omissa silmissään. Nehljudof tarjosi hänelle avioliittoa ylevämielisyydestä ja sen johdosta, mitä oli ennen tapahtunut; mutta Simonsen rakasti häntä semmoisena kuin hän oli nyt, ja rakasti vaan siksi että rakasti. Paitsi sitä Maslova tunsi, että Simonson pitää häntä harvinaisena, kaikista muista eroavana naisena, jolla oli erikoisia, korkeita siveellisiä ominaisuuksia. Ei Maslova tarkalleen tiennyt, mitä ominaisuuksia Simonson nimenomaan hänessä oli löytänyt, mutta varmuuden vuoksi, ettei tulisi pettäneeksi häntä, koetti kaikin voimin herättää itsessään parhaimpia ominaisuuksia, mitä suinkin taisi mieleensä kuvailla. Ja tämä seikka pani hänet koettamaan saavuttaa niin suurta hyvyyttä kuin suinkin mahdollista.

Tämä kehitys oli saanut alkunsa jo vankilassa, kun hän ollessaan valtiollisten vankien yhteisessä vierashuoneessa oli huomannut Simonsonin erittäin itsepintaisen katseen tuolta syvältä otsan alta, tuuheitten kulmakarvain takaa, hyvistä, tummansinisistä silmistä. Jo silloin hän oli huomannut, että tuo ihminen on erinomainen ja erinomaisesti katsoo häntä, oli huomannut miten kummallisesti ja silmiinpistävästi samoihin kasvoihin oli yhtynyt sekä ankaruus, joka ilmausi töröttävästä tukasta ja rypistyvistä silmäkulmista, lapsellinen hyvänsuopuus ja ilmeen viattomuus. Sitten näki hän Simonsonin uudelleen Tomskissa, kun hänet oli siirretty valtiollisten joukkoon. Ja vaikkeivät he olleet vaihtaneet sanaakaan keskenään, oli siinä silmäyksessä, jolla he katsahtivat toisiinsa, tunnustus, että he muistavat toisiaan ja ovat toisilleen tärkeät. Mitään merkittävää keskustelua ei heidän välillään jälestäkään päin ollut, mutta Maslova tunsi, että Simonsonin puhe, silloin kun hän oli mailla, tarkoitti häntä, että Simonson puhui häntä varten ja koetti sitä varten lausua ajatuksensa niin selvästi kuin suinkin. He lähestyivät toisiansa erittäinkin siitä pitäen kuin Simonson alkoi kulkea jalkasin tavallisten rikoksentekijäin matkassa.

Nishninovgorodista Permiin asti ei Nehljudofin onnistunut tavata Katjushaa kuin vaan kaksi kertaa: ensimäisen kerran Nishninovgorodissa, ennenkuin vangit sijoitettiin proomuun, ja toisen kerran Permissä, vankilan konttorissa. Ja molemmilla kerroilla Katjusha, oli tuntunut suljetulta eikä suopealta. Nehljudofin kysymykseen: oliko hänen hyvä olla ja eikö hän jotain tarvitsisi, vastasi hän vältellen, ympyrjäisesti ja hänessä tuntui Nehljudofin mielestä sitä samaa vihollismielistä moitteenhalua, mikä oli hänessä ennenkin ilmaantunut. Ja tämä hänen synkkä mielialansa, joka johtui silloin vaan noista miesten ahdistelemisista, vaivasi Nehljudofia. Hän pelkäsi, ettei vaan ne raskaat ja turmelevat olot, joissa Katjusha matkan aikana oli, saattaisi häntä jälleen siihen sisälliseen hajaannukseen ja epätoivon tilaan, jossa Katjusha aina vihasi häntä ja joi ja poltti unohtaakseen kaikki. Mutta Nehljudof ei voinut mitenkään auttaa häntä, sillä alkupuolella matkaa ei Nehljudof ollut tilaisuudessa usein tavata häntä. Vasta sitten kuin Katjusha siirrettiin valtiollisten joukkoon, pääsi Nehljudof kokonaan näistä epäilyksistään ja joka tapaaman perästä alkoi hänessä huomata yhä varmistuvaa sisällistä mielenmuutosta, jota Nehljudof niin sydämmestään halusi hänessä nähdä. Ensikerran Tomskissa tavatessa oli hän taas samallainen kuin oli ollut ennen matkalle lähtöä. Hän ei mennyt nyrpeän näköiseksi eikä hämmentynyt nähtyään Nehljudofin, vaan päinvastoin iloisesti ja yksinkertaisesti kiitti häntä siitä, mitä Nehljudof oli hänen hyväkseen tehnyt, ja erittäinkin siitä, että oli toimittanut hänet niiden ihmisten yhteyteen, joiden seurassa hän nyt oli.

Kaksikuukautisen matkustuksen jälkeen näkyi hänessä tapahtunut muutos jo hänen ulkomuodossaankin. Hän laihtui, päivettyi, vähän niinkuin vanheni; silmäin ja suun pielet menivät pieniin ryppyihin, hiuksiaan hän ei enää laskenut otsalle, vaan sitoi huivin alle, eikä hänen puvussaan yhtä vähän kuin muussakaan käytöksessään ollut entisiä keikailemisen merkkiä. Ja tämä hänessä tapahtunut ja yhä jatkuva muutos tuotti Nehljudofille lakkaamatta suurta iloa.