Part 4

Joko siksi, että talonpoikia oli vähemmän, taikka siksi, ettei hän ajatellut itseänsä, vaan asiaa, ei Nehljudof tällä kertaa ollut ollenkaan hämillään. Ehdottomastikin hän kääntyi etupäässä leveäharteisen valkeapartaisen vanhuksen puoleen odottaen tältä joko hyväksymistä tahi vastaväitteitä. Mutta hän oli erehtynyt käsityksessään. Kauniin näkönen vanhus, vaikka vuoroin nyykäyttelikin hyväksyvästi patriarkkaalista päätänsä vuoroin pudisteli sitä silmäkulmiansa rypistäen, kun muut panivat vastaan, ymmärsi nähtävästi suurella vaivalla sitä, mitä Nehljudof puhui, ja korkeintaan vaan silloin, kuin muut talonpojat toistivat saman asian omalla kielellänsä. Paljoa paremmin käsitti Nehljudofin puhetta patriarkkaalisen vanhuksen vieressä istuva pieni, toiselta silmältään kiero, melkein parraton äijänen, jolla oli yllään neliniitinen liivimekko ja vanhat lämpsällään olevat saappaat jalassa;--se oli muurari, kuten Nehljudof sittemmin sai tietää. Tämä ihminen liikutteli nopeasti kulmakarvojansa, ponnistellen voimiansa ymmärtääkseen, ja heti toisti omalla tavallaan sen, mitä Nehljudof puhui. Yhtä nopeasti käsitti lyhyenläntä, tanakka ukko vaaleine partoineen, kiiltävine ja viisaine silmineen, joka odotti jokaista tilaisuutta pistääkseen pilkallisia ja ivallisia huomautuksiaan Nehljudofin sanojen väliin ja nähtävästi kerskaili tästä. Entinen sotamies olisi myöskin näyttänyt voivan ymmärtää asiaa, ellei olisi ollut sotilaallisuuden tylsyttämä eikä olisi aina eksynyt järjettömiin, sotilaallisiin puhetapoihin. Kaikkein totisimmalta kannalta otti asian jylhällä bassolla puhuva pitkänokkainen, pikkupartainen, iso mies, jolla oli yllään puhtaat kotitekoiset vaatteet ja uudet virsut jaloissa. Tämä mies ymmärsi kaikki ja puhui vaan silloin kuin oli tarpeellista. Kaksi muuta äijää, se sama eilinen hampaaton, joka oli kyläkokouksessa pannut ehdottomasti vastaan Nehljudofin ehdotuksia, toinen pitkäkasvuinen, vaaleaverinen, ontuva, hyväntahtoisen näköinen äijä tallukoissa, jalat tiivisti käärittyinä valkoisiin riepuihin,--olivat molemmat melkein koko ajan vaiti, vaikka kuuntelivat kyllä tarkasti.

Nehljudof esitti ensiksi mielipiteensä maanomistuksesta.

--Maata ei minun mielestäni,--sanoi hän,--saa myydä eikä ostaa, sentähden, että jos sitä saa myydä, niin ne joilla on rahoja, ostavat kaiken maan haltuunsa, ja rupeavat silloin vaatimaan mitä hyvänsä niiltä, joilla ei ole maata: viljelemisoikeudesta tulevat ottamaan rahoja.

--Se on tosi,--sanoi pitkänokkainen matalalla bassoäänellään.

--Aivan niin,--sanoi entinen sotamies.

--Akka raapii vähän heiniä lehmällensä, niin jo pistävät kiinni ja vievät linnaan,--sanoi vaatimaton, hyväntahtoinen ukko.

--Maita olisi viiden virstan päähän, mutta vuokralle annosta ei ole kysymystäkään, ovat nostaneet hinnan niin ettei siihen mikään pysty,--lisäsi hampaaton, kiukkuinen äijä.

--Punovat--meistä nuoria, vielä pahemmin kuin orjuuden aikana,--vahvisti hän vielä.

--Minä ajattelen samoin kuin tekin,--sanoi Nehljudof,--ja pidän maanomistamista syntinä. Ja sentähden tahdon antaa maan pois.

--Kyllähän se on hyvä asia,--sanoi vanhus Mooseksen suortuvineen, nähtävästi käsittäen että Nehljudof tahtoi antaa maan arennille.

--Sitä varten olen tänne tullutkin, en tahdo enää omistaa maata, mutta nyt pitäisi vaan ymmärtää kuinka päästä siitä.

--Anna pois talonpojille ja sillä hyvä,--sanoi hampaaton, vihanen äijä.

Nehljudof ensin hämmentyi, tuntien näissä sanoissa epäilystä hänen aikeensa vilpittömyyteen. Mutta heti hän kuitenkin ojentautui ja käytti tätä huomautusta sanoakseen mitä oli sanottavaa.

--Mielelläni antaisinkin,--sanoi hän,--mutta kelle ja millä tavalla? Kelle talonpojille? Miksi juuri teidän kunnallenne, eikä Deminskin? (se oli maan puolesta huono-osainen naapurikylä).

Kaikki olivat vaiti. Ainoastaan entinen sotamies sanoa tokasi: »Aivan niin».

--Niinpä siis,--sanoi Nehljudof:--sanokaa minulle miten tekisitte, jos teidän olisi jakaminen maa talonpojille?

--Mitenkö tekisimme? Jakaisimme koko maan henkiä myöten--tasan kaikille,--sanoi muurari, nopeasti nostaen ja laskien kulmakarvojansa.

--Kuinkas muuten? Tietysti henkiä myöten, vahvisti hyväsydäminen ontuva äijä valkoisissa jalkarievuissa.

Kaikki yhtyivät tähän lauseeseen, pitäen sitä riittävänä selityksenä.

--Miten niin henkiä myöten?--kysyi Nehljudof. Pitäisikö antaa talollisillekin, joilla jo on yksityistä maata?

--Ei suinkaan,--pisti siihen entinen sotamies koettaen ilmaista kasvoillaan iloista reippautta. Mutta se järkevä, pitkä talonpoika ei suostunut hänen kanssaan.

--Niin juuri, jakaa kaikille tasan,--vastasi hän jylhällä äänellään, hiukan mietittyään.

--Se ei käy päinsä,--sanoi Nehljudof, ollen jo edeltäpäin valmis tähän vastaväitteeseen,--Jos jakaa kaikille tasan, niin kaikki ne, jotka eivät tee itse työtä,--jotka eivät kynnä, ottavat ja myyvät omat osuutensa rikkaille. Ja taas kerääntyy maa rikkaiden käsiin. Niille taas, jotka pitävät osuutensa, lisääntyy väkeä, mutta maa on sillä välin jo viety kaikki. Ja niin ottavat rikkaat taas valtaansa ne, joille maa on tarpeen.

--Aivan niin,--kiiruhti sotamies myöntämään.

--Pitää kieltää myymästä maata, ja vaan joka itse kyntää,--sanoi muurari vihasesti keskeyttäen sotamiehen.

Siihen vastasi Nehljudof että on mahdoton pitää silmällä, kyntääkö joku itselleen, vai toiselle.

Silloin pitkäkasvuinen, järkevä talonpoika teki semmoisen ehdotuksen, että kaikki muokkaisivat maan yhdessä sakissa. Ja kuka tekee työtä, sille jaettaisiin maata. Kuka ei tee--se jäisi ilman,--sanoi hän ratkaisevalla bassollaan.

Tähän kommunistiseen tuumaan oli Nehljudofilla niinikään vastaväitteet valmiina, ja hän vastasi, että sitä varten pitäisi jokaisella olla kyntöaurat, ja jokaisella yhtäläiset hevoset, jottei toinen jäisi jälkeen toisesta, taikka että kaikki--hevoset, aurat, puimakoneet ja koko talous--olisi yhteinen, mutta semmoinen järjestys kävisi päinsä vaan jos kaikki ihmiset olisivat yksimieliset.

--Meikäläisiä ei saisi ikinä sovinnossa elämään,--sanoi kiukkuinen äijä.

--Heti syntyisi tappelu,--sanoi valkopartainen ja naurusilmäinen äijä.

--Sitten vielä: kuinka olisi maa jaettava laatuunsa nähden,--sanoi Nehljudof, miksi toiset saisivat mustaa multaa, toiset taas savea ja hiekkaa.

--Pitäisi jakaa osuuksina kaikille yhden verran,--sanoi muurari.

Tähän Nehljudof vastasi, että kysymys ei ollut maanjaosta jossakin yhdessä kunnassa, vaan yleensä eri lääneissä. Jos nyt annettaisiin maa ilmaiseksi talonpojille, niin mistä syystä toiset ottaisivat haltuunsa hyvän ja toiset huonon maan. Kaikkihan tahtoisivat hyvälle maalle.

--Aivan niin,--vastasi sotamies.

Muut olivat vaiti.

--Niin että asia ei ole niinkään helppo ratkaista,--sanoi Nehljudof.--Ja sitä asiata emme me yksin, vaan monet ihmiset ajattelevat. Niinpä on eräs amerikalainen George ajatellut asiaa tällä lailla. Ja minä olen hänen kanssaan yhtä mieltä.

--Sinähän olet isäntä, sinä siis annakin,--mitäs siinä muuta. Sinun on valta,--sanoi vihanen äijä.

Keskeytys saattoi Nehljudof in hämilleen, mutta iloksensa hän huomasi, ettei hän ollut yksin tyytymätön tähän keskeytykseen.

--Maltahan nyt, Simo setä, anna hänen kertoa,--sanoi vakuuttavalla bassollaan järkevä talonpoika.

Tämä rohkasi Nehljudofin mielen, ja hän alkoi selitellä ukoille Henry Georgen aatetta ainoasta yhtenäisestä verosta.--Maa ei ole kenenkään,--Jumalan,--alkoi hän.

--Niin on. Juuri niin,--kuului useita ääniä.

--Kaikki maa on yhteinen. Kaikilla on siis yhtäläinen oikeus siihen. Mutta maa voi olla parempaa ja huonompaa. Ja jokainen haluaisi tietysti saada haltuunsa parempaa. Kuinka nyt saisi sen oikein jaetuksi? Tietysti niin, että jonka haltuun tulee parempi maa, hän suorittaa niille, joiden hallussa ei ole maata, sen verran kuin hänen maansa maksaa,--vastasi Nehljudof kuin itsellensä.--Mutta koska on vaikea määrätä kenen on kellekin maksaminen, ja koska rahoja täytyy koota kunnallisia tarpeita varten, niin maan haltijan onkin paras maksaa suoraan kunnalle sen, minkä hänen maansa maksaa. Näin tulee kaikille tasan. Joka siis haluaa haltuunsa maata, maksakoon hyvästä maasta enemmän ja huonommasta vähemmän. Joka ei halua maata olkoon maksamatta mitään; ja kunnalliset verot suorittaa puolestasi se, joka hallitsee maata.

--Oikein puhuttu,--sanoi muurari liikutellen kulmakarvojansa.--Kellä on parempaa maata, se maksakoon enemmän.

--Olipa sillä Sorsalla päätä,--sanoi suortuvaparta.

--Kumpa maksu vaan olisi voimia myöten,--sanoi bassoäänellään pitkäkasvuinen, nähtävästi jo arvaten mihin päin asia kallistuu.

--Maksun täytyy olla sellainen, ettei se ole liian kallis eikä liian huokea... Kun on liian kallis, niin jääpi rästejä ja syntyy vaillinkeja, mutta liian halpaa maata taas kaikki alkavat ostella toisiltaan ia maa tulee kauppakaluksi. Näinpä minä nyt aijoinkin järjestää asiat täällä.

--Se on oikein, ihan paikallaan. Kyllähän siihen voidaan suostua,--puhuivat miehet aivan ymmärtäen asian ja hyväksyen Nehljudofia.

--No, jo oli päätä!--toisti leveä vanhus suortuvinensa.

--Entäpä jos minäkin haluaisin ottaa maata haltuuni,--sanoi hymyillen pehtori.

--No jos sattuu jäämään vapaa palsta, niin ottakaa vaan muokataksenne,--sanoi Nehljudof.

--Mitäpä sinä maalla? Olet sinä ilmankin kylläinen,--sanoi vanhus hymyilevin silmin.

Tähän päättyi neuvottelu.

Nehljudof toisti uudelleen ehdotuksensa, vaan ei vaatinut vastausta heti, ja kehoitti keskustelemaan asiasta kunnan kanssa ja sitten vasta tulla antamaan hänelle vastausta.

Miehet lupasivat niin tehdä, jättivät hyvästit ja läksivät kiihoittuneessa mielentilassa. Kauan aikaa kuului tieltä heidän yhä etenevä puhelunsa. Ja myöhään iltaan asti kuului vielä heidän ääniänsä jokea pitkin kylästä päin.

Seuraavana päivänä miehet eivät olleet työssä, vaan keskustelivat herran ehdotuksesta. Kunta hajaantui kahteen puolueeseen; toiset pitivät herran ehdotusta, edullisena ja vaarattomana,--toiset epäilivät siinä salajuonta, jonka laatua he eivät voineet ymmärtää ja jota he sen vuoksi erityisesti pelkäsivät. Kolmantena päivänä kaikki kuitenkin suostuivat tehtyihin ehtoihin ja tulivat Nehljudofin luo ilmoittamaan koko kunnan päätöksen. Tähän suostumukseen oli vaikuttanut erään akan arvelu, johon ukot olivat myöntyneet ja joka kerrassaan poisti kaikki petoksen epäilykset,--että nimittäin herra oli alkanut ajatella omaa autuuttansa ja menetteli näin sielunsa pelastamiseksi. Tätä arvelua vahvistivat ne suuret raha-almut, joita Nehljudof oli jaellut Panovossa oleskellessaan. Raha-almuihin oli herran saanut se seikka, että hän oli täällä ensi kerran nähnyt sen köyhyyden ja sen elämänkovuuden, joka oli tullut talonpoikien osaksi, ja liikutettuna tästä köyhyydestä, vaikka tiesikin menettelevänsä järjettömästi, ei voinut olla antamatta pois rahoja, joita hänelle oli nyt runsaasti kerääntynyt Kusminskissa jo viime vuonna myydystä metsästä ja lisäksi myydystä irtaimistosta.

Heti kun saatiin tietää, että herra jakelee rahaa pyytäville, alkoi joka taholta tulvata hänen ympärilleen kansaa, erittäinkin akkoja, almuja anomaan. Hän ei ollenkaan ymmärtänyt miten olla heidän kanssaan, miten päättää kelle ja kuinka paljon oli annettava. Hänestä tuntui, ettei saanut olla pyytäville ja nähtävästi köyhille ihmisille antamatta rahoja, joita hänellä oli paljon. Mutta antaa umpimähkään niille, jotka pyysivät, oli järjetöntä. Ainoa keino tästä tukalasta tilasta pääsemiseksi oli matkustaa pois. Näin hän päättikin kiiremmän kautta tehdä.

Ollessaan viimeistä päivää Panovossa meni Nehljudof päärakennukseen ja alkoi katsella sinne jääneitä tavaroita. Tarkastellessaan tätien vanhaa mahonkista, pronssirenkaisilla leijonanpäillä koristettua kupupiironkia, löysi hän sen alimmasta laatikosta paljon kirjeitä ja näiden joukossa valokuvan, joka esitti yhdessä ryhmässä Sofia Ivanovnaa, Katariina Ivanovnaa häntä itseään ylioppilaana ja Katjushaa,--puhtaana tuoreena, kauniina ja elämänhaluisena. Kaikista talossa olleista esineistä Nehljudof otti ainoastaan kirjeet ja tämän kuvan. Kaiken muun hän jätti myllärille, joka hymyilevän pehtorin esityksestä ja kymmenennestä osasta hintaa osti talon muutettavaksi paikaltaan ja Panovon kaikki huonekalut.

Muistellessaan nyt sitä säälintuntoa, jota hän oli Kusminskissa kokenut omaisuuden kadottamisesta, ihmetteli Nehljudof kuinka hän oli näin voinut tuntea. Nyt hän sen sijaan tunsi pysyvää vapautumisen ja uudistumisen iloa, jommoista tuntee matkaaja, kun uudet maat hänelle avautuvat.

X.

Kaupunkielämä hämmästytti tällä kertaa Nehljudofia erityisesti ja uudella tavalla. Hän saapui illalla lyhtyjen ollessa jo sytytettyinä asemalta omaan asuntoonsa. Kaikissa huoneissa tuntui vielä naftaliinin haju, Agrafena Petrovna Kornejinsa kanssa olivat molemmat väsyksissä ja tyytymättöminä, jopa olivat riitaantuneetkin tavaroita korjatessaan, joiden koko merkitys vaan siinä näytti olevankin, että niitä ripusteltiin, kuivaeltiin ja pantiin talteen. Nehljudofin huone oli vapaa, vaan ei ollut järjestetty, ja arkkujen vuoksi oli pääsy sinne vaikea, niin että Nehljudofin tulo nähtävästi teki häiriötä niiden asiain menossa, jotka tässä kortteerissa jonkunlaisen kummallisen luonnonlain voimasta suoritettiin. Kaikki tämä järjettömyys, johon hän itse oli ollut osallisena, vaikutti nyt Nehljudofiin maalla vallinneen köyhyyden jälkeen tavattoman vastenmielisesti. Niin että hän päätti heti seuraavana päivänä muuttaa hotelliin ja jättää tavaroiden järjestämisen Agrafena Petrovnan haltuun, kunnes sisar saapuisi ja lopullisesti järjestäisi kaikki kotoiset asiat.

Nehljudof läksi jo aamulla talosta ja valitsi itselleen vankilan läheisyydessä ensimäisessä hotellissa kaksi hyvin vaatimatonta eikä aivan puhdasta huonetta, ja käskettyään tuoda sinne talosta ottamansa tavarat läksi asianajajan luo.

Ulkona oli kylmä. Ukkosten ja sateiden jälkeen olivat tulleet ne kylmät päivät, jotka ovat tavalliset keväällä. Oli niin kylmä ja tuuli niin vinhasti, että Nehljudofia palelti ohkaisessa palttoossa, ja hän kulki yhä nopeammin, lämmintä saadakseen.

Hänen muistissaan oli maalaiset ihmiset, vaimot, lapset, ukot, köyhyys ja nääntymys, joita hän oli nyt aivan kuin ensi kerran nähnyt; muisteli erittäinkin tuota hymyilevää vanhuslasta ohkaisine, rimpuilevine jalkoineen, ja ehdottomastikin hän vertaili näihin sitä mitä nyt näki kaupungissa. Kulkiessaan liha- ja kalapuotien sekä valmiiden vaatteiden myymäläin ohi häntä hämmästytti, aivan kun olisi ensi kertaa nähnyt, noiden lukemattomien puhtaiden ja lihavien puotilaisten kylläisyys, jommoista maalla ei milloinkaan tavannut. Nähtävästi nämät ihmiset olivat lujasti vakuutetut siitä, että heidän yrityksensä pettää niitä ostajia, jotka eivät ymmärtäneet heidän tavaraansa, oli todellista ja sangen hyödyllistä työtä. Yhtä kylläiset olivat kuskit tavattomine takapuolineen ja selkänappineen, yhtäläiset olivat ovenvartijat kultanauhaisine lakkineen, yhtäläiset piiat esiliinoilleen ja kiharoilleen--ja erittäinkin pika-ajurit ajeltuine niskoineen; ne istua retkottivat rattaillaan häpeemättömästi ja siveettömästi katsellen ohikulkevia. Kaikissa näissä ihmisissä hän ehdottomastikin tunsi nyt nuo samat maalaiset olennot, jotka olivat jätetyt ilman maata ja sen kautta karkoitetut kaupunkiin. Muutamat näistä ihmisistä olivat ymmärtäneet käyttää hyväksensä kaupunkilaisia oloja ja muuttuneet samanlaisiksi kuin herrasväki, sekä olivat asemastaan hyvillään; toiset taas olivat kaupungissa joutuneet vielä huonompiin oloihin kuin ennen maalla, ja olivat nyt vieläkin surkuteltavammat. Näin surkuteltavat näyttivät Nehljudofista olevan ne suutarit, joiden hän huomasi työskentelevän erään kellarikerroksen ikkunassa; samanlaisia olivat nuo laihat kalpeat pyykinpesijättäret, jotka tukka epäkunnossa, laihoilla ruskettuneilla käsillään silittelivät vaatteita avatuissa akkunoissa, mistä tulvi saippuahöyryä. Samanlaisia olivat myöskin kaksi maalaria esiliinoissa paljaine jalkoineen, kiireestä kantapäähän maaliin tahrattuina. Hihat käärittyinä kyynäspäätä ylemmäksi, päivettyneillä, suonikkailla, heikoilla käsillään he kantoivat maaliämpäriään ja herkeämättä kinailivat keskenänsä. Heidän kasvoissansa oli piinaantunut ja vihanen ilme. Samanlaiset kasvot olivat tomuttuneilla mustanaamaisilla kuorma-ajureilla, jotka tärisivät rattaillansa. Samanlaiset kasvot olivat vielä ryysyisillä turvottuneilla miehillä ja naisilla lapsinensa, jotka seisoivat katujen kulmissa almuja anoen. Samanlaisia kasvoja näkyi vihdoin ravintolain avatuissa ikkunoissa, joiden ohi Nehljudof sattui kulkemaan. Likaisten, pulloilla ja teeastioilla täytettyjen pöytien ääressä, joiden välitse liehui valkopukuisia kyypareja, istui meluten ja hoilotellen likaisia punanaamaisia miehiä tylsistyneine kasvoineen. Yksi istui ikkunassa ja kulmakarvat ylös nostettuina ja huulet ylöspäin venytettyinä katseli eteensä ikäänkuin olisi koettanut jotakin muistaa.

»Ja mitä varten ne ovatkin kaikki kokoontuneet tänne?»--ajatteli Nehljudof hengittäen sisäänsä paitsi kylmän tuulen tuomaa pölyä myöskin kaikkialle levinneen tuoreen maaliöljyn hajua.

Eräällä kadulla joutui hän kulkemaan rinnan kuormajonon kanssa, missä kuljetettiin jotakin rautoja, ja pauhu oli epätasaisella kadulla niin hirmuinen, että hänen teki kipeätä korviin ja päähän. Hän rupesi kulkemaan nopeammin päästäkseen kuormajonon ohitse, kuin äkkiä raudan räminän keskeltä kuuli oman nimensä. Hän pysähtyi ja näki jonkun matkaa edessään sotilashenkilön, jolla oli suippopäiset vahatut viikset ja kiiltävät hymyilevät kasvot. Istuen pika-ajurin rattailla tämä huitoi hänelle tervehdykseksi kättä, avaten hymyllään tavattoman valkoisen hammasrivin.

--Nehljudof? Sinäkö se olet?

Nehljudofin ensimäinen tunne oli tyytyväisyys.

--Aa! Shenbok,--huudahti hän iloisesti, mutta samassa ymmärsi, ettei oikeastaan ollut mitään syytä iloita.

Se oli sama Shenbok, joka oli silloin käynyt tätien luona. Nehljudof oli jo kauvan sitten kadottanut hänet näkyvistään, mutta oli kuullut että tämä oli jättänyt rykmentin ja siirtynyt ratsuväkeen, ja veloistaan huolimatta yhä pysyi joillakin varoilla rikkaiden ihmisten piireissä. Hänen tyytyväinen, iloinen katsantonsa puhui samaa.

--Sepä oivallista että sain sinut kiinni. Kaupungissa ei ole ainoatakaan sielua. Mutta oletpa veikkonen vanhentunut,--puhui hän, nousten rattailta ja korjaten olkalappujaan. Käynnistäsi vaan saatoin tuntea sinut. No syömmekö yhdessä päivällistä. Missä teillä täällä saapi kunnollista ruokaa?

--Enpä taida nyt ehtiä,--vastasi Nehljudof ja ajatteli vaan kuinka pääsisi toveristaan loukkaamatta tätä.

--Mitä varten sinä olet täällä?--kysyi Nehljudof.

--Asioita, veikkoseni. Holhous-asioita. Minähän olen holhooja. Hoidan Samanofin asioita. Tiedäthän sen pohatan. Hän on varaton, mutta maata on 54 tuhatta tesättinää,--sanoi Shenbok jonkunlaisella erityisellä ylpeydellä, aivan kun olisi itse luonut kaiken tuon maan.--Asiat olivat aivan hunningolla. Maa oli kaikki talonpoikien hallussa. Nämät eivät maksaneet mitään ja rästejä oli yli 80 tuhatta. Minä muutin yhdessä vuodessa kaikki, ja nostin tulot 70 prosentilla. Ha?--kysyi hän ylpeänä.

Nehljudof muisti nyt kuulleensa, että tämä Shenbok juuri sen vuoksi että oli tuhlannut kaiken omaisuutensa ja tehnyt suuria velkoja oli jonkun erityisen suosituksen kautta määrätty erään vanhan tuhlailevan pohatan omaisuuden hoitajaksi ja nyt nähtävästi eli tästä holhojatoimestaan.

»Millä ihmeellä pääsisin hänestä loukkaamatta häntä?»--ajatteli Nehljudof katsellen noita kiiltäviä, vereviä kasvoja ja vahattuja viiksiä ja kuunnellen hänen hyväntahtoista toverillista löpinäänsä hyvistä ruokapaikoista ja kerskaamisiaan holhooja-asiain järjestämisestä.

--No, missä siis syömme?

--Eihän minulla ole aikaa,--sanoi Nehljudof katsoen kelloonsa.

--No sitten tehdään näin. Illalla on kilpa-ajot. Tulethan sinne?

--En, en tule.

--Tule pois. Omia hevosia minulla ei enää ole. Mutta minä pidän Grishinin hevosien päälle. Muistathan? Hänellä on erinomainen talli. Tulet siis, ja sitten syömme illallista.

--En jouda illallisellekaan, sanoi Nehljudof hymyillen.

--No mitäs tämä nyt on? Minne nyt lähdet? Tahdotko,--pääset minun rattaissani.

--Minä olen menossa asianajajan luo. Se asuu heti tässä nurkan takana,--sanoi Nehljudof.

--Niin, sehän on totta, sinullahan on jotain asioita vankilassa? Olet tainnut tulla vankilan asianajajaksi? Niin kerrottiin Kortshagineilla, --puhui Shenbok nauraen. He ovat jo lähteneet. Miten on asia? Kerro nyt!

--Niin, niin, tottahan se on kaikki,--vastasi Nehljudof,--mitäpä tässä nyt kadulla rupeisin kertomaan.

--No niin, niin, sinähän olet aina ollut eriskummallinen. No, tuletko sinä siis kilpa-ajoihin.

--En, en voi eikä haluta. Elä sinä nyt vaan suutu.

--Vielä mitä, suuttuisin! Missä sinä nyt palvelet?--kysyi hän ja hänen kasvonsa menivät yhtäkkiä totisiksi, silmät pysähtyivät, kulmakarvat kohosivat ylös. Hän tahtoi nähtävästi muistaa jotakin. Ja Nehljudof huomasi hänessä aivan samanlaisen tylsän ilmeen, kuin tuolla ravintolan ikkunassa istujalla, jolla oli kulmakarvat kohotettuina ja huulet töröttivät ulospäin.

--Mikä hirveä kylmyys! Hä?

--Niin on!

--Onko ostokset rattaillasi,--kysyi Shenbok ajurilta.

--No hyvästi nyt sitten, olipa sangen hauska että tapasin sinut,--sanoi hän, ja puristettuaan lujasti Nehljudofin kättä hypähti ylös rattaille liikutellen kiiltävien kasvojensa edessä hyvästiksi leveätä kättänsä uusine valkoisine säämiskähansikkaineen, ja tottuneesti hymyillen harvinaisen valkoisella hammasrivillään.

»Olenko siis todellakin ollut tuommoinen?»--ajatteli Nehljudof mennessään asianajajan luo.--»Vaikka en olisikaan ollut ihan sellainen, niin ainakin tahdoin olla sellainen ja luulin sellaisena eläväni koko ikäni.»

XI.

Asianajaja otti vastaan Nehljudofin ennen vuoroa ja alkoi heti puhua Menshofien asiasta, jonka hän oli lukenut, ja oli ihmeissään syytöksen perusteettomuudesta.

--Tämä juttu on aivan kauhistuttava,--puhui hän,--on hyvin luultavaa, että tilanomistaja on itse tehnyt murhapolton palovakuutussumman vuoksi, mutta pääasia on se, että Menshofien syyllisyys ei ole lainkaan todistettu. Ei ole mitään todiste-aiheita. Sen on saanut aikaan nimismiehen erikoinen hartaus ja yleisen syyttäjän huolimattomuus. Jos juttua ei käsitettäisi piirioikeudessa, vaan täällä, niin takaisin voiton, enkä ottaisi mitään palkkiotakaan.--Ja sitten se toinen asia, Feodosja Birjukovan anomus korkeimpaan paikkaan,--se on kirjoitettu; jos lähdette Pietariin, ottakaa se mukaanne, viekää perille ja esittäkää itse pyyntönne. Muussa tapauksessa sieltä tehdään kysymys eikä asiasta tule mitään. Koettakaa päästä semmoisten henkilöiden puheille, joilla on vaikutusvaltaa valitusasiain komiteassa. Onko nyt siis kaikki...

--Ei, minulle kirjoitetaan vielä...

--Huomaanpa että olette muuttuneet tapiksi, jonka kautta kaikki vankilan valitukset vuotavat ulos,--sanoi asianajaja hymyillen.--Liian paljon olette ottaneet hartioillenne.

--Niin, mutta se on aivan hämmästyttävä asia,--sanoi Nehljudof kertoen lyhykäisyydessä jutun juonen, kuinka eräs lukutaitoinen talonpoika maalla oli alkanut lukea evankeliumia ja selitellä sitä ystävillensä. Papisto katsoi tämän rikollisuudeksi. Hän annettiin ilmi. Nimismies piti poliisitutkinnon, yleisen syyttäjän apulainen pani kokoon syytteen ... ja valaoikeusto antoi tuomionsa.

--Tämähän on jotain hirmuista,--puhui Nehljudof.--Onko mahdollista että siinä olisi perää?

--Mikäs teitä siinä erityisesti kummastuttaa?

--Kaikki alusta loppuun; nimismiestä ehkä vielä voin ymmärtää, hänelle kun on käsketty, mutta yleisen syyttäjän apulainen, joka panee kokoon syytöksen--onhan hän sivistynyt ihminen...

--Siinä juuri onkin erehdys, että olemme tottuneet ajattelemaan yleisiä syyttäjiä ja muita oikeudenjäseniä jonkinlaisiksi uusiksi, vapaamielisiksi ihmisiksi. Ovat ne joskus ehkä olleetkin semmoisia, mutta nyt on asianlaita aivan toinen. Ne ovat vaan tavallisia virkamiehiä, jotka välittävät vaan palkannostopäivästä. Hän saapi palkkansa ja tarvitsee enemmän ja siihen supistuvat kaikki hänen periaatteensa. Hän on valmis syyttämään ja tuomitsemaan ketä tahansa.