Part 5

--Mutta onko nyt todellakin olemassa lakeja, joiden mukaan voi lähettää ihmisen paikkakunnalta vaan senvuoksi, että hän yhdessä muiden kanssa lukee evankeliumia?

Ei ainoastaan paikkakunnalta, vaan vieläpä pakkotöihinkin, Siperiaan, jos vaan tulee todistetuksi, että lukiessaan evankeliumia hän oli uskaltanut tulkita sitä toisin kuin on käsketty ja siten siis arvostellut kirkollista tulkitsemista. Sehän muka on oikeauskoisen opin moittimista, ja laki määrää siitä pakkotyötä.

--Onko se mahdollista?

--Vakuutan teille. Tapani on aina sanoa oikeudenjäsenille,--jatkoi asianajaja,--etten voi olla tuntematta kiitollisuutta nähdessäni heitä, sillä ettemme me teidän kanssanne ja yleensä kaikki muutkin istu vankilassa, siitä on meidän kiittäminen vaan heidän hyväntahtoisuuttansa. On helposta helpointa saattaa meidät jokaisen kadottamaan oikeutemme ja lähettää meidät paikkakunnalta.

--Mutta jos asianlaita todellakin on tämmöinen ja kaikki siis riippuu yleisen syyttäjän mielivallasta, ihmisistä, joilla on oikeus joko käyttää tai olla käyttämättä lakia, niin mitä varten on olemassa koko oikeuslaitos?

Asianajaja purskahti iloiseen nauruun.--Kylläpä te teettekin kysymyksiä! Tuo se nyt on, veikkonen, vaan filosofiaa. Vaikka kyllähän siitäkin saattaa keskustella. Tulkaapa luokseni lauvantaina. Täällä tapaatte tiedemiehiä, kirjailijoita, taiteilijoita. Silloin saamme keskustella yleisistä kysymyksistä,--sanoi asianajaja pannen ivallista painoa sanoihin »yleisistä kysymyksistä.»--Oletteko tuttu vaimoni kanssa? Tervetuloa.

--Pitääpä tulla,--vastasi Nehljudof tuntien puhuvansa toista kuin ajatteli, sillä hän ajatteli, että hän kaikkeen muuhun ennen suostuisi kuin tulemaan asianajajan luo noiden oppineiden, kirjailijain ja taiteilijain seuraan. Nauru, millä asianajaja vastasi Nehljudofin huomautukseen, ettei oikeudella ole mitään merkitystä, jos sen jäsenet voivat mielin määrin käyttää tai olla käyttämättä lakia, ja se äänenpaino, jolla tämä oli puhunut »filosofiasta» ja »yleisistä kysymyksistä», osotti Nehljudofille kuinka kokonaan erilaiset olivat hänen ja asianajajan, ja arvattavasti myöskin tämän ystävien katsantotavat. Niin kaukana kuin Nehljudof olikin entisistä ystävistään, kuten esimerkiksi Shenbokista, hän tunsi olevansa vielä paljoa kauvempana asianajajasta ja hänen piiriinsä kuuluvista ihmisistä.

XII.

Vankilaan oli pitkä matka ja oli jo myöhäistä, niin että Nehljudof otti sinne ajurin. Eräällä kadulla tämä keski-ikäinen, viisaan ja hyväntahtoisen näköinen ajuri kääntyi Nehljudofin puoleen ja osoitti tavattoman suurta uutisrakennusta.

--Katsokaa mimmoisen kivimuurin ovat pystyttäneet,--sanoi hän aivan kuin olisi osaltaan ollut syypää tuohon rakennusyritykseen ja ylpeillyt siitä.

Kivimuuri oli todellakin tavattoman suuri ja sen kuosi oli monimutkainen ja eriskummainen. Vankat telineet suurista honkatukeista, jotka olivat rautavanteilla yhteenliitetyt, ympäröitsivät rakennusta ja erottivat sitä kadusta plankkuaitauksella. Telineiden juurella kiehui muurahaisina kalkkiin ryvettyneitä työmiehiä, joista toiset asettelivat, toiset takoivat kiviä, kolmannet kantoivat ylös raskaita selkäkuormia ja toivat alas tyhjiä tiilipaareja ja ruukkiämpäreitä. Lihava ja hienosti puettu herrasmies, luultavasti arkkitehti, seisoi telineiden luona ja näytti jotain ylöspäin, puhuen kunnioituksella kuuntelevalle rakennusmestarille. Heidän ohitsensa ajoi portista ulos ja sisään tyhjiä ja lastattuja kuormarattaita.

»Ja kuinka vakuutettuina ovat nuo kaikki, sekä työn tekijät että teettäjät siitä, että asiat ovat juuri niinkuin niiden olla pitääkin,--että sillaikaa kuin kotona heidän raskaudentilassa olevat vaimonsa tekevät voimainsa yli työtä, ja heidän lapsensa, pikku myssyt päässä, nälkäkuoleman lähestyessä, vanhuksen tavoin hymyilevät ja vääntelevät pikku jalkojansa, heidän täytyy rakentaa tuota tyhmää, tarpeetonta linnaa jollekin tyhmälle ja tarpeettomalle ihmiselle, yhdelle niistä samoista, jotka raastavat ja nylkevät heitä,» ajatteli Nehljudof katsellessaan tätä kivimuuria.

--Kyllä on pöllömäinen rakennus,--sanoi hän ääneen ajatuksensa.

--Kuinka niin, pöllömäinen?--vastasi ajuri loukkaantuneesti,--mikä pöllömäinen se on, joka kansalle työtä hankkii.

--Mutta onhan se työ tarpeetonta.

--Tottapa se työ tarpeellinen on, koska rakentavat,--väitti ajuri,--kansa saapi leipänsä.

Nehljudof vaikeni, erittäinkin kun rattaiden räminän vuoksi oli vaikeata puhua. Jonkun matkaa vankilasta tultiin kivikadulta viertotielle, niin että oli helppo puhua; ajuri kääntyi taas Nehljudofin puoleen.

--Ja mikä ihme sitä kansaa nykyisin niin paljon kaupunkiin tuokin,--sanoi hän kääntyen pukillaan ja osoittaen Nehljudofille vastaantulevaa maalaistyömiesten joukkokuntaa sahoineen, kirveineen ja säkkineen.

--Enemmänkö niitä nyt tulee kuin muina vuosina?--kysyi Nehljudof.

--No niinhän niitä tukkii joka paikkaan, että on pääsemättömissä. Teettäjät viskelevät työmiehiä kuin lastuja. Kaikki paikat ovat täynnä.

--Mistä se tulee?

--Niitä kun on lisääntynyt. Ei ole minne mennä.

--Mutta jos on lisääntynyt, miksi eivät jää maalle.

Ei ole maalla mitään tekemistä. Ei ole maata.

Nehljudof koki samaa kuin jonkun paikan ollessa satutettuna: näyttää kuin työkseen satuttaisi aina kipeään paikkaan.--Se tulee siitä, että kolaukset tuntuvat ainoastaan kipeään paikkaan.

»Onko todellakin samaa kaikkialla», ajatteli hän ja rupesi kyselemään ajurilta, kuinka paljon heidän kylässään oli maata, ja kuinka paljon maata oli ajurilla itsellään, ja miksi hän asui kaupungissa.

--Maata meillä on tesättinä[2] henkeä kohti. Hallussamme on sitä kolmen hengen varalle,--alkoi ajuri hyvillään selitellä.--Kotonani on isä, veli, ja toinen veli on sotamiehenä. He pitävät taloutta, mutta eipä siinä ole paljon pitämistä. Silläpä veli aikoikin lähteä Moskovaan.

--Eikö saa maata vuokralle.

--Mistäpä sitä nykyään ottaisi. Herraset, missä niitä oli, päästivät käsistään omansa. Nyt on kaikki kauppiaitten hallussa. Ja heiltä ei saa millään hinnalla, he kun itse viljelevät. Meilläkin osti eräs ranskalainen maan haltuunsa entiseltä herralta, eikä anna ehdolla millään.

--Mikäkö ranskalainen? Mikä lie Djufar, ehkä olette sattuneet kuulemaan. Hän laittaa teaatterissa näyttelijöille peruukkeja, se toimi kannattaa, ja hän onkin tullut rikkaaksi. Meidän neidiltä hän on ostanut koko tilan. Nyt hän on ottanut meidät valtaansa. Ja pyörittelee meitä mielin määrin. Onneksi on hän hyvänluontoinen mies. Mutta vaimo, venäläinen, on semmoinen koira, ettei enää pahemmasta. Nylkee puhtaaksi kansan. Surkeata on nähdä. Siinähän jo ollaankin linnalla. Portin eteenkö ajetaan. Eipä lasketa näänmä.

XIII.

Sydän kurkussa ja kauhistuksella ajatellen, missä tilassa hän nyt tapaisi Maslovan, ja kammoksuen sitä salaisuutta, joka hänestä tuntui olevan sekä Maslovassa että koko tuossa vankilan ihmis-yhteydessä, soitti Nehljudof pääoven kelloa ja kysyi esiintulleelta vartijalta Maslovasta. Tiedusteltuansa sanoi vartija Maslovan olevan lasaretissa. Nehljudof meni sinne. Hyvänluontoinen vanhus, lasaretin vartija, päästi hänet heti sisälle, ja saatuaan tietää ketä hän haki, käski menemään lasten osastoon.

Nuori, karboolihajun läpitunkema lääkäri tuli käytävään Nehljudofia vastaan ja kysyi ankarasti, mitä asiaa hänellä oli. Tämä lääkäri toimitteli vangeille kaikenlaisia helpotuksia ja sen vuoksi alituiseen joutui ikäviin rettelöihin vankilan johtokunnan jopa vanhimman lääkärinkin kanssa. Peläten ettei Nehljudof vaan vaatisi häneltä jotain laittomuuksia ja myöskin haluten osottaa, ettei hän tee poikkeuksia kehenkään nähden, teeskenteli hän itseään vihaseksi.

--Täällä ei ole mitään naisia, tämä on lasten osasto,--sanoi hän.

--Sen tiedän, vaan täällä on vankilasta siirretty sairaanhoitajatar.

--On kyllä, täällä on niitä kaksikin. Mitä asiaa teillä siis on?

--Olen läheisessä suhteessa toiseen heistä, Maslovaan,--sanoi Nehljudof:--tahtoisin nyt tavata häntä,--olen matkalla Pietariin jättääkseni hänen puolestaan valituksen kassatsioonioikeuteen. Ja olisin vielä jättänyt hänelle tämän näin. Se on vaan valokuvakortti,--sanoi Nehljudof ottaen taskustansa kirjekuoren.

--Se käy kyllä päinsä,--sanoi pehmeten lääkäri, ja kääntyen valkoesiliinaisen eukon puoleen käski tämän kutsua sairaanhoitajattaren --vanki Maslovan.

--Ettekö haluaisi istahtaa, tai menisitte ainakin vastaanottohuoneeseen?

--Kiitän teitä, sanoi Nehljudof, ja käyttäen hyväkseen tätä edullista muutosta lääkärissä kysyi miten lasaretissa oltiin tyytyväisiä Maslovaan.

--Kyllähän se työskelee jotakuinkin hyvin, ottaen lukuun olosuhteet, joista hän on tullut, sanoi lääkäri:--tuossa hän jo onkin. Eräästä ovesta tuli mainittu eukko ja hänen jäljessään Maslova. Hän oli valkoisessa esiliinassa ja juovikkaassa puvussa, päässä oli huivi, joka peitti hänen hiuksensa. Nähtyään Nehljudofin hän sävähti punaiseksi, pysähtyi ikäänkuin epätietoisena, sitten rypisti silmiänsä ja laskien ne alas tuli nopein askelin pitkin käytävän mattoa Nehljudofia kohti. Tultuaan Nehljudofin luo hän ensin tahtoi olla antamatta hänelle kättä, sitten kuitenkin antoi ja punastui vielä enemmän. Nehljudof ei ollut häntä nähnyt sen keskustelun jälkeen, jolloin tämä oli pyytänyt anteeksi kiivauttansa, ja nyt odotti Nehljudof saavansa häntä nähdä samanlaisena. Mutta hän olikin nyt aivan toinen, hänen kasvojensa ilmeessä oli nyt jotakin uutta: hillittyä, ujoutta, ja kuten Nehljudofista näytti, epäystävällisyyttä häntä kohtaan. Nehljudof sanoi hänelle saman minkä oli sanonut lääkärille, matkustavansa Pietariin, ja jätti hänelle kirjekuoren valokuvan kanssa, jonka oli tuonut Panovosta.

--Tämän löysin Panovossa, se on vanhan vanha valokuva, ehkä se huvittaisi teitä. Huolitteko.

Maslova nosti mustat silmäkulmansa, katsahti kummastuen häneen hiukan kieroilla silmillään, ikään kuin kysyen: mitä varten tämä?--ja otti vaieten kirjekuoren pistäen sen esiliinansa alle.

--Tapasin siellä teidän tätiännekin,--sanoi Nehljudof.

--Vai tapasitte,--sanoi toinen välinpitämättömästi.

--Onko teidän täällä hyvä olla?--kysyi Nehljudof.

--Meneehän tuo,--sanoi Maslova.

--Eikö ole liian vaikeata?

--Ei, ei ole. En ole vielä tottunut.

--Olen teidän puolestanne hyvin iloinen. Ainahan täällä on parempi kuin siellä.

--Kuin missä _siellä?_--sanoi Maslova ja hänen kasvonsa menivät punaisiksi.

--Siellä vankilassa,--kiirehti Nehljudof sanomaan.

--Miksi niin, parempi?--kysyi Maslova.

--No eivätköhän ihmiset täällä ole parempia. Ei ole semmoisia kuin siellä.

--Siellä on paljon hyviä,--sanoi Maslova.

--Menshofien puolesta olen puuhannut ja toivon että heidät vapautetaan,--sanoi Nehljudof.

--Kunpa niin kävisi, se on semmoinen mainio mummo,--sanoi Maslova, toistaen vanhan määritelmänsä tästä mummosta, ja hymähti hieman.

--Nyt lähden Pietariin. Teidän asianne tulee pian esille ja minä toivon, että tuomio kumotaan.

--Kumotaan tai ei, nyt se on yhdentekevää.

--Miksi: nyt?

--Niin vaan,--sanoi Maslova vilkaisten kysyvästi Nehljudofiin.

Nehljudof ymmärsi tämän sanan ja tuon katseen niin, että Maslova tahtoi tietää, pysyikö hän päätöksessään vai oliko sen muuttanut hänen kieltämisensä jälkeen.

En tiedä miksi se on teistä yhdentekevää,--sanoi Nehljudof.--Mutta minulle ainakin on yhdentekevä julistavatko teidät syyttömäksi vai ei. Minä olen kaikessa tapauksessa valmis tekemään minkä olen sanonut,--sanoi hän päättävästi.

Maslova nosti päänsä ja hänen mustat silmänsä pysähtyivät yhtaikaa sekä Nehljudofiin että hänen ohitsensa ja koko kasvot kirkastuivat riemusta. Mutta hän sanoi ihan toista kuin mitä hänen silmänsä puhuivat.

--Sitä sanotte ihan turhaan.

--Minä sanon, että tietäisitte.

--Siitä asiasta on jo kaikki sanottu eikä ole enään mitään puhumista, sanoi Maslova, vaivoin pidättäen hymyään.

Lasten osastosta kuului jotain melua ja sitten lapsenitkua.

--Taitavat kutsua minua,--sanoi Maslova, levottomasti katsellen taakseen.

--No hyvästi siis,--sanoi Nehljudof.

Maslova ei ollut huomaavinaan hänelle ojennettua kättä ja puristamatta sitä kääntyi, ja peittäen riemuansa läksi menemään nopein askelin käytävän mattoja pitkin.

»Mitähän hänessä tapahtuu? Miten hän ajattelee? Miten hän tuntee? Tahtooko hän panna minut koetukselle vai eikö hän todellakaan voi antaa anteeksi? Eikö hän voi vai eikö hän tahdo sanoa kaikkea mitä ajattelee ja tuntee? Onko hän heltynyt vai katkeroittunut?»--kyseli itseltään Nehljudof eikä voinut löytää mitään vastausta. Selvänä oli hänelle vaan se, että Maslova oli muuttunut ja että hänessä tapahtui hänen sielulleen tärkeä muutos, ja tämä muutos yhdisti Nehljudofin ei ainoastaan häneen, vaan siihenkin, jonka nimessä tämä muutos tapahtui. Ja tämäpä yhdistyminen nyt saattoikin Nehljudofin riemulliseen ja onnelliseen mielentilaan.

Palattuaan lastenosastoon, missä seisoi kahdeksan pikkuvuodetta, ryhtyi Maslova sisaren käskystä kohentamaan vuodetta ja kumartui liian kauas lakanan kanssa, niin että liukastui ja oli pudota. Paranemaan päin oleva, kurkustaan sidottu, häneen katsova poika rupesi nauramaan, ja silloin Maslova ei enää voinut pidättää, vaan istui vuoteen laidalle ja purskahti äänekkääseen ja niin makeaan nauruun, että se tarttui useampiin lapsista; mutta sisar huusi hänelle vihasesti:

--Mikäs nyt naurattaa? Luuletko olevasi siellä, mistä tulit! Mene hakemaan annoksia.

Maslova vaikeni ja ottaen astiat meni minne oli käsketty, mutta katsahdettuaan sidottuun poikaan, joka ei saanut nauraa, purskahti jälleen nauruun.

Päivän pitkään hän useampia kertoja, kun vaan jäi yksin, siirsi valokuvan kirjekuoresta ja ihaili sitä, mutta vasta illalla päivystyksen jälkeen, jäätyään yksin huoneeseensa, missä heitä makasi kaksi, otti Maslova valokuvan kokonaan ulos kirjekuoresta ja kauan-kauan, liikahtamatta päätänsä, silmillään hyväillen jokaista yksityiskohtaa, kasvoja, pukuja ja balkongin porrasasteita, ja pensaita, joita vastaan olivat Nehljudofin ja hänen kasvonsa, ja tätejä,--katseli kellastunutta korttia eikä voinut kyllikseen ihailla erittäinkin itseänsä, omia nuoria kauniita kasvojansa ja otsan ympärille kihartunutta tukkaa. Hän oli niin vajonnut katselemiseen, ettei huomannut kuinka hänen toverinsa tuli huoneeseen.

--Mitä se on? Sekö sen sinulle antoi?--sanoi lihava, hyväsydämminen hoitajatar, kumartuen valokuvan yli.

--Jokohan tuo nyt todella olisit sinä?

--Kukas muu sitten?--sanoi Maslova, hymyillen katsellen toverinsa kasvoihin.

--Entäs tuo, hänkö se on itse? Onko tuo hänen äitinsä?

--Täti. Etkö todella olisi tuntenut?--kysyi Maslova.

--En ikipäivinäni. Koko kasvot ovat ihan toiset. Eikö siitä olekin jo kymmenen vuotta!

--Ei vuotta, mutta koko elämä,--sanoi Maslova, ja yhtäkkiä koko eloisuus katosi hänen kasvoistaan. Hän kävi haluttoman näköiseksi ja silmäin välys meni ryppyyn.

--No eikö se elämä »siellä» ole sentään jotenkin helppoa?

--Vai helppoa!--toisti Maslova ummistaen silmänsä ja huojutellen päätänsä.--Vankeutta pahempi!

--Kuinka niin?

--Niin vaan, että kahdeksasta illalla neljään aamulla, ja sitä joka päivä.

--Miksi eivät he siis jätä semmoista elämää?

--Kyllä kai he jättäisivätkin, mutta eivät voi. Mitä siitä puhuukaan,--sanoi Maslova, hypähti ylös, viskasi valokuvan pöydän laatikkoon, ja pidättäen vihankyyneleitä juoksi ulos käytävään paiskaten oven jälkeensä. Katsellessaan valokuvaa hän oli tuntenut itsensä siksi, minä oli siinä kuvattuna, ja muisteli omaa silloista onneansa ja sitä, että olisi voinut olla onnellinen hänen kanssaan vielä nytkin. Kumppanin sanat muistuttivat hänelle mitä hän oli nyt ja mitä hän oli ollut siellä,--muistuttivat hänelle tuon elämän koko kauheuden, jota hän oli kyllä jo silloinkin hämärästi tuntenut, vaikkei tahtonut tehdä itselleen selväksi.

Vasta nyt hän muisti kaikki nuo hirmuiset yöt ja erittäinkin yhden laskiaisyön, kun hän oli odottanut ylioppilasta, joka oli luvannut lunastaa hänet pois. Hän muisti kuinka hän avonaisessa, viinin tahraamassa, punaisessa silkkihameessa, punainen nauha pörröisessä tukassa, väsyneenä, heikontuneena ja juopuneena, erottuaan vieraistaan noin kahden aikaan yöllä, oli istahtanut tanssien väliajalla laihan, luisen, näppynaamaisen piaanonsoittajattaren viereen ja alkanut tälle valitella elämänsä raskautta, ja kuinka tuo soittajatar sanoi myöskin tuntevansa olonsa rasittavaksi ja tahtovansa muuttaa sitä, ja kuinka heidän luoksensa oli tullut Klaara, ja kuinka he kaikki kolme yhtäkkiä päättivät jättää tämän elämän. He luulivat, että tämä yö jo oli lopussa ja tahtoivat mennä kukin huoneeseensa, kun eteisestä yhtäkkiä kuului juopuneiden vieraiden rähinä. Viuluniekka alkoi soittaa tanssia, pianonsoittajatar rupesi takomaan sormillaan iloisen venäläisen laulun säveliä kadrillin ensimäistä tuuria varten;--muisti kuinka pieni, humalainen, viinalta haiskahtava ja ikottava miekkonen valkoisessa kaulahuivissa ja hännystakissa, minkä hän toisessa tuurissa heitti päältään, sieppasi hänet, ja toinen,--lihakas partaniekka, myöskin hännystakissa, (he olivat tulleet joistakin iltahuveista)--otti Klaaran, ja kuinka he sitten kauan pyörivät, joivat, huusivat ja mässäsivät...

Ja näin vieri vuosi, vieri kaksi ja kolme. Kuinka siinä voisi olla muuttumatta! Ja hänessä äkkiä heräsi vanha viha Nehljudofiin, teki mieli haukkua ja moittia häntä. Ja hän katui että oli jättänyt hyvää tilaisuutta käyttämättä ja vielä kerran sanomatta hänelle tuntevansa hänet, eikä antautuvansa hänelle, ei sallivansa hänen henkisesti käyttää häntä hyväksensä niinkuin oli käyttänyt hyväksensä ruumiillisesti, ei sallivansa hänen tehdä hänestä oman jalomielisyytensä esinettä. Ja jotenkin sammuttaakseen tuon tuskallisen säälin tunteen omaa itseänsä kohtaan ja tietäen kaikki moitteet turhiksi hänen rupesi tekemään mieli viiniä. Eikä hän olisikaan voinut pidättää itseänsä, vaan olisi juonut, jos olisi vielä ollut vankilassa. Mutta täällä ei voinut saada viiniä muualta kuin välskäriltä, ja välskäriä hän taasen pelkäsi, tämä kun ahdisteli häntä. Mutta suhteet miehiin olivat hänelle vastenmieliset. Istuttuaan vähän aikaa käytävän penkillä palasi hän takaisin kammioonsa ja vastaamatta mitään kumppanille kauan itki kukistunutta elämäänsä.

XIV.

Pietariin oli Nehljudofilla kolme asiaa: kassatsioonianomus senaattiin Maslovan asiasta, Fedosja Birjukovan juttu valitusasiain komiteassa, ja, Vera Bogoduhofskajan pyynnöstä, anomus santarmihallitukseen tai 3:teen osastoon Shustovan vapauttamisesta ja äidin sallimisesta tavata poikaansa, jota säilytettiin linnassa ja josta Vera Bogoduhovskaja oli hänelle kirjoittanut. Nämä molemmat asiat hän katsoi samaksi kolmanneksi asiaksi. Ja neljäs asia oli vielä lahkolaisjuttu, jotka lahkolaiset olivat lähetetyt pois kotoaan Kaukaasiaan syystä, että olivat lukeneet ja selitelleet evankeliumia. Hän oli luvannut, enemmän itselleen kuin heille, että tekisi kaikki mitä oli mahdollista tämän asian selvittämiseksi.

Siitä saakka kuin hän ensi kerran oli käynyt Maslennikofin luona, ja erittäinkin tultuaan matkaltaan maaseudulta Nehljudof koko olennollaan tunsi inhoa niihin piireihin, missä hän oli tähän asti elänyt,--niihin piireihin, missä peitettiin mitä tarkimmin kaikki kärsimykset, joita miljoonat ihmiset kantoivat muutamien harvojen mukavuuden ja huvituksien turvaamiseksi, ja peitettiin niin huolellisesti, että näiden piirien ihmiset eivät nähneet eivätkä voineet nähdä noita kärsimyksiä eikä siis myöskään oman elämänsä julmuutta ja rikoksellisuutta. Nehljudof ei nyt enää voinut seurustella näiden ihmisten kanssa tuntematta tukaluutta ja paheksimatta itseänsä. Mutta näihin piireihin oli hänet kuitenkin saattanut hänen omat entiset elämäntapansa, samoin kuin myös sukulais- ja ystävyyssuhteet, ja saattoi nyt etupäässä se, että voidakseen tehdä sitä, mikä hänen mieltänsä yksistään kiinnitti, nimittäin auttaa sekä Maslovaa että kaikkia muita autettavia, kärsiviä, hänen oli pyytäminen apua ja palvelusta tämän piirin ihmisiltä, joita hän ei ainoastaan ollut kunnioittamatta vaan usein paheksi ja ylenkatsoi.

Pietarissa Nehljudof pysähtyi äitinsä sisaren, kreivitär Tsharskajan luo, joka oli entisen ministeriä vaimo, ja joutui näin sen ylimysmaailman sisimpään keskukseen, joka oli tullut hänelle niin vastenmieliseksi. Niin epämiellyttävää kuin tämä olikin, ei hän voinut muuten menetellä. Asettumalla johonkin hotelliin hän olisi loukannut tätiä, mutta tällä oli korkeita tuttavuuksia ja hän saattoi siis olla suureksi hyödyksi kaikissa niissä asioissa, joita Nehljudof aikoi puuhata.

--Ja mitä minä kuulenkaan sinusta?--Täydellisiä ihmeitä,--puhui hänelle kreivitär Jekaterina Ivanovna, tarjoten hänelle heti tuliaisiksi kahvia.--_Vous posez pour un Howard_. Autat pahantekijöitä. Ajelet vankiloissa. Korjailet epäkohtia.

--En sinnepäinkään, semmoista en ole ajatellutkaan.

--Mutta sehän on kylläkin hyvää. Kun ei siinä vaan olisi jotain romaania lisäksi. Kerroppas nyt.

Nehljudof kertoi suhteensa Maslovaan,--kaikki, niinkuin oli.

--Muistan, muistan, Helena parka puhui minulle jotain siitä asiasta, kun sinä asuit noiden muminojen luona, nehän taisivat aikoa naittaa sinut ottotyttönsä kanssa, (kreivitär Jekaterina Ivanovna oli aina halveksinut Nehljudofin tätejä isän puolelta)... Vai sekö se siis oli? _Elle est encore jolie_?

Täti Jekaterina Ivanovna oli 60-vuotias terve, iloinen, tarmokas, puhelias nainen. Kasvultaan hän oli kookas ja hyvin täyteläs, huulessa hänellä tuntui mustat viikset. Nehljudof piti hänestä ja lapsuudestaan saakka oli tottunut ottamaan vaikutusta hänen tarmostaan ja iloisuudestaan.

--Ei, _ma tante_, tuo kaikki on lopussa. Minä halusin vaan auttaa häntä, sentähden että ensiksikin hän on syyttömästi tuomittu, ja toiseksi minä olen siihen syypää, niin kuin olen syypää koko hänen onnettomuuteensa. Tunnen velvollisuudekseni tehdä kaikki mitä voin hänen hyväkseen.

--Mitäs ne ovat sitten minulle kertoneet että sinä muka aikoisit mennä naimisiin hänen kanssansa.

--Niin aijoinkin, mutta hän ei suostu. Jekaterina Ivanovna laski lasisilmänsä alas ja katsoi ääneti ja kummastellen niiden yli sisarensa poikaan. Sitten hänen kasvonsa yhtäkkiä muuttuivat ja niissä ilmeni tyytyväisyys.

--Tyttö onkin viisaampi sinua. Voi, mikä hölmö sinä olet! Ja sinä olisit todellakin mennyt naimisiin hänen kanssaan?

--Se on tietty.

--Huolimatta siitä mikä hän on ollut?

--Juuri sen vuoksi. Minähän olen kaikkeen syypää.

--Ei, hölmö olet kuin oletkin,--sanoi täti, pidättäen naurua.--Tiedätkö, se sopii mainiosti,--jatkoi hän.--Alinella on merkillinen turvakoti, Magdaleenalaitos. Kävin kerran siellä. Ne naiset siellä ovat hyvin inhoittavia: minä sen jälkeen peseskelin itseäni yhtämittaa. Mutta Aline on sitä vastoin koko sielullaan asiassa kiinni. Niinpä me nyt annamme tuon sinun hänen laitokseensa. Jos kuka saa hänet paranemaan, niin se on Aline.

--Mutta hänhän on tuomittu Siperiaan. Tänne olen tullut juuri puuhatakseni tuomion kumoamista. Se on minun ensimäinen asiani teille.

--Vai niin, missä hänen juttunsa sitten on?

--Senaatissa.

--Senaatissako? Minulla on serkkuni Ljovushka senaatissa. Hän on tosin vaan ritarimerkkien osastolla. Ja niistä oikeista en minä tunne ketään. Kaikki he mitä lienevät saksalaisia: Ge, Fe, De, läpi koko aakkoston. Taikka kaikellaisia Ivanofia, Semjonofia, Nikitiniä, taikka Ivanenkoja, Simonenkoja, Nikitenkoja vaihtelun vuoksi. _Des gens de l'autre monde_. Mutta voinhan kumminkin sanoa miehelleni. Kyllä hän ne tuntee. Hän tuntee kaikellaisia ihmisiä. Minä sanon, mutta sinä itse selitä hänelle, sillä minua hän ei koskaan ymmärrä. Puhuinpa minä mitä tahansa, ei hän sano mitään ymmärtävänsä. Kaikki muut ymmärtävät, hän vaan ei.

Samassa tuli sisälle lakeija, polvisukissa, tuoden hopeisella tarjottimella kirjeen.

--Tämä onkisi juuri Ahneita. Sinäpä saat kuulla nyt Kiesewetteriäkin.

--Mikä Kiesewetter se on?

--Kiesewetterkö? Tulehan illalla, niin saat tietää mikä mies se on. Hän puhuu niin, että kaikkein paatuneimmatkin pahantekijät lankeavat polvilleen, itkevät ja katuvat.