Part 6

Lauantai-iltana, pääsiäisaattona, tuli pappi kirkkoväärtin ja lukkarin kanssa aamujumalanpalvelusta pitämään. He kertoivat ajaneensa pahimmassa kelirikossa reellä pitkin lätäköitä ja paljasta maata kolme virstaa kirkolta tätien taloon.

Nehljudof otti osaa tähän aamujumalanpalvelukseen tätien ja palvelusväen kanssa. Hän katsahteli herkeämättä Katjushaan, joka seisoi ovella suitsutusastia kädessä. He vaihtoivat papin ja tätien kanssa tavanmukaisen pääsiäissuudelman ja hän jo aikoi lähteä kun kuuli käytävässä Matrjona Pavlovnan, Maria-tädin vanhan sisäpiian, yhdessä Katjushan kanssa tekevän lähtöä kirkkoon pääsiäisleivoksien ja piimäjuuston siunauttamista varten. »Lähdenpähän minäkin«, ajatteli hän.

Kirkkotiellä ei ollut ratas- eikä rekikeliä, ja sentähden Nehljudof, joka tätien talossa sai käskeä kuin kotonaan, antoi satuloida Veikoksi sanotun ratsun, ja, maatapanon asemesta, pukeutui loistavaan sotilaspukuun, pingotettuine housuine, heitti sinellin hartioilleen ja ratsasti hyvin syötetyllä, kangistuneella ja alati hirnuvalla, vanhalla oriilla, pimeässä, lätäköiden ja lumisohjon rikkomaa tietä myöten, kirkkoon.

XV.

Tämä aamukirkko oli sitten ikipäiviksi Nehljudofin valoisimpia ja elävimpiä muistoja.

Pilkkosen pimeässä, missä vaan paikotellen häämöitti valkea lumi, kahlattuaan rapakoissa, ajoi hän kirkkopihalle. Hevonen pörhisti korvansa nähdessään kirkon ulkopuolelle sytytetyt soihtumaljaset. Jumalanpalvelus oli jo alkanut.

Kirkkomiehet tunsivat hänet Maria Ivanovnan veljenpojaksi, ja saattoivat hänet kuivalle paikalle, missä oli hyvä astua alas, sitoivat hänen hevosensa ja saattoivat hänet kirkkoon. Kirkko oli täynnänsä juhlaväkeä.

Oikealla puolella seisoivat miespuoliset kotikutoisissa kauhtanoissaan ja virsuissaan ja puhtaissa, valkosissa jalkarievuissaan, ja nuoret uusissa verkakauhtanoissaan, vyötettyinä kirkasvärisillä vöillä, saappaat jaloissaan. Vasemmalla puolella seisoivat vaimot punasissa silkkiliinoissaan, plyysiliiveissään hohtopunasine hihoineen, ja sinisissä, viheriäisissä, punasissa, kirjavissa hameissaan kengänkorot raudoitettuna. Vaatimattomat eukot valkoisissa liinoissaan, harmaissa kauhtanoissaan ja vanhanaikuisissa päähineissään ja kengissään taikka uudenaikaisissa virsuissaan, seisoivat heidän takanaan; välillä seisoivat koreapukuiset lapset päät voideltuina. Miehet tekivät ristinmerkkejä ja kumartuivat ravistellen tukkaansa; vaimot, erittäinkin eukot, tuijottaen lakastunein silmin kynttilöillä valaistuun jumalankuvaan, lujasti painoivat yhteenpuristetut sormensa otsaan, olkapäihin ja mahaan ja jotain höpisten kumartelivat, seisten tai langeten polvilleen. Lapset, matkien suuria, rukoilivat hartaasti kun heitä katsottiin. Kultainen alttarin taus oli täynnänsä palavia pieniä vahakynttilöitä suurten kullalla kierrettyjen kynttilöiden ympärillä. Kruunussakin paloivat kynttilät, köörilavalta kuului vapaaehtoisten laulajain reippaat äänet jymeine bassoineen ja heleine poikaäänineen.

Nehljudof kulki eteenpäin. Keskellä seisoi ylimystö: tilanomistaja vaimonsa ja merimiespuseroon puetun poikansa kanssa, maapoliisi, telegrafisti, kauppias punareunaisissa saappaissaan, kylänvanhin kunniamerkkineen ja, oikealla alttarilavalta, tilanomistajan rouvan takana, Matrjona Pavlovna sinipunervassa, monelle vivahtavassa hameessa Ja valkoisessa, reunustetussa vaipassa, ja Katjusha valkoisessa puvussa, poimutetussa liivissä, vyötettynä sinisellä nauhalla, punanen rusetti mustassa tukassa.

Kaikki oli pyhäistä, juhlallista, iloista ja ihastuttavaa: sekä papit vaaleanhopeisissa messupuvuissa kultaristineen, että kirkkoväärti, lukkarit pyhäisissä hopea- ja kultatamineissaan, ja koreapukuiset laulajat öljyttyine hiuksineen, juhlalaulujen iloiset, tanssitahtiin menevät säveleet pappien alituisesti siunatessa kansaa kolmihaaraisilla kukitetuilla kynttilöillä, yhä ja yhä toistettaissa julistusta: Kristus on noussut kuolleista! Kristus on noussut kuolleista! Kaikki oli ihastuttavaa, mutta ihanin kaikista oli Katjusha sininauhalla vyötetyssä puvussaan, punanen nauha mustassa tukassa, silmät riemusta loistavina.

Nehljudof tunsi, että Katjusha näki hänet katsomatta häneen. Sen hän huomasi kulkiessaan aivan hänen ohitsensa alttarille. Ei hänellä ollut mitään sanomista Katjushalle, mutta ohimennessään hän keksi suhkaista:

--Täti sanoi, että pääsiäisateria tulee vasta myöhemmän jumalanpalveluksen jälkeen.

Nuori veri, kuten aina Nehljudofin Katjushaan katsahtaessa, tulvahti suloisiin kasvoihin ja mustat silmät nauraen ja iloiten, lapsekkaasti katsoen alhaalta ylös pysähtyivät häneen.

--Kyllä tiedän,--sanoi hän hymähtäen.

Tähän aikaan lukkari, pyrkien vaskinen astia kädessä kansajoukon läpi, kulki Katjushan ohitse ja katsomatta häneen sipasi häntä kaapunsa liepeellä. Lukkari oli tullut sipaisseeksi Katjushaa väistäessään Nehljudofia nähtävästi kunnioituksesta tätä kohtaan. Mutta Nehljudofia kummastutti kuinka tuo lukkari ei ymmärtänyt sitä, että kaikki täällä ja yleensä koko maailmassakin oli olemassa vaan Katjushaa varten, ja että halveksia voi maailmassa kaikkea muuta vaan ei häntä, sillä hän oli kaiken keskus. Häntähän varten loisti kultainen alttarintaus ja paloivat kaikki nämät kynttilät kirkkokruunussa ja kynttiläjaloissa, häntä varten kajahtelivat riemulaulut: »Herran pääsiäinen on tullut, iloitkoon maailma.» Ja kaikki mikä vaan oli hyvää maailmassa, se oli häntä varten. Ja hänestä näytti, että Katjusha ymmärsi kaiken olevan häntä varten. Siltä näytti Nehljudofista, kun hän katseli Katjushan solakkaa vartaloa valkoisessa poimullisessa puvussa ja hänen hartaan iloisia kasvojansa, joiden ilmeestä hän päätti, että juuri sama mikä soi hänen sydämmessään, soi Katjushankin sydämmessä. Aamu- ja päiväjumalanpalveluksen välillä Nehljudof tuli ulos kirkosta. Väkijoukko hajosi hänen edeltänsä ja kumarsi hänelle. Muutamat tunsivat hänet, toiset kyselivät: »kukas tuo on?» Kirkon edustalla hän pysähtyi.

Kerjäläiset ympäröivät hänet, hän jakeli kukkarostaan pois pienet rahat ja astui portailta alas.

Oli jo siksi valoisaa että näki, mutta aurinko ei ollut vielä noussut. Kirkkoväki istuutui hautakummuille kirkon ympärillä. Katjusha viipyi yhä kirkossa ja Nehljudof jäi häntä odottamaan,

Kirkosta tulvasi yhä väkeä, jotka kalkutellen korkorautojansa kivipermantoon astuivat portaita alas hajoten kirkkomäelle ja hautausmaalle.

Ikivanha äijä, Maria Ivanovnan taloudenhoitaja, tutisevin päin pysäytti Nehljudofin, suuteli häntä tavan mukaan, ja hänen vaimonsa, mummo, silkkihuivi sidottuna ryppyisen leuan alle, kääri auki nenäliinastansa keltaisen sahramimunan ja antoi Nehljudofille. Samassa lähestyi myöskin hymyilevä jäntehikäs talonpoika uudessa liivissään, viheriäinen vyö vyöllä.

--Kristus on noussut,--sanoi tämä säteilevin silmin ja siirtyessään Nehljudofin viereen ympäröitsi hänet erityisellä miellyttävällä talonpoikaishajulla ja kutkuttaen häntä kiharaisella parrallaan moiskautti häntä kolme kertaa keskelle suuta kovilla, terveillä huulillaan.

Siihen aikaan kuin Nehljudof vaihtoi suuteloja talonpojan kanssa ja otti tältä tummanruskean munan, tuli näkyviin Matrjona Pavlovnan monelle vivahteleva hame ja suloinen musta pää punaisine rusettineen.

Katjusha näki kohta Nehljudofin edessään kulkevien ihmisten päiden ylitse ja Nehljudof näki kuinka hänen kasvonsa kirkastuivat.

Hän tuli Matrjona Pavlovnan kanssa porrasedustalle, jonne he pysähtyivät almuja antamaan. Kerjäläinen, jonka nenän sijalla oli vaan punanen umpeen parantunut haava, lähestyi Katjushaa. Tämä otti nenäliinastaan jotakin, antoi hänelle, lähestyi ja osoittamatta vähintäkään inhoa, päinvastoin yhä loistavin silmin kolme kertaa suuteli häntä. Ja suudellessaan kerjäläistä hänen silmänsä tapasivat Nehljudofin katseen, ikäänkuin kysyen: tekeekö hän oikein, niinkuin pitääkin?

»Juuri niin, juuri niin, rakkaani, kaikki on hyvää, ihastuttavaa, rakastan.»

He tulivat alas portailta ja Nehljudof tuli hänen luoksensa. Ei hän tullut suutelemisen aikomuksessa, mutta ollaksensa lähempänä häntä.

--Kristus on noussut!--sanoi Matrjona Pavlovna päätänsä kallistaen ja hymyillen, äänellä, joka tahtoi sanoa: nyt olemme kaikki yhdenvertaisia, ja pyyhittyään suunsa mykkyrään kierretyllä nenäliinalla, lähestyi häntä huulet ojona.

--On totisesti noussut,--vastasi Nehljudof suudellen.

Hän katsahti Katjushaan.

Katjusha sävähti punaseksi ja samassa hetkessä lähestyi häntä.

--Kristus on noussut, Dmitrij Ivanovitsh.

--On totisesti noussut,--sanoi hän. He suutelivat toisiansa kaksi kertaa ja ikäänkuin epäröiden vieläkö pitää suudella ja sitte päätettyänsä, että pitää, suutelivat kolmannen kerran ja hymähtivät molemmat.

--Ettehän mene papin luo?--kysyi Nehljudof.

--Ei, Dmitrij Ivanovitsh, me istumme sen aikaa täällä,--sanoi Katjusha, raskaasti, ikäänkuin iloisen työn suoritettua, koko sydämmestään huoaisten ja katsoen häntä suoraan silmiin omilla alttiilla, neitseellisillä, rakastavilla, hiukan-hiukan kieroon katsovilla silmillään.

Miehen ja naisen välisessä rakkaudessa on aina hetki, jolloin tämä rakkaus on kehittynyt ylimmilleen, jolloin siinä ei ole mitään tajuttua, mietittyä, eikä mitään aistillista. Semmoinen hetki oli Nehljudofille tämä Kristuksen ylösnousemuksen yö. Kun hän nyt muisteli Katjushaa, kaikissa niissä tiloissa, joissa hän oli Katjushaa nähnyt, ne kaikki himmenivät tämän hetken rinnalla. Musta, sileä, loistava pikku pää, valkonen poimullinen hame, joka neitsyeellisesti peitti hänen solakan vartalonsa ja pienen povensa, tuo poskien puna, nuo hienot välkähtelevät, mustat silmät, ja koko hänen olennossaan kaksi pääpiirrettä: neitseellisen rakkauden puhtaus ei ainoastaan häneen,--sen hän tiesi,--vaan rakkaus kaikkiin ihmisiin ja kaikkeen ei ainoastaan siihen hyvään mikä on maailmassa, vaan siihen kerjäläiseenkin, jota hän suuteli.

Hän tiesi, että Katjushassa oli tämä rakkaus, siliä hän tunsi sitä itsessään tänä yönä ja tänä aamuna, tunsi, että hän tässä rakkaudessa sulaa yhdeksi Katjushan kanssa.

Ah jospa kaikki tuo olisi pysähtynyt siihen tunteeseen, joka oli tänä yönä! »Niin, koko tuo hirmuinen asia tapahtui vasta Kristuksen ylösnousemuksen yön jälkeen!»--ajatteli hän nyt, istuessaan ikkunan ääressä valamiesten huoneessa.

XVI.

Palattuaan kirkosta Nehljudof söi tätien kanssa pääsiäisaterian ja, kuten rykmentin tapa vaati, joi vahvistukseksensa ryypyn ja viiniä ja meni huoneeseensa maata, nukkuen heti vuoteellensa riisuutumatta. Hän heräsi kun ovea koputettiin. Ja koputuksesta tuntien, että se oli Katjusha, hän nousi istuilleen venytellen ja silmiään hieroen.

--Sinäkö Katjusha? Tulehan sisään,--sanoi hän nousten seisoalleen.

Katjusha avasi oven raolleen.

--Käskettiin syömään,--sanoi hän.

Hän oli samassa valkeassa puvussa, ainoastaan ilman rusettia päässä. Katsahdettuaan Nehljudofin silmiin, hänen katseensa kirkastui, aivan kuin hän olisi ilmoittanut tälle jotakin tavattoman iloista.

--Tulen paikalla,--vastasi hän, ryhtyen kampaamaan hiuksiansa.

Katjusha viivähti vähä. Nehljudof huomasi sen ja heitettyään pois kamman, liikahti häntä kohden. Mutta Katjusha samassa kääntyi kiireisesti ja läksi menemään tavallisilla keveillä ja nopeilla askelilla pitkin käytävän mattoa.

»Äh mikä pöllö minä olen», sanoi itseksensä Nehljudof,--»miksi en pidättänyt häntä.»

Ja hän juosten saavutti hänet käytävässä. Mitä hän Katjushasta tahtoi, ei hän itsekään tiennyt, mutta hänestä näytti, että kun Katjusha tuli hänen huoneeseensa, hänen olisi pitänyt tehdä jotain, jota kaikki muut tämmöisissä tapauksissa tekevät, mutta jonka hän oli jättänyt tekemättä.

--Katjusha, odotahan,--sanoi hän.

Katjusha katsoi taaksensa.

--Mitäs nyt,--sanoi hän pysähtyessään.

--Muuten vaan...

Ja pakoittaen itseänsä ja muistaen kuinka tämmöisessä tapauksessa kaikki ihmiset hänen asemassaan yleensä menettelevät, hän kiersi kätensä Katjushan vyötäisten ympärille.

Tämä pysähtyi ja katsoi häntä silmiin.

--Älkäähän nyt Dmitrij Ivanovitsh, älkää, sanoi Katjusha punastuen kyyneliin asti ja työnsi karkealla vahvalla kädellään pois häntä syleilevän käden.

Nehljudof päästi hänet, ja tunsi hetkeksi asemansa tukalaksi, häntä sekä hävetti että inhotti oma itsensä. Hänen olisi pitänyt uskoa omaa itseänsä, mutta hän ei ymmärtänyt, että nämä tukaluuden ja häpeän tunteet olivat hänen sydämmensä parhaimmat tunteet, jotka nyt pyrkivät esille: hänestä päinvastoin näytti, että tätä puhui hänessä hänen tyhmyytensä,--vaan että täytyi menetellä niinkuin kaikki menettelevät.

Hän saavutti vielä kerran Katjushan, pujotti taas kätensä hänen vyötäreilleen ja suuteli häntä kaulaan. Tämä suutelo oli jo ihan toinen kuin ne kaksi edellistä: ensimäinen siellä sireenipehkojen takana ja toinen äskettäin aamukirkossa. Tämä oli kauhea ja Katjusha tunsi sen.

--Mitä te teette?--kirkasi Katjusha semmoisella äänellä kuin jos toinen olisi auttamattomasti särkenyt jotakin äärettömän kallisarvoista, ja juoksi pois hänen luotaan.

Nehljudof tuli ruokasaliin. Tädit juhlapuvuissaan, tohtori ja naapurinrouva seisoivat voileipäpöydän ääressä. Kaikki oli niin perin tavallista, mutta Nehljudofin sydämmessä oli myrsky. Hän ei ymmärtänyt sanaakaan siitä niitä hänelle puhuttiin, vastaili sopimattomissa kohdin, muistellen viimeisen suutelon herättämää tunnetta, kun hän saavutti Katjushan käytävässä. Mitään muuta hän ei voinut ajatella. Kun Katjusha sitten kävi huoneessa, niin katsomatta häneen Nehljudof koko olennollaan tunsi Katjushan läsnäolon ja hänen piti pakoittamalla pakottaa itseänsä voidakseen olla katsomatta Katjushaan.

Heti päivällisen jälkeen hän meni omaan huoneeseensa ja kovassa mielenliikutuksessa alkoi kävellä pitkin permantoa, kuunnellen ääniä talossa ja odottaen hänen askeleitansa. Se eläimellinen ihminen, joka asui hänessä oli nyt nostanut päänsä, eikä siinä kyllä: se oli polkenut jalkoihinsa sen henkisen ihmisen, jona Nehljudof oli ensi käynnillään, ja vielä tänä aamuna kirkossa; ja tämä hirveä, eläimellinen ihminen oli nyt yksin valloillaan hänen sydämmessään. Mutta vaikka Nehljudof lakkaamatta vahti Katjushaa, ei hänen kertaakaan onnistunut tavata Katjushaa kahden kesken tänä päivänä. Luultavasti Katjusha vältti häntä. Mutta illempana sattui niin, että Katjushan oli meneminen Nehljudofin huoneen viereiseen huoneeseen ja laitettava vuode vieraalle. Kuultuaan Katjushan askeleet Nehljudof, astuen hiljaa ja henkeänsä pidättäen ikäänkuin olisi rikokseen valmistunut, tuli hänen jäljessään.

Molemmat kädet pistettyinä puhtaaseen tyynynpäällykseen ja pitäen tyynynnurkista kiinni, Katjusha katsoi häneen ja hymähti, mutta ei entisellä iloisella, vaan pelästyneellä, sääliä herättävällä hymyllä. Tämä hymyily sanoi Nehljudofille, että se mitä hän tekee, on pahaa. Hetkeksi hän pysähtyi. Vielä olisi taistelu ollut mahdollista. Vaikka heikosti, mutta vielä kuului totisen rakkauden ääni Katjushaan hänessä, joka ääni puhui _hänestä_, hänen tunteistaan, hänen elämästään. Toinen ääni puhui: katso ettet päästä käsistäsi _omaa_ nautintoasi, _omaa_ onneasi. Ja tämä toinen ääni tukehutti ensimäisen. Hän tuli päättävästi Katjushan luo. Ja kauhea, hillitsemätön, eläimellinen tunne valtasi hänet.

Päästämättä Katjushaa syleilystään, Nehljudof istutti hänet vuoteelle ja tuntien, että pitäisi vielä jotakin tehdä, istui hänen viereensä.

--Dmitrij Ivanovitsh, ystävä hyvä, päästäkäähän toki,--puhui Katjusha rukoilevalla äänellä.--Matrjona Pavlovna voi tulla, kiljasi hän riuhtoen itseänsä irti ja todellakin joku lähestyi ovea.

--Sitten tulen luoksesi yöllä,--sanoi Nehljudof.--Olethan yksin?

--Mitä herran nimessä, ei millään lailla! Älkää,--sanoi Katjusha, mutta ainoastaan suullansa, sillä koko hänen kiihoittunut, hämmentynyt olentonsa puhui toista.

Ovelle oli todellakin tullut Matrjona Pavlovna, mistä hän astui huoneeseen, peite käsivarrella ja katsahtaen moittivasti Nehljudofiin, nuhteli vihaisesti Katjushaa siitä, että tämä oli ottanut väärän peitteen.

Nehljudof meni äänetönnä ulos. Hän ei edes hävennyt. Hän näki Matrjonan kasvojen ilmeestä, että tämä tuomitsi häntä ja oli siinä oikeassa; tiesi, että se, mitä hän tekee, on pahaa; mutta eläimellinen tunne, päästyään erilleen entisestä hyvän rakkauden tunteesta Katjushaan, valloitti hänet ja hallitsi nyt yksin tunnustamatta mitään muuta. Hän tiesi nyt, mitä oli tehtävä tunteen tyydyttämiseksi ja haki vaan keinoa sitä tehdäksensä.

Koko illan hän oli kuin poissa tolalta: milloin hän tuli tätien huoneeseen, milloin hän läksi sieltä ja meni omaan huoneeseensa, ja portaille, ja ajatteli vaan sitä, kuinka saisi tavata häntä muiden näkemättä; mutta sekä Katjusha itse väitteli häntä, että Matrjona Pavlovna koitteli pitää Katjushaa silmällä.

XVII.

Näin kului koko ilta ja tuli yö. Tohtori meni levolle. Tädit tekivät maatapanoa. Nehljudof tiesi, että Matrjona Pavlovna on nyt tätien luona makuuhuoneessa ja Katjusha piikakamarissa--yksin. Nehljudof meni jälleen portaille. Pihalla oli pimeä, kostea, lämmin, ja se valkea sumu, joka keväisin sulattaa viimeisen lumen taikka auttaa viimeisen lumen sulamista, täytti koko ilman. Joelta, joka oli noin 100 askeleen päässä talon edessä, jyrkänteen alla, kuului kummallisia ääniä, se oli halkeileva jää.

Nehljudof tuli alas portailta ja käyden lätäköiden yli lunta myöten kiersi piikakamarin ikkunan taa. Sydän tykytti hänen rinnassaan niin, että hän kuuli sen; hänen hengityksensä milloin pysähtyi, milloin taas purkautui ulos raskaana huokauksena. Piikakamarissa paloi pieni lamppu; Katjusha istui yksin pöydän ääressä ajatuksiinsa vaipuneena, ja katseli eteensä. Nehljudof katsoi häntä kauan liikahtamatta, tahtoen tietää mitä Katjusha tekee, kun ei kukaan häntä näe. Parin minuutin kuluessa Katjusha istui liikahtamatta paikallaan, nosti sitten silmänsä, hymyili ja pudisti päätänsä ikäänkuin olisi itseänsä nuhdellut ja muuttaen asentoansa äkkinäisellä liikkeellä pani molemmat kätensä pöydälle ja alkoi tuijottaa eteensä.

Nehljudof seisoi ja katseli häntä kuunnellen samalla tahtomattaan sydämmensä tykytystä ja joelta kuuluvia kummallisia ääniä. Siellä joella sumussa tapahtui jokin väsymätön, vitkallinen työ, milloin siellä tohisi, milloin ratisi, milloin kohisi, milloin pienet jääsirpaleet kilisivät niinkuin lasi.

Hän seisoi ja katseli Katjushan mietteisiin vaipuneita sisällisen taistelun rasittamia kasvoja ja häntä säälitti, mutta kummallista kyllä tämä sääli ainoastaan enensi hänen himoansa Katjushaan.

Himo valtasi hänet kokonaan.

Hän koputti ikkunaan.

Katjusha ikäänkuin olisi saanut sähköiskun, vavahti koko ruumiillaan ja kauhistus ilmeni hänen kasvoilleen. Sitten hän hypähti seisaalleen, tuli ikkunan luo ja painoi kasvonsa lasiin. Kauhistus oli hänen kasvoissaan vielä silloinkin, kun hän, pannen molemmat kätensä kaihtimiksi ohimoltansa vasten, tunsi Nehljudofin. Hänen kasvonsa olivat tavattoman totiset, Nehljudof ei ollut niitä koskaan semmoisina nähnyt. Katjusha hymyili vasta sitten kuin Nehljudof oli ensin hymyillyt,--hymyili ainoastaan niinkuin nöyrtyen hänen tahtonsa alle, mutta sydämmessään hänellä ei ollut hymyilyä, vaan ainoastaan pelkoa. Nehljudof viittasi häntä kädellänsä kutsuen häntä pihalle luoksensa. Mutta hän pudisti päätänsä merkiksi ettei tahtonut tulla ja jäi seisomaan ikkunan luo. Nehljudof painoi vielä kerran kasvonsa lasiin kiinni ja tahtoi huutaa hänelle, että hän tulisi, mutta Katjusha samassa kääntyi oveen päin, nähtävästi häntä huusi joku. Nehljudof meni loitommaksi ikkunasta. Sumu oli niin sakea, että viiden askeleen päähän talosta ei ikkunoita enää näkynyt, vaan ne olivat ainoastaan mustina aukkoina, joiden sisästä paistoi punainen, tavattoman suurelta näyttävä lampun valo. Joelta kuului yhä samaa kummallista sohinaa, ryskettä, räiskettä ja jään kilinää. Jonkun matkan päässä sumun sisästä pihalla lauloi kukko, kohta vastasivat läheltä toiset ja kaukaa kylästä kuului sekasin ja yhteen sulautuen kukkojen laulut. Mutta ympärillä oli kaikki, paitsi jokea, aivan hiljaa. Tämä oli toinen kukonlaulu.

Kulkien pari kertaa edestakasin talon nurkan takana ja astuen muutaman kerran jalallaan lätäkköön Nehljudof tuli jälleen piikakamarin ikkunan luo. Lamppu oli vielä palamassa ja Katjusha istui vielä yksin pöydän ääressä ikäänkuin ollen kahden vaiheella. Heti kun Nehljudof tuli ikkunan luo, katsahti Katjusha häneen. Nehljudof koputti. Sen enempää arvelematta Katjusha heti juoksi ulos piikakamarista, ja Nehljudof kuuli kuinka ulko-ovi meni raolleen ja sitte vingahti. Hän odotti Katjushaa jo eteisessä ja heti äänetönnä sulki hänet syliinsä. Katjusha likistäytyi häneen kiinni, nosti päänsä ja otti vastaan hänen suutelonsa. He seisoivat etehisen nurkan takana kuivalla pälvipaikalla ja Nehljudof oli täynnänsä tuskallista tyydyttämätöntä halua. Äkkiä ovi taas lonksahti ja taas samaten vingahti ja Matrjona Pavlovna kuului vihaisesti huutavan.

--Katjusha!

Katjusha irtausi Nehljudofin sylistä ja palasi piikakamariin.

Nehljudof kuuli kuinka ovi pantiin lukkoon. Tämän jälkeen kaikki hiljeni, katosi ikkunasta punainen valon silmä, jäi vaan sumu ja joen tohina.

Nehljudof tuli ikkunan luo, ei ketään näkynyt. Hän koputti, ei kukaan vastannut. Nehljudof palasi sisään herrasportaiden kautta, vaan hän ei saanut unta. Hän otti saappaat jalastaan ja meni paljain jaloin käytävää pitkin Katjushan ovelle Matrjona Pavlovnan huoneen vieressä. Ensin hän kuunteli Matrjona Pavlovnan rauhallista kuorsaamista ja aikoi jo astua sisään, kun yhtäkkiä kuuli tämän yskivän ja kääntyvän narajavalla vuoteellaan. Hän jähmettyi kauhistuksesta ja seisoi näin noin viisi minuuttia. Kun sitten taas kaikki hiljeni ja rauhallinen kuorsaaminen jälleen alkoi kuulua, niin Nehljudof, koettaen astua semmoisille permantopalkeille, jotka eivät narisseet, meni edemmäs ja tuli aivan Katjushan oven luo. Kaikki oli hiljaa. Katjusha nähtävästi ei nukkunut, koska hänen hengitystään ei kuulunut. Mutta heti kun Nehljudof oli kuiskannut: »Katjusha!»,--hypähti tämä pystyyn, tuli oven luo ja suuttuneena, kuten Nehljudofista näytti, alkoi pyytää häntä lähteinään.

--No miltä tämä näyttää? Voiko nyt näin?

Tädit sattuvat kuulemaan,--puhui hänen suunsa, mutta koko hänen olemuksensa puhui:--»minä olen kokonaan sinun.»

Ja _tämän_ vaan ymmärsi Nehljudof.

--No, avaahan hetkeksi vaan. Rukoilen sinua,--puhui hän mielettömiä sanoja.

Katjusha vaikeni, sitten Nehljudof kuuli hänen kätensä hapuilevan oven ripaa. Ripa naksahti ja hän tunkeutui sisään avatusta ovesta. Hän otti Katjushan syliinsä semmoisena kuin tämä oli kovassa, karkeassa paidassa, käsivarret paljaina, nosti hänet ja kantoi pois.

--Ah! Mitä te teette?--kuiskasi Katjusha. Mutta Nehljudof ei välittänyt hänen sanoistaan kantaessaan häntä omaan huoneeseensa.

--Ah, älkää, päästäkää,--puhui Katjusha, mutta itse likistäytyi häntä vastaan!

* * * * *

Kun Katjusha vapisevana ja vaiteliaana, mitään vastaamatta Nehljudofin sanoihin läksi hänen luotansa, tuli Nehljudof ulos portaille ja pysähtyi koettaen saada selville sen kaiken merkitystä, mitä oli tapahtunut.

Pihalla oli jo valoisampi: alhaalla joella jäiden räiske ja kilinä ja sohina oli yhä enennyt ja entisten äänten lisäksi oli tullut veden lorina. Sumu alkoi taas laskeutua ja sumuseinän takaa nousi vaillinainen kuu surullisesti valaisten jotakin mustaa ja hirvittävää.

»Mitä tämä nyt on? Suuri onniko vai suuri onnettomuusko minulle on tapahtunut?»--kysyi hän itseltään.--»Näinhän aina, näinhän kaikki»,--sanoi hän itselleen ja meni maata.

XVIII.