Part 7

Seuraavana päivänä tuli Shenbok loistavan iloisena tätien luo Nehljudofia hakemaan ja valloitti nämät kokonaan siroudellaan, ystävyydellään, iloisuudellaan, rakkaudellaan Dmitriä kohtaan ja anteliaisuudellaan. Vaikka hänen anteliaisuutensa hyvin miellyttikin tätejä, niin se kuitenkin saattoi heidät ymmälle liioittelunsa vuoksi. Taloon saapuneille sokeille kerjäläisille hän antoi ruplan, palvelusväelle jakoi 15 ruplaa juomarahoja ja kun Sofia Ivanovnan bolognalainen koira sattui hänen nähden repäsemään jalkansa veriin; niin hän, tarjoutuen sitomaan haavaa, ei epäillyt hetkeäkään, vaan repi siekaleiksi korureunaisen batistinenäliinansa, (Sofia Ivanovna tiesi, että tämmöiset nenäliinat maksavat vähintäin 15 ruplaa tusina), ja teki siitä siteitä koiraa varten. Tädit eivät ennen olleet semmoista nähneet ja tiesivät, että tällä Shenbokilla oli 200 tuhannen velat, jotka, Shenbok tiesi sen, eivät koskaan tulisi maksetuiksi, ja että siis 25 ruplaa enemmän tai vähemmän ei merkinnyt hänelle mitään,

Shenbok viipyi vaan yhden päivän ja seuraavana yönä matkusti pois yhdessä Nehljudofin kanssa. He eivät voineet viipyä kauemmin, koska määräaika jolloinka piti astua rykmenttiin, oli jo aivan käsissä.

Nehljudofin sydämmessä tänä viimeisenä päivänä tätien luona, kun hänellä oli yö tuoreessa muistissa, nousi ja taisteli keskenään kaksi tunnetta, toinen: polttavat aistilliset muistot eläimellisestä rakkaudesta, joka tosin ei läheskään ollut antanut mitä oli luvannut, ja jonkinlainen tyytyväisyys siihen, että tarkoitus oli saavutettu; toinen oli tieto siitä, että hän oli tehnyt jotakin hyvin pahaa ja että tämä paha oli korjattava ja korjattava ei Katjushan, vaan hänen itsensä tähden.

Siinä itsekkyyshulluuden tilassa, jossa hän oli, ajatteli Nehljudof vaan itseänsä,--ajatteli sitä, tuomitsevatko häntä ihmiset ja missä määrin, jos saavat tietää, miten hän oli menetellyt Katjushan kanssa, eikä yhtään ajatellut sitä, mitä Katjusha tuntee ja miten hänen on käypä.

Hän ajatteli kuinka Shenhok koettaa päästä perille hänen suhteestansa Katjushaan, ja tämä kutkutti hänen itserakkauttansa.

--Siksipä sinä rupesitkin niin äkkiä pitämään täteistä,--sanoi Shenbok nähtyään Katjushan:--että kokonaisen viikon asuit heidän luonansa. Enpä olisi minäkään sinun sijassasi raskinut lähteä. Ihastuttava olento!

Nehljudof ajatteli vielä sitäkin, että vaikka vähän säälittikin lähteä nyt ennenkuin oli ennättänyt täysin nauttia rakkaudesta häneen, oli lähtemisen pakko siitä syystä hyödyllinen, että se kerrassaan katkasi suhteet, joita olisi ollut vaikea ylläpitää. Ajatteli hän vielä sitäkin, että pitäisi antaa Katjushalle rahaa, ei hänen tähtensä, ei sentähden että nämä rahat olisivat olleet hänelle tarpeen, vaan sentähden, että niin on aina tapana tehdä, ja häntä olisi pidetty epärehellisenä ihmisenä, jos hän käytettyään Katjushaa hyväksensä, ei olisi siitä maksanut. Hän antoikin Katjushalle rahaa,--sen verran kuin piti sopivana omaan ja hänen asemaansa nähden.

Lähtöpäivänä, päivällisen syötyä, hän yllätti Katjushan eteisessä. Tämä sävähti punaseksi nähtyään hänet ja aikoi mennä ohitse osoittaen silmillään, että piikakamarin ovi oli auki, mutta Nehljudof pidätti hänet.

--Minä olisin tahtonut jättää hyvästi,--sanoi Nehljudof rutistellen kädessään kirjekuorta sataruplasen kanssa.--Tässä olisi...

Katjusha arvasi, rypisti silmänsä, pudisti päätänsä ja työnsi pois hänen kätensä.

--Ei, ota,--mutisi Nehljudof ja pisti kirjekuoren hänen poveensa ja aivan kuin olisi polttanut itseänsä, vääntäen kasvojaan, voihkaen juoksi huoneeseensa.

Ja kauan tämän jälkeen hän yhä käveli huoneessansa väännellen itseänsä, jopa hyppien ja ääneensä ähkien kuten ruumiillisesta kivusta, joka kerta kun muisti tämän kohtauksen.

Vaan mitä oli tehtävä? Näinhän menettelivät kaikki. Näin Shenbok guvernantin kanssa, josta oli kertonut, näin setä Grisha, näin isä kun tämä asui kylässä ja hänelle syntyi talonpoikaisnaisen kanssa avioton poika Mitenjka, joka vieläkin oli elossa. Mutta jos kaikki näin menettelivät, niin tietysti näin olikin meneteltävä. Täten hän lohdutteli itseänsä, vaan ei voinut mitään lohdutusta tuntea. Tämä muisto poltti hänen omaatuntoansa.

Sydämmessänsä, sen syvimmässä sopukassa hän tiesi menetelleensä niin huonosti, alhaisesti, säälimättömästi, että, muistaen tätä tekoa, hänellä ei ollut oikeutta katsoa silmiin ketään, saatikka tuomita ketään, puhumattakaan siitä, että olisi voinut pitää itseänsä sinä erinomaisena jalosukuisena ja jalomielisenä nuorena miehenä, jommoisena hän itseänsä piti. Mutta hänen oli pitäminen itseänsä semmoisena siksi, että olisi voinut jatkaa reipasta ja iloista elämää. Tähän oli vaan yksi keino: olla ajattelematta koko asiaa. Näin hän olikin tehnyt.

Se elämä, johon hän oli tulemassa,--uudet seudut, toverit, sota,--auttoivat häntä. Ja mitä kauemmin hän eli, sitä enemmän asia häipyi hänen mielestään, kunnes se lopulta todella kokonaan unohtui.

Yhden ainoan kerran, kun hän sodan jälkeen, toivoen näkevänsä Katjushaa, poikkesi tätien luo ja sai tietää, ettei Katjusha enää siellä ollut, että tämä oli kohta hänen lähtönsä jälkeen poistunut talosta synnyttääksensä ja jossain synnyttänytkin ja sittemmin, kuten tädit olivat kuulleet, kokonaan pilaantunut, hänen sydäntänsä kouristi. Aikaan nähden saattoi lapsi, jonka Katjusha oli synnyttänyt, olla Nehljudofin, mutta saattoihan se olla toisenkin. Tädit sanoivat, että Katjusha oli turmeltunut ja oli epäsiveellinen luonne, samoin kuin äitinsä. Tämä tätien arvostelu oli Nehljudofin mieleen, koska se tuntui puolustavan häntä. Alussa hän kuitenkin tahtoi löytää Katjushan ja lapsen, mutta sittemmin, juuri sentähden, että hänen teki sydämmensä syvimmässä liiaksi kipeätä ja häntä liiaksi hävetti ajatella tätä, ei hän tehnyt tarpeellisia voimainponnistuksia asiaan ryhtyäksensä, vaan herkesi syntiänsä ajattelemasta ja unohti sen vieläkin enemmän.

Mutta nytpä vasta tämä kummallinen yhteensattumus muistutti hänelle kaikki ja vaati häntä tunnustamaan sydämmettömyytensä, julmuutensa ja alhaisuutensa, jotka olivat tehneet hänelle mahdolliseksi elää kymmenen vuotta tämmöinen synti omallatunnolla. Hän oli kuitenkin vielä kaukana tällaisesta tunnustamisesta ja ajatteli nyt vaan sitä kunhan ei koko juttu vaan tulisi ilmi ja Katjusha taikka hänen puolustajansa kertoisi asian laitaa ja häpäisisi häntä kaikkien edessä.

XIX.

Tämmöisessä mielentilassa oli Nehljudof astuessaan oikeussalista valamiesten huoneeseen. Hän istui akkunan ääreen kuunnellen keskusteluja ympärillänsä ja poltteli lakkaamatta.

Iloinen kauppias hyväksyi nähtävästi koko sydämestään kauppias Smelkofin ajanvieton.

--Onpa poika pitänyt lystiä, oikein Siperian malliin, eikä ollut makukaan huono, kun semmoisen tytön valitsi.

Esimies toi esiin joitakin arvelujansa siitä, että koko asian päätös riippui ruumiinavauspöytäkirjasta. Pietari Gerasimovitsh puheli joitakin sukkeluuksia puotipalvelijan kanssa ja he rupesivat jollekin nauramaan. Nehljudof vastasi lyhyesti hänelle tehtyihin kysymyksiin, eikä toivonut muuta kuin että hänet olisi jätetty rauhaan.

Kun oikeudenpalvelija toispuoleisella käynnillään kutsui jälleen valamiehet istuntosaliin, tunsi Nehljudof kauhua ikäänkuin hän ei olisi mennyt tuomitsemaan, vaan häntä viety tuomittavaksi. Syvimmässä sielussaan hän jo tunsi olevansa roisto, jonka täytyi hävetä katsoa ihmisiä silmiin, ja kuitenkin hän vanhasta tavasta ja tavanmukaisilla itseensä luottavilla liikkeillä nousi ylös lavalle ja istuutui paikallensa toisena esimiehestä, jalat ristissä ja komeillen rilleillään.

Syytettyjä oli myöskin jossain käytetty.

Salissa oli uusia henkilöitä--vieraatmiehet; ja Nehljudof huomasi, että Maslova katseli useamman kerran voimatta irroittaa silmiänsä erääseen hyvin koreaan, silkkiin ja samettiin puettuun lihavaan naiseen, joka korkeassa suurinauhaisessa hatussaan ja komea käsityölaukku riippumassa kyynärpäähän asti paljaalla käsivarrella, istui ensimäisessä rivissä väliaitauksen edessä. Tämä oli, kuten hän sittemmin sai tietää, todistaja, sen laitoksen emäntä, jossa Maslova oli elänyt.

Nyt alkoi todistajain kuulustelu, nimi, uskonto j.n.e. Sitten, kuulusteltua asianomaisten mieltä, kuinka he tahtoivat kysyttäväksi: --valanko teolla vai ilman valaa,--ilmestyi jälleen, vaivoin laahustaen jalkojansa, sama vanha pappi ja niinkuin ennenkin asetellen paikoilleen kultaista ristiä silkkiselle rinnallensa, samalla varmuudella ja luottamuksella siihen, että hän suorittaa peräti hyödyllistä ja tärkeää asiaa, vannotti todistajat ja asiantuntija-lääkärin. Vannottamisen päätettyä saatettiin kaikki todistajat ulos paitsi juuri Kitajevaa, haureuslaitoksen emäntää. Häneltä kysyttiin, mitä hän asiasta tiesi. Kitajeva, teeskennelty hymy huulilla, koukkien suurihattuisella päällään joka lauseella, kertoi saksalaisella murteella tarkasti ja sulavasti:

Kaikkein ensimäiseksi oli hänen luoksensa laitokseen tullut koridooripalvelija Simon, hakemaan tyttöä rikasta siperialaista kauppiasta varten. Hän oli lähettänyt Ljubashan. Jonkun ajan kuluttua Ljubasha palasi takaisin yhdessä kauppiaan kanssa. Kauppias oli jo kiihoittuneessa mielentilassa, puhui Kitajeva vähän hymyillen,--ja oli heillä jatkanut juomistansa ja juottanut tyttöjä. Mutta kun kauppiaalta puuttui rahoja, niin hän lähetti omaan kortteeriinsa tämän saman Ljubashan, jota kohtaan oli saanut jonkunlaisen »eturakkauden»,--sanoi hän katsahtaen syytettyyn.

Nehljudofista näytti, että Maslova tällöin hymähti ja tämä hymyily inhoitti häntä. Kummallinen epämääräinen yökötyksen tunne sekoittuneena sääliin heräsi hänessä.

--Mitä mieltä te olette Maslovan suhteen?--kysyi punastuen ja arkaillen oikeuden auskultantti, joka oli määrätty Maslovan puolustajaksi.

--Erittäin hyvä,--vastasi Kitajeva. Tyttö on sivistynyt ja pulska. Kasvatettu hyvässä perheessä ja osaa lukea ranskaa. Joi toisinaan vähä liiaksi, mutta ei koskaan yli oikeasta. Aivan erinomainen tyttö.

Katjusha katseli emäntää, mutta käänsi sitte äkkiä silmänsä valamiehiin ja pysähtyi Nehljudofiin, ja hänen kasvonsa muuttuivat totisiksi, jopa ankaroiksi. Toinen hänen ankarista silmistään katsoi kieroon. Jotenkin kauan olivat nämät molemmat kummallisesti katsovat silmät kääntyneinä Nehljudofiin ja vaikka kauhu oli vallannut Nehljudofin, ei hän voinut irroittautua noista hiukan kieroon katsovista silmistä kirkkaine valkuaisineen. Hänen mieleensä muistui tuo hirmuinen yö, jäänsärkyminen, sumu ja erittäinkin tuo vaillinainen kallellaan oleva kuu, joka ennen aamun sarastusta nousi ja valaisi jotakin mustaa ja kauheaa. Nämät kaksi mustaa silmää, jotka katsoivat sekä häneen että hänen ohitsensa, muistuttivat hänelle juuri tuota mustaa ja kauheata.

»Hän on tuntenut minut»,--ajatteli Nehljudof. Ja Nehljudof, ikäänkuin kyyristäytyi kokoon, odottaen iskua. Mutta Katjusha ei ollut tuntenut. Hän vaan rauhallisesti huokasi ja taas alkoi katsoa puheenjohtajaan. Nehljudof huokasi myöskin. »Voi kun tästä pääsisi pikemmin»,--ajatteli hän. Hän koki nyt samaa kuin metsästyksessä, kun haavoitettu lintu on tapettava:--tuntuu ilkeältä, sekä säälittää että harmittaa. Tappamaton lintu pyristelee metsästyslaukussa: se inhottaa ja säälittää ja tahtoisi pian tappaa ja unohtaa.

Tämmöisiä sekaisia tunteita liikkui nyt Nehljudofissa, hänen kuunnellessaan todistajien lausuntoja.

XX.

Mutta ihan kuin harmiksi, juttu venyi pitkäksi: sittenkuin todistajat ja asiantuntija-lääkäri olivat yksitellen kuulusteltu ja kaikkien noiden tavallisten, merkitsevällä näyllä tehtyjen, tarpeettomien kysymysten jälkeen syyttäjäin ja asianajajain puolelta, kehoitti puheenjohtaja valamiehiä tarkastamaan todiste-esineitä, tavattoman suurta sormusta briljanttikantoineen, jota nähtävästi oli pidetty mitä paksuimmassa etusormessa, ja sitten siiliä, jossa oli tutkittu myrkkyä. Nämät esineet olivat sinetillä painetut ja päällekirjoituksilla varustetut.

Valamiehet jo valmistuivat niitä tarkastamaan kun syyttäjän apulainen taaskin kohosi istuimeltaan ja vaati, että ennenkuin ryhdyttäisiin todiste-esineiden tarkastamiseen, olisi lääkärintarkastus julki luettava.

Puheenjohtaja, joka puolestaan kaikin tavoin tahtoi jouduttaa juttua ehtiäksensä sveitsiläisnaisensa luokse, vaikka hyvin tiesi, ettei paperin lukemisesta olisi muuta kuin ikävyyttä ja päivällisen viivykkiä ja että syyttäjä vaati tätä lukemista ainoastaan siksi, että tiesi olevansa oikeutettu sitä vaatimaan,--ei hän kuitenkaan voinut kieltää, vaan ilmoitti suostuvansa. Sihteeri otti esille paperin ja taas korisevine r ja l kirjaimineen alkoi haluttomalla äänellä lukea.

Ruumista ulkopuolisesti tutkittaessa oli käynyt ilmi, että:

1) pituus oli 2 arsinaa 12 versakkaa.

--Oho, olipa siinä miehessä kokoa, sanoi huolissaan kauppias Nehljudofin korvaan.

2) Ikä ulkomerkeistä päättäen lähimaille neljäkymmentä vuotta.

3) Ruumis näyttää turvonneelta.

4) Ihon väri kaikkialla vihertävä, paikoittain tummia täpliä.

5) Orvaskesi ruumiin pinnalla noussut erisuuruisiin rakkoihin, paikotellen lähtenyt ja riippuu lämpsäkkeinä.

6) Tukka mustanruskea, tiheä, irtautuu koskettaessa helposti nahasta.

7) Silmät vuotaneet ulos ja sarveiskalvo mustunut.

8) Nenäaukosta, molemmista korvista ja suusta vuotaa vaahtoinen mätä, suu on puoleksi auki.

9) Kaula tuskin näkyvissä, kasvojen ja rinnan turpoamisen vuoksi.

J. n. e., j. n. e.

Tämä ulkopuolinen katselmus kaikkine erikoisseikkoineen oli esitetty neljällä sivulla 27:ssä eri kohdassa, siinä tehtiin näin selkoa kaupungissa huvitelleen kauppiaan hirmuisesta, tavattomasta, lihavasta ja vielä turvonneesta, mätänevästä ruumiista. Epämääräinen yökötyksen tunne, jota Nehljudof tunsi, vieläkin eneni tätä ruumiin katselmusta luettaessa. Katjushan elämä ja sieramista tuleva mätä ja ulosvuotaneet silmät ja hänen oma tekonsa Katjushan kanssa, kaikki nämä näyttivät hänestä samaan luokkaan kuuluvilta asioilta, ja hän oli kaikilta puolin näiden asiain ympäröimänä ja oli niihin hukkumassa. Kun ulkopuolisen katselmuksen lukeminen vihdoinkin oli päättynyt, huokasi puheenjohtaja raskaasti ja nosti päänsä, toivoen että kaikki oli nyt lopussa, mutta sihteeri rupesi yhteenmenoon lukemaan kertomusta sisäpuolisesta katselmuksesta.

Puheenjohtaja laski jälleen päänsä ja nojautuen käteensä, ummisti silmänsä. Kauppias, joka istui Nehljudofin vieressä, saattoi tuskin pysyä valveilla ja huojui toisinaan; syytetyt, samoin kuin santarmit heidän takanansa, istuivat liikkumatta.

Sisäpuolisesta tarkastuksesta kävi ilmi, että.

1) Pääkallon nahka helposti irtautuu pääkallon luista, eikä verenvuotoja ole missään huomattu. 2) Pääkallon luut ovat keskinkertaisen paksuja ja kokonaisina. 3) Kovan aivokalvon päällä on kaksi noin 4 tuuman suuruista värillistä täplää, ja kalvo itse on väriltään vaalean himmeä j. n. e. vielä 13 kohtaa.

Sitten seurasi vierasmiesten nimet, allekirjoitukset ja lääkärin päätelmä, josta kävi ilmi, että ruumiin avauksessa löydetyt ja pöytäkirjaan otetut muutokset mahassa ja osaksi suolissa ja munuaisissa tekevät _sangen todenmukaiseksi_ sen otaksumisen, että Smelkofin kuolema oli seuraus myrkytyksestä ja että myrkky oli joutunut hänen mahaansa yhdessä viinin kanssa. Vaikea on sanoa päättäen muutoksista mahassa ja suolissa mitä lajia myrkkyä mahaan oli joutunut; mutta että myrkky oli joutunut mahaan viinin kanssa, saattoi päättää siitä, että Smelkofin mahassa oli paljon viiniä.

--Näkyypä olleen kova juomaan,--sanoi taas kauppias heräten.

Tämä pöytäkirjan lukeminen, joka kesti noin tunnin, ei kuitenkaan tyydyttänyt syyttäjän apulaista. Kun lukeminen oli päättynyt, kääntyi puheenjohtaja hänen puoleensa:

--Arvelen, että on tarpeetonta lukea asiakirjoja, jotka koskevat sisälmyksien tarkastusta.

--Minä puolestani pyytäisin, että ne luettaisiin, sanoi syyttäjän apulainen ankarasti, katsomatta puheenjohtajaan, hiukan vaan kyljittäin kohoten ja antaen äänestänsä tuntua, että hänen vaatimuksensa perustui hänen oikeuteensa ja ettei hän tästä oikeudestansa tule luopumaan, ja että kieltäminen tulee antamaan aihetta kassatsiooniin ylioikeudessa.

Suuripartainen mahakatarria sairastava oikeudenjäsen hyvänluontoisine alaspäin riippuvine silmillensä, tuntien itsensä hyvin heikontuneeksi, kääntyi puheenjohtajan puoleen.

--Mitä siitä lukemisesta? Venyy vaan pitemmälle. Nuo uudet luudat eivät lakase puhtaammin, vaan hitaammin.

Jäsen kultaisissa silmälaseissa ei virkkanut mitään, katsoi vaan synkästi ja päättäväisesti eteensä, odottamatta elämältä yhtä vähän kuin vaimoltaan mitään hyvää.

Asiakirjan lukeminen alkoi.

--Vuonna 188' 15 p:nä Helmikuuta aloin minä allekirjoittanut asianomaisen lääkintöosaston käskystä, numerolla 638,--ryhtyi sihteeri päättäväisesti korottaen ääntänsä ikäänkuin karkoittaakseen unen kaikkien läsnäolijain silmistä, lukemaan:--lääkintälaitoksen ylitarkastajan apulaisen läsnäollessa sisälmyksien tutkimisen, nimittäin:

1) Oikean keuhkon ja sydämmen, (kuusinaulaisessa lasiastiassa).

2) Vatsansisälmysten, (kuusinaulaisessa lasiastiassa).

3) Mahalaukun, (kuusinaulaisessa lasiastiassa).

4) Maksan, pernan ja munuaisten, (kolmenaulaisessa lasiastiassa).

5) Suolien, (kuusinaulaisessa saviastiassa)... Puheenjohtaja tätä lukemista alotettaessa kumartui toisen jäsenen puoleen ja sipatti jotakin ja sitte toisen puoleen, ja saatuaan myöntävän vastauksen, keskeytti tässä kohti lukemisen:

--Oikeus katsoo asiakirjan lukemisen tarpeettomaksi,--sanoi hän.

Sihteeri vaikeni ja rupesi kokoilemaan papereitaan. Syyttäjän apulainen alkoi vihasesti kirjoittaa jotakin muistiin.

--Herrat valamiehet ovat tilaisuudessa tarkastamaan todiste-esineitä,--sanoi puheenjohtaja.

Esimies ja muutamat valamiehistä nousivat paikoiltansa ja tietämättä kuinka liikuttaa ja miten asettaa omia käsiänsä, tulivat pöydän luo ja vuorotellen katsahtivat sormukseen, lääkepulloon ja siiliin. Kauppias päälliseksi koitteli sormusta omaan sormeensa.

--No jo oli sormikin,--sanoi hän palattuaan paikoillensa.--Ihan on kurkun kokonen,--lisäsi hän nähtävästi mielihyvällä ajatellen sitä jättiläissankaria, joksi hän myrkytettyä kauppiasta kuvaili.

XXI.

Kun todiste-esineiden tarkastus oli suoritettu, ilmoitti puheenjohtaja oikeudellisen tutkimuksen päättyneeksi ja yhteen kyytiin antoi puheenvuoron syyttäjälle toivoen pikemmin pääsevänsä asiasta siinä luulossa, että tämäkin on ihminen, joka tahtoo sekä tupakoida että syödä päivällistä ja säälii heitä. Mutta syyttäjän apulainen ei säälinyt itseänsä eikä heitä.

Syyttäjän apulainen oli jo luonnostaan aika typerä, mutta tämän ohella hän onnettomuudeksensa oli lopettanut lyseokurssin kultamitalilla ja yliopistossa saanut palkinnon kirjoituksesta, joka koski servituutteja roomalaisen oikeuden mukaan ja jonka johdosta hän oli suurimmassa määrin varma ja tyytyväinen itseensä, (jota vielä yllytti naisten suosio), ja sentähden oli erityisesti typerä. Kun hän sai puheenvuoron, nousi hän hitaasti ylös, esiintyen näin vartalonsa, koko suloudessa. Kirjaillussa univormussaan ja laskien molemmat kätensä pulpetille, pää hiukan kallellaan, katsahdettuaan, syytettyjä välttäen, yli koko salin, hän alkoi:

--Asia, joka on jätetty teidän ratkaistavaksenne, herrat valamiehet,--näin alkoi hän pöytä- ja asiakirjojen lukemisen aikana valmistamansa puheen,--on, jos niin saan sanoa, olevia oloja kuvaava rikos. Syyttäjän apulaisen mielestä piti hänen puheellansa oleman yhteiskunnallinen merkitys, niinkuin oli niillä kuuluisilla puheilla, joita kuuluisiksi tulleet asianajajat olivat pitäneet. Kuulijain joukossa ei tosin ollut muita kuin kolme naista: ompelija, kyökkipiika ja Simonin sisar sekä yksi kuski, mutta tämä ei merkinnyt mitään. Nuo kuuluisuudet olivat samalla tavalla alkaneet. Ja syyttäjän apulaisen periaate oli se, että hänen oli oleminen aina asemansa korkeimmalla huipulla, se on: tunkeutua rikoksen psykoloogisen merkityksen syvyyteen ja paljastaa yhteiskunnallisia mätähaavoja.

--Te näette edessänne, herrat valamiehet, kuvaavan, jos niin voi sanoa: vuosisadan-lopun rikoksen, jonka tunnusleimana niin sanoakseni ovat sen surullisen mädännäisyyden ominaiset piirteet, johon meidän päivinämme sortuvat ne yhteiskuntamme alkuainekset, jotka ovat tämän kehityksen niin sanoakseni enin polttavien säteitten alaisina...

Syyttäjän apulainen puhui hyvin kauan, yhdeltä puolen koettaen muistaa kaikki ne viisaat asiat, joita hän oli ajatellut, toiselta puolen,--ja se oli pääasia,--koettaen olla hetkeksikään pysähtymättä ja saada puheensa juoksemaan töksähtämättä 1-1/4 tunnin ajan. Yhden ainoan kerran hän pysähtyi ja jotenkin kauan nieli sylkeä, mutta samassa hän suoriutui ja paransi viipymisensä yhä suuremmalla kaunopuheliaisuudella. Hän puhui milloin hienolla mielistelevällä äänellä muuttaen jalkaa ja katsoen valamiehiin, milloin hiljaisella toimeliaalla äänellä, vihkoonsa katsellen, milloin kovalla paljastavalla äänellä, kääntyen toisinaan katsojiin toisinaan valamiehiin. Ainoastaan syytettyihin, jotka kaikki kolme tuijottivat häneen silmillänsä, ei hän kertaakaan katsahtanut. Hänen puheensa kosketteli kaikkea sitä viimeistä, mistä hänen piireissään silloin puhuttiin ja jota pidettiin silloin ja pidetään yhä vielä tieteellisen viisauden viimeisenä sanana. Tässä oli sekä perinnöllisyyttä että synnynnäistä rikoksellisuutta, sekä Lombrosoa että Tardesia, sekä kehitysoppia että taistelua olemassa-olosta, sekä hypnotismia että suggestioonia, sekä Charcotia että dekadenssia.

Kauppias Smelkof oli syyttäjän apulaisen määritelmän mukaan mahtavan, koskemattoman, leveäluontoisen, venäläisen ihmisen perikuva, joka luottavaisuutensa ja jalomielisyytensä tähden joutui syvästi turmeltuneiden luonteiden uhriksi ja niiden valtaan.

Simon Kartinkin oli maaorjuuskauden atavistinen tuote, alaspoljettu ihminen, ilman sivistystä, ilman periaatteita, jopa ilman uskontoakin. Jefimia oli hänen rakastettunsa ja perinnöllisyyden uhri. Tässä oli näkyvissä kaikki degenereeratun henkilön tunnusmerkit. Mutta rikoksen päävaikuttimena oli Maslova, ollen dekadenssi-ilmiön kaikkein alhaisimpia edustajia. Tämä nainen,--puhui syyttäjän apulainen katsomatta häneen,--on saanut kasvatuksen, me olemme kuulleet tässä oikeudessa hänen emäntänsä todistuksen. Hän ei ainoastaan osaa lukea ja kirjoittaa, vaan osaa myöskin ranskan kieltä, hän on orpo ja luultavasti kantaa itsessään rikoksellisuuden siemeniä; hän oli kasvatettu sivistyneessä aatelisperheessä ja olisi voinut elättää henkensä rehellisellä työllä, mutta tästä huolimatta hän jättää hyväntekijänsä, antautuu intohimoihinsa ja näiden tyydyttämiseksi menee haureustaloon, missä hän sivistykseensä nähden voittaa muut kumppaninsa ja erittäinkin, kuten te, herrat valamiehet, olette hänen emännältänsä täällä kuulleet, ilmaisee taitoa vaikuttaa mainitussa talossa kävijöihin sillä salaperäisellä ominaisuudella, joka on tunnettu nimellä suggestiooni, ja jonka perille tiede ja erittäinkin Charcotin koulu on viime aikoina päässyt. Tämänpä ominaisuuden avulla hän nyt ottaa valtaansa venäläisen, mahtavan, hyväntahtoisen, luottavaisen, rikkaan vieraan ja käyttää tätä luottamusta ensin varastaakseen ja sitten säälimättömästi ottaakseen hänet hengiltä.

--Jo taitaa panna omiaan,--sanoi hymyillen puheenjohtaja, kumartuen ankaran jäsenen puoleen.

--Hirveä pöllö,--vastasi ankara jäsen.

--Herrat valamiehet, jatkoi yhä syyttäjän apulainen, sulavasti mutkuillen solakkaa vartaloansa,--teidän vallassanne on näiden henkilöiden kohtalo, mutta teidän vallassanne on osaksi myöskin yhteiskunnan kohtalo, johon te tuomiollanne vaikutatte. Te syvennytte tämän rikoksen merkitykseen, oivallatte sen vaaran, joka yhteiskuntaa uhkaa Maslovan tapaisten niinsanoakseni pataloogisten indiviidien puolelta ja varjelette sitä saastasta, varjelette tämän yhteiskunnan syyttömiä alkuaineksia tarttuvasta saastasta ja vieläpä usein häviöstä.

Ja ikäänkuin itsekin lamautuen tehtävän päätöksen tärkeyden edessä syyttäjän apulainen, nähtävästi äärimmilleen ihastuneena omaan puheeseensa, laskeutui tuolillensa.