Part 3

--On,--vastasi sihteeri.

--Sanokaa hänelle, jos tapaatte, että alamme myrkytysjutulla.

Breve oli se yleisen syyttäjän apulaisista, jonka tehtävänä oli esiintyä syyttäjänä tässä istunnossa.

Käytävään tultuansa sihteeri tapasikin Breven. Olkapäät koholla, virkatakki avoinna, salkku kainalossa, miltei juosten tämä syöksyi eteenpäin tömistäen kantapäillään maata ja heiluttaen vapaata kättänsä niin että käden selkäpuoli oli edellä.

Kun sihteeri tuli käytävään, hän kohtasi Breven. Olkapäät koholla, virkatakki levällään, salkku kainalossa tämä kulki puolijuoksua käytävää pitkin, jymäytteli kengänkorkojaan lattiaan ja heilutti vapaata kättään niin, että se oli kohtisuoraan hänen kulkusuuntaansa.

--Mihail Petrovitsh pyysi tiedustelemaan joko olette valmis, sihteeri kysyi häneltä.

--Tietenkin, minä olen aina valmis, syyttäjänapulainen sanoi.--Mikä juttu on ensimmäisenä?

--Myrkyttämisjuttu.

--Mainiota, syyttäjänapulainen sanoi.

Mutta hän ei lainkaan pitänyt sitä niin mainiona: yöllä hän tuskin oli silmiään ummistanut. Hän oli ollut erään apulaisen lähtiäisissä, siellä oli juotu paljon ja pelattu korttia kello kahteen asti, sen jälkeen ajettiin naisten luo siihen samaan taloon, missä kuusi kuukautta sitten Maslovakin vielä oli ollut. Niinpä hän ei ollut ehtinyt edes lukaista läpi myrkyttämisjuttua ja nyt hän halusi vilkaista sitä. Sihteeri tiesi tämän ja oli sen takia tahallaan ehdottanut puheenjohtajalle, että myrkyttämisjuttu otettaisiin ensin. Sihteeri oli mielipiteiltään liberaali, kuten Venäjän saksalaiset yleensä, vartavasten kääntynyt kreikkalaiskatoliseen uskoon; sihteeri ei pitänyt hänestä ja kadehti hänen virka-asemaansa.

--No, miten on skoptsien laita? sihteeri kysyi.

--Olen sanonut, että en voi todistajien puuttuessa ryhtyä koko asiaan, sen ilmoitan myös oikeudelle, syyttäjänapulainen sanoi.

--Mutta joka tapauksessa...

--En voi, apulainen sanoi ja entiseen tapaan heilautellen kättään kiiruhti työhuoneeseensa.

Skoptseja koskevan jutun hän halusi lykätä vain erään vähäpätöisen ja tarpeettoman todistajan poissaolon vuoksi, koska tämä asia kuului oikeudelle, jossa valamiehinä oli vain intelligenttejä ja juttu voisi loppua syyttömäksijulistamiseen. Ja puheenjohtajan kanssa oli sovittu, että juttu pitäisi siirtää maaseutukaupungin oikeuteen, missä suurin osa valamiehistä on talonpoikia ja syyttäjien mahdollisuudet olisivat suuremmat.

Liike käytävillä tuli yhä vilkkaammaksi. Eniten oli väkeä siviiliasiain osaston läheisyydessä. Tällä osastolla oli ollut se juttu, josta äskeinen komean näköinen valamies, joka oli oikeusasioiden tuntija, oli kertonut valamiehille. Väliajalla tuli tästä salista ulos se vanha rouva, jolta nerokkaan asianajajan oli onnistunut riistää omaisuus liikemiehen hyödyksi, vaikka tällä ei ollut omaisuuteen minkäänlaista oikeutta. Sen tiesivät sekä tuomarit että vielä paremmin kantaja ja hänen asianajajansa; mutta jutun ajaminen oli suoritettu niin ovelasti, että ei voinut olla tuomitsematta muorin omaisuutta liikemiehelle. Vanha rouva oli hienosti puettu, täyteläinen nainen ja hänellä oli hatussaan suuria kukkia. Kun hän oli tullut ovesta käytävään, hän pysähtyi, levitteli paksuja, lyhyitä käsiään ja hoki hokemistaan asianajajansa puoleen kääntyen: »Mitä tästä tulee? Sanokaa toki! Mitä tämä merkitsee?» Asianajaja katsoi kukkia hänen hatussaan käsittämättä mitään eikä kuunnellut hänen puhettaan.

Eukon perästä tuli oikeussalin ovesta valkoinen paidanrinnus liivien leveästä aukosta paistaen ja kasvot omahyväisyydestä tyytyväisinä loistaen nopein askelin se samainen kuuluisa asianajaja, joka oli saattanut mummoparan kukkasineen keppikerjäläiseksi, saanut itse kymmenentuhatta ja toimittanut liikemiehelle yli satatuhatta. Kaikkien katseet kääntyivät asianajajaan, hän tunsi ne ja kulki nopeasti ihmisten ohi sen näköisenä kuin hänen ulkomuotonsa olisi sanonut: »Ei tarvita mitään uskollisuudenosoituksia.»

VII.

Lopulta saapui myös Matvei Nikititsh, ja valamiesten huoneeseen tuli laiha, pitkätukkainen oikeudenpalvelija, joka kulki toinen kylki edellä, samalla tavalla vinoon näkyi vetävän myös hänen alahuulensa.

Tämä oikeudenpalvelija oli rehellinen mies, yliopistosivistyksen saanut, mutta hän ei pysynyt missään virassa pitkään, koska joi ajoittain herkeämättä. Kolme kuukautta sitten joku kreivitär, joka auttoi hänen vaimoansa, toimitti hänelle tämän paikan, ja tähän päivään asti hän yhä olikin siinä pysynyt, suureksi iloksensa.

--No, kunnioitettavat herrat, olemmeko nyt siis kaikki koossa?--sanoi hän pannen rillit nenälleen ja katsellen niiden läpi.

--Arvatenkin kaikki,--sanoi iloinen kauppias.

--Niin tarkastakaammepa,--sanoi edellinen ja saatuaan taskustaan listan alkoi huutaa valamiehien nimiä katsellen heihin milloin rillien yli milloin niiden läpi.

--Valtioneuvos I. M. Nikiforof.

--Minä,--sanoi komea herrasmies, joka tunsi hyvin kaikki käräjätavat.

--Virasta eronnut översti Ivan Semjonovitsh Ivanof.

--Täällä,--vastasi laiha mies, joka oli virasta eronneen univormussa.

--Toisen arvoluokan kauppias Pietari Baklashof.

--O-on, sanoi hyvänluontoinen kauppias kasvot täydessä hymyssä.--Valmiina ollaan!

--Kaartinluutnantti, ruhtinas Dmitrij Nehljudof.

--Minä,--vastasi Nehljudof.

Oikeudenpalvelija, erityisen kohteliaasti ja miellyttävästi katsahtaen rillien yli, kumarsi, ikäänkuin eroittaen hänet täten muista.

--Kapteeni Jurij Dmitrievitsh Dantshenko, kauppias Grigorij Efirnovitsh Kuleshof. j.n.e., j.n.e.

Kaikki, paitsi kahta, olivat saapuvilla.

--Nyt, hyvät herrat, pyydän astumaan saliin,--sanoi oikeudenpalvelija sulavalla liikkeellä osoittaen oveen päin.

Kursaillen toistensa edessä ovessa, menivät nyt kaikki käytävään ja käytävästä istuntosaliin.

Käräjäsali oli suuri, pitkulainen huone. Sen toisessa päässä oli kolmiporraksinen lava, jonka keskellä seisoi pöytä katettuna viheriään verkaan tummemman viheriäisine rimssuineen. Pöydän takana oli kolme nojatuolia, hyvin korkeine, leikeltyine tammiselkineen, ja tuolien takana riippui kultaisissa puitteissa, kirkkailla väreillä maalattu keisarin kuva, luonnollisessa koossa, kenraalin puvussa olkanauhoineen, toisella jalalla hiukan eteenpäin astuvana, käsi sapelin kahvassa. Oikeassa nurkassa riippui pyhäinkuva, esittäen Kristusta orjantappurakruunu päässä, ja sen alla seisoi rukousalttari, oikealla puolella sijaitsi vielä yleisen syyttäjän pulpetti. Tätä vastapäätä, vasemmalla puolella oli peremmällä sihteerin pöytä, ja lähempänä yleisöä tammesta sorvatut kaidepuut, joiden takaa näkyi syytettyjen vielä tyhjä penkki. Lavan oikealla puolella seisoi kahdessa rivissä tuoleja, myöskin korkeine selustimineen, valamiehiä varten, alhaalla oli asianajajain pöytiä. Kaikki tämä oli salin etummaisessa päässä, jonka muuten aitaus jakoi kahteen osaan. Takimmainen osa oli täynnänsä penkkirivejä, jotka toinen toistaan ylempänä, ylettyivät peräseinään asti. Täällä salin takimmaisessa osassa, eturiveissä, istui neljä tehtaalaisen tai piian tapaista naista, ja kaksi työväestöön kuuluvaa miestä. jotka nähtävästi salin komeuden lannistamina, arasti kuiskuttelivat keskenänsä.

Kohta valamiesten tultua astui oikeudenpalvelija toispuoleisella käyntitavallaan keskelle salia ja huusi kovalla äänellä, ikäänkuin olisi tahtonut säikäyttää läsnäolijoita:

--Oikeus lähestyy!

Kaikki nousivat seisoalleen, ja salin lavalle ilmestyivät tuomarit: puheenjohtaja jäntereinensä ja komeine poskipartoineen; sitten synkän-näköinen oikeudenjäsen, kultasankaisine silmälasineen, ja hän oli nyt sitäkin synkempänä, kun juuri ennen istuntoa oli tavannut lankonsa, joka oli yksi oikeuden auskultanteista, ja tämä hänelle ilmoitti käyneensä sisaren luona ja saaneensa häneltä tietää, ettei päivällistä tule.

--Siispä menemmekin kapakkaan,--sanoi lanko nauraa hihittäen.

--Tässä ei ole naurun sijaa,--sanoi synkkä oikeudenjäsen ja synkistyi vielä enemmän.

Ja vihdoin kolmas oikeudenjäsen, samainen Matvei Nikititsh, joka aina myöhästyi,--hän oli partaniekka, suuret, pitkäluomiset, hyväntahtoiset silmät päässä. Tätä oikeudenjäsentä vaivasi mahakuume, ja hän oli tästä aamusta lähtien, lääkärin neuvosta, alkanut käyttää uutta parannustapaa, joka oli viivyttänyt häntä kotona tällä kertaa vielä tavallistakin kauemmin. Noustessaan lavalle oli hän miettivän näkönen siitä syystä, että hänellä oli tapana kaikilla mahdollisilla keinoin koetella arvata vastauksia niihin kysymyksiin, jotka olivat hänen sydämmellään. Nyt hänellä oli edessään semmoinen taika, että jos askelten luku ovelta nojatuoliin asti on tasajakoinen kolmella, niin uusi parannuskeino auttaa hänet mahakuumeesta,--jollei, niin ei tule parannustakaan. Askelia oli 26, mutta hän teki pienoisen lisäaskeleen ja pääsi siten juuri 27:nellä nojatuoliinsa.

Puheenjohtaja ja oikeudenjäsenet tekivät lavalle astuessaan, kullalla kirjailluissa virkatakin kauluksissaan, hyvin voimakkaan vaikutuksen. Sen he itsekin tunsivat, koska kaikki kolme, ikäänkuin hämillään omasta suuruudestaan, katsoivat vaatimattomasti alas istuen leikkauksilla varustettuihin nojatuoleihinsa viheriällä veralla katetun pöydän taakse. Tälle oli asetettu kolmikulmainen kapine kotkankuvinensa, lasimaljoja, jommoisissa tavallisesti pidetään konfehteja nähtävinä, läkkipullo, teräskyniä, puhdasta paperia ja erikokoisia ja lajisia vastaterotettuja lyijykyniä. Tuomarien kanssa tuli myöskin yleisen syyttäjän apulainen. Hän meni, salkku samaten kainalossa ja kättänsä yhä heiluttaen, paikallensa ikkunan luo, ja heti syventyi asiapapereitten lukemiseen, käyttäen näin hyväkseen jokaista hetkeä juttuun perehtyäkseen. Tämä yleinen syyttäjä oli vasta neljättä kertaa syyttäjän toimessa. Hän oli hyvin kunnianhimoinen ja oli lujasti päättänyt yletä virkaurallaan, jonka vuoksi hän piti välttämättömänä saada asianomaiset syytteeseen jokaisessa jutussa, missä hän vaan syyttäjänä esiintyi. Myrkytysjutun juonen hän nyt pääpiirteissään tunsi ja oli jo suunnitellut puheensa, hänelle oli vaan vielä tarpeen muutamia tosiasioita, joita hän häthätää asiapapereista keräsi ja kirjoitteli muistiin.

Sihteeri istui lavan toisella puolella, ja, saatuaan reilaan kaikki mahdollisesti luettavat paperit, silmäili erästä kiellettyä artikkelia, jonka oli eilen saanut käsiinsä. Hänen teki mieli keskustella tästä artikkelista suuripartaisen oikeudenjäsenen kanssa, jonka kanssa he olivat samaa mieltä, ja ennen keskustelua hänen piti tutustua kirjoitukseen.

VIII.

Puheenjohtaja, katsottuaan papereista, teki muutamia, kysymyksiä oikeudenpalvelijalle ja sihteerille, ja saatuaan myöntävät vastaukset, käski tuoda syytetyt sisälle. Heti avautui ovi aitauksen takaa ja esille astui kaksi santarmia, lakit päässä, paljastettu miekka kädessä, ja heidän jälessään ensin yksi syytetyistä, punatukkainen, teerenpilkkunen mies--ja kaksi naista. Mies oli vankipuvussa, joka oli hänelle sekä liian väljä että liian pitkä. Oikeussaliin tullessaan hän piteli käsiään pitkin housunpoimuja, suuret sormet sojoksi jännitettyinä, ettei liian pitkät hihat pääsisi alas solumaan. Vilkasematta tuomareihin tai katsojiin hän tarkkuudella tähysteli penkkiä, jota kierrettiin. Sen päähän päästyä hän, tehden tilaa toisille, kiivaasti istautui penkin äärimmäiselle reunalle, ja tuijottaen puheenjohtajaan alkoi nytkytellä poskilihaksiansa, aivan kuin olisi jotain itseksensä höpissyt. Hänen perässään tuli vanhanlainen nainen, myöskin vankipuvussa. Päässä oli hänellä vankihuivi, kasvot olivat harmaavaaleat ilman kulmakarvoja ja silmäripsiä, mutta silmät punaisina. Tämä nainen näytti aivan rauhalliselta. Tullessaan paikallensa hänen mekkonsa takertui johonkin; hän selvitti sen tarkalleen ja hätäilemättä, ja istuutui.

Kolmas syytetyistä oli Maslova.

Heti kun hän näyttäytyi, kääntyivät kaikkien salissa olevien miesten silmät häneen ja viipyivät kauan noissa kalpeissa kasvoissa, kiiltävän loistavine, mustine silmineen, ja tuossa mekon alta näkyvässä korkeassa rinnassa. Santarmikin, jonka ohi hän kulki, katsoi häneen silmiä värähtämättä, kun hän kulki paikalleen ja laittausi istumaan, ja, vasta kun hän oli istunut, käännähti santarmi äkisti pois, ikäänkuin olisi tuntenut itsensä syylliseksi, ja puistettuaan pois ajatuksensa rupesi tuijottamaan edessään olevaan ikkunaan.

Puheenjohtaja odotti, että kaikki syytetyt olisivat paikoillansa, ja sittenkuin Maslovakin oli asettunut istumaan, kääntyi hän sihteerin puoleen.

Nyt alkoivat tavanmukaiset käräjätemput: valamiesten luetteleminen, poissaolevien merkitseminen ja sakkojen määrääminen näille, esiintuotujen esteiden laillisuuden tutkiminen, ja varajäsenten asettaminen poisjääneiden sijaan. Sitten puheenjohtaja pani kokoon pienet paperiliput, asetti ne lasimaljaan ja käärittyään hiukan ylös kultareunaisia hihojansa ja paljastettuaan näin hyvin karvaiset kätensä, alkoi nostella yksitellen konstintekijän liikkeillä lippuja, kiersi ne auki ja luki niistä. Sitten hän, taas laskien hihansa, pyysi pappia vannottamaan valamiehet.

Pappi-vanhus, keltasen kalpeine, venyvine kasvoineen, ruskeassa messukaapussa, kultainen risti rinnassa ja vielä joku pienempi kunniamerkki kaapun kylkeen pistettynä, laahusti, hitaasti liikuttaen turvonneita jalkojaan kaapun sisällä, rukousalttarin luo, joka seisoi jumalankuvan alla.

Valamiehet nousivat ja tungeskellen lähenivät alttaria.

--Tehkää niin hyvin,--mutisi pappi kosketellen turpealla kädellään rintaristiänsä ja odotellen kaikkien valamiesten saapumista.

Tämä pappi oli ollut papinvirassa 46 vuotta ja aikoi kolmen vuoden kuluttua viettää riemujuhlaansa samaan tapaan kuin tämmöistä juhlaa äskettäin oli viettänyt kirkkoherra. Piirioikeudessa hän oli palvellut siitä saakka kuin nämät oikeudet perustettiin ja hän ylpeili kovasti siitä, että oli jo vannottanut useampia kymmeniä tuhansia ihmisiä, sekä että iästään huolimatta yhä palveli kirkkoa, isänmaata ja perhettänsä, jolle hän jättää perinnöksi, paitsi taloa, ainakin 30 tuhannen pääoman korkoakasvavissa arvopapereissa. Se seikka, että hänen toimintansa oikeudessa oli ihmisien vannottaminen sen evankeliumin edessä, jossa valanteko on suoraan kielletty, ja oli siis huono toiminta, ei ollut koskaan hänen mieleensäkään juolahtanut; häntä ei tämä tuttu toimi lainkaan vaivannut, vaan oli se päinvastoin hänen mieleensä, kun hän sen ohella sai usein tilaisuuden tutustua edulliseen herrasväkeen. Nytkin hän mielihyvällä tutustui kuuluisan asianajajan kanssa, jota kohtaan hän tunsi suurta kunnioitusta siitä syystä, että tämä oli yksistään kukkapäisen mummon asiasta saanut kymmenen tuhatta ruplaa.

Kun valamiehet olivat kaikki nousseet asteita myöten lavalle, kallisti pappi kaljun ja harmaan päänsä, pujotti hartioilleen toimituskaapun ja silittäen järjestykseen harvaa tukkaansa, sanoi valamiehille:

--Nostakaa oikea kätenne ja pankaa sormenne näin,--sanoi hän verkalleen, isällisellä äänellä. Hän nosti itse näytteeksi turpean kätensä, jonka jokaisen sormen kohdalla oli kuoppanen, ja asetti kaksi sormea yhteen.--Nyt toistakaa minun perässäni,--sanoi hän ja alkoi: Minä lupaan ja vannon kaikkivaltiaan Jumalan, hänen pyhän evankeliuminsa ja Kristuksen elävän ristin edessä, että esillä olevassa asiassa...--puhui hän, pysähtyen joka lauseen jälkeen.--Älkää laskeko kättänne, pitäkää näin,--sanoi hän nuorelle miehelle, joka oli antanut kätensä pudota...--että esilläolevassa asiassa, jossa...

Komea herrasmies poskipartoinensa, översti, kauppias ja jotkut muut pitivät sormensa kokoonpantuina siten kuin pappi oli käskenyt, ja vieläpä jonkinlaisella erikoisella tyytyväisyydellä, hyvin varmasti ja korkealle kohotettuna; jotkut muut sitävastoin aivan kuin vastahakoisesti ja epämääräisesti. Toiset lausuivat sanat liian äänekkäästi, pannen niihin pontta ja sisällystä, ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: mutta minäpä puhun sittenkin; toiset taas vaan mutisivat, jäivät jälkeen papista, ja sitten, ikäänkuin säikähtäen, ajattomasti saavuttivat häntä; muutamat, ikäänkuin peläten, että joku sana voisi jäädä pois, puristivat lujasti, uhkaavalla liikkeellä, hyppysiänsä yhteen, toiset taas antoivat niiden mennä hajalle ja taas yhdistivät. Kaikkien oli tukala olla, ainoastaan pappi vanhus oli ehdottomasti vakuutettu suorittavansa hyödyllistä ja tärkeää asiaa. Valan vannottua puheenjohtaja kehotti valamiehiä valitsemaan keskuudestaan esimiestä. He nousivat ja tungeskellen poistuivat neuvotteluhuoneeseen, missä he kaikki heti sytyttivät paperossinsa ja alkoivat polttaa. Joku ehdotti komean herran esimieheksi, johon kaikki paikalla suostuivat, viskasivat pois ja sammuttivat pätkät ja palasivat saliin. Valittu esimies ilmoitti puheenjohtajalle, kuka oli esimieheksi valittu, ja niin istuivat kaikki, taaskin tungeskellen toistensa jalkojen yli, paikoilleen kahteen riviin korkeaselkäisiin tuoleihin.

Kaikki kävi ilman keskeytyksiä, pian ja jonkinlaisella juhlallisuudella, ja tämä säännöllisyys, johdonmukaisuus ja juhlallisuus nähtävästi tuotti mielihyvää osanottajille, vahvistaen heissä tietoa, että he suorittavat vakavaa ja tärkeää yhteiskunnallista tehtävää. Näin tuumi myöskin Nehljudof.

Heti kun valamiehet olivat istuutuneet, piti puheenjohtaja heille puheen heidän oikeuksistaan, velvollisuuksistaan ja vastuunalaisuudestaan. Puhettaan pitäessään hän alituisesti muutteli asentoansa, milloin nojaten vasempaan, milloin oikeaan käteen, milloin tuolin selkään, milloin sen laitoihin, milloin tasoitteli paperin reunoja, milloin silitteli paperiveistä, milloin taas tunnusteli kynää.

Hänen sanojensa mukaan olivat heidän oikeutensa siinä, että he saavat tehdä syytetyille kysymyksiä puheenjohtajan kautta, että heillä sai olla lyijykynä ja paperia ja että he saivat tutkia esineellisiä todistuksia. Velvollisuus oli siinä, että heidän oli tuomitseminen oikein eikä valheellisesti. Ja vastuunalaisuus oli siinä, että jos he eivät pitäneet neuvotteluansa salassa tai olivat yhteydessä syrjäisten kanssa, he tulivat rangaistuksen alaisiksi.

Kaikki kuuntelivat kunnioittavalla huomiolla. Kauppias, levittäen ympärillensä viinan hajua ja pidätellen äänekästä röystäilemistä, nyykäytteli hyväksyvästi päätänsä joka lauseelle.

IX.

Puheensa päätettyä puheenjohtaja kääntyi syytettyjen puoleen.

--Simon Kartinkin, nouskaa,--sanoi hän.

Simon kavahti hermostuneesti pystyyn ja poskilihakset alkoivat liikkua vielä nopeammin.

--Nimenne?

--Simon Petrovitsh Kartinkin,--sanoi hän nopeasti, köräkällä äänellä, nähtävästi jo edeltäpäin valmistuneena vastaamaan.

--Säätynne?

--Talonpoika.

--Mitä lääniä ja piirikuntaa?

--Tuulan läänistä, Krapivenskin piirikunnasta, Kupjanskan kunnasta, Borkin kylästä.

--Kuinka vanha olette?

--Neljännellä neljättä, syntynyt vuonna tuhat kahdeksansataa...

--Mitä uskontoa?

--Uskoa ollaan venäläistä, oikeauskoista.

--Naimisissako?

--En.

--Mikä ammattinne?

--Palvelimme »Mauritania» hotellin koridoorissa.

--Oletteko ennen olleet syytettynä?

--Ei ole minua koskaan tuomittu, sillä niinkuin elimme ennen...

--Ettekö ole ennen olleet syytetty?

--Jumala varjelkoon siitä, ei milloinkaan.

--Oletteko saaneet syytekirjan jäljennöksen?

--Olemme.

--Istukaa. Jefimia Ivanovna Botshkova,--sanoi puheenjohtaja kääntyen seuraavan syytetyn puoleen.

Mutta Simon yhä seistä törötti ja oli Botshkovan edessä.

--Kartinkin, istukaa.

Kartinkin vaan seisoi.

--Kartinkin, istukaa!

Mutta Kartinkin seisoi, ja hän istui vasta sitten, kun oikeudenpalvelija juoksi hänen luokseen ja pää vinossa, luonnottomasti silmiään avaten, traagillisella kuiskauksella sanoi: istukaa, istukaa!

Kartinkin istahti yhtä nopeasti kuin oli seisomaankin noussut, kietoutui mekkoonsa ja alkoi taas nytkytellä äänettömästi poskiansa.

--Nimenne?--kysyi puheenjohtaja toiselta syytetyltä, väsymyksestä huoaisten, katsomatta häneen ja selaillen jotakin edessään olevaa paperia. Tämmöisiin juttuihin oli puheenjohtaja niin tottunut, että jutun jouduttamiseksi hän saattoi tehdä kahta asiaa yhtaikaa.

Botshkova oli 43 vuotias, säädyltään Kolomenskin talonpoika, ammatiltaan koridooripalvelija samassa »Mauritanian» hotellissa. Oikeudessa syytettynä ei ollut ollut, jäljennöksen oli saanut. Botshkova vastasi tavattoman rohkeasti ja semmoisella äänen painolla kuin olisi tahtonut sanoa: »niinpä niin Jefimia, ja vielä Botshkovakin, jäljennöksen saanut, ja ylpeilen siitä, enkä salli kenenkään nauraa». Botshkova, odottamatta käskyä, istui heti, kun kysymykset päättyivät.

--Nimenne?--kysyi naisia rakastava puheenjohtaja erittäin ystävällisesti kolmannelta syytetyltä.

--Pitää nousta,--lisäsi hän pehmeästi ja lempeästi, huomattuaan, että Maslova istui.

Maslova nousi nopealla liikkeellä ja osoittaen olevansa valmis, korkeata rintaansa kohottaen, katsoi puheenjohtajata suoraan kasvoihin hymyilevillä ja vähän kieroilla silmillään.

--Millä nimellä teitä kutsutaan?

--Ljubofj, [merkitsee venäjäksi rakkaus.]--vastasi hän nopeasti.

Nehljudof oli kaiken aikaa, rillit nenällä, katsellut syytettyjä sen mukaan kuin heitä kuulusteltiin.--»Olisiko se mahdollista», ajatteli hän, kääntämättä silmiään syytetystä.--»Mutta mitenkä siis--Ljubofj», ajatteli hän, kuultuaan hänen vastauksensa.

Puheenjohtaja tahtoi kysyä edelleen, mutta lasisilmäinen oikeudenjäsen, mutisten jotain vihaisesti, pysäytti hänet. Puheenjohtaja nyykäytti myöntävästi päätänsä ja kääntyi syytetyn puoleen.

--Kuinka niin, Ljubofjiksi?--sanoi hän:--teidät on merkitty toisella nimellä. Syytetty oli vaiti.

--Minä kysyn teiltä, mikä on teidän oikea nimenne?

--Millä nimellä olette kastettu?--kysyi vihainen jäsen.

--Ennen sanottiin minua Katariinaksi.

»Olisiko sittenkin mahdollista», ajatteli yhä itsekseen Nehljudof, ja kuitenkin hän jo vähintäkään epäilemättä tiesi, että se oli Katjusha, samainen otto- tai palvelustyttö, johon hän yhteen aikaan oli ollut rakastunut, niin, juuri rakastunut, ja sitten jonakin mielettömyyden hetkenä vietellyt ja hylännyt, ja jota hän ei sittemmin enää koskaan muistellut, koska se muisto oli liian tuskallinen, liian selvästi ilmaisi, että hän, hienoudestaan ylpeilevänä, ei ollut suinkaan hieno, vaan oli käyttäytynyt suorastaan halpamaisesti tätä naista kohtaan.

Niin, se oli Katjusha. Hän näki nyt selvästi tuon erikoisen, salaperäisen ominaisuuden, joka eroittaa jokaisen yksilön toisesta tehden hänet omituiseksi ja ainoaksi laatuaan. Huolimatta kasvojen luonnottomasta kalpeudesta ja täyteläisyydestä tämä omituisuus, tämä suloinen, erikoinen omituisuus näkyi sittenkin kasvoissa, huulissa, vähän kieroissa silmissä, hymyilevässä katseessa, ja siinä herkkyydessä, joka ei ilmennyt ainoastaan hänen kasvoissaan, vaan koko olennossaan.

--Niin olisi teidän ollutkin vastaaminen,--sanoi puheenjohtaja taaskin erittäin pehmeästi.--Ja isännimenne?

--Minä olen laittomasta avioliitosta,--sanoi Maslova.

--Kuinka on teitä sitten risti-isän mukaan kutsuttu?

--Mihailovaksi.

»Ja mitä ihmettä on hän voinut tehdä?» ajatteli Nehljudof vaan, vaikeasti hengittäen.

--Mikä on sukunimenne?--jatkoi puheenjohtaja.

--Äidin mukaan olen kirjoissa nimellä Maslova.

--Säätynne?

--Kaupunkilainen.

--Oletteko oikeauskoinen?

--Olen.

--Ammattinne? Mikä on ollut toimenanne? Maslova oli vaiti.

--Mikä on ollut toimenanne?--toisti puheenjohtaja.

--Olin laitoksessa,--vastasi Maslova.

--Missä laitoksessa?--kysyi lasisilmäinen oikeudenjäsen.

--Itse tiedätte, missä,--sanoi Maslova, hymähti ja heti jälleen, nopeasti ympärilleen katsahtaen, kiinnitti silmänsä puheenjohtajaan.

Hänen kasvojensa ilmeessä oli tällöin jotakin niin tavatonta, jotain niin pelottavaa ja säälittävää oli hänen sanojensa merkityksessä, hänen naurahduksessaan ja siinä katseessa, jonka hän heitti salin yli, että puheenjohtaja painoi hämmentyen päänsä alas, ja hetken aikaa oli salissa täydellinen äänettömyys. Äänettömyyden katkasi jonkun nauru yleisön puolelta.

Joku vaati sihistäen hiljaisuutta. Puheenjohtaja nosti päänsä ja rupesi taas kyselemään.

--Oletteko ennen olleet syytettynä?

--En,--vastasi Maslova hiljaa, huoaten.

--Oletteko saaneet syytekirjan jäljennöksen?

--Olen.

--Istukaa, sanoi puheenjohtaja.