Part 2

Valittuaan kymmenkunnasta kaulahuivista ja koruneulasta ne, jotka ensiksi käteen sattuivat,--tämä toimi oli joskus ennen tuntunut uudelta ja huvittavalta, nyt se oli ihan yhdentekevää,--Nehljudof pani ylleen puhdistetut, tuolille asetetut vaatteet ja tuli, vaikkei aivan virkeänä, kuitenkin puhtaana ja hyvänhajuisena, pitkään ruokasaliinsa, jonka parkettipermannon oli eilispäivänä kolme työmiestä kiilloittanut. Siellä oli tavattoman suuri tamminen astiakaappi ja yhtä laaja, levitettävä pöytä, joka juhlallisena seisoi pullistuville, puuhun leikattuine leijonankäpäläjalkoineen. Pöydälle oli levitetty hieno, tärkätty pöytäliina suurine korukirjaimineen. Siinä oli hopeinen kahvipannu, josta levisi tuoksuva kahvinhaju, hopeinen sokeriastia, kerma-astia kiehautettuine kermoineen ja kori tuoreita vehnäleipiä ja korppusia. Lautasen vieressä oli saapuneita kirjeitä, sanomalehtiä ja uusi vihko _Revue des deux Mondes_'ia. Nehljudof oli juuri ottamaisillaan esille kirjeet, kun käytävän ovesta ilmestyi lihava, vanhanpuolinen nainen surupuvussa, pitsimyssy päässä hataroitunutta jakausta peittämässä. Tämä oli Nehljudofin äskettäin tässä samassa kortteerissa kuolleen äitivainajan kamaripiika, Agrafena Petrovna, joka oli nyt jäänyt pojan luokse taloudenhoitajaksi.

Agrafena Petrovna oli Nehljudofin äidin seurassa noin 10 vuotta eri aikoina oleskellut ulkomailla ja hänellä oli sentähden rouvan käytös ja ryhti. Hän oli lapsuudestaan saakka elänyt Nehljudofin talossa ja tunsi Dmitrijn niiltä ajoilta, kun tätä sanottiin vielä Mitjaksi.

--Hyvää huomenta, Dmitrij herra.

--Jumalantakoon, neiti Agrafena. Mitä uutta? kysyi hän leikillään.

--Tässä on kirje, liekö ruhtinattarelta itseltään vai tyttäreltä. Heidän piikansa toi sen jo aikaa sitten ja odottaa minun huoneessani, sanoi Agrafena Petrovna tarjoten kirjettä ja merkitsevästi hymyillen.

--Hyvä on, kohta,--sanoi Nehljudof ottaen kirjeen ja huomattuaan Agrafenan hymyilyn rypisti silmäkulmansa.

Agrafenan hymyily osotti, että kirje oli tyttäreltä, jonka kanssa Nehljudof Agrafenan mielestä puuhasi avioliittoa. Ja tämä hymyilyn ilmaisema arvelu oli Nehljudofille vastenmielinen.

--Käsken siis odottamaan,--sanoi Agrafena Petrovna, otti käteensä pöytäharjan, joka oli väärällä paikalla, ja muuttaen sen toiseen paikkaan, hupeni ruokasalista.

Nehljudof avasi tuoksahtelevan kirjeen, jonka Agrafena oli hänelle antanut, ja alkoi lukea:

»Luvattuani olla teidän omana muistinanne»--näin oli kirjoitettu paksulle, harmaalle paperille epätasaisesti terävällä, mutta sujuvalla käsialalla,--»muistutan teille, että teidän täytyy tänään, 28 p:nä huhtikuuta, olla valamiehenä oikeudessa ettekä siis mitenkään voi tulla meidän ja Kolosovin kanssa tauluja katsomaan, kuten te tavallisessa kevytmielisyydessänne eilen lupasitte; _à moins que vous ne soyez disposé à payer à la cour d'assises les 300 roubles d'amende que vous vous refusez pour votre cheval_ siitä, ettette tulleet ajoissa. Muistin asian eilen, kun te vasta olitte lähteneet. Älkää siis unohtako. Ruht. M. Kortshagina.»

Toiselle puolelle oli lisätty:

»_Maman vous fait dire que votre couvert vous attendra jusqu'à la nuit. Venez absolument à quelle heure que cela soit_.» M.K.

Nehljudof rypisti silmäkulmansa. Kirjelappu oli yhä sitä samaa taitavaa peliä, jota ruhtinatar Kortshagin nyt jo kahden kuukauden aikana oli häneen nähden pitänyt ja jonka tarkoituksena oli näkymättömillä siteillä yhä enemmän ja enemmän sitoa Nehljudof häneen. Mutta puhumatta siitä tavallisesta epävarmuudesta naimisen asiassa, jota ensimäisen nuoruuden yli päässeet ihmiset, voimatta intohimoisesti rakastua, tuntevat, oli Nehljudofilla toinenkin tärkeä syy, miksi hän, vaikkapa olisi päättänytkin kosia, ei voinut heti sitä tehdä. Tämä syy ei ollut se, että hän kymmenen vuotta sitten vietteli Katjushan ja hylkäsi hänet,--sen hän oli jo kokonaan unohtanut eikä pitänyt sitä suinkaan esteenä avioliittoonsa; syy oli siinä, että tähän aikaan hän oli suhteissa erään naimisissa olevan naisen kanssa, joka suhde kyllä oli hänen puoleltaan jo katkaistu, mutta nainen ei sitä vielä katkaistuksi tunnustanut.

Nehljudof oli hyvin arka naisten seurassa, mutta juuri tämä hänen ujoutensa herättikin tässä naineessa vaimossa halun voittaa hänet. Nainen oli aateliston johtajan vaimo siinä piirikunnassa, jonka vaaleihin Nehljudof otti osaa. Ja tämä nainen kietoi hänet suhteisiin, jotka päivä päivältä tulivat Nehljudofille yhä sitovammiksi, mutta samassa myöskin yhä enemmän vastenmielisiksi. Ensin Nehljudof ei voinut kiusausta vastustaa, mutta sitten, tuntien itsensä hänen edessään syylliseksi, ei voinut rikkoa suhdetta ilman hänen suostumustaan. Tämäpä asia nyt oli syynä siihen, ettei Nehljudof pitänyt itseään oikeutettuna, vaikkapa olisi tahtonutkin, kosia Kortshaginaa.

Pöydällä oli juuri kirje tuon vaimon mieheltä. Käsialan ja leiman nähtyään Nehljudof punastui ja heti tunsi itsensä entistä tarmokkaammaksi, kuten aina vaaran häntä uhatessa. Mutta hänen kiihoittumisensa oli turha: mies, aateliston johtaja juuri siinä piirikunnassa, missä useimmat Nehljudofin maatiloista olivat, ilmoitti vaan, että toukokuun lopussa oli määrätty tapahtuvaksi ylimääräinen piirikuntakokous, johon Nehljudofin pitäisi kaikin mokomin saapua antaaksensa _un coup d'épaule_ esiintulevissa tärkeissä kysymyksissä, jotka koskivat kouluja ja maanteitä, ja jolloin oli odotettavissa voimakasta vastustusta taantumispuolueelta.

Aatelistonjohtaja oli vapaamielinen ihminen ja taisteli muutamien hengenheimolaistensa kanssa Aleksanteri III:n aikana syntynyttä taantumista vastaan. Hän otti koko sielullaan osaa tähän asiaan eikä tiennyt mitään onnettomista perhesuhteistaan.

Nehljudof muisteli kaikkia niitä tuskallisia hetkiä, joita hänellä oli ollut tämän ihmisen tähden: muisti kuinka hän kerran luuli miehen jo saaneen vihiä, ja kuinka hän jo valmistautui kaksintaisteluun, jolloin hän aikoi ampua ilmaan,--muisti sen hirveän kohtauksen vaimon kanssa, kun tämä epätoivoissaan juoksi puutarhan ojan partaalle hukuttaakseen itsensä ja hän juoksenteli etsimässä kadonnutta. »Nyt en voi matkustaa enkä voi mihinkään ryhtyä, ennenkuin hän vastaa minulle»,--ajatteli Nehljudof. Viikko sitten hän kirjoitti vaimolle ratkaisevan kirjeen, jossa tunnusti itsensä syylliseksi ja sanoi olevansa valmis vaikka mihin sovitukseen tahansa, mutta pitävänsä kuitenkin, vaimon oman hyvän vuoksi, heidän suhdettansa ainiaaksi katkaistuna. Tähän kirjeeseen hän odotti, vaan ei saanut vastausta. Se seikka, ettei vastausta tullut oli osaksi hyväkin enne. Sillä jos hän ei olisi ollut suostuvainen välin purkamiseen, niin olisi jo kauan sitten kirjoittanut tai vieläpä itse saapunut, kuten oli tehnyt ennen. Nehljudof oli saanut kuulla, että siellä nykyjään majaili joku upseeri vaimoa mielistelemässä, ja tämä seikka herätti hänessä yhtaikaa sekä mustasukkaisuutta että iloista toivoa kerrankin vapautuvansa painavasta valheesta.

Toinen kirje oli maatilojen yli-isännöitsijältä. Tämä kirjoitti, että hänen, Nehljudofin, oli välttämätöntä itsensä saapua paikalle, turvatakseen perintö-oikeutensa ja, paitsi sitä, päättääkseen, kuinka taloutta olisi vastedes hoidettava: niinkö kuin sitä oli hoidettu vainajan aikana, vai niinkö kuin isännöitsijä oli ehdottanut vainajalle ja nyt ehdotti nuorelle ruhtinaalle, että nimittäin maanviljelyskalusto olisi suurennettava ja kaikki talonpoikain hallussa oleva maa otettava talon viljelykseen. Isännöitsijä kirjoitti, että tämmöinen järjestys tulee paljoa edullisemmaksi. Samalla hän myöskin pyysi anteeksi, ettei ollut ihan ajoissa lähettänyt tilikirjan mukaan 1 p:nä maksettaviksi joutuneita 3,000 ruplaa. Ensi postissa ne tulisivat lähetetyiksi. Lähetys oli viivähtänyt sen vuoksi, että oli ollut mahdotonta saada rahoja kootuksi talonpojilta, jotka olivat laiminlyöneet velvollisuutensa siihen määrään, että oli ollut pakko turvautua viranomaisiin. Tämä kirje tuntui Nehljudofista sekä miellyttävältä että epämiellyttävältä. Miellyttävää oli tuntea valtaansa niin suureen maaomaisuuteen, epämieluista taas se, että hän muisti nuoruutensa ensi aikoina olleensa innokas Herbert Spencerin seuraaja ja erittäinkin, vaikka oli itse _suur_tilallinen, ihailleensa hänen väitettään »Social statics» teoksessa, ettei yksityinen maanomistus ole sopusoinnussa oikeudenmukaisuuden kanssa. Nuoruutensa vilpittömyydessä ja päättäväisyydessä hän ei ainoastaan puhunut silloin siitä, ettei maa voi olla yksityisomistuksen esine, eikä ainoasti kirjoittanut asiasta yliopistollista väitöskirjaa, vaan teossakin seurasi vakaumustaan, antaen siihen aikaan pienen osan maasta (joka ei kuulunut äidille, vaan oli hänen oma isänperintänsä), talonpojille. Nyt, tultuansa perinnän kautta suurtilalliseksi, hänen siis oli joko luopuminen omaisuudestaan, kuten oli kymmenen vuotta sitten luopunut pienestä isänperinnästä, taikka vaitiolollaan suostuminen ehdotuksiin ja siis tunnustaminen kaikki entiset aatteensa virheellisiksi ja valheellisiksi.

Edellistä hän ei voinut tehdä sen vuoksi, ettei hänellä, paitsi maatansa ollut mitään muita toimeentulon lähteitä. Virkamieheksi hän ei halunnut ruveta, ja kuitenkin hänellä jo oli ylellisiä elämäntapoja, joista hän ei katsonut voivansa luopua. Ja sitten ei hänellä enää ollut sitä horjumatonta vakaumustakaan, ei sitä päättäväisyyttä, ei sitä kunnianhimoa ja halua ihmettelyn herättämiseen, kuin oli nuoruudessa.

Jälkimäinen taas, eli luopuminen niistä selvistä ja kumoamattomista perusteista maaomistuksen laittomuuteen nähden, jotka hän oli saanut Spencerin »Yhteiskunta-opista», ja jotka hän sitten, paljoa myöhemmin, oli nähnyt loistavasti todistettuina Henry Georgen teoksissa,--oli tuiki mahdotonta.

Ja tämän tähden nyt isännöitsijän kirje oli hänelle epämiellyttävä.

IV.

Juotuaan kahvia Nehljudof meni työhuoneeseensa ottamaan selvää, mihin aikaan ilmoituslapussa käskettiin saapua oikeuteen, ja myöskin kirjoittamaan ruhtinattarelle vastausta. Työhuoneeseen oli mentävä maalausatelierin läpi. Täällä seisoi teline alettuine tauluinensa ja pitkin seiniä oli ripustettu harjoitelmia. Nähdessään tämän taulun, jota hän oli jo kaksi vuotta yhä maalaillut, nähdessään harjoitelmat ja koko atelierin, muistui hänen mieleensä tuo viime aikoina hyvin voimakkaasti tuntunut kykenemättömyys edistymiseen maalaustaiteessa. Hän selitti tuon tunteen siten, että hänen taiteellinen aistinsa oli liian kehittynyt, mutta kuitenkin se oli hyvin epämiellyttävä tieto hänelle.

Seitsemän vuotta sitten hän oli jättänyt virkauran siinä mielessä, että hänellä oli kutsumusta maalaustaiteeseen, ja katseli taidemaailman korkeudesta vähän halveksivasti kaikkea muuta toimintaa. Nyt oli kuitenkin tullut ilmi, ettei hänellä siihen ollut oikeutta, ja sentähden tuon asian pelkkä muisteleminenkin oli vastenmielistä. Raskain mielin hän katsahti kaikkiin noihin atelierin ylellisyysesineihin ja tuli ilotonna työhuoneeseensa. Tämä oli hyvin suuri ja korkea huone, jossa oli kaiken näköisiä koristuksia, varustuksia ja mukavuuksia.

Hän löysi heti tavattoman suuren kirjoituspöydän laatikosta ilmoituslapun. Se oli siinä osastossa, jonka reunassa seisoi »määräpäiväiset». Oikeuteen oli tultava kello 11. Nehljudof istui ja kirjoitti ruhtinattarelle kiittävänsä kutsumuksesta ja koettavansa tulla päivälliseksi. Mutta kirjoitettuaan yhden kirjeen, hän repi sen: se oli liian tuttavallinen; kirjoitti toisen, se oli liian kylmä, melkein loukkaava. Hän repi senkin ja painoi seinänappulaan. Ovesta ilmaantui vanhahko, surullisen näköinen lakeija, harmaassa esiliinassa, poskiparta molemminpuolin sileäksi ajeltua leukaa.

--Lähettäkäähän hakemaan ajuria.

--Tuossa tuokiossa.

--Ja sitten--täällä odottaa sana Kortshagineilta,--käskekää sanoa, että kiitän ja koitan tulla.

--Ymmärrän.

»Onhan se epäkohteliasta, mutta kirjoittaa en voi, ja näenpähän hänet kohta kuitenkin»,--ajatteli Nehljudof ja meni pukeutumaan.

Kun hän pukeuduttuansa tuli portaille, odotti häntä jo kadulla tuttu ajuri kummipyörillä.

--Eilen olitte juuri ajanut pois ruhtinas Kortshaginin luota,--sanoi tämä taivuttaen kääntymään vankkaa, ahavoittunutta niskaansa valkosessa paidan kauluksessa:--silloin jo tulin minäkin, mutta ovenvartija sanoi: »juuri läksi.»

»Ajuritkin näkyvät tietävän suhteistani Kortshagineihin»,--ajatteli Nehljudof, ja tuo viime aikoina alati häntä vaivannut, ratkaisematon kysymys, mennäkö naimisiin ruhtinatar Kortshaginin kanssa, vai ei, rupesi jälleen häntä vaivaamaan. Hän ei voinut päättää sinne eikä tänne, yhtä vähän kuin oli voinut päättää enimmissä muissakaan kysymyksissä, jotka hänelle tähän aikaan esiintyivät.

Avioliiton puolesta yleensä puhui ensiksikin se seikka, että avioliitto, paitsi kotilieden suloutta, teki mahdolliseksi siveellisen elämän, poistaen epäsäännöllisyyden sukupuolisuhteissa; toiseksi ja pääasiallisesti vielä se seikka, että Nehljudof toivoi perheen eli lasten antavan sisällystä hänen nykyään tyhjälle elämälleen. Nämät asiat nyt puhuivat avioliiton hyväksi yleensä. Avioliittoa vastaan yleensä oli ensiksikin vapauden kadottaminen, pelko, joka on kaikille vanhemmille nuorille miehille omituinen, ja toiseksi tiedoton kauhu naisen salaperäiseen olentoon.

Erityisesti juuri tämän avioliiton puolesta puhui taas ensiksikin se seikka, että Missi (hänen nimensä oli Maria, mutta kutsuttiin, kuten niissä piireissä on tavallista, lisänimellä) oli rotu-ihminen, ja erosi tavallisista ihmisistä kaikessa, alkaen vaatetuksesta aina puhe-, käynti-, nauramistapaan asti, eikä eronnut millään erikoisominaisuudellaan, vaan ainoastaan »ylhäisyydellään»,--muuta nimitystä hän ei keksinyt tälle ominaisuudelle, jota hän piti hyvin suuressa arvossa; toiseksi vielä se seikka, että ruhtinatar kunnioitti häntä enemmän kuin ketään muuta ihmistä eli siis, hänen käsittääksensä, ymmärsi häntä. Ja tämä ymmärtäminen, se on; hänen jalojen ominaisuuksiensa tunnustaminen, todisti Nehljudofille ruhtinattaren älyä ja arvostelemisen kykyä. Avioliittoa vastaan erityisesti Missin kanssa oli ensiksikin se seikka, että luultavasti olisi voinut löytää tytön, jolla oli vielä paljon enemmän hyviä puolia kuin Missillä ja joka olisi sentähden paremmin sopinut hänen rinnalleen, ja toiseksi se seikka, että ruhtinatar oli 27 vuotias ja hänellä siis varmaan oli jo ennenkin ollut rakkausjuttunsa,--ja tämä ajatus oli tuskallinen Nehljudofille. Hänen ylpeytensä ei mukautunut siihen, että ruhtinatar olisi, vaikkapa entisyydessäkin, rakastanut jotakin toista. Eihän tämä tietysti voinut aavistaa tapaavansa Nehljudofia, mutta jo ajatuskin, että ruhtinatar oli saattanut rakastaa jotakuta ennen, loukkasi häntä.

Niin että syitä oli puolesta yhtä paljon kuin vastaankin; ainakin pätevyyteensä nähden nämät syyt menivät vastakkain, ja Nehljudof, itsekin nauraen, sanoi itseänsä Buridanin aasiksi. Ja kuitenkin yhä pysyi sinä, tietämättä kumpaan heinätukkoon oli käännyttävä.

»Enhän minä, saamatta vastausta Maria Wasiljevnalta (aatelisjohtajan vaimolta) ja kokonaan lopettamatta tuota suhdettani, voikaan mihinkään ryhtyä», sanoi hän itselleen.

Ja tämä tieto siitä, että hän voi ja että hänen täytyy viivyttää päätöstä, oli hänelle mieleen.

»Tottapahan joskus toisten mietin asiata tarkemmin», ajatteli hän, kun hänen ajoneuvonsa, aivan jo äänetönnä, vierivät oikeuden asfalttiselle ovenedustalle.

»Nyt minun on omantunnonmukaisesti, kuten olen aina pitänyt velvollisuutenani, täyttäminen yhteiskunnallinen tehtäväni. Ja onhan se usein huvittavaakin», ajatteli hän itsekseen, astuessaan ovenvartijan ohitse oikeuden eteiseen.

V.

Oikeuden käytävissä oli jo vilkas liike, kun Nehljudof tuli sinne.

Vahtimestarit olivat saaneet jalat allensa ja jopa juostenkin puikkelehtivat hengästyneinä edestakasin viestien ja paperien kanssa. Oikeudenpalvelijat, asianajajat ja oikeudenjäsenet käyskentelivät sinne tänne; anomuksien jättäjät, vapaalla jalalla olevat syytetyt harhailivat haluttomina seinien vierustalla tai istuivat odottamassa.

--Missä on piirioikeus?--kysyi Nehljudof eräältä vahtimestarilta.

--Mikä oikeus? On olemassa siviiliosasto, ja on rikosasiain osasto.

--Minä olen valamies.

--Siis rikosasiainosasto. Olisitte kohta niin sanoneet. Tänne oikealle, sitten vasemmalle,--toinen ovi.

Nehljudof meni osotettuun suuntaan.

Ovella seisoi jo kaksi ihmistä odottamassa; toinen oli pitkäläntä, lihava kauppias, hyvänluontoinen ihminen, joka oli nähtävästi juuri syönyt ja ryypännyt ja oli mitä paraimmalla tuulella; toinen oli puotipalvelija, juutalainen. He puhuivat keskenään villan hinnasta, kun heidän luoksensa tuli Nehljudof kysyen valamiesten huonetta.

--Tässä, tässä on, herra. Tekin kai meidän miehiä, vai? sanoi iloisesti silmää iskien kauppias.

--No niinpä sitten yhdessä teemmekin työtä,--jatkoi hän Nehljudofin vastattua myöntävästi:--toisen arvoluokan kauppias, Baklashof,--esitteli hän itseään tarjoten pehmeän, leveän ja taipumattoman kätensä:--työtähän täytyy tehdä. Ja kenen kanssa on minun kunnia?--

Nehljudof esitti itsensä ja meni valamiesten huoneeseen.

Pienenlaisessa valamiesten huoneessa oli noin kymmenkunta erilaista ihmistä. Kaikki olivat vastikään tulleita, jotkut istuivat, jotkut kävelivät, katsellen toisiansa ja tutustuen keskenänsä. Yksi, virasta eronnut sotilas oli univormussa, toiset olivat mustissa verkatakeissa tai tavallisissa nutuissa, ja yksi vaan oli mekossa.

Vaikka tämä toimi oli monille tehnyt häiriön heidän työssänsä ja vaikka he puhuivat, että se oli heille rasitukseksi, oli kuitenkin kaikkien kasvoilla jonkinlainen tyytyväisyyden ilme, tieto tärkeän yhteiskunnallisen tehtävän täyttämisestä.

Valamiehet, joista toiset olivat keskenään tutustuneet, toiset vaan arvailivat toistensa nimiä, keskustelivat ilmasta, aikaisesta keväästä, ratkaistavista asioista. Jotka eivät ennestään olleet tutustuneet Nehljudofin kanssa, kiiruhtivat nyt sen tekemään, ja pitivät nähtävästi sitä erityisenä kunniana. Ja Nehljudofkin, kuten ainakin, keskellä tuntemattomia ihmisiä, piti sitä aivan luonnollisena. Jos häneltä olisi kysytty, mistä syystä hän pitää itseänsä ylempänä useimpia muita ihmisiä, ei hän olisi voinut vastata, sillä koko hänen elämänsä ei ilmaissut mitään erinomaisempia ansioita. Että hän lausui hyvin englannin, ranskan ja saksan kieltä, että hänen yllänsä olevat alusvaatteet, puku, kaulahuivi ja soljet olivat kaikkein parhaimmista makasiineista, ei tietysti voinut, sen hän itsekin ymmärsi, olla syynä hänen ylemmyytensä tunnustamiseen. Ja kuitenkin hän epäilemättä tunnusti tämän etevämmyytensä ja otti vastaan hänelle tarkoitetut kunnianosotukset asiaankuuluvina, jopa loukkaantui, jos ei niitä ollut. Valamiehistön huoneessa hän juuri tulikin tilaisuuteen kokea, kuinka epämiellyttävä on tuntea arvonannon puutetta. Heidän joukossaan oli näet eräs Nehljudofin tuttava. Se oli Pietari Gerasimovitsh, (Nehljudof ei ollut koskaan tiennyt, ja vähän ylpeilikin, ettei tiennyt, hänen sukunimeänsä). Hän oli ennen ollut Nehljudofin sisaren lasten opettaja. Tämä Pietari Gerasimovitsh oli suorittanut lukunsa yliopistossa ja oli nyt opettajana lyseossa. Nehljudof ei ollut koskaan häntä kärsinyt hänen tuttavallisuutensa, itserakkaan naurunsa ja »kommuunisuutensa» vuoksi, kuten Nehljudofin sisar sanoi.

--Aha, tekin siis olette joutuneet kiikkiin,--hohotteli Pietari Gerasimovitsh tervehdykseksi Nehljudofille.--Ettekö osanneet välttää?

--En ajatellutkaan välttää,--sanoi Nehljudof ankarasti ja haluttomasti.

--No, no, tuo nyt on sitä kansalaisurhoollisuutta. Odottakaas kun jäätte ruuatta ja kun vievät yörauhanne, kyllä tulee toinen ääni kelloon!--sanoi Pietari Gerasimovitsh, vielä äänekkäämmin hohottaen.

»Ei kestä kauan ennenkuin tuo kiusankappale alkaa sinutella minua», ajatteli Nehljudof, ja sai kasvoihinsa semmoisen surunilmeen, joka olisi ollut selitettävissä ainoastaan jos hän juuri ikään olisi saanut tiedon kaikkien sukulaistensa kuolemasta. Nehljudof jätti hänet ja lähestyi sitä joukkoa, joka oli muodostunut pitkänhuiskean, sileäksi ajellun, edullisen näköisen herrasmiehen ympärille. Tämä jotakin elävästi kertoi. Kysymys oli oikeusjutusta, jota nykyään käytiin siviiliosastossa. Hän puhui tästä niinkuin hänelle hyvin tutusta asiasta, nimittäen tuomareja ja kuuluisia asianajajiakin niinkuin tuttujansa. Hän kertoi ihmeellisestä käänteestä, minkä eräs kuuluisa asianajaja oli jutulle antanut, ja jonka mukaan toinen asianomaisista, vanha rouva, vaikka olikin aivan oikeassa, tulee suotta maksamaan suuret rahat vastapuolelle.

--Nerokas asianajaja!--sanoi hän.

Häntä kuunneltiin kunnioituksella, ja jotkut koettivat päästä esille huomautuksinensa, mutta hän keskeytti aina kaikki aivan kuin olisi ollut ainoa, joka taisi tietää asiain oikean laidan.

Vaikka Nehljudof oli tullut myöhään, sai hän vielä kauan odottaa. Jutun käsitteleminen tuli viivytetyksi erään oikeudenjäsenen tähden, joka ei ollut vieläkään saapunut.

VI.

Oikeuden puheenjohtaja saapui aikaisin. Puheenjohtaja oli korkea, täyteläs ihminen, pitkine, harmahtavine poskipartoineen. Hän oli nainut mies, mutta vietti hyvin vapaata elämää, samoin kuin hänen vaimonsakin. Eivät he häirinneet toisiansa. Tänä vuonna oli hän saanut kirjeen eräältä sveitsiläiseltä guvernantilta, joka oli asunut heidän talossaan kesällä ja nyt matkusti etelästä päin Pietariin, jossa kirjeessä tämä nainen ilmoitti odottavansa häntä kaupungissa kolmen ja kuuden välillä, »Italia» nimisessä ravintolassa. Ja sentähden puheenjohtajaa halutti alkaa ja lopettaa tämän päivän istunto aikasemmin, ehtiäkseen kuudeksi punatukkaisen Klara Vasiljevnan luo, jonka kanssa hänellä viime kesänä maalla oli alkanut romaani.

Tultuaan työhuoneeseen hän pani oven säppiin, veti paperikaapin alahyllyltä kaksi rautaista voimistelupulttia ja teki 20 liikettä eteenpäin, ylöspäin, sivulle ja alas, ja sitten kolmasti keveästi istahti, pitäen pultteja päänsä yli.

»Ei mikään niin virkistä, kuin vedellä valeleminen ja voimistelu»,--ajatteli hän koetellen vasemmalla kädellä, kullainen sormus nimettömässä, oikean käsivarren pullistunutta jänterettä. Vielä hänen oli tekeminen yksi tavallinen voimistelutemppu, jota ei hän myöskään koskaan laiminlyönyt, kun oli edessä pitkä istunto, mutta silloin ovea koetettiin. Joku tahtoi avata sitä. Puheenjohtaja asetti pian pultit paikoillensa ja avasi oven.

--Anteeksi,--sanoi hän.

Huoneeseen tuli yksi oikeudenjäsenistä kultasankaisissa silmälaseissa, lyhyenläntä, olkapäät koholla ja naama nyrpeänä.

--Taaskaan ei Matvei Nikititsh ole saapunut,--sanoi jäsen nyreissään.

--Ei ole vielä,--vastasi puheenjohtaja pukien yllensä virkatakkia.--Aina se vaan myöhästyy.

--Kumma kun ei jo häpeä, sanoi jäsen, vihasesti istahtaen ja ottaen paperossia.

Tämä jäsen, hyvin tarkka ihminen, oli aamulla joutunut vaimonsa kanssa ikävään kalastukseen siitä, että tämä oli ennen määräpäivää kuluttanut ne rahat, jotka olivat aijotut riittämään koko kuukaudeksi. Vaimo oli pyytänyt saada etukäteen, mutta hän oli kieltäytynyt antamasta. Syntyi kohtaus. Vaimo oli sanonut, että jos niin, niin jääköön päivällinen laittamatta, ettei hänen tarvinnut siis odottaakaan päivällistä kotona. Tähän vastasi mies lähtemällä kotoansa ja pelkäsi nyt, että vaimo panee uhkauksensa täytäntöön, sillä tältä saattoi odottaa mitä hyvänsä.--»Eläppä sitten tiiman jälkeen hyvää siveellistä elämää», ajatteli hän, katsellen hymyilevää, tervettä, iloista ja hyvänluontoista puheenjohtajaa, kuin tämä, kyynäspäät levällä, kauniin Valkosilla käsillään levitteli tuuheata, pitkää, harmahtavaa poskipartaansa molemmille puolin virkakaulustansa:--»hän on aina tyytyväinen ja ilonen, minä sitä vaan tuskailen.»

Sihteeri tuli sisälle tuoden jotain asiapapereita.

--Kiitän teitä suuresti,--sanoi puheenjohtaja paperossia sytyttäen.--Minkä jutun annamme tulla ensin?

--Eiköhän vaan myrkytysjuttua,--sanoi sihteeri muka välinpitämättömästi.

--Olkoonpa niin, jos myrkytysjuttu, niin myrkytysjuttu,--sanoi tuomari harkittuansa, että tämänlaatuisen jutun saisi loppumaan kello 4:ksi ja sen jälkeen voisi lähteä.--Eikö Matvei Nikititshiä vieläkään näy?

--Ei vieläkään.

--Onko Breve tullut?