Part 21

He olivat saapuneet jo verraten lähelle, ja Marcus näki, että taistelu riehui useassa paikassa.

Hän hiljensi vauhtia ja alkoi kierrellä alemmaksi. Jo alkoi näkyä joukoittain muurahaisenkokoisia ihmisiä, ja tykinlaukaukset kuuluivat heikkoina kuin nyrkiniskut oveen. Kiikarilla näkyi, että suuri joukko oli kaikilta puolilta saarrettu erääseen kaupunginosaan.

He olivat ensin epätietoisia, keitä saarretut olivat. Mutta sitten näkyi erään rakennuksen katolla saarroksen ulkopuolella punainen lippu, -- hallituspuolueen joukot olivat siis saarrettuina.

Saarretuilla oli tykistöä, ja se näytti saaneen toisin paikoin suurta tuhoa aikaan. Marcus näytti hetkisen kiihkeästi ajattelevan ja huudahti sitten reippaasti:

-- Ahaa! Nyt tiedän! Toveri! Tulkaa ohjauspaikalle!

Marcus vähensi vauhtia, sitoi ohjauslaitteen, ja kone alkoi säännöllisessä ympyrässä kohota ylöspäin.

Marcus otti nopeasti esiin paperia ja kynän ja antoi ne pormestarille sanoen lyhyesti:

-- Hyvä ystävä! Olkaa hyvä ja kirjoittakaa piirittäjille, että _me_ pakotamme heidät antautumaan. Ne, jotka eivät yhdy vallankumoukseen, vangitaan toistaiseksi; palkkajoukko kokonaan. Muuta rankaisua _ei_ ole. Minä kirjoitan piiritetyille.

Hämmästyneenä pormestari noudatti käskyä. Hetken kuluttua Marcus ojensi hänelle paperin ja lausui lyhyesti:

-- Hyväksyttekö tämän? --

"Sotilaat! Toverit!

"Miksi taistelette? Kenen puolesta? Hallitusta ei ole. Yhtykää vallankumoukseen! Jättäkää aseet sinne, missä olette ja menkää toverienne luokse -- he ottavat teidät vastaan ystävinä. Ne, jotka eivät yhdy meihin, vangitaan.

"Ellette _heti_ tämän saavuttua noudata kehoitustamme -- täytyy meidän käyttää teihin samaa menettelyä kuin eilen I:n palkkajoukkoihin.

"_Armeijan vallankumouksellisten komitea_."

Pormestari katsoi häneen aivan kuin tolkuttomana. Sitten hän sanoi vapisevalla äänellä:

-- Te olette ihmeellinen mies, nuori ystäväni!

Kirjeet sidottiin pudotusnipuksi, ja Marcus tarttui taas ohjauspyörään.

-- Pudottakaa! hän sanoi hetken kuluttua.

Ja sitten hän yhtäkkiä antoi koneen syöksyä hurjinta vauhtia ylöspäin, ja pian he olivat kilometriä ylempänä kuin äsken, piiritettyjen yläpuolella.

He saattoivat seurata monivärisellä pyrstöllä varustetun kirjenipun putoamista, sen kierrellessä hiljaa piiritettyjen yläpuolella.

Marcus katsoi kiikarilla alas ja puhui jännittyneenä pienten väliaikojen kuluttua:

-- Sieltä näkyy valkeita liinoja... Kas, punaisiakin! Nyt -- nyt ne lähtevät! Nyt ne alkavat juosta!

Marcus katsoi taakseen äänettömänä. Sitten hän huudahti innostuneena:

-- Piirittäjät heiluttavat lakkejaan. Hyvä!

Hän oli kalpea mielenliikutuksesta, kun hän ojensi kiikarin pormestarille sanoen omituisen hillityllä äänellä:

-- Olkaa hyvä! Ja nyt lähdemme.

Hän pani lentokoneeseen täyden vauhdin, ja kahden tunnin kuluttua he laskeutuivat X:n pääkaupungin laajalle lentokentälle.

YLÖS HELVETISTÄ.

MARSELJEESI!

Laskeuduttuaan maahan he nopeasti pyyhälsivät autossa kokouspaikkaa kohden.

Kadut olivat täynnä väkeä, ja ohivilisevien ihmisten kasvoissa, liikkeissä, huudahduksissa -- kaikessa kuvastui salaperäinen ilo ja innostus. Miljoonakaupunki näytti yhdeltä ainoalta riemun- ja voiman kuohuvalta pyörteeltä.

Mutta tuo pyörre oli järjestettyä voimaa; mitään väkivaltaisuutta, epäjärjestystä tai rähinää ei ilmennyt, pahimmassakin tungoksessa pysyi tarpeellisen leveä ajotie aina vapaana.

Marcus ei ehtinyt ajatella vielä mitään, kun he jo saapuivat suurelle torille, jonka täytti ääretön väkijoukko; suoraa ihmiskujaa myöten he lennättivät sen toiselle laidalle erään palatsin eteen -- ja hetkistä myöhemmin aukaisi heidän oppaansa Kansainvälisen sosialistitoimiston oven.

Kun opas ilmoitti tulijat, nousi pöydän äärestä vanha valkopartainen mies.

Marcus hämmästyi nähdessään, miten kevyesti ja joustavasti tuo mies asteli häntä vastaan; solakka vartalo oli aivan suora -- ja silmät loistivat kuin nuorukaisen! Hän oli kansainvälisen sihteeristön puheenjohtaja; toinen oli sikäläisen sotilasliiton johtaja, jonka luokse Marcuksen piti juuri lähteä.

Marcus oli jo lentokentällä kuullut, että kaikki lentäjät olivat yhtyneet vallankumoukseen. Nyt hän sai tietää, että hallitus oli epäillyt niiden uskollisuutta ja salaa harjoittanut ehdottomasti kuuliaisen joukon, joka sitten pani toimeen kauhean hävitystyön. Vain muutamat palasivat retkeltään; heidät vangittiin laskeutuessaan kentälle -- ja kaksi heistä oli menettänyt järkensä.

Valkopartainen mies kysyi järkyttyneenä, miten kaikki oli tapahtunut, mutta vilkaistuaan kelloaan hän pyysi Marcuksen kertomaan kaiken alkavassa kokouksessa. Hiukan epäröityään Marcus lupasi kertoa.

Marcus hämmästyi astuessaan äärettömään saliin, jossa oli kolmekymmentäviisi tuhatta istumapaikkaa. -- Se oli sivukäytäviä myöten täynnä. Hän katsahti ulos ikkunasta: laaja tori, sivukadut -- kaikki näytti olevan yhtä ainoata tummaa ihmismerta. Ulkomaalaisille oli varattu paikat lähelle puheenjohtajaa, ja Marcus istahti seuralaistensa ja sotilasliiton puheenjohtajan kanssa kolmannelle penkkiriville.

Puhujalavan edessä oli suuri; gramofonintorven tapainen laite; hänen vierustoverinsa selitti, että äskettäin parannetun äänenvahvistimen ja johtojen avulla voitiin sen välityksellä ulkona kahdessakymmenessä paikassa seurata kokousta yhtä hyvin kuin salissakin!

Äkkiä kajahti parvekkeelta mahtavan orkesterin esittämänä Marseljeesi -- ja kolmekymmentäviisi tuhatta ihmistä ponnahti seisomaan.

_Marseljeesi!_

Marcus muuttui liidunvalkeaksi, kuullessaan tällaisella hetkellä tuon tuhansien katusulkujen laulun. Hänen ruumiinsa kylmeni, kun hän muisti, miten työmiesjoukot toissapäivänä kuolivat tuo laulu huulillaan. Hänen aivoissaan välähti kuin tulenliekkinä: niin ovat sadattuhannet, miljoonat nimettömät sankarit kuolleet, uhranneet henkensä vapauden puolesta maailman vallankumouksissa -- eikä kukaan tiedä edes heidän hautojensa paikkaa. Keskiosan synkän surullisessa kohdassa hän oli miltei kuulevinaan miljoonien kuolinkellojen äänen, kahleiden kalinan ja omaisten vihlovan itkun.

Kansainvälisen sosialistisen liiton sihteeri nousi puhujalavalle, lausuen kolmella kielellä kaikki tervetulleiksi. Hän selitti lyhyesti, että Kansainvälinen sihteeristö ja Sotilasliiton edustajat oli kutsuttu koolle uhkaavan sodanvaaran takia, mutta että kaikki eivät olleet vielä ehtineet kokoukseen, kun oli saapunut tieto siitä kamalasta tapauksesta, joka oli herättänyt koko maailman: kaikkialla soivat tällä hetkellä vallankumouksen torvet.

Kuului keskeyttäviä hyväksymishuutoja. Niiden päätyttyä puhuja jatkoi huomauttaen, että oli kysymyksessä taistelu elämästä ja kuolemasta militarismin ja ihmisyyden välillä. Edellisen voitto merkitsisi ihmisyyden, kulttuurin kuolemaa; mutta militarismi oli tietoinen, että myöskin _sille_ tappio oli sama kuin kuolema -- ja se tuli käyttämään kaikki keinonsa. Sen tähden vaadittiin kansoilta voimaa, kestävyyttä ja innostusta. Tätä silmällä pitäen kehoitettiin kansainvälisen sosialistisen liiton ja Sotilasliiton, Rauhanliiton, Anarkistien, Syndikalistien sekä radikaalisten porvaripuolueitten edustajia kaikkien Euroopan maiden jokaiselta suurelta paikkakunnalta saapumaan tähän kokoukseen. Yli 2000 edustajaa oli nyt läsnä. Pian saatiin tiedot kaikista maista, ja voitiin yhdessä päättää avun lähettämisestä ym. Kun monet ehtivät vielä samana päivänä kotipaikoilleen, niin ehkä tieto avunsaannista ym. antoi uutta voimaa ja innostusta taisteleville.

Kun kokoukselle oli valittu virkailijat, ehdotti kokouksen avaaja, että sähkösanomain vielä viipyessä alettaisiin yleiskeskustelu asiasta kokonaisuudessaan. Ehdotus hyväksyttiin.

Kokouksen puheenjohtaja ilmoitti, että Marcusta oli pyydetty selostamaan kauheimpia tapahtumia niiden alkuvaiheita myöten. Ilmoitusta tervehdittiin raikuvilla hyvä-huudoilla.

Marcus tunsi kansainvälisen komitean puheenjohtajan puristavan kättään, -- isällinen ääni kuiskasi:

-- Nuori ystäväni, puhukaa vain niinkuin minulle -- sitten muistatte kaikki!

Samassa hän kuuli nimeään mainittavan ja asteli koneellisesti puhujalavalle.

Äkkiä tuli täydellinen hiljaisuus, ja nähdessään kahdeksankymmentä tuhatta tuijottavaa silmää Marcus tunsi hämmentyvänsä. Mutta kun valkotukkainen pää samassa rohkaisevasti nyökäytti, läikähti rintaan heti jotakin rauhoittavaa.

Ensimmäiset sanansa Marcus lausui virheellisesti; mutta muistaessaan ystävänsä Antoniuksen, hän unohti kaiken muun -- hänen puheensakin sujui yhtä hyvin kuin äidinkieltä käyttäessään. Hän alkoi kertoa Antoniuksen uupumattomasta, vuosikausia kestäneestä ponnistelusta; kertoi siitä kokouksesta, jossa tämän keksintöä päätettiin käyttää vasta viime hädässä, miten se varastettiin...

Kiihkeät huudot keskeyttivät silloin tällöin Marcuksen, mutta ne innostivat häntä omituisesti: hän muisti kaiken, ikään kuin olisi samat hetket _elänyt_ paraillaan uudelleen. Hän kertoi, aivan kuin olisi _nähnyt_ jok'ainoan tapauksen edessään. Hän ei ollut vielä kenellekään kertonut noita tapauksia, ja se tuntui hiukan lieventävän hänen tuskaansa -- hän kertoi ihan kaiken...

Hänen kertomuksensa vaikutti järkyttävästi ihmisjoukkoon. Kaikki tuijottivat häneen kuin hypnotisoituina. Kuului raskasta hengitystä, kaikkialla näkyi kuolemankalpeita kasvoja -- ja monta kertaa hänet keskeytettiin kauhistuneilla huudahduksilla. Kun Marcus kertoi palaneista lapsista, alkoivat monet naiset tukahtuneesti nyyhkyttää, mutta kun hän hetken kuluttua mainitsi mielipuolten lopusta, sadat ihmiset hypähtivät kauhistuneina seisoalleen.

Marcus oli itsekin muuttunut niin kauhean näköiseksi kuin olisi hän vieläkin katsellut noita hirmuisia näkyjä. Ja niin asia olikin -- hän _oli_ niissä mukana -- hän näki kaiken. Aamulla he olivat saaneet tietää, että kaupunki edelleen paloi -- ja nyt hän aivan kuin ääneen ajatellen puhui tukahtuneesti:

-- Sellaista siellä oli, ja samalla tavalla se vieläkin palaa. Ei _heistä_ enää mitään ole jäljellä -- heidän _tuhkansakin_ on jo hävinnyt avaruuteen. Sinne ovat hävinneet sadattuhannet pienokaisetkin.

Marcus katsahti tuskallisesti ympärilleen, vaikeni, ja lähti istumapaikalleen.

Salissa kajahti hurja huuto. Ja kun sisällä hiukan heikkeni, ärjähti ulkopuolella ikään kuin hirmumyrskyn pauhu; ikkunat tärähtivät sen mahtavasta voimasta. Kertomus oli ollut liian kauhea, heidän täytyi purkaa sen vaikutusta jotenkin, edes sanattomasti huutaa.

POIS SOTA!

Seurasi omituinen näytelmä.

Kaikki Euroopan kansat olivat edustettuina, ja puhujalavalle nousi mies toisensa jälkeen: vanhoja, nuoria, tummia, vaaleita, työmiehiä ja herran näköisiä -- naisia oli kokouksessa verraten vähän. Kaikki olivat järkyttyneitä, kiihtyneitä, kaikki puhuivat lyhyesti. Eräät puheet räiskähtivät tulikipunoina, toisten sanat sinkoilivat veitsenterävinä, katkerina, mutta jok'ainoa sana tuntui kumpuavan täydestä sydämestä, ja sen tähden ne myös sinkosivat suoraan sydämiin kuin terävät nuolet.

Ensimmäisenä nousi puhumaan eräs etelämaalainen syndikalisti, virittäen keskustelun siitä, mitä oli tehtävä entisille hallituksille. Karmivan katkerasti hän ilmoitti, että he kyllä vangitsivat hallituksen, mutta se olikin kiskonut kansalta jok'ikisen kolikon sotakuluihin, ja nyt oli maassa satojatuhansia nälkäisiä. Hallitus oli siinäkin koettanut toimia innokkaasti: _vähentämällä_ nälkäisten lukua -- sillä armeijalla oli hyvät aseet; mutta nälkääkärsiviä oli vieläkin siksi paljon, ettei kannattanut elättää niin rikkaita täysihoitolaisia.

Puhuja toisensa jälkeen lausui asiasta mielipiteensä, ja vihdoin itse anarkistien pääjohtaja nousi puhujalavalle.

Hän koetti näyttää mahdollisimman tyyneltä, mutta hänen silmänsä hehkuivat sisäisestä kiihkosta. Hän huomautti ensinnäkin, että kun vallassaolijoita oli moitittu oikeudentunnon puutteesta, niin kai nyt valtaan pyrkivien täytyisi olla oikeudenmukaisia. Ja kun tähän huudettiin myöntävästi, hän luetteli kaikki hallituksen rikokset, todisti hallitukset murhaajiksi ja ryöväreiksi. Lopuksi hän vetosi erääseen omituiseen seikkaan: "Kun hallitus ensin on _väkisin ottanut_ kansalta kaikki sotalaitokseen tarvittavat varat ja sitten _väkisin_ vie terveimmät miehet sotaan teurastettaviksi -- niin se näin pakottaa kansan itsensä maksamaan omaistensa tappokulut! Voiko mielikuvitus keksiä mitään helvetillisempää? Kun ajattelee sitäkin, mikä tapahtui toissayönä, niin eikö oikeudentunto pakota jokaista kannattamaan ehdotusta -- että heidät on tuomittava _töittensä mukaan_!"

Kaikkialla räjähti kiihkeitä huutoja:

-- Se on oikein!

-- Kuolema murhaajille! Samalla mitalla!

-- Kuolema lasten pyöveleille!

-- Kuolema, kuolema!

Väittely kiihtyi yhä tulisemmaksi. Eräs Rauhanliiton vähemmistöön kuuluva, tohtori B. varoitti vihan ja väkivallan keinoista ja ehdotti, että oli ryhdyttävä pontevasti levittämään rauhanaatetta koko maailmaan, saatava kaikki vaikutusvaltaiset miehet rauhanaatteen kannattajiksi, niin he lopettaisivat sodat. Toinen epäili rauhanaatteen menestymistä barbaarien keskuudessa, koska se ei ollut levinnyt sivistyskansojenkaan keskuudessa, ja varoitti kokonaan lopettamasta sotalaitosta. Hänelle taas selitettiin, ettei yksikään barbaarikansa uskaltanut hyökätä eurooppalaisten kimppuun, niin kauan kuin näillä oli sellainen räjähdysaine.

Suurta huomiota herätti eräs suurikokoinen laiha mies voimakkaine taistelijankasvoineen. Kylmällä, terävällä äänellä hän lateli mitä raskaimman syytöstulvan militarismia vastaan. Hän selitti monipuolisesti valaisten, miten militarismi oli ehkäissyt ihmiskunnan kehitystä arvaamattoman paljon ja tukahduttanut inhimillisyyttä ja sivistystä yleensä; se oli prostituoinut taiteen ja kirjallisuuden, se oli lamauttanut tieteet, se oli ryöstänyt kansoilta parhaat voimat -- _kaikki_ oli kohdistettu murhakoneitten keksimiseen ja lisäämiseen! Ja samalla hän todisti jok'ainoan väitteensä niin terävästi ja lyhyesti, että kaikki kuuntelivat henkeä pidättäen. -- Militarismi on siis ihmiskunnan vaarallisin ja voimakkain vihollinen!

-- Oikein! Oikein! Totta! kuului kaikkialta kiihtyneitä, innokkaita huudahduksia. Marcus kysyi kuiskaten:

-- Kuka hän on?

-- Meidän sosialistiemme puheenjohtaja! vastasi hänen vierustoverinsa.

-- Te kuulitte kaikki sen kamalan kertomuksen, jonka nuori ystävämme äsken esitti, jatkoi puhuja ääntään hiljentäen. -- Onnettomia uhreja emme enää voi auttaa. Mutta olemme velvoitetut pitämään huolta, ettei sellaista _enää tapahdu_.

-- Oikein! Alas murhaajat!

-- Ajatelkaa, että tämäkin on vain pieni murto-osa siitä hävityksestä, mitä esim. viime maailmansodassa tapahtui: silloin tuhottiin lukemattomia kaupunkeja, kokonaisia maita hävitettiin. Tästä lähtien tuollaiset tapaukset tulevat _tavallisiksi_ -- jos militarismi saa elää. Se täytyy siis nyt _tuhota_.

Taas kajahti korviasärkevä hyväksymishuuto. Ja Marcus kuunteli hämmästyneenä tuota miestä, joka ei puhuessaan lausunut ainoatakaan turhaa sanaa.

-- Menettelytapa olkoon sama, mistä jo ennen on päätetty kansainvälisen sotilasliiton kanssa, ja hallitusten jäsenet on mielestäni pidettävä vankiloissa, kunnes kaikki on ohi.

Sitten puhuja kääntyi etupenkillä istuvan anarkistin puoleen, ja nyt hän ensi kerran muuttui pilkalliseksi:

-- Täällä on eräs arvoisa puhuja ponnekkaasti ehdottanut rengit tapettaviksi sen tähden, että isäntä on tehnyt hänelle vääryyttä! (Naurua.) Nykyaikana kyllä useimmat kansakoululapsetkin jo ymmärtävät, etteivät muutamat ministerit voi olla sotien aiheuttajia. He tietävät niiden johtuvan nykyisestä järjestelmästä, siirtomaapolitiikasta ym. Teollisuusherrain täytyy saada markkinapaikkoja tuotteilleen, uusia vaikutusalueita. Rauhanliiton vanhoillinen suunta on täällä esittänyt samanarvoisia ehdotuksia, joille ei mielestäni niillekään kannata antaa enempää huomiota kuin ne ansaitsevat...

-- Se on hyvä! keskeytti hänet innostunut ääni.

-- Hyvä! Hyvä!

-- Heidän tarkoituksensa saattaa kylläkin olla hyvä, mutta kun he vaativat niitä lopettamaan sotaa, joille on sodasta hyötyä, niin onhan luonnollista, että nämä nauravat takanapäin. Silminnähtävä tosiasia näet on, että militarismi, niin mahtava kuin se onkin, on yksi osa kapitalistisesta järjestelmästä -- sen vahvin tuki ja turva. Kun siis tohtori B. "vaikutusvaltaisilta miehiltä" so. vallassa olevilta pyytää militarismin kukistamista, tuntuu siltä, kuin hän pyytäisi kalastajia luopumaan veneistään. Tietenkään tämä ei koske Rauhanliiton enemmistöä, joka tässä asiassa toimii yhdessä meidän kanssamme.

-- Mutta selittäkää kantanne murhiin ja väkivaltaan! huudahti tohtori B. nousten paikaltaan.

Sosialisti vaikeni hetkeksi, aivan kuin olisi ajatellut, ja lausui sitten harvaan ja raskaasti:

-- Te kaikki, jotka olette täällä, tiedätte, koko sivistynyt maailma tietää, ettemme ole suosineet väkivaltaisia taistelutapoja. Olemme nytkin samalla kannalla, olemme nytkin kieltäneet jyrkästi kaiken hävittämisen, kaikki yksityiset murhat ja väkivallanteot. Te tiedätte, mitä militarismi on, teistä jokainen on värissyt kauhusta ja inhosta kuullessaan sen viimeisen rikoksen. Vastatkaa siis: eikö olisi anteeksiantamaton rikos, ellemme käyttäisi kaikkia keinoja sen kukistamiseksi?

-- Olisi! Totta, totta! kuului moniääninen huuto. Ja Marcus muisti, että Antonius oli huomauttanut samasta seikasta kerran eräässä kokouksessa.

-- Elleivät siis toverit kaikissa maissa voita omin voimin, niin lähettäkäämme apua! puhuja huusi kiihkeästi ja läpitunkevasti. -- Elleivät he voita rauhallisin keinoin, niin käyttäkäämme käsissämme olevaa keksintöäkin! En tiedä, miten tehokas se on, mutta jos se auttaa meitä, niin käytettäköön. Nyt on käytettävä kaikkia keinoja! Vuotakoon veri vaikka virtoina -- _viimeisen kerran_. Meidän tunnuslauseemme täytyy nyt olla:

Pois militarismi! _Pois sota!_

Sanat kajahtivat voitonriemuisena, väkevänä huutona neljästäkymmenestä tuhannesta kurkusta, silmät loistivat, nyrkit kohoutuivat. Marcus muisti tuon saman huudon tuskaa ja epätoivon päättäväisyyttä julistavana kaikuvan yöllisellä, pimeällä torilla. Siitä tuntui olevan kokonainen iankaikkisuus. Ja nyt sekin joukko, nuo urhoolliset, kidutetut työmiesraukat olivat kärsineet julman tulikuoleman. He eivät saaneet tietää, voittavatko heidän veljensä.

Tohtori B:n majesteettinen hahmo kohottautui taas puhujalavalle. Hän pyyhkäisi hätäisesti pitkää, vaaleata partaansa; ja hänen lihavissa, terveenpunakoissa kasvoissaan kuvastui mielenliikutus ja tuska:

-- Rakkaat ystävät, veljet! hän huusi lempeällä, voimakkaalla äänellä. -- Pysähtykää! Älkää alkako väkivallan töillä, veritöillä! Veren kostuttamalla maalla ei _veljeyden_ ja rauhan ihana temppeli pysy pystyssä! Se täytyy rakentaa totuuden ja oikeuden perustukselle.

Kuului harmistuneita ja pilkallisia huutoja:

-- Lopettakaa jo lorunne!

-- Menkää Haagiin ilveilemään!

-- Siellähän _on_ jo "ihana rauhan temppeli..."

-- Alas sieltä!

Puheenjohtaja koputti vasarallaan, huudot taukosivat, ja puhuja jatkoi haltioituneena:

-- Nyt voitamme oikeudenkin aseilla, sillä _he_ ovat antaneet meille niistä kaikkein tehokkaimman: _monet rikoksensa!_ Ystävät! Ajatelkaa: jos _meidän_ kätemme ovat puhtaat, niin me voimme sormella osoittaen huutaa: _tuossa ovat pyövelit!_ Ja se huuto on kaikuva maan äärestä toiseen! Ja yhä useammat vaikutusvaltaisetkin miehet alkavat ymmärtää militarismin rikollisen kauheuden ja liittyvät rauhanaatteen kannattajiin. Ja vaikka -- emme vielä tällä kertaa voittaisikaan oikeuden aseilla, niin odotetaan vielä...

Marcuksen mieleen tulivat ne hirmuiset väkivallanteot, julmuudet ja vääryydet, joita _toiselta_ puolen oli taukoamatta harjoitettu; hän muisti sodan ja väkivallan lukemattomat uhrit kotikaupungissaan, muisti kolme miljoonaa poltettua ihmistä -- ja hän alkoi _vihata_ puhujalavalla olevaa miestä. Kiduttavan elävästi hän taas näki palaneet, kiemurtelevat lapset, mielipuolet -- Antoniuksen, Aurelian, _kaikki_...

Mutta tuo uljas, hyvinvoipa mies oli joutunut miltei hurmiostilaan. Hänen suuret, siniset silmänsä loistivat, kun hän yhä uudelleen vakuutti totuuden ja oikeuden voittavan; hän kielsi ajattelemastakaan väkivaltaa ja kostoa. Ne jotka ovat syyllisiä sotiin ja väkivaltaisuuksiin, saavat kyllä rangaistuksensa; he joutuvat vastaamaan rikoksistaan _historian tuomion edessä!_ -- Mutta me olemme silloin _puhtaat!_

Nyt nousi sellainen meteli, että puhuja vaikeni hämmästyneenä. Kun hän näki heiluvia, uhkaavia nyrkkejä, ilmestyi hänen jaloille kasvoilleen kärsivä ilme ja hän lähti paikalleen.

Nyt nousi puhujanpaikalle miltei yhtä komea valkotukkainen professori. Hän huomautti, ettei kuulunut mihinkään ryhmään eikä puolueeseen, koska ne ehkäisevät yksilöllisyyden kehitystä, mutta hän oli aina ollut suosiollinen sosialismille ja varsinkin rauhanaatteelle sekä perusteli kantaansa useilta eri puolilta.

Hän vaikeni silitellen miettivästi partaansa ja jatkoi sitten juhlallisen surunvoittoisesti:

-- Kun eilen näin sen arvokkaan tyyneyden, jolla kaikki suoritettiin, tuntui minusta, että maailmanrauha on mahdollinen. Mutta kuullessani, miten raaka taistelu vielä raivoaa parhaillaan monella taholla, ja varsinkin seuratessani tätä kokousta, olen pakostakin taas tullut sangen pessimistiseksi maailmanrauhan suhteen. Minun täytyy vakavasti epäillä, saadaanko rauhaa vuosisatoihin. Sillä tämäkin kokous on osoittanut, että ihmisluonto sittenkin on paha, kostonhimoinen, vallanhimoinen, sekä myöskin raaka. Ja niin kauan kuin nämä ominaisuudet ilmenevät ihmisluonnossa, on sotien loppuminen mahdoton. -- Hän tarkasti asiaa tieteellisesti, kehitellen sitä monilta eri puolilta, ja tuli pääasiallisesti samoihin tuloksiin kuin edellinen puhuja. -- Ihmiset on siis _kasvatettava paremmiksi_, jalommiksi, saatava ymmärtämään, että ihmiselämän hävittäminen on rikos luontoa vastaan ja että se varmasti tulee kostetuksi niin kansoille kuin yksityisille -- vasta silloin nousee rauhan aurinko ihmisyyden taivaalle.

Taas kiihtyi meteli korviasärkeväksi. Professori loi ankaran ja tuomitsevan silmäyksen joukkoon, mutta kun ei tästä ollut apua, astui hänkin alas puhujalavalta.

Miltei samassa kohottautui puhujalavan reunan yli paljas, kulmikas pää, sileäksi ajellut kulmikkaat kasvot, ja meteli muuttui äkkiä innokkaaksi kättentaputukseksi. Mies kumarsi hiukan, ja kun hän otti rillit nenältään, näkyi hänen terävissä silmissään jotakin kovaa ja pilkallista.

-- Minä en olisi nyt mielelläni edellisen puhujan paikalla! kuiskasi Marcuksen toveri hymyillen ja ilmoitti, että uusi puhuja oli eräs sosialistiprofessori.

-- Ensinnäkin pyydän kahdelle edelliselle puhujalle lausua hartaimman kiitollisuuteni eräässä suhteessa nautinnollisista hetkistä! lausui puhuja kirkkaalla, kuuluvalla äänellä ja kumarsi hieman. Hän vaikeni hetken, ja kaikki katsoivat häntä iloisella, uteliaalla jännityksellä.

-- Kaiken vanhan ja alkuperäisen ihailija on joutua epätoivoon nykyaikana, jolloin kaikki muuttuu. Keksinnöt muuttavat yhtä mittaa taloudellista elämää ja tuotantotapoja, uudet tosiasiat tieteitä. Ja ankara elämä pakottaa lait, uskonnot ja aatteet taukoamatta muuttamaan muotoaan; järvet ja joet, vuoret, vieläpä Raamattukin muuttuvat hiljalleen.

Pidätettyä naurua.

-- Sen tähden tunsin äsken syvää, hämmästyksensekaista ihailua kuullessani kerrankin jotakin ikuista, muuttumatonta. Sillä minä en ole kymmeneen vuoteen kuullut rauhanaatetta niin puhtaan alkuperäisenä kuin äsken. Mieleeni tuli kallis jalokivi, jota eivät maalliset myrskyt voi vähääkään muuttaa. Yhteiskunnat, valtiomuodot ja avaruudessa kiitävät taivaankappaleet muuttuvat, mutta se ei muutu -- _siihen ei pysty mikään! Niin_ lujaa aatetta täytyy ihailla!

Hän oli niin kunnioittavan juhlallinen, että koko sali kihisi pidätetystä naurusta. Sitten hän rypisti korkeata otsaansa ja lausui aivan kuin surunvoittoisesti:

-- Samalla en voi olla mitä ankarimmin moittimatta läsnäolevia siitä, että arvoisalta virkaveljeltäni olette ryöstäneet hänen ihanan uskonsa. Tosin olette saaneet rangaistuksen; olisitte ehkä saaneet maailmanrauhan näinä päivinä, mutta nyt saatte katkerasti katuen odottaa sitä 300-400 vuotta...