Part 22

-- Mutta -- herra professori, minä ... keskeytti ensimmäinen professori tolkuttomasti ja nousi seisomaan paikallaan.

-- Millä voin teitä palvella, rakas virkaveli? kysyi puhuja teennäisen kohteliaasti; hänen olemuksensa muistutti notkeata, äärettömän taitavaa miekkailijaa.

Nyt kuului tuhansista suista valtava naurunpurskahdus, ja kiusattu professori vääntelehti tuolillaan, niinkuin se olisi ollut keskiaikainen kidutuspenkki.

Mutta hirveä mies ei vieläkään hellittänyt. Valmistelematta hän alkoi vakavalla äänellä puhua:

-- Suuri valtamerilaiva tuhansine matkustajineen oli hukkumaisillaan hirmumyrskyn kynsiin. Peräsin ei enää totellut, vuorenkorkuiset aallot paiskelivat laivaa lastuna, kaikki näytti jo olevan lopussa -- mutta silloin laiva ajautuikin erästä saarta kohden. Sen suojassa alkoi peräsinkin taas toimia; laiva pysähtyi, ja kapteeni lähetti perämiehen tarkastamaan rantaa. Reippaitten merimiesten soutamana tämä hetken kuluttua palasi huutaen iloisesti:

-- Hei! Kaikki hyvin, herra kapteeni! Veneet pääsevät lähes sadan metrin päähän rannasta, ja siitä on helppo kahlata sileätä santapohjaa myöten rantaan. Käskettekö laskea veneet vesille?

Silloin kapteeni alkoi repiä tukkaansa ja huutaa värisevällä äänellä:

-- Ei, ei koskaan! Etkö sinä ihminen ymmärrä, että minun täytyisi kastaa jalkani?

Matkustajat pyysivät ja rukoilivat, että kapteeni laskisi heidät saarelle. Mutta tämä ähkyi kauhusta vääristynein kasvoin:

-- Rakkaat ystävät, ette tiedä, mitä vaaditte! Ajatelkaa, että minulle, _minulle_ voisi tulla nuha! Ja teille myös! Ehkä löydämme toisen saaren, jossa pääsemme maihin kuivin jaloin.

Laivalla syntyi tavaton sekasorto. Miehet pyysivät hartaasti päästä maihin, naiset ja lapset heittäytyivät sydäntäsärkevästi itkien kapteenin eteen ja eräs nuori nainen syleili kapteenin polvia vaikeroiden kauhun ja epätoivon vallassa:

-- Herra -- minulla on kolme pienokaista -- ja tuolla ulapalla on niin hirvittävää -- Laiva uppoaa -- lapseni kuolevat! Minun _hennot, viattomat pienokaiseni_...

Itku ja rukoukset yltyivät. Mutta silloin kapteeni ojensi kätensä ja huusi juhlallisesti ja lohduttavasti lempeällä äänellään:

-- Rakkaat, rakkaat ystäväni! Ette ymmärrä ... Ei merkitse mitään -- vaikka kuolettekin, kun te vain saatte kuolla _kuivin jaloin?_ Perämies: käännä nopeasti ulapalle!

Räjähti huumaava nauru, tohtori huitoi käsillään huutaen jotakin kaikin voimin. Ja kun nauru taukosi, puhuja kysyi taas kohteliaasti kumartaen:

-- Mitä, herra tohtori? Eikö satu miellytäkään teitä? Onko tämä satu totta -- vai oliko _se totuus_ satua?

Ääretön sali täyttyi taas naurusta; ja kun se oli tauonnut, alkoi puhuja taas vakavasti:

-- Edelliset puhujat ovat ehdottaneet maailmanrauhan saavuttamiseksi erään ikivanhan keinon: kasvatetaan ihmiset enkeleiksi. Mutta kun ajattelee esim. sitä näytettä, mikä 2000-vuotisen opetuksen jälkeen toissayönä suoritettiin, niin minä suuresti pelkään, että tällaiset enkelikandidaatit ehtivät lopettaa toisensa sukupuuttoon -- ennen kuin _sillä_ kasvatustyöllä maailmanrauhaa saadaan. Sitä paitsi: kun alkuperäisetkin enkelit ovat _taivaassa tapelleet_ pari kertaa, niin...

Vielä kerran keskeytettiin hänen puheensa naurulla ja hyvä-huudoilla,

Sitten hän lisäsi murhaavan terävällä ja läpitunkevalla äänellä:

-- Ja yleensäkin luulen, ettei kysymystä maailmanrauhasta voida ratkaista yksinomaan psykologian, filosofian ja estetiikan avulla! Siinä tulevat kysymykseen muutkin voimat. Ja, hyvät herrat, ne _voimat ovat nyt liikkeellä!_

Hän käännähti poistuakseen, mutta samassa kuului tohtorin hermostunut ääni:

-- Mitä voimia herra professori tarkoittaa?

-- Ja miten sodat siis vihdoinkin lopetetaan? yhtyi estetiikan professori. Puhuja jäi vielä paikalleen jatkaen harvaan, vakuuttavasti:

-- Ajatelkaamme, että professori ja tohtori olisivat edeltäpäin saaneet tiedon tapahtuneesta rikoksesta ja kiiruhtaneet oikeuden ja ihmisyyden nimessä rukoilemaan vallassa olevan luokkamme päämiehiä luopumaan siitä, vaikkapa vielä uhanneet kauheimmalla rangaistuksella minkä he tuntevat: historian tuomiolla, niin nämä olisivat halveksien hymähtäneet ja sulkeneet heidät tyrmään, kunnes kaikki olisi mennyt ohi. Yleensä he kuitenkin lienevät samanlaisia kuin muutkin ihmiset, eivät he siis julistaneet tätä paremmin kuin muitakaan sotia verenhimosta -- vaan _rahanhimosta_, so. taloudellisten etujen tähden. Niin on ollut, ja niin kauan kuin vallassaolevilla on hyötyä sodista, tulevat ne jatkumaan. Ja minä tunnustan, että jos olisin maailmanrauhan toteuttamisen ehdoista samaa mieltä kuin professori, niin olisin aikoja sitten heittänyt viimeisenkin toivon! Sillä ihmisluonnon olennaisin puoli on se, että se toimii _etujensa mukaan_. Jos yksilöissä olisikin joitakin poikkeuksia, niin luokat toimivat aina etujensa mukaan. Koko maailmanhistoria osoittaa sen todeksi. Eivät siinä siis auta rukoukset eivätkä vetoamiset.

-- Mutta miten sodat sitten loppuvat? keskeytti taas tohtorin hermostunut ääni.

Puhuja vaikeni hetken ja jatkoi sitten läpitunkevasti:

-- Nyt me tulemme niihin voimiin, joita herra tohtori ei näe. Ne seisovat satojentuhansien joukkona -- _tuolla ulkona!_ (Huumaavaa hyväksymistä.) Minä sanon, että vallassa olevat eivät tule koskaan vapaaehtoisesti lopettamaan sotia, militarismia, vahvinta tukeansa. Sitä ei voida lopettaa salaliitoilla eikä keksinnöilläkään, vaikka ne saattavat olla suurena apuna. Mutta kun laajat työväen joukot, _kansan enemmistöt_ kaikissa maissa kehittyvät siihen määrään, että ne voivat ottaa vallan käsiinsä -- _silloin sodat loppuvat_. Ei sen tähden, että he olisivat parempia tai pahempia -- vaan sen tähden, että sota merkitsee heille kuolemaa, kurjuutta: se on _heille vahingollista_. Sota tulee kansojen enemmistöille aina olemaan vahingollista, ja kun he pääsevät määräämään maan asioista, niin eivät _he_ sotia julista!

-- Entä barbaarit? kuului salin alapäästä.

-- Perustetaan yhteinen puolustusliitto: esimerkiksi _Euroopan Yhdysvallat_, josta ennenkin on puhuttu, päätetään, että hyökkäyksen uhatessa kaikki miehet kokoontuvat jättiläismäisenä _kansanmiliisinä_ puolustamaan Eurooppaa -- ja siltä varalta voidaan pitää aseita, niin ettei kukaan ajattelekaan hyökätä meidän kimppuumme. Tai luuleeko joku, että meitä voisi heidän taholtaan uhata jokin vaara?

-- Ei, ei, ei! kajahti salissa riemukas suosionhuuto.

-- Tämä ei ole mitään haaveilua, vaan perustuu kokonaan taloudellisiin olosuhteisiin! jatkoi puhuja -- ja tulee kerran ehdottomasti tapahtumaan. Se voima, josta mainitsin, näyttää valtavammalta kuin koskaan ennen. Ehkä se _nyt jo_ on kyllin suuri. Kun te siis menette täältä kotimaahanne, niin pitäkää ainoana päämääränänne, että kansan enemmistö voittaa, pääsee valtaan -- silloin tuo suuri kysymys todellisuudessa on _ratkaistu_. Ja jos niin onnettomasti kävisi, että vieläkin joutuisimme tappiolle, niin älkäämme masentuko! Me voitamme sittenkin! Ja kerran tulee sekin aika, jolloin ei tarvita Euroopan Yhdysvaltoja, ei Maailman Yhdysvaltoja -- kerran vallitsee maan päällä yksi ainoa yhteisö: _Ihmiskunta_.

Salissa räjähti neljästäkymmenestätuhannesta kurkusta riemukas, vastustamaton huuto. Se kajahti torilla, se kuului kumeana ukkosena kiirivän kaukaisille kaduille; tuntui kuin olisi koko kaupunki ollut täynnä yhtä ainoata huutoa.

MAAILMA KUOHUU.

Sosialistien kansainvälisen liiton sihteeri nousi puhujalavalle. Hänen kädessään oli tukku sähkösanomia, ja hän lausui jännityksestä vapisevalla äänellä:

-- Nyt on kaikista suuremmista maista saapunut tietoja. Luetaanko ne heti?

-- Heti! Heti! kuului kaikkialta jännittyneitä kiihkeitä huutoja. Sihteeri otti ensimmäisen sähkösanoman ja luki seuraavaa:

"Suurlakko täydellinen koko maassa. Hallitus kukistettu. Kymmenen kaupunkia vielä hallituksen joukkojen hallussa. Tänään lähetetään lentokoneita apuun. Parlamentti kutsuttu koolle valitsemaan edustajia kansainväliseen edustajakokoukseen."

Salista kuului aivan kuin helpotuksen huokaus -- kaikkien katseet kirkastuivat.

Sihteeri otti toisen sähkösanoman ja alkoi lukea:

"Työläiset lopettivat heti aamulla työt, kokoontuivat kaikkialla ja vaativat sotalaitosta poistettavaksi. Poliisi ja sotaväki koettivat hajoittaa: paljon kaatuneita. Osa sotaväkeä yhtyi meihin. Rauhanliiton ja työväen toimihenkilöt, muita järjestyneitä ja sotilaita -- yhteensä 4000 miestä vangittiin. Taistelut kiihtyneet; mutta hallituksella suuri enemmistö, laivasto, lentokoneet, tykistö. Odotamme apua."

Sihteeri luki allekirjoitukset sekä sen jälkeen juuri saapuneeni _toisen_ sähkösanoman:

"Hallitus on antanut äsken julistuksen: elleivät kapinalliset antaudu ja kaikki työläiset palaa työhönsä, _teloitetaan vangitut_ 4000 -- huomenaamulla."

Hätäisesti sihteeri pyyhkäisi hikeä otsaltaan ja jatkoi tukahtuneella äänellä.

"Olemme tappiolla. Hallussamme ollut esikaupunki palaa. Emme voi pelastaa vangittuja kuolemasta -- suurin osa kaatunut. Ei meidän ole väliä -- mutta heidät aiotaan _teloittaa!_ Estäkää! Heidän itkevien omaistensa ja ihmisyyden nimessä. Pelastakaa! Pian! Heidän oma äänensä ei enää kuulu, mutta uskomme teidän tuntevan heidän tuskasta värisevän huutonsa: Apua, apua!"

Sähkösanoman vaikutus oli tärisyttävä. Neljäkymmentätuhatta ihmistä hypähti seisoalleen; kajahti uhkaava karjahdus, ja lukemattomat nyrkit kohosivat ilmaan kuin näkymätöntä vihollista kohden.

Puheenjohtaja sai vihdoin melun asettumaan. Hän ilmoitti, että asia täytyi heti saada järjestykseen, ja ensimmäisenä nousi puhujalavalle sosialistiprofessori.

Marcus hämmästyi! Miestä oli vaikea tuntea: ei näkynyt jälkeäkään äskeisestä murhaavan ivanuijan ja vinkuvan pilkkapiiskan käyttäjästä; hänen terävissä kasvoissaan kuvastui jylhä vakavuus ja pidätetty kiihko.

-- Nyt täytyy toimia nopeasti, ja minä teen ehdotuksen, jonka luulen kaikkien hyväksyvän. Täkäläisen sotilasliiton johtaja ilmoitti, että heillä on valmiina 20 konetta, ja minä ehdotan, että tuo laivue lähtee heti apuun. Lentäjät kyllä itse päättävät, mikä menettelytapa on tehokkain, mutta minä pidän parhaana sitä, että he tuhoavat lentokonehallin ja pudottavat lentolehtisen, jossa ilmoitetaan, että laivasto, linnoitukset ja kaupunki hävitetään samalla tavalla kuin eräs toinenkin suurkaupunki, elleivät vangit ole puolen tunnin kuluttua vapaina. Kun väestön samassa käsketään poistua kaupungista, niin luulisin syyttömien varmasti pääsevän vapaiksi. Heidän kanssaan voitte sitten päättää enemmistä toimenpiteistä.

Näytti kuin kaikki olisivat päässeet raskaasta taakasta. He purkivat ilonsa innostuneeseen hyväksymishuutoon. Sen tauottua kuului tohtori B:n epäröivä ääni:

-- Mutta elleivät he kuitenkaan tottele? Niin ei kai sellaista -- väkivaltaa...?

Syntyi kuolemanhiljaisuus, ja professori kysyi matalalla äänellä:

-- Tarkoitatteko, herra tohtori, sitä, että jolleivät pyövelit hyvällä laske vankeja vapaaksi, niin heidät on jätettävä teloitettaviksi?

-- Pääseväthän he, jos -- jos suostuvat, antautuvat...? änkytti tohtori epävarmasti.

Professori muistutti mieliin, miten kapinallisille tehdyt lupaukset oli viime aikoina pidetty; huomautti syyttävästi, että tohtori oli yhtä mittaa _sanoin_ vedonnut totuuteen, oikeuteen, veljeyteen ja rakkauteen, mutta toiminnassa ne olivat häneltä unohtuneet...

-- Unohtuneet? keskeytti tohtori loukkautuneena.

-- Vielä pahempi, jos tahallanne olette ne hylännyt! iski professori.

Marcus näki hänen silmiensä hehkuvan -- mies painosti joka sanaa, ikään kuin olisi niillä tahtonut tappaa vastustajansa:

-- Te olette sanonut, että sota on hirmuisin vääryys ja rikos, myönnätte noiden neljäntuhannen taistelleen oikeuden puolesta -- ja nyt te tahtoisitte heitä luopumaan oikeudesta, astumaan vääryyden puolelle. Onko se oikeutta? Te toivoitte, että 4 000 miestä tekisi maailman inhottavimman rikoksen -- _pettäisi veljensä_. Onko se todellista veljeyttä? Te tahdotte jättää nuo onnettomat veljenne pyöveleille. Onko se rakkautta? Minä olen varma, että täällä on ainakin 20 000 ihmistä, jotka ovat valmiit kantamaan varkaan, murhaajan nimeä, kunhan voisivat pelastaa onnettomat veljensä. -- Mutta herra tohtori antaisi sotienkin jatkua, hänelle ei merkitse mitään miljoonien kuolema, heidän leskiensä ja orpojensa itku -- kunhan vain _hänen kätensä ovat puhtaat!_ -- Onko täällä joku, joka kannattaa tohtori B:tä?

-- Ei! Ei ainoatakaan! jyrähti äärettömässä salissa niin rajusti ja raivokkaasti, että tohtori alkoi vapista. Ja salin etupuolella nousi eräs mies ja lausui värisevin äänin:

-- Minä olen kuulunut myöskin Rauhanliiton vähemmistöön, mutta nyt minun täytyy siitä luopua ja minä luulen toistenkin tekevän niin -- tohtori B. on mennyt _liian pitkälle_.

Joka taholta kuului rauhanliittolaisten kiihtyneitä, hyväksyviä huutoja. Tohtori pälyili kalpeana ja kauhistuneena ympärilleen -- niinkuin häntä olisi joka puolelta uhattu ampua. Sitten hän lähti, ja hänen uljas vartalonsa oli painunut kuin raskaan taakan alle. Kokouksen puheenjohtaja ilmoitti, että muissa sähkösanomissa ei ollut avunpyyntöjä, ja siksi oli parasta lähettää heti lentäjät matkaan. Professorin tekemä ehdotus hyväksyttiin valtavalla hyvä-huudolla, ja lentäjät poistuivat.

Sihteeri nousi taas puhujalavalle ja alkoi lukea kolmatta sähkösanomaa. Siinä oli seikkaperäinen selostus suurlakosta ja ilmoitus, että muutamia harvoja välttämättömiä aloja oli päätetty jättää lakon ulkopuolelle; varsinkin, koska hallitus oli suhtautunut lakkoon odottamattoman suopeasti. "-- Antanut julistuksen, jossa tuomitsee ankarasti tapahtuneen rikoksen, ehdottaa kansainvälistä kokousta, kannattaa yleistä aseistariisumista ja on muodollisuudet sivuuttaen kutsunut parlamentin kokoon kahden päivän kuluttua. Kaikissa kokouksissa vaadittu aseistariisumista."

Neljännessä maassa oli asema yleensä samanlainen kuin edellisessä: suurlakko, rauhallista, hallitus sovitteli. Lopuksi vakuutettiin, että jos vain muualla voitetaan, niin kyllä heillä ajetaan aseistariisumiskysymys läpi. Viidennessä raivosi parhaillaan ankara taistelu, mutta hallituksen puoluelaiset olivat yleensä tappiolla, ja niiden hallussa oli vain muutamia paikkakuntia. Voitto oli siis varma.

Hyvin jännittyneinä kuunneltiin Marcuksen kotimaasta tulleita tietoja. Kun kaikki keskusjärjestöt olivat olleet pääkaupungissa, ei mitään yleistä tiedonantoa saatu. Mutta eri kaupungeista saapuneet tiedot osoittivat, että vallankumous sielläkin varmasti voitti. Luonnollisista syistä olivat taistelut monissa paikoissa olleet äärimmäisen raivokkaita ja verisiä.

Sihteeri otti taas uuden paperin ja luki seuraavaa:

"Heti aamulehtien ilmestyttyä suurta mielten kuohua. Sotilasliitto ja Sosialistit lähettivät julistuksen. Heti kaikkialla suuria kokouksia, joissa hyväksyttiin meidän vaatimuksemme. Suurlakko täydellinen. Hallitus eronnut. Kaikkien vastustuspuolueiden edustajat ja toimihenkilöt pitivät yhteisen kokouksen, kutsuivat eduskunnan kokoon. Edustajat noudetaan huomenna lentokoneilla. Suunnattomat kansanjoukot marssivat sotilaiden kanssa kaduilla laulaen Marseljeesia. Yleistä riemua hämmentää ainoastaan toissa yönä tapahtunut suuri rikos. Jos jossakin tarvitaan apua, niin me tulemme ilomielin.

"Sosiaalidemokraattinen puolue. Antimilitaristinen sotilasliitto."

-- Se olikin viimeinen, lausui sihteeri matalalla äänellä, kokosi vapisevin käsin paperinsa ja poistui puhujalavalta.

Salissa vallitsi hetkisen niin syvä hiljaisuus, että Marcus kuuli naapurinsa taskukellon käynnin.

Silloin hän näki vierustoverinsa, sotilasliiton puheenjohtajan nousevan ja lähtevän puhujalavalle. Hetkisen tämä seisoi kasvot kalpeina, rykäisi pari kertaa ja lausui sitten liikuttuneena:

-- Ystävät... Tällaista onnea ja iloa en ole koskaan tuntenut -- sitä ei voi oikein kaikessa suuruudessaan käsittää. Ainoa, mikä sitä hämmentää, on uhrien suuri lukumäärä. Miten paljon heissä olikaan sellaisia, jotka olivat tälle asialle koko elämänsä uhranneet! Aivan erityisesti täytyy lausua muutama sana eräästä merkillisestä miehestä, jonka kaameasta kuolemasta nuori ystävämme äsken kertoi.

Sitten hän selitti lyhyesti, miten Kansainvälisen sotilasliiton nerokas toimintasuunnitelma, joka oli suojellut liittoa urkkijoilta ja ilmituloilta, oli Antoniuksen laatima; hänen keksintönsä avulla voimme tänään varmasti pelastaa 4000 ihmistä, se olisi ollut tavattoman voimakas, miltei ratkaiseva ase, jos taistelu olisi kääntynyt tasaväkiseksi. Yksilö ei voi enempää kuin hän. Sen tähden tuntuu surulliselta, ettei hän nähnyt toteutuvan tätä, jolle oli pyhittänyt koko elämänsä -- että hän luuli kaiken musertuneen. Mutta viime hetkelläkin hän oli suurenmoinen. Hän tuhosi vihollisensa kuin Simson -- ja syöksyi sen jälkeen kammottavan jylhään kuolemaan -- sellaiseen, jota ei maailman alusta lähtien ole tapahtunut.

Kaikki nousivat kalpeina ja liikuttuneina seisoalleen kunnioittaakseen sankarin muistoa.

Kun Marcuksen vierustoveri palasi paikalleen, nousi puhujalavalle hienopiirteinen, vielä nuorekas nainen, jonka tuuhea tukka oli hopeanharmaa. Hän puhui sointuvalla, surullisella äänellä, miten naiset heikompina useasti joutuvat kärsimään sodan tähden vielä enemmän kuin miehet. Mitä tunteekaan sairas vaimo itkevän lapsijoukon keskellä odottaessaan kauhulla tietoa sotatantereelta? hän kysyi ääni väristen. -- Kuka voi kuvailla vanhan äidin tuskat, kun hän saa sanoman ainoan poikansa kuolemasta. Hän muistaa poikansa lukemattomissa puuhissa: lapsena, nuorukaisena, miehenä; muistaa lukemattomia sanoja, kohtauksia --. Taukoamatta hänen sydäntään puristaa tietoisuus, että nuo rakkaat kasvot, tuo uljas ruumis on silvottuna, tuntemattomana paiskattu jonnekin kuraiseen kuoppaan kuin koira... Ja _sadattuhannet äidit_ ovat saaneet tuollaisen tiedon -- sitä tuskan määrää on kamala ajatella. Jos tuollainen nyt loppuu, niin sitä ei voi heti käsittää...

Puhujan kasvoissa kuvastui syvä, kalvava murhe, kun hän kertoi, että hänenkin sulhasensa oli viime maailmansodassa kolmesti haavoittunut -- viimeisellä kerralla silpoutuen muodottomaksi -- ja ampunut itsensä. Ja hänen lopettaessaan soinnahti hänen äänessään sekaisin syvä suru ja toivo:

-- Eivät tulleet minun hääni, en koskaan saa tuntea äidiniloa. Mutta nyt voin iloita, nähdessäni nuorten toisiaan rakastavan, minä rakastan toisten lapsia, kaikkia lapsia. Sillä minun ei tarvitse niinkuin tähän asti lapsia katsellessani yht'äkkiä hätkähtää ja kauhistuen kuvitella, että heidätkin voiman ja nuoruuden kukoistuksessa surmataan -- silvotaan muodottomiksi kummituksiksi. -- Tämä päivä on _kaikki muuttanut! Miljoonat_ tulevat nyt onnellisemmiksi!

YLÖS HELVETISTÄ.

Kuului salaperäinen kohahdus, jota seurasi syvä hiljaisuus: Sosialistien kansainvälisen liiton puheenjohtaja nousi puhujalavalle. Hän seisoi hetken äänettömänä katseen kiitäessä yli salin -- ja hänen laihoilla kasvoillaan kuvastui tavaton liikutus.

-- Ihmiset! Ystävät! hän lausui matalalla, sointuvalla äänellä, joka värähti kuin sellon ääni. Hänen vartalonsa suoristui, suuret silmät alkoivat säihkyä -- hän näytti nuorukaiselta!

-- Minä luulen, että tätä päivää tulevaisuuden historiassa pidetään hyvin merkittävänä. Se onkin niin ihmeellinen, että sitä on vaikea heti käsittää -- kaikki tuntuu unelta. Sotako _voitettu?_ Sota, jonka paljas nimi tuo mieleen veren, hävityksen, kuoleman, joka lukemattomat kerrat on iskenyt meidät maahan, julmasti tallannut kauheilla rautakoroillaan. -- Olisiko se nyt voitettu?

Hän katsahti kuulijoihinsa ja jatkoi kuolemanhiljaisuuden vallitessa:

-- Kun toista sähkösanomaa äsken luettiin, lennähti mieleeni: ovatkohan _kaikki_ muutkin sähkösanomat samanlaisia? Luultavasti monet tunsivat samoin -- minulle se oli elämäni hirveimpiä hetkiä. Tuntui aivan kuin ovipuolella olisi seisonut kammottava kummitus, suunnattomat yökönsiivet ylettyen yli salin -- joka julmasti tuijotti ihmisjoukkoa lasittunein, veripunaisin silmin. Ja ajatelkaa, se _oli_ aave: _sodan aave_, joka tuon sähkösanoman keralla tunkeutui _viimeisen_ kerran ihmisten ilmoille -- viimeisen kerran irvisteli voimattomassa vihassaan. Sillä seuraavat sanomat merkitsivätkin sitä, että tuo verinen aave nyt vihdoinkin syöstään takaisin ikuiseen pimeyteen! Se ei saa enää koskaan palata!

Puhujan sanat sattuivat jokaiseen sytyttävinä, salaperäisinä sähköaaltoina -- miltei tietämättään kaikki huusivat kiihkeän innostuksen vallassa:

-- Pois sota!

-- Pois! Pois!

-- Militarismin viimeinen rikos on onneksi myös kamala varoitus: tällainen olen. Sen vaalijat eivät siis uskalla julkisesti enää sotaa puolustaa. Ja vaikka sodan voittaminen tulikin maksamaan kalliin hinnan, niin olivat saavutuksetkin sen arvoiset. Ajatelkaa mitä _mahdollisuuksia_ militarismin nielemät henkiset ja ruumiilliset työvoimat, keksimiskyky, tarmo ja lukemattomat miljardit kansojen varoja saavat aikaan joutuessaan kansan rauhallisen kehityksen hyväksi. Työpäivän _täytyy_ lyhetä, hyvinvoinnin lisääntyä, ja se merkitsee terveyttä, rodun parantumista, sivistyksen kohoamista, kansan pohjakerroksista nousee joukoittain vereksiä voimia tieteiden, taiteiden hyväksi, mitkä siten saattavat kehittyä aavistamattoman pitkälle. Ihanne-yhteiskuntaa ei milloinkaan tule olemaan, ei silloinkaan kun yhteiskuntajärjestelmä muuttuu sosialistiseksi. Sitä ei saavuteta koskaan. Ihmiskunta menee aina eteenpäin. Miten se olonsa järjestää, emme tiedä, mutta niinkuin militarismin kukistuminen lisää hyvinvointia, tulee ihmiskunta yhä kehittymään, sivistymään, ihmiset elävät yhä täysiarvoisempaa elämää. Heidän taistelunsa ei voi olla joukkomurhaa, he katsovat säälien tätä hirveätä yötä jossa olemme harhailleet...

Hän vaikeni syvään hengähtäen, hänen kasvonsa kalpenivat entistä enemmän, ja silmät sisäisestä riemusta loistaen hän jatkoi värisevin äänin:

-- Minä siunaan elämää, että olen saanut nähdä tämän päivän. Olen virunut viisitoista vuotta vankilassa. Omaisia minulla ei myöskään enää ole, mutta tämä hetki korvaisi vaikka koko elämän onnettomuuden. Ajatelkaa: vuosituhansia on ihmiskunta hapuillut, eksyen, kaatuillen kauheassa yössä. Se on pyrkinyt eteenpäin, se on päässytkin eteenpäin, mutta vain ryömien, laahaten muassaan raskaita kahleitaan. Ja nyt juuri hälvenee tuo hirveä yö, valo leimahtaa yli maailman ja ihmiskunta nousee kahleitta, astuu ensi askeleensa huumaantuneena, häikäistyneenä -- kuin vanki, joka vuosikymmeniä kestäneitten ponnistustensa jälkeen on päässyt kaivamaansa tunnelia myöten ulos maanalaisesta komerostaan aamun kirkkauteen! Niin häikäisee meitäkin, sillä -- _nyt on koittanut ihmiskunnan aamu_.

Marcuksesta tuntui kuin olisi rautakoura äkkiä tarttunut hänen rintaansa puristaen tuskallisesti, tukahduttavasti: miksei Antonius saanut kokea tätä? Hän miltei näki taas heidän viime kohtauksensa. -- Mitä hän mahtoikaan tuntea seisoessaan syksyisellä heinäpellolla, tuijottaen pimeyteen -- sinne, mistä pian alkoi leiskua. Marcus muisti vielä, miten hän hätkähti, kun se tapahtui...

-- Rakkaat ystäväni! kuului taas väräjävä ääni. -- Muistuu mieleeni eräs raamatunlause, joka mainiosti sopii tähän päivään, tähän hetkeen! Eikö totta, eikö teistäkin tunnu -- että

"Kansa, joka pimeydessä vaelsi, näki suuren valkeuden; ne jotka kuolon varjon maassa asuivat..."

Hän vaikeni aivan kuin hämmästyksen lamauttamana. Hänen kalpeille kasvoilleen ilmestyi äkkiä salaperäinen liikutus, riemu. Ja suuret silmät loistivat kuin yliluonnollisen haltioitumisen sytyttäminä:

-- On vaikea keksiä mielikuvituksessaankaan hirvittävämpää helvettiä kuin maailman sotien tähden on ollut. Muistakaamme esim. äskeiset 3 miljoonaa -- pienokaiset -- mielipuolet...

Hänen puheensa keskeytti naisten moniääninen kauhunhuuto. Puhuja jatkoi:

-- Mutta nyt on tapahtunut vielä suurempi -- tapaus niin valtava jylhässä suuruudessaan, ettei maapallolla ole sellaista ennen koettu. -- Puhuja hiljensi ääntään lausuessaan hitaasti ja läpitunkevasti: -- Kolme päivää sitten meillä oli todellinen helvetti, mutta pian on ihmiskunta siitä päässyt, se nousee -- nyt parhaillaan -- _ylös helvetistä_.