Part 19

Kun Julia Marcuksen käsivarteen nojautuen hiljaa astui hotellin loistavaan ruokasaliin, herätti hän tavatonta huomiota. Kun saatiin tietää, että hän oli pelastunut yöllisestä tuhosta, ja nähtiin hänen vielä ontuvan, muuttui tuo mustapukuinen pääkaupungin kaunotar jokaisen silmissä yhä mieltäkiinnittävämmäksi -- kaikkien katseet kääntyivät häneen.

Siellä oli myös pieni ryhmä upseereja. Marcus tunsi epämääräistä vastenmielisyyttä kuunnellessaan heidän äänekästä varmuuttaan. Useimmat siviilihenkilöt sen sijaan näyttivät synkiltä ja epävarmoilta. Erään herran puheesta hän sai tietää, että suuri osa asukkaista, varsinkin rikkaimmat, olivat tänä aamuna paenneet kaupungista.

Hetken kuluttua tuli itse ravintolan johtaja Marcuksen luo ja sanoi kohteliaalla, salaperäisellä äänellä:

-- Suvaitseeko teidän ylhäisyytenne lukea muutamia äsken tulleita sähkösanomia, joita on käsketty antaa tilapäisesti täällä oleville korkeammille upseereille?

-- Olkaa hyvä ja tuokaa! hän vastasi tyynesti.

-- Heti paikalla, teidän ylhäisyytenne!

Mies kiiruhti pois, ja Marcus hymähti pilkallisesti:

-- Kylläpäs minä olen kohonnut! Jospa nyt sitten saisi vastineeksi joitakin todenmukaisia tietoja.

Hetimmiten tarjoilija ne toikin -- kannellisessa ruoka-astiassa! Marcus asetti ne sanomalehden päälle, niinkuin olisi sitä lukenut.

Päällimmäisessä oli raportti eräästä pikkukaupungista, jossa kapinalliset olivat voitolla. Toisessa ilmoitettiin kaiken olevan vielä epätietoista. Ja kun hänen seuralaisensa jännittyneinä odottivat, sanoi Marcus hiljaa vain yhden sanan:

-- Hyvin.

Mutta kolmas sähkösanoma vaikutti häneen kuin nyrkinisku vasten kasvoja! Sen sisältö oli seuraava:

"Taistelu jatkuu. Neljäsosa sotilaista kapinallisten puolella. Olemme tykkitulella valloittaneet niiltä yhden kaupunginosan. Se palaa. Niiltä kaatunut 5 000 -- meiltä 63. Me voitamme!"

Seuraavassa kapinalliset hiukan voitolla; viidennessä häilyi voitto sinne tänne -- hallituksen joukot odottivat tykistöä.

Mutta kuudes oli aivan pöyristyttävä; siinä kerrottiin, että O:n kaupungissa kapinalliset olivat sulkeutuneet erääseen tehtaaseen, ja kun he eivät poistuneet muuten, ammuttiin sinne maaherran käskystä ammuksia -- ja kaikki paloivat. Kapinalliset olivat kostoksi "koonneet suunnattoman suuren raa'an joukon", piirittäneet maaherran talon ja polttaneet sen omistajineen poroksi. Osoitteeksi joukon hurjasta raivosta mainittiin, että eräs sosialisti, joka oli kehoittanut heitä luopumaan aikeistaan, iskettiin paikalla kuoliaaksi; ja virkamiehiä oli surmattu kymmenittäin.

Samalla hetkellä kajahti jossakin kauempana kiväärinlaukauksia; ammunta kiihtyi yhä ankarammaksi. Hetken kuluttua niitä alkoi kuulua toisaaltakin.

Marcus päätti lähteä katsomaan, mutta eteisessä tuli häntä vastaan eräs insinööri, jonka hän oli kauan tuntenut. Marcus puristi kiihkeästi hänen kättään ja kysyi kahakan yksityiskohtia.

-- Tämä ei ole vielä mitään, vastasi insinööri kiihtyneenä. -- Mutta minä pelkään jotakin, jotakin kamalaa -- sillä koko kaupunki on palkkajoukkojen vallassa. Sen jälkeen kun niiden kasarmi viime kuussa valmistui miltei linnoitukseksi, ei niille...

-- Linnoitukseksi? keskeytti Marcus hämmästyen.

-- Niin, kuvittele vain suurta, nelikulmaista rakennusta, jonka betoniset ulkoseinät täydellisesti kestävät pikatykin tulta, jonka ikkunoina on vain ampuma-aukkoja ja muurin reunat täynnä pikatykkejä ja konekivääreitä! Ja kun se on korkealla kukkulalla, niin todellisuudessa se vallitsee kaupunkia kuin entisajan ryövärilinna ympäristöään. Sen tähden ei täällä ole uskallettukaan mitään.

-- Todellakin! mutisi Marcus huolestuneena. -- Luuletko todella, että ne...

-- Minä todella pelkään, veli! Ajattele: tuolla torilla vähintään satatuhatta ihmistä -- jospa ne panssariautoilla piirittäisivät koko kaupunginosan -- Nykyinen päällikkö on kerran ennen tehnyt sellaista -- ja niiltä voi muutenkin odottaa mitä tahansa.

Marcus tuijotti hetken synkästi eteensä ja lausui sitten päättävästi:

-- Sitten mekin jäämme vielä tänne -- toistaiseksi...

Hän pyysi ystävänsä samaan pöytään ja selitti lyhyesti, miten Julia oli pelastunut.

Julia ilostui suuresti nähdessään insinöörin ja kysyi, oliko hänen rouvansa mukana -- tämä oli Julian entinen kotiopettajatar. Mutta insinööri kertoi tyytyväisenä, että oli aamulla lähettänyt hänet lasten kanssa kauas maalle.

TELOITTAJAT TYÖSSÄ.

Oli kulunut noin puoli tuntia, he olivat juuri lopettaneet kahvinjuontinsa, kun taas alkoi kuulua kiivasta kivääritulta -- jostakin aivan lähistöltä. He kiirehtivät kaikki neljä ylös huoneistoonsa, joka oli kulmahuone.

Sieltä olikin mainio näköala, sillä hotellirakennus sijaitsi ylängöllä. Kaupungista johtavan valtakadun erotti laaja hotellille kuuluva huvipuistikko; tämä lisäsi yhä näköalan laajuutta: koko kaupunginosa kymmenine sivukatuineen näytti lepäävän siellä alhaalla, syvyydessä -- ikään kuin tavattoman suuri kartta!

Mutta suuri oli siinä esiintyvä näytelmäkin.

Lukematon ihmisjoukko vyöryi esikaupunkeja kohden leveätä valtakatua myöten; _itse katu_ näytti liikkuvan mustana koskena -- ja avuttomina kuin rantaan sidotut veneet seisoivat kadun syrjillä auto- ja raitiotievaunurivit.

Laukaukset kuuluivat esikaupungilta päin, jonne joukko kulki. Ja sitten he näkivät kaukaiseen kadunristeykseen ilmestyvän muutamia panssariautoja, jotka alkoivat hurjasti ampua; sieltä kuului huutoja, näkyi kohotettuja käsiä.

Joukko pysähtyi, se alkoi haarautua sivukadulle, niinkuin kauhean suuri, monipäinen hirviö -- mutta sieltäkin puuskahti vastaan laukausten myrsky!

-- Niin käy kuin ajattelinkin! sanoi insinööri käheästi.

Kun Julia sai kuulla insinöörin mielipiteen, huudahti hän kiihottuneena:

-- Mutta ei kai ihmisiä sentään ihan syyttömästi saa ampua!

-- Ei ei! puhui insinööri karmivan katkerasti. -- Ei tietystikään syyttä! Mutta tuo ihmisjoukko on aivan varmasti ruvennut _mellakoimaan!_ Hyökännyt jonkun poliisin tai palkkasoturin kimppuun! Täkäläisten palkkajoukkojen päällikkö on todellinen kyky siinä suhteessa!

Osa ihmisjoukoista oli kääntynyt toisille sivukaduille ja palasi takaisin -- kaikki tiet oli tukittu!

Silloin näytti hurja raivo valtaavan ihmiset. Villisti huutaen tuo mahtava joukko lähti juoksemaan valtakatua myöten -- se näytti pauhaavalta hyökyaallolta, joka vyöryy yli maitten särjettyään patonsa.

Mutta silloin yhtyi konekiväärien kuoroon vielä tykkien terävä jyrinä...

Marcuksesta tuntui ensin, ikään kuin olisi nähnyt eilisiltaisen näyn -- mutta hän ymmärsi heti, että tämä oli sata kertaa hirmuisempaa! Eilen olivat kaikki marssineet laulaen eteenpäin, mutta tuolla oli naisia, vieläpä lapsiakin ja... Julia muuttui lumivalkeaksi, ja insinööri puri hammastaan -- alhaalla tapahtui nopeasti kauheita.

Joukon alkupää koetti seisahtua, ihmiset huusivat kohotetuin käsin -- mutta takaapäin ryntäävä joukko ei kuullut, ei käsittänyt... Se painoi lumivyöryn voimalla, heidän _täytyi mennä eteenpäin_ -- ja kaatua tykkien ja konekiväärien säälimättömään tuleen -- _yksikään_ ei edennyt.

Lopulta alettiin huomata, että jotakin oli hullusti -- joukko pysähtyi.

Nyt se haarautui sivukaduille. Mutta silloin muuttui näytelmä uskomattomaksi, sekavaksi painajaisuneksi. _Kaikkia katuja_ myöten lähenivät panssariautot turvatonta joukkoa kohden -- aivan kuin suunnaton puristuskone, joka syleilyssään murskaa kallionlohkareet, ratakiskot -- _kaikki_...

Joukko puhkesi hirvittävään hätähuutoon, syöksyen sinne tänne mielettömän kauhun vallassa -- aivan kuin sutten piirittämä lammaslauma. Se koetti tunkeutua porteista mutta edessä oli vain rautaportteja -- ja kaikki suljettuja! Hotellinkin huvipuistoon johtava portti kajahteli iskuista, kumisi tuskanhuutojen säestämänä ikään kuin jokin kaamea kuoleman kello. Mutta turhaan, turhaan!... Koneiden jyrinä ja särinä vain kiihtyi yhä kauheammaksi, niiden ristituli alkoi tehdä pöyristyttävää jälkeä. Ne lähenivät yhä aseetonta joukkoa hiljalleen -- kuin julmat jättiläishämähäkit, jotka ahnaina ja säälimättöminä lähestyvät verkkoihin takertuneita uhrejaan...

Mutta nyt Marcus muuttui kalman kalpeaksi, hypähti seisoalleen, huudahtaen päättävästi:

-- Ei -- tuo ei _saa_ jatkua!

Sitten hän nopeasti otti matkalaukustaan konepistoolin, patruunalippaineen, antoi ne insinöörille ja käski lyhyesti:

-- Sinähän osaat käyttää tätä. Jos tarvis tulee, niin puolusta häntä viimeiseen saakka. Ja kun olen noiden pyövelien kohdalla, niin menkää pois ikkunan äärestä -- ne särkyvät...

-- Täällä asti? kysyi insinööri ihmetellen.

-- Tee kuten sanoin! kuului nopea vastaus.

Julia oli tahtomattaan hiljaa huudahtanut.

Marcus tarttui hänen käteensä ja sanoi hellästi:

-- Ja sinä Julia -- älä pelkää!.. Ole valmis lähtemään kymmenen minuutin kuluttua. Palaan silloin!

Julius seisoi jo ovella, ja he lähtivät alas.

-- Marcus! huudahti Julia kuolemankalpeana ja aikoi juosta hänen jälkeensä.

Mutta insinööri tarttui hänen käsiinsä ja sanoi lempeästi:

-- Rakas, pieni ystäväni! Te ette saa estää häntä; ajatelkaa -- hän voi ehkä pelastaa kymmenientuhansien ihmisien elämän!

-- Niin, niin...

Julia oli kauhean tuskan vallassa: jospa ne ampuvat _hänet_...? Hän putoaa -- koneineen -- ooh! Mutta jos hän voi pelastaa heidät...? Se olisi suuri hyvätyö.

Kuin unessa hän tunsi, että insinööri kääri paksun huivin monin kerroin hänen päähänsä. Hän alkoi hirveästi vavista.

-- Älkää nyt! Olkaa vain rauhallinen... Tulkaa toiseen huoneeseen!

-- Ei, minä tahdon nähdä, kuinka hänelle käy! huudahti Julia kiihkeästi ja meni ikkunan ääreen.

Julia katsahti ylöspäin -- ja siellä, huimaavan korkealla näkyi hänen rakastettunsa kone!

-- Se on pian kohdalla... Tulkaa siis hiukan sivuun -- koska hän tahtoi!

Insinöörin ääni tuntui vapisevan jännityksestä ja hän tarttui Julian käteen, vetäen tämän ikkunanpielen taakse.

Leimahdus, jyrähdys, helinää, kirkaisuja -- ja mahtava hotellirakennus vavahti heidän allaan kuin arka hevonen ruoskaniskusta.

Kun he tointuivat, ei ikkunassa ollut ainoatakaan lasinsirua -- kaikki lattialla!

-- Mitä -- mitä...? änkytti insinööri kalveten; hän hieroi silmiään -- ja katsoi uudelleen kuin jähmettyneenä.

Sileällä kivikadulla, missä muutama sekunti sitten oli ollut neljä suurta, tultasylkevää panssariautoa -- _siinä ei nyt ollut mitään_...

Hän katsoi kiikarilla: laakea, musta syvennys keskellä katua ja sen pohjalla paksu likavesiputki paljastuneena, särkyneenä...

Leveän kadun kumpaakin puolta reunusti sillä kohtaa matala puurakennus; niiden katot olivat lentäneet tiehensä kuin peloittavan pyörremyrskyn kynsissä, ja kaikki lähitalojen ikkuna-aukot ammottivat tyhjinä ja mustina kuin pääkallon silmän aukot...

Insinööri tarttui lempeää väkivaltaa käyttäen Julian käteen ja vei hänet sisähuoneeseen, sanoen tyynesti:

-- Kas niin, pieni ystäväni! Valmistautukaa siis lähtemään! Ilmoitan heti teille, kun hän lähtee tännepäin.

-- Niin, sanokaa! huudahti Julia, ja alkoi pukea päällystakkia ylleen.

Taas räjähti! Mutta se oli toisella puolella, eikä vaikuttanut hotelliin niin ankarasti. Insinööri meni kiireesti Julian luokse ja sanoi vilkkaasti:

-- Nyt hän kääntyi tännepäin! Hän tulee pian!

ALKAVA ELÄMÄ.

HÄVITYKSEN LINTU.

Marcus syöksähti sisään kuin tuulispää; hänen jäntevät kasvonsa hohtivat, silmät hehkuivat, hän tarttui ystävänsä käteen, lausuen lyhyesti ja nopeasti:

-- Kiitos, viivy täällä hetkinen -- turvallisuutesi vaatii sen. Nyt lähdemme, Julia. Hyvästi!

Hän sieppasi laukkunsa, jonka insinööri jo oli pannut kuntoon, tarttui Julian käteen -- ja he lähtivät yhdessä.

Julian mielestä tapahtui kaikki pyörryttävän nopeasti. Hissi pudotti heidät alas, ruokasalin lävitse mennessään Marcus heitti mitään puhumatta suuren setelin kassanhoitajalle -- ja sitten suoraan lentokentälle.

Julius odotti koneessa, ja juuri kun Julia oli istahtanut Marcuksen viereen, hän tunsi ruumiinsa jähmettyvän: hotellista juoksi neljä upseeria revolverit kädessä; he olivat aivan kalpeita raivosta ja etummainen huusi käheällä, uhkaavalla äänellä:

-- Oletteko te...? Mitä tämä merkitsee, herra kapteeni?

Mutta silmänräpäyksessä Marcus ojensi pistoolinsa heitä kohden, ja hänen äänensä kajahti kylmänä ja läpitunkevana kuin laukaus tyynenä pakkaspäivänä:

-- Seis, hyvät herrat! _Älkää liikuttako käsiänne!_

He seisahtuivat, ja Marcus viittasi taakseen, jossa Julius oli valmiina konepistooli kädessä. Sitten hän pani moottorit käyntiin.

Julia oli vieläkin kuin puutunut; hän ei edes huomannut, että he kohosivat ylöspäin.

Mutta sitten tapahtui jotain hirvittävää. Ensin kuului koneen panssarissa terävää rapinaa, kaukaista konekiväärin särinää -- sitten omituinen voihkaus ja Juliuksen hätäinen, soinnuton ääni:

-- Lentokoneita -- _veljeni_, minä kuolen, sano...

Sitten ääni katkesi käheästi korahtaen.

Hätkähtäen Marcus käännähti, näki Juliuksen tarttuvan rintaansa...

-- Julius -- Julius! hän huudahti kamalan tuskan vallassa. Samalla Marcus näki sivullaan, noin kilometrin päässä kaksi lentokonetta ja pani koneensa syöksymään miltei pystysuoraan -- ylöspäin. Ja kun hän taas katsahti taakseen, muistutti hänen äänensä hukkuvan hätähuutoa:

-- Julius veljeni, veljeni! _Odota_...

Juliakin katsoi taakseen ja näki, että Julius vaivalloisesti kohottautui; hänen kätensäkin nousi ja hän katsahti Marcukseen sammuvin katsein. Sitten hän aukaisi suunsa kuin sanoakseen jotakin -- mutta samassa purskahti veri hänen suustaan, käsi vaipui alas kuin katkenneena ja koko ruumis hervahtui eteenpäin alumiinikaiteelle -- niinkuin hänet olisi äkkiä vallannut kuolettava väsymys.

Ja sitten hän oli liikkumaton.

-- Ooh!

Tuo hirveä karjahdus tuntui tunkeutuvan Julian sydänjuuriin asti, lamauttavan hänet kauhusta. Ja kun Marcus katsahti alapuolellaan olevia lentokoneita, näytti hänen silmistään säihkyvän tulinen viha ja kostonhimo.

Ne koettivat myöskin kohota, mutta äkkiä lähti toinen pakoon ja kohta toinenkin. Mutta ne olivat vanhaa mallia -- Marcus saavutti toisen miltei heti. Silloin tällöin rapisivat siitä ammutut kuulat ohutta panssaria vastaan, niinkuin raesade ikkunoihin, mutta alhaaltapäin ne eivät voineet enää vahingoittaa.

He olivat jo noin kolmesataa metriä koneen yläpuolella, kun Julia näki Marcuksen sovittavan jalkansa erääseen lentokoneen lattiassa olevaan renkaaseen, ja sitten hän väänsi silmiensä kohdalle erään monihaaraisen kiikarin näköisen laitteen ja katsoi sillä.

Julia näki, että Marcus hiljensi pari kertaa vauhtia ja taas lisäsi -- hiljensi -- sitten salamannopeasti eteenpäin ja -- Juliasta tuntui kuin olisi auto hurjimmassa vauhdissa ajanut suuren äkkijyrkän kiven päälle, paiskautunut korkealle -- ja vielä jotakin kauheata -- kaikki musteni ja lakkasi kuulumasta.

Sitten hän huomasi suonenvedontapaisesti pitävänsä kiinni Marcuksen käsivarresta. Ja nyt vasta hän hämärästi käsitti, että oli ollut hetkisen jonkinlaisessa tainnostilassa, Marcuksen jäntevä käsi puristi ohjauspyörää, hän katsoi nytkin pomminpudotuslaitteen kiikarista -- välittämättä vähääkään hänestä...

Nyt räjähti huumaavalla räiskeellä useita kranaatteja heidän alapuolellaan, sitten ylempänä -- ympärillä...

Marcus kohotti vihan vääristämät kasvonsa laitteesta ja katsahti alas. Kuului viiltävän terävä hammasten kirskaus -- ja kun Julia katsahti niihin kasvoihin, jotka olivat hänelle rakkaimmat, alkoi häntä puistattaa -- hän _pelkäsi Marcusta_ kuin jotakin yliluonnollista olentoa.

Ehkä Marcus huomasi, miten äkkiä Julia irtaantui hänen käsivarrestaan, koska hänen ilmeensä lientyi hiukan ja hän huusi lujasti:

-- Huivi -- pääsi ympärille!

Kun Julia kuuli hänen äänensä, haihtui epämääräinen kauhu ja pelko. Ajattelemaan hän ei oikein kyennyt, mutta hämärästi hän käsitti, ettei Marcus voinut toisin -- kun Juliuskin --. Nyt hän _ymmärsi_ Marcusta.

Yhä räjähteli ympärillä, ja Marcus tuijotti taas jännittyneenä kiikariinsa.

Julia kääri nopeasti huivin korvilleen, tarttui hiljaa rakastettunsa käsivarteen ja sulkien silmänsä nojasi luottavasti päänsä Marcuksen olkapäähän.

Ihmeellistä! Heti katosi kauhu ja pelko Julian sydämestä. Tulkoon nyt kuolema miten tahansa; _yhdessä_ he kuolevat -- ja hän tunsi, että Marcus kuitenkin rakasti häntä.

Ja kun toisen kerran tapahtui tuo kamala räjähdys ja hyppäys, ei hän pelästynytkään niinkuin ensimmäisellä kerralla. Hän puristi vain lujemmin Marcuksen käsivartta, sulki tiukasti silmänsä. Hän tunsi taas, että kone syöksyi ylöspäin.

Palkkajoukkojen päällikkö seisoi ylhäällä muurin reunalla kiikari kädessä ja seurasi kauhusta jähmettyneenä kamalaa näytelmää. Toinen hänen kutsumistaan lentokoneista oli juuri äsken hävinnyt olemattomiin, räjähtänyt tulisiruiksi -- kuin suunnaton jättiläisraketti. Ja hirveä hävittäjä oli heti kääntynyt toisen jälkeen...

Tämä oli paennut toisaalle, saavuttaen siten parin kilometrin etumatkan, mutta kostaja läheni peloittavan nopeasti. Kuin kuolemankauhun vallassa se kääntyi _takaisinpäin_ kasarmin suojaan, mutta armottomana, hirmuisena kuin kuolema seurasi toinen. -- Päällikkö karjui ilosta, komentaen kaikki tykkien ja kuularuiskujen ääreen -- lentokoneet lähenivät, lähenivät...

Pian vainooja jo oli vainotun yläpuolella, mutta viimeksi mainittu olikin jo kasarmin kohdalla. Päällikkö antoi merkin; koko kasarmi tuntui olevan yhtenä huumaavana räiskeenä, räjähtävien pommien savutöyhdöt ympäröivät vainoojan kuin suunnattomat pumpulikasat laajeten kokonaisiksi pilviksi -- mutta se oli liian nopea, liian korkealla!

Se on kohdalla, se hiljentää vauhtia --. Vainottu kääntyy taas kasarmin kohdalle -- toinen seuraa varjona yläpuolella kranaattien räjähdyksistä välittämättä. Päällikkö karjuu, uhkaa ampujia raivoisasti kiroten...

Mutta hänen äänensä katkeaa, hän horjahtaa taaksepäin, pökertyen miltei tajuttomaksi näkymättömästä iskusta. Hämärästi hän vain tuntee toisenkin lentokoneen tuleksi tuhoutuneen, katsoen koneellisesti, miten kostaja nuolena syöksyy ylöspäin, _poispäin_ -- muuttuen yhä pienemmäksi.

Silloin hän huoahtaa helpotuksesta; hän tuntee taas elävänsä, toivovansa -- ja kohottaen nyrkkinsä hän kajahduttaa sydämensä pohjasta raikkaan kirouksen, toisen...

Mutta kolmas tarttuu kurkkuun, hän luulee verensä pysähtyvän. Hän tarttuu otsaansa, tuntee kylmän hien valuvan sitä myöten, koko ruumistaan myöten --. Hän ei voi sanoa mitään: lentokone _on jälleen kääntynyt_.

Koko kaupungin asukkaat olivat seuranneet hirmuista ilmataistelua syvän äänettömyyden vallitessa. Ei ollut kuulunut riemuhuutoja raadellusta joukosta silloinkaan, kun vihatut teloittajat olivat tuhoutuneet: näytelmä oli ollut liian tavaton, hämmästyttävä...

Mutta nähdessään lentokoneen kääntyvän ja yhä jyrkemmin kohoten siirtyvän palkkasoturien kasarmin kohdalle, näyttivät kaikki pidättävän hengitystään -- jotkut tarttuivat päähänsä.

Huimaavassa korkeudessa kone näytti hiljentävän vauhtiaan ja alkoi kierrellä pienessä ympyrässä kasarmin kohdalla -- niinkuin kotka, joka valmistautuu syöksymään saaliinsa kimppuun.

Äkkiä ihmiset sulkivat silmänsä, monet lysähtivät polvilleen...

Ja kun he hiukan tointuivat, kun he taas aukaisivat silmänsä, luulivat he niiden pettävän: kasarmia tykkeineen, panssariautoineen, vihattuine miehineen ei enää ollut olemassa. -- Sen ympäristökin, koko laaja kukkula oli yhtenä suitsuavana kivikasana.

Ja hävityksen lintu liiteli vieläkin korkeudessa pari kierrosta. Sitten se nopeasti katosi etäisyyteen.

Kun Marcus oli kiikarilla tarkastanut viimeisen pomminsa vaikutusta, sattui hän katsahtamaan taakseen, ja hätkähti -- ikään kuin olisi unohtanut Juliuksen kohtalon. Nopeasti hän sitoi ohjauslaitteen, käski Julian vielä pitää siitä kiinni ja meni Juliuksen luokse. Hän koetteli tämän valtimoa ja huudahti värisevällä äänellä:

-- Julia! Hän elää vielä!

Sitten hän hypähti ohjaajan paikalle huutaen epätoivon kiihkolla:

-- Lääkäriin! Lääkäriin!

Hän pani heti moottorit täyteen vauhtiin ja lisäsi heti sen jälkeen vauhtia.

Marcus silmäsi nopeusmittaria: se näytti vähää vaille 400 km:n tuntinopeutta. Mutta Julia kuuli hänen tuskallisesti mutisevan:

-- Kun pääsisi nopeammin -- nopeammin...

Ja hetken kuluttua:

-- Ahaa!

Sitten hän katsahti Juliaan ja virkkoi kiihkeästi:

-- Rohkea, pikku tyttöseni! Ethän pelkää, jos menisimme kovempaa?

Tuon äänen ja katseen tähden Julia olisi ollut valmis pudottautumaan lentokoneesta Marcuksen kanssa, jos tämä olisi tahtonut.

-- En pelkää! hän huudahti kuin huumaantuneena, ja hänen poskensa sävähtivät punaisiksi.

Marcus alkoi pudottautua alaspäin, ensin loivempaan, sitten yhä jyrkemmin, jyrkemmin -- Julia nojautui taaksepäin, sulkien silmänsä ja tarttui tietämättään yhä lujemmin Marcuksen käsivarteen. Ilma vonkui ja ulvoi puistattavasti; sen mukaan kuin vauhti kiihtyi, muuttui ääni yhä korkeammaksi ja läpitunkevammaksi. Ja vauhti oli niin hirvittävää, että Juliaa alkoi pyörryttää. Hän taisteli vastaan kaikella tahdonvoimallaan, mutta lopulta alkoi pimetä, pyöriä -- ja hän aikoi pyytää Marcusta hiljentämään.

Mutta samassa kone heilahtikin tasaisesti vaakasuoraan, hän aukaisi silmänsä ja näki, että he olivat lähellä maata. Ja aivan lähellä edessäpäin oli pieni kaupunki!

Marcus huomasi Julian kysyvän katseen ja sanoi:

-- Y:n kaupunki, joka on vallankumouksellisten hallussa.

Ihmeekseen hän näki lentokentällä suuren väkijoukon, joka hajautui aivan kuin taikavoimasta sivulle. Ja sitten alkoivat valkoiset liinat liehua kuin tanssivat lumihiutaleet; kentän kohdalle tultuaan Marcus pysähdytti moottorin, ja nyt kuului ihmisjoukon taukoamaton huuto.

Marcus tunsi kentän ja laskeutui mahdollisimman nopeasti.

Heti kun koneen pyörät sattuivat maahan, juoksi suuri ihmisjoukko hattujaan heiluttaen heitä kohden; näkyi kiihtyneitä kasvoja, loistavia silmiä, ja kun kone pysähtyi, erotti huumaavasta pauhusta joitakin yksityisiä, innostuneita ja riemukkaita huutoja:

-- Te olette pelastanut kymmenien tuhansien elämän!

-- Vihdoinkin petojen pesä hajoitettu!

-- Te olette pelastanut meidänkin henkemme!

-- Jumala teitä siunatkoon!

-- Emme teitä koskaan unohda!

-- Eläköön, eläköön!

Marcus nousi seisomaan, heilutti kättään, ja kun melu hiljeni, hän huusi läpitunkevasti:

-- Kansalaiset! Ystävääni on ammuttu -- hän kuolee! Lääkäri! Paarit! Pian!

Tänään olivat miljoonat kuolleet, ja tässä oli kysymys vain yhdestä kuolevasta; mutta se oli hänen äänensä, hänen tuskalliset kasvonsa, _hänen_, joka kenties oli pelastanut heidänkin elämänsä -- sen tähden se vaikutti järkyttävästi joukkoon.

_Jokainen_ olisi tahtonut tehdä jotakin hänen hyväkseen; he alkoivat hääriä neuvottomina, ja kaikkialta kuului kiihtyneitä huutoja:

-- Täällä on!

-- Täällä on lääkäri!

-- Hakekaa paarit!

Sen jälkeen tapahtui kaikki kuumeentapaisella kiireellä. Lentokoneeseen hypähti kaksi -- kolme lääkäriä! Hämärästi hän käsitti heidän puheistaan, että saman kentän urheilupaviljongissa on huone loukkaantuneita varten. Julius kannettiin pois; Marcus auttoi Julian alas koneesta ja pyysi muutamia miehiä vartioimaan sitä.

TUHANTEN RAKKAUDELLA VIHITTY.

Kuin unessa Marcus tunsi, että Julia nojautui vavisten hänen käsivarteensa -- ja korkealla leikkauspöydällä makasi Julius. Lääkärit häärivät pöydän ympärillä puhuen matalalla äänellä, ja toisinaan näkyi heidän välistään Juliuksen alaston, vereen tahrautunut rinta. Marcus odotti pitkän aikaa, mutta kysyi vihdoin vapisevalla äänellä:

-- Hyvät herrat! -- Jääkö hän elämään?

Hetken äänettömyyden jälkeen vastasi vanhin lääkäri:

-- Jaa -- ellei mitään erikoista tapahdu, niin jää kyllä.

Tämä vaikutti järkyttävästi Marcukseen -- hän oli tuntenut tavattoman raatelevaa tuskaa luullessaan, että vielä Juliuskin kuolisi. Hänestä tuntui, kuin olisi suunnaton, musertava paino yht'äkkiä vieritetty hänen päältään. Hän tuijotti ensin jäykästi lääkäreihin, änkyttäen toistamiseen vapisevin huulin:

-- Hyvät herrat -- onko se totta?

-- Kyllä. Luoti on lävistänyt vain oikean keuhkon ulkosyrjältä.

Vieläkin Marcus seisoi hetkisen. Mutta sitten hän rajun riemun ja liikutuksen valtaamana yht'äkkiä syöksähti leikkauspöydän ääreen ja suuteli tiedotonta Juliusta poskelle, puristi lääkärien kättä -- puhuen nopeasti, omituisen vieraalla äänellä: