Part 18

Lähin ihmisjoukko tuijotti odottaen häneen. Kun hän ei vastannut, kuului kiihkeitä huutoja:

-- Mikä, kenen se on?

-- Sanokaa pian!

-- En tuota, ei -- siitä nyt, kierteli Marcus.

Silloin huudot räjähtivät uhkaavana karjaisuna:

-- Sanokaa paikalla!

-- Ottakaa se häneltä.

-- Pian, pian!

Marcus ilmoitti.

Parin sekunnin tuskallinen äänettömyys.

-- Vihollisten lentokoneita!

-- _Vihollisten lentokoneita!_

-- Tulevat tappamaan loputkin.

-- Katsokaa, ne pudottavat jotakin!

-- Ne pudottavat pommeja!

-- Pommeja, _pommeja!_

Nuo huudot kiirivät kaikkialle kauhistuttavana kuin tuomiopasuunan ääni. Se lamautti Marcuksenkin niin, ettei hän ymmärtänyt mitään. Konemaisen nopeasti hän vain riisui nahkatakkinsa ja kääri senkin Julian pään yli -- kuolkoon Julia äkkiä kuulematta, näkemättä...

Sekavana hirmumyrskynä pauhasi ja kuohui hänen ympärillään; naiset kirkuivat vääristynein kasvoin, toiset paiskautuivat suulleen maahan ja odottivat vavisten kuolemaa; miehet hyppivät hurjistuneina ja heristivät nyrkkejään mielettömästi ja eläimellisesti karjuen.

Marcus katsahti ylös -- ne olivat jo miltei kohdalla.

Silloin hän äkkiä hyppäsi ylös rajusti karjaisten:

-- Kuolema ja helvetti! Minä olen hullu tolvana! Meillähän on _niitä!_ Julius! Valmiiksi!

Hän pani silmänräpäyksessä kaikki moottorit käymään _ilman_ äänensammuttajaa; vasta kun väkijoukko oli kääntynyt, hän väänsi sen kiinni ja viittoen käsillään huusi kaikin voimin:

-- Pois tieltä! Pois tieltä! Minä pudotan ne alas! Pois, pois!

Silmänräpäyksessä aukeni lentokoneen eteen leveä aukko; mutta se ei ollut vielä tarpeeksi pitkä -- vielä ei pääsisi. Hän huusi kuin hurjistunut:

-- Pois! Pois! -- No menkööt sitten päät poikki!

Marcus kuuli Julian pelästyneen kirkaisun, näki Juliuksen menevän tytön luokse, katsahti vielä kerran joukkoon ja tarttui kampiin mutisten:

-- Ei auta -- ehkä jo pääsenkin...

Silloin hän näki kauempana edessään putoavan jotakin, ja samassa kuului omituista suhinaa -- aivan _yläpuolelta_.

Marcus sulki silmänsä, ja aivoissa välähti: _pommi!_

Samassa silmänräpäyksessä kuuluikin kummallinen mätkähdys, hän aukaisi silmänsä -- ja aukealla paikalla oli läjä punaisia, painettuja lentolehtisiä.

Edemmäksi oli pudonnut jo aikaisemmin; sieltä kuului huutoja, ilohuutoja. Julius hypähti alas ja heitti Marcuksen syliin kokonaisen tukun noita lehtisiä.

Marcus oli lukenut vasta pienen osan, kun hänen korvissaan oli kuuluvinaan kummallista huminaa. Hän katsahti sivulleen -- ja aivan kuin hämärän lävitse hän näki huutavia, juoksevia ihmisiä, jotka kaikki tahtoivat saada lukeakseen noita papereita. Oudon tunteen valtaamana hän nousi seisoalleen ja alkoi heitellä julisteita kiihtyneeseen ihmisjoukkoon.

-- Lentäjä, lentäjä! Lukekaa!

-- Lentäjä! Lukekaa pian!

Marcus ei muutamaan hetkeen käsittänyt mitään. Ja sitten hän kuuli kuin unessa oman, mielenliikutuksesta vapisevan äänensä lukevan:

"Lukemattomien miljoonien elämä on uhrattu sodan alttarille; kokonaiseen mereen ei mahtuisi ihmisveri, mikä on vuodatettu aikojen kuluessa sadoilla sotatanterilla. Tuhannet kaupungit on poltettu, pommitettu poroksi; vuosisatojen kuluessa luotu taide, sukupolvien uuras työ on monesti muutamassa hetkessä hävitetty.

"Mutta vielä koskaan ei ole tehty niin kauhistuttavan julmaa rikosta kuin viime yönä: yksi Euroopan uljaimmista kaupungeista suitsee suunnattomana tuliroviona, kolmen miljoonan ihmisen: naisten, vanhusten ja satojentuhansien viattomien pienokaisten tuskanhuudot ovat siinä sammuneet viime yönä -- siinä palavat parhaillaan heidän ruumiinsa.

"Kauheata on ajatella, että tämä rikos on aivan johdonmukainen tulos militarismin kehityksestä; loppumattoman varusteluvimman, räjähdysaine- ja asetekniikan kuumeisen kehityksen on lopulta _täytynyt_ johtaa tähän. Kaikki kävi tavallisessa järjestyksessä: eräs suurvalta julisti sodan, toinen oli valmiina ja pani toimeen hirmuisen hävityksen. Militarismi _saavutti siinä huippunsa!_ Mutta se saavutti myöskin _loppunsa_."

Marcus oli lukenut näin pitkälle, kun hänet valtasi viime sanojen vuoksi niin voimakas liikutus, että hänen täytyi hetkeksi vaieta. Ympärillä oli syvä äänettömyys -- lapsetkin olivat laanneet itkemästä, aivan kuin aavistaen jotakin merkillistä. Tulen ahnas kohina vain kuului.

"Kolme tuntia takaperin lennähti tieto tästä ympäri maapallon. Ja koko ihmiskunta on värähtänyt kauhusta ja inhosta. Jo parin tunnin kuluttua saapui eri maista tietoja, että miljoonat työmiehet lopettivat heti työnsä. Täällä on militarismin viimeisen rikoksen toimeenpannut hallitus lukkojen takana, ja sodanjulistus on peruutettu."

Marcus kuuli, miten hänen äänensä paisui joka sanalla; hän katsahti joukkoon -- nuo äsken tylsinä tuijottavat silmät olivat alkaneet omituisesti hehkua.

"Kaikkien maiden sotilaat -- koko maailman työläisten lukemattomat miljoonat! Te olette _eniten_ kärsineet sotien tähden. Veljet -- _teillä on voima!_ Ja nyt on aika _tullut!_

"Ihmiset!

"Te kaikki, jotka tahdotte inhimillisyyden ja sivistyksen voittoa: yhtykää tähän taisteluun! Täällä on aloitettu. Vyöryköön se yli koko militaristisen maailman kuin puhdistava ukkosmyrsky! Syöskää maahan verinen raakalaisuus!

"Ihmiset! Koko ihmiskunnan todellisesti sivistynyt, jaloin osa! Me huudamme teille inhimillisyyden, sivistyksen, ihmiskunnan hyvinvoinnin ja tulevaisten sukupolvien nimessä, me huudamme viime maailmansodan miljoonien uhrien nimessä; me huudamme niiden kolmen miljoonan nimessä, jotka viime yönä ovat kärsineet mitä kiduttavimman kuoleman -- joiden hiiltyneet ruumiit vielä _tällä hetkellä palavat_:

"_Lopettakaa sota"!

"Kansainvälinen Sosialistinen sihteeristö. Kansainvälinen armeijain sodanvastustamisliiton pääkomitea. Tähän julistukseen yhtyy: Kansainvälinen Rauhanliitto."

Yö oli ollut liian kamala ihmisen kestettäväksi. Miltei kaikki olivat menettäneet omaisiaan; toinen toistaan järkyttävämmät tapaukset olivat raadelleet heidän hermonsa kokonaan pilalle: pienikin ilo olisi aiheuttanut hysteeristä naurua, pienikin vaara olisi ollut heille hirveämpi kuin kuolemantuomio ennen; vain muutamat harvat olivat kokonaan tylsistyneet.

Jok'ainoa oli äsken luullut seisovansa pöyristyttävän kuoleman edessä. Mutta nyt kaikki oli muuttunut. Lentolehtistä lukevan nuoren miehen äänessä kuvastui väkevä voima, joka tuntui tulena karkaavan heidän suoniinsa. He unohtivat kamalan yön, omaistensa surun -- he tunsivat vain jotakin salaperäistä riemua ja huusivat kuin juopuneet.

Marcus oli samanlaisessa huumaustilassa. Kaikki oli ennen tuntematonta, sekavaa, eräs vanha valkopartainen mies kiipesi lentokoneeseen, syleili häntä kyynelet silmissä ja puhui jotakin vapisevalla äänellä. Marcus muisti vain yhden sanan: "poikani" -- ja hänen kurkkunsa tuntui kumman karhealta.

Silloin hän tunsi hennon, vapisevan käden tarttuvan omaansa, ja Julia seisoi siinä kalpeana, haltioituneena ja toisteli värisevällä äänellä:

-- Oi Marcus, Marcus, _Marcus!_

Tuossa äänessä helähti salaperäinen riemu, mutta sitten hän näytti muistavan jotakin, hänen katseensa painui alas ja hän alkoi hiljaa, katkerasti itkeä.

Marcuksen sydämeen koski kipeästi tuo itku, hän puristi tytön pään rintaansa vastaan kuiskaten hellästi:

-- Kaikki tulee vielä hyväksi.

Nyt vasta hän huomasi väkijoukon melun ja katsahti hiukan arasti sivulleen. Mutta hän näki, että monet itkien syleilivät toisiaan. Ja se vanha mies, joka äsken kutsui häntä pojakseen, seisoi aivan lähellä katsellen heitä kyyneltynein silmin.

Tulimeri pauhasi yhä raivoisana -- mutta ihmisjoukon mieliala oli muuttunut: sen oli _julistus_ saanut aikaan.

Lentolehtiset olivat vaikuttaneet onnettomiin aivan kuin virkistävä sade kasveihin, jotka ovat kuivuudesta kuolemaisillaan. Pahin hermostuminen tyyntyi, ihmiset alkoivat taas toivoa, lohduttaa toisiaan, tehdä suunnitelmia -- ja vähitellen alkoi apuakin saapua enemmän.

Marcuskin taas reipastui. Kun Julia ilmoitti, että heillä oli maakartano, jonne hän mielellään menisi, jos vain pääsisi, Marcus teki nopeasti suunnitelman: ensin lähimpään suurkaupunkiin hakemaan apua kodittomille, sieltä J:n kaupunkiin samalle asialle; Julia jää sinne yöksi, hän lähtee X:n pääkaupunkiin kokoukseen ja palaa huomenna takaisin -- ja sitten hän vie Julian lentokoneella kauas maaseudun rauhaan, kunnes pahin sekasorto on ohi.

Seisomaan nousten Marcus ilmoitti väkijoukolle suunnittelemansa matkan, ja kaikkialta kuului äänekkäitä hyväksymishuutoja. Miehet raivasivat nopeasti tilaa, Julia istahti Marcuksen viereen, ja tämä pani moottorit käymään.

KORKEUTEEN.

Marcus ohjasi ensin loivasti viistoon, mutta kun eteen tuli näkymätön savumuuri eikä hän viitsinyt enää kiertää, hän pani koneen täyteen vauhtiin ja tarttui lujemmin peräsimeen.

Julia oli urhoollisesti koettanut olla kylmäverinen, mutta kun lentokone yht'äkkiä hurjasti syöksähti _ylöspäin_ -- pakeni veri hänen kasvoiltaan ja hän tarttui äkkiä suonenvedontapaisesti Marcuksen käsivarteen.

Hän rauhoittui tosin tuntiessaan jäntevän käsivarren järkkymättömyyden. Hän hymyili hiukan sulkien silmänsä hetkeksi, ja muutaman silmänräpäyksen aikana lennähti hänen mieleensä kokonainen sarja ihania kuvia: he kulkevat käsikkäin, _vihdoinkin_ hän saa nojautua tuohon voimakkaaseen mieheen. He astelevat hiljalleen meren rannalla. Ei, _täällä_ he ovatkin! Eikä hän välitä vähääkään, vaikka paikalla putoaisi -- kun vain saa _yhdessä_ pudota -- turvautua häneen.

-- Pelkäätkö? hän kuuli äkkiä sydämellisen äänen.

Hän havahtui unelmistaan, katsahti Marcusta loistavin silmin ja kuiskasi aivan kuin huumaantuneena:

-- En -- en minä _nyt_ pelkää!

Sitten hän hämmentyneenä rohkeudestaan käänsi kasvonsa toisaalle.

Marcus tunsi taas oudon tunteen valtaavan sydämensä. Hän aukaisi jo suunsa sanoakseen jotakin, mutta silloin hän näki Julian tuijottavan alaspäin ja kuuli tämän hämmästyneenä huudahtavan:

-- Mitä, katsokaa!

Syvällä alapuolella näkyi jotakin peloittavan suurenmoista. Virta -- peninkulmia leveä virta -- ikään kuin _hehkuvaa metallimassaa_. Siinä näkyi tummanpunaista rautamalmia, valkeanhehkuvaa terästä, harmahtavaa lyijyä, häikäisevän keltaista kultaa; toisinaan nousi pinnalle pikimustia läiskiä, likaisena kuonakerroksena. Poreillen ja kuohuen näytti tuo kammottava koski vyöryvän eteenpäin -- _eikä sen loppua näkynyt_.

-- Mitä -- mitä tuo on? sopersi Julia kalpein huulin.

-- Savua -- siinä menee meidän pääkaupunkimme! vastasi Marcus värisevällä äänellä.

-- Mutta -- sehän hehkuu? sanoi Julia liikutuksen vallassa.

-- Aurinko!

Julia huudahti hiljaa. Nyt vasta hän huomasi, että aurinko paistoi siniseltä taivaalta -- ja maassa oli taivas ollut täydessä pilvessä!

-- Kuinka korkealla olemmekaan? hän kysyi jännittyneenä.

Marcus vilkaisi korkeusmittariin ja vastasi tyynesti:

-- Kolme kilometriä.

Julia katsoi tuota suurenmoista näkyä aivan haltioituneena koneen syöksyessä eteenpäin hurjaa vauhtia. Julius huokasi raskaasti; hän ei puhunut sanaakaan -- hän näytti sairaalta.

Ensimmäisen määräpaikan piti olla nyt lähellä, ja Marcus pelkäsi että kaupunki olisi peittynyt savuun.

Hetken kuluttua alkoi osa kaupunkia näkyä: toinen puoli näytti hukkuneen tuohon äärettömään savuvirtaan! Laskeutumiskenttä oli kuitenkin savuton.

Heti kun he olivat laskeutuneet, Marcus kysyi vartiosotilailta, mikä tavattoman suuri kansanjoukko N:n torille oli kokoontunut. Hän sai tietää, että siellä oli kokous -- kaupunki oli täydelleen vallankumouksellisten hallussa! Sotaväestä olivat vain muutamat osastot ensin ryhtyneet vastarintaan, mutta sitten antautuneet.

Tieto täytti heidän sydämensä ilolla, ja Marcus huudahti reippaasti:

-- Odottakaa te vain täällä! Minä menen toimittamaan asiani -- ja sitten lähdemme mahdollisimman pian I:hin!

Kapinallisten sotilasautolla hänet lennätettiin nopeasti torille. Juuri kun hän saapui sinne, kuului korviasärkevä huuto, josta erotti vain joitakin sanoja:

-- Alas sota!

-- Alas murhaajat!

-- Alas, alas!

Marcus oli tuonut mukanaan suuren tukun julisteita, mutta täällä niitä oli miltei jokaisen kädessä! Ja hänestä tuntui, että kaupungin puoli miljoonaa asukasta oli kokoontunut tähän torille; kaikkialla väkijoukossa oli sotilaita -- tuo näky saattoi hänen sydämensä sykkimään ilosta!

Nyt hän huomasi, että miltei toisella puolella toria seisoi puhujalavalla mies, joka alkoi taas jatkaa huutojen keskeyttämää puhettaan:

-- Kun ajattelee, että täytyisi palata entiseen, niin luulee tukehtuvansa, tulevansa hulluksi -- Tuntuu kuin koko luomakunta, koko maailman avaruus värisisi tuskasta ja inhosta. -- Sillä tuo savu, tuo kamala käry nousee miljoonien ihmisten ruumiista! On aivan kuin kuuluisi tuosta kitkasta pienten lasten tukehtuneita hätähuutoja...

Marcus huomasi nyt vasta, että torillakin oli savua. Marcus ei ollut koskaan senhajuista savua tuntenut -- se _oli_ ihmislihan käryä.

Puhuja huusi taas läpitunkevalla, tuskan värisyttämällä äänellä:

-- Vaikk'ei sitä kuulisikaan -- niin he huutavat sittenkin! Niin kauan kuin sotia on maan päällä, tulevat nuo sadattuhannet naiset ja pienokaiset huutamaan vihlovalla, tukehtuneella äänellä: Alas sota! Lopettakaa vihdoinkin joukkoteurastukset!

Lähetti oli heti hänen tultuaan juossut hakemaan jotakin vallankumouksellisten johtajaa. Marcus näki kuin unessa, että auton viereen tuli muutamia miehiä. Hän selitti lyhyesti asiansa, ja miehet lupasivat heti lähettää parisataa autoa viemään apua.

Juuri kun auto lähti liikkeelle, kajahti tuhansista kurkuista jatkuva mahtava huuto:

-- Pois sota! Pois sota!

Marcus palasi takaisin lentokentälle kertoen järkyttyneenä ja riemukkaana, mitä oli kuullut ja nähnyt.

Suuri ilo täytti jokaisen mielen, ja Marcus jatkoi aivan kuin haltioituneena:

-- Nuo uhrit eivät siis olekaan kuolleet turhaan -- heidän tuhkastaan nousee uusi, onnellisempi elämä...

Julia alkoi hiljaa itkeä. Hetken kuluttua he lähtivät täyttä vauhtia toista määräpaikkaansa kohden.

ONNI KUOLEMAN KESKELLÄ.

Kun he lähenivät I:n kaupunkia, Marcus muisti, että siellä oli viime vuonna valmistunut suuri loistohotelli, johon tulevaisuutta silmällä pitäen oli rakennettu täydellinen laskeutumiskenttä lentokoneille. He päättivät mennä suoraan sinne. Marcus oli äsken pyytänyt Juliusta, että tämä lähtisi heti heidän kaupunkiin saavuttuaan jonnekin suureen muotiliikkeeseen ja käskisi tuoda sieltä joitakin naisten pukuja.

Marcus oli Antoniuksen neuvosta jokaiseen uuteen koneeseen itse valmistanut erään aivan pienen, helposti irtautuvan kappaleen, jota ei ollut piirustuksissa; se teki koneen käyttökelvottomaksi, kun se irroitettiin, eikä koneesta näyttänyt puuttuvan mitään. Nyt hän otti sen ja pisti taskuunsa.

Kun Julia nousi seisomaan, Marcus näki, että hänen kalpeat kasvonsa vääristyivät tuskasta ja hän istahti uudelleen.

Marcus kuiskasi muutaman sanan Juliukselle, joka riensi edellä hotelliin. Ja kun tämä ilmoitti, että valtakunnan ilmavoimien komentajan apulainen oli saapunut kaupunkiin loukkaantuneen rouvansa kanssa ja tarvitsi huoneiston, muuttui ovenvartija tavattoman kohteliaaksi ja esitti hienoimman huoneistonsa: neljä huonetta, ikkunat kadun puolella ja loistava näköala yli kaupungin kahdeksannesta kerroksesta.

Julius suostui, ja hetken kuluttua Marcus tuli kantaen sylissään Juliaa.

Hissi lennätti heidät nopeasti ylös korkeuteen; ovenvartija ja palvelijat aukaisivat kunnioittavasti kumarrellen ovet ja sulkivat ne heti, kun Marcus oli astunut taakkoineen sisään.

Marcus näki, että Julia oli vieläkin raukea ja kalpea, ja hänet valtasi syvä sääli ja hellyys. Mitään ajattelematta hän istahti pehmeään sohvaan pidellen yhä Juliaa sylissään kuin pientä lasta.

Julia alkoi hengittää nopeammin; kun hän katsahti Marcusta loistavin silmin, valtasi Marcuksen taas tuo sama, omituinen tunne: aivan kuin tyttö olisikin ollut Aurelia -- nimi vain oli toinen; niinkuin hän ei enää surisikaan samalla tavalla kuin ennen -- ikään kuin ei olisikaan mitään _kadottanut_.

Marcus tunsi piston sydämessään: kuinka hän voi noin katkerasti loukata Aurelian muistoa... Mutta aikaisempi tunne ei haihtunut.

Juuri silloin hän tunsi, että Julia puristi hiukan hänen kättään ja kuiskasi sitten hiljaisella, värisevällä äänellä:

-- Marcus -- nyt minä tahtoisin _kuolla_.

-- Miksi -- miksi niin? änkytti Marcus hämmästyneenä.

-- Olen niin sanomattoman onnellinen! Te elätte, _elätte!_ Ja kun -- kun olen teidän sylissänne...

Viime sanat hän kuiskasi tuskin kuuluvasti ja loi katseensa alas. Mutta heti hän taas katsahti Marcuksen silmiin ja puhui ikään kuin yliluonnollisen hurman ja riemun vallassa:

-- Ei minulle enää _koskaan_ tule näin onnellista hetkeä. Sen tähden tahtoisin nyt juuri -- _tällä hetkellä_... Ja jos kuoleman jälkeenkin olisi jotakin -- niin ei Jumalakaan hennoisi heittää minua tuskaan -- kun viime hetkeni maan päällä olivat näin ihanat -- elämäni ihanimmat...

Hänen sointuva äänensä alkoi vavista yhä enemmän, ja hänen silmänsä tulivat täyteen kyyneleitä.

-- Julia, Julia, sopersi Marcus miltei tukahtuneesti.

Tuhannet tunteet risteilivät hänen sydämessään; hän muisti hämärästi, että myös Aurelia oli viimeisenä iltana puhunut jotakin kuolemasta. Oliko olemassa jotakin yliluonnollista -- oliko sisaruksilla sama sielu? Ja hän tunsi yht'äkkiä _rakastavansa_ Juliaa. Hän koetti vieläkin karkottaa tuota tunnetta, mutta ei voinut. Kaikki hänen ajatuksensa sekaantuivat -- hän tunsi vain sydämensä olevan tulvillaan -- ja kuiskasi värisevällä äänellä:

-- Rakkaani -- sinä et saa puhua noin! Armaani...

Tytön ruumis värähti hänen sylissään kuin sähköiskusta, ja poskille syttyivät punaiset ruusut.

-- Mitä sinä sanot? hän sopersi vapisevin äänin. Ja hänen ruumiinsakin tuntui hiukan vapisevan.

Marcus puristi tytön rajusti rintaansa vastaan, suuteli häntä kiihkeästi ja kuiskasi:

-- Rakkaani -- sinä et saa _koskaan_ kuolla...

Kyynelet nousivat Julian silmiin, mutta hän hymyili onnellisena ja sopersi hiljaa, tulisesti:

-- Marcus --. Tämä on aivan kuin kaunista unta...

He olivat kauan ääneti katsoen vain toisiinsa. Eivätkä he muistaneet niitä kauheita onnettomuuksia ja tuskia, joita heidän oli täytynyt kokea. Vihdoin Julia puhui hiljaa ja surullisesti:

-- Nyt Aurelia olisi iloinen, jos voisi vielä tuntea -- ja tietäisi tämän...

Marcus säpsähti kuin rikoksesta yllätetty pahantekijä kuullessaan vainajan nimen ja kysyi hiukan käheällä äänellä:

-- Mistä sinä tiedät sen?

-- Hän puhui siitä samana iltana, kuin hänet vietiin ja hän antoi...

Julia kohoutui hiukan, aukaisi nopeasti turkin, ja sitten hän hiukan punastuen veti poveltaan ohuen, kultaisen medaljongin ja otti siitä tavattoman pienen, sinetillä suljetun kirjekuoren. Marcus aukaisi sen vapisevin sormin ja luki seuraavaa:

"Rakas!

"Jos minä joudun pois, niin älä vain saata itseäsi ikävyyksiin minun tähteni. Marcus: anna Julian _olla se_, jota minä en voinut olla -- minä pyydän sitä! Hän on hyvä, parempi kuin minä, ja hän rakastaa sinua! Ja jos te joskus iltaisin kahden istuessanne muistelette minua -- niin muistelkaa ilman surua. Sillä Marcus: _hän_ on sinulle silloin _sama kuin minä_. Rakasta häntä, niinkuin minäkin häntä rakastin.

"Jos minun elämäni täytyy sammua, niin sammuvissa ajatuksissani olette viimeisinä -- _te molemmat_.

"Aurelia."

Marcus oli muuttunut aivan kalpeaksi, mutta kun hän taas katsoi tyttöä, syöksyi veri uudelleen hänen poskilleen.

-- Rakas, pieni tyttöseni, kuiskasi Marcus kiihkeästi.

-- Miksi salasit minulta tämän?

Pitkät mustat silmäripset vaipuivat alaspäin, ja poskille nousi taas puna.

-- Minä aavistin -- Aurelian puheista, mitä siinä oli, ja kun olin varma, ettet minua rakasta -- niin en _voinut_ sitä antaa.

-- Mutta rakkaani! Minä olen sen tähden tehnyt erään vääryyden...

-- Onko siinä jotakin -- jotakin sellaista? Etkö näytä minulle --? änkytti Julia pelästyneenä, ja hänen kätensä alkoivat vavista. Marcus sanoi hämillään:

-- Näytän sitten myöhemmin. Mutta sen vääryyden olen tehnyt juuri sinulle, Julia, kun...

-- Ooh! Et sinä mitään vääryyttä ole tehnyt! huudahti Julia hellästi, ilostuen.

Marcus oli omituisen liikuttunut, hän tunsi epämääräistä katumusta ja ihmettelyä. Ja nyt hän käsitti, että oli jo kauan rakastanut Juliaa, vaikk'ei ollut sitä ymmärtänyt -- eikä _tahtonut_ ymmärtää. Hän katsoi rakastettuaan silmiin ja kysyi hiljaa, epäröiden:

-- Tiesikö hän, että -- sinä pidit minusta?

-- Tietysti hän tiesi! huudahti Julia innostuen. Ja sitten hän puhui lapsellisen naiivisti ja avomielisesti muistojensa valtaamana:

-- Jo siellä iltakutsussa me aloimme molemmat pitää sinusta. Kun Aurelia sitten ilmoitti, että sinä häntä rakastit -- en minä ollut vähääkään katkera; minä sanoin vain miten paljon sinusta pidän ja sitten me itkimme yhdessä -- sillä minä rakastin häntäkin.

-- Julia -- rakkaani, kuiskasi Marcus liikuttuneena. Enkä minä tietänyt tulla edes tapaamaan sinua...

-- Minä kyllä tapasin useasti sinut -- kaukaa! puhui tyttö hämillään ja hymyili onnellisena. -- Minä kävin usein lentokentän laidalla ja näin, kun sinä lensit... Jospa tietäisit, miten vapisin silloin paraatissa, kun sinä pudottauduit sillä tavoin -- ja kun sitten hävisit ylös näkymättömiin -- Ja kun sinä olit vangittuna -- en minä paljoa nukkunut siihen aikaan -- kun vielä Aureliakin oli vankilassa. Ja minä olen ikävöinyt sinua niin kovin ..

Marcus näki tytön hennon poven kohoilevan kiivaasti, näki sädehtivien silmien kyyneltyvän, ja hän ymmärsi äkkiä, ettei kukaan olisi voinut rakastaa häntä sellaisella rakkaudella kuin tuo tyttö -- ja hänen oma rakkautensa tuntui kasvavan satakertaiseksi. Hän oli sen tietämättään tahtonut tukahduttaa -- mutta nyt se tuntui tulena syöksyvän hänen sielunsa ja ruumiinsa lävitse. Hän puristi tytön rajusti rintaansa vastaan ja toisteli tulisesti ja hellästi:

-- Julia -- Julia -- Julia!

Silloin kuului koputusta, ja Marcus kantoi Julian nopeasti ja äänettömästi toiseen huoneeseen. Hän palasi heti ja huusi:

-- Sisään!

Ovesta astui Julius seurassaan hieno muotiompelijatar -- ja jäljessä kolme juoksupoikaa kantaen joukoittain koteloita ja pieniä laatikkoja!

Marcus pyysi neidin tavaroineen menemään heti Julian huoneeseen. Ja sitten hän sanoi sydämellisesti hymyillen:

-- Kylläpä sinä veli sait tulemaan tänne koko muotikaupan!

-- Kyllä siinä oli juoniteltava -- sillä kaupat on suljettu. Mutta sain lopulta sittenkin...

Kun muotineiti oli lähtenyt, aukeni sisähuoneen ovi, ja Julia astui sisään pukeutuneena yksinkertaiseen, hienoon pukuun.

Marcus hämmästyi sanattomaksi; nyt hän vasta oikein huomasi, mikä muutos Juliassa oli tapahtunut! Hän oli aina tottunut ajattelemaan Juliaa erikoisen kauniina tyttönä -- mutta nyt hän näki nuoren, ihanan naisen! Julian sorja vartalo näytti vielä solakammalta ja notkeammalta kuin ennen, kapeat kasvot entistä hienommilta, henkevämmiltä -- ja mustista silmistä sädehti salaperäinen, sanoin selittämätön sulo, joka voi syntyä vain surusta ja sisäisistä kärsimyksistä. Ja kun hän hymyili vienosti punastuen, näyttivät hänen poskensa läpikuultavilta, jostakin harvinaisesta kivestä veistetyiltä. -- Marcuksesta tuntui, ettei hän koskaan ollut nähnyt niin hurmaavan kaunista naista! Niin, hän oli vielä kauniimpi kuin Aurelia --. Marcus ehdotti että he menisivät yhdessä aamiaiselle -- ja se hyväksyttiin.

Silloin Julius hienotuntoisena nousi ja sanoi toimekkaasti:

-- Minä lähden varaamaan hyvät paikat!

Kun ovi oli sulkeutunut, kiiruhti Marcus Julian luokse ja suuteli häntä kuiskaten kiihkeällä hellyydellä:

-- Rakas -- se mitä nyt sanon, on vanhaa, mutta minun täytyy se sittenkin sanoa: Sinä olet kaunis!

-- Marcus! koetti tyttö moittia, mutta hänen hymynsä, sädehtivät silmänsä ja hohtavat poskensa kuvastivat vain hellyyttä, onnea. Molemmat näyttivät rajattoman onnellisilta -- niinkuin ei olisikaan ollut käynnissä hirveä taistelu. He olivat vielä niin _nuoria_.