Ylistetty etelä

Part 7

Chapter 72,926 wordsPublic domain

Juuri malaria sekä muut taudit panevat rajan Uusien Hebridien asutukselle. Valkoihoinen ei voi siinä ilmastossa työskennellä, ja värillisestä työvoimasta on puute, sillä kuolevaisuus alkuasukkaiden joukossa on hirvittävän suuri. Näyttää siltä, että minne Etelämeren saarelle valkoihoinen vain tulee, sieltä häviävät alkuasukkaat sukupuuttoon.

Koetin saada selville näitten saarien asukaslukua, mutta tiedot, jotka sain, olivat kaikki erilaisia, eivät edes viranomaisetkaan ole siitä selvillä. Kun valkoihoisia alkoi siirtyä Uusille Hebrideille, sanotaan siellä olleen noin 100,000 alkuasukasta. Nyt heitä lienee korkeintaan 15,000. Ranskalaisten lukumäärä nousee viiteensataan ja englantilaisten sataan. Varsinkin viimeiset vuosikymmenet ovat hävittäneet alkuasukkaita. Sodan jälkeen tuli sinne Amerikasta influenssa — espanjantauti — ja se teki selvää jälkeä, ihmisiä kuoli enemmän kuin ehdittiin haudata.

Päivät, jotka vietimme Uusilla Hebrideillä, olivat sietämättömän kuumia, Ulapalla kävi kyllä hieno tuulenhenki, mutta se ei ulottunut Port Vilan lahdenpohjukkaan, ja yöksi tyyntyi kokonaan. Hyttien ilma oli tukahuttavaa, eikä siellä voinut nukkua, kannella vallitsi taas kopralastin äitelä tuoksu. Sinne kuitenkin siirsimme telttasänkymme ja koetimme nukkua tai sitten kalastimme. Näillä saarilla ei ole ympäröivää korallivyöhykettä, jonne kalat kerääntyvät, vaan ne painuvat lahtien perukkoihin. Laivan ympärillä solahteli alituiseen ja kalat tarttuivat hyvin kärkkäästi tuoreeseen lihasyöttiin.

Uimaan ei voinut mennä ollenkaan, sillä kalojen jälessä seurasivat hait rannikolle, ja ne olivat täällä ahnaita ja kavalia. Ne eivät nousseet pinnalle, jotta olisi voinut niitä varoa, vaan vaanivat syvällä ja iskivät sieltä heti, kun näkivät saaliin. Heti ensimäisenä päivänä saimme tästä kouraantuntuvan varoituksen, joka vei uimahalun meiltä kokonaan. Kanakkeja kierteli pienillä kanooteillaan laivan ympärillä, ja vaikka heidän kanoottinsa olivat tasapainon säilyttämiseksi varustetut vedessä lepäävällä sivulaahustimella, sattui eräs poika jotenkuten kaatamaan kanoottinsa, joutuen veden varaan. Hän oli laivasta noin parinsadan metrin päässä, eikä lähettyvillä ollut muita kanootteja. Heti kun poika kaatui, ilmestyi hain terävä selkäevä vedenpinnalle. Poika huusi ja polskutti vettä jaloillaan, ja hetken näytti peto epäröivän, sillä se teki kierroksen kanootin ympäri. Toiset kanakit kiiruhtivat avuksi, mutta ennenkuin ehtivät paikalle, hyökkäsi hai ja yhdellä otteella purasi jalan poikki häviten näkyvistä. Heti se ilmestyi uudelleen ja valmistautui taas hyökkäämään, mutta silloin pojan ote heltisi kanootista, ja hän painui veden alle, jonne hai seurasi sen enempää enää näyttäytymättä. Kun toiset kanakit kerkisivät kaatuneelle kanootille, ei veren punaamassa vedessä ollut enää mitään nähtävänä.

Oudon kevyesti alkuasukkaat suhtautuvat tällaisiin tapauksiin. Laivalla oli tällöin joukko fidjiläisiä lastaustöissä. Kovasti huutaen he seurasivat tapauksen kulkua, mutta kun kaikki oli ohi, alkoivat he nauraen kertoa muista näkemistään hain urotöistä kuin mistä hyvänsä jokapäiväisestä asiasta.

Avomerellä näkee haikaloja perin harvoin, mutta ne seuraavat laivaa kuin hyeenat saalistaan ja ilmestyvät silloin kun sattuu jotakin epätavallista. Muuan matkustaja kertoi vuosi takaperin matkustaneensa tällä samalla linjalla. Useaan päivään ei meressä ollut näkynyt muuta kuin lukemattomia lentokalaparvia laivan ympärillä. Sitten tuli konevika, ja laivan täytyi pysähtyä muutamaksi tunniksi korjausta varten. Kun potkuri lakkasi pyörimästä, luulivat hait, että nyt tämä otus on puolustuskyvytön, ja tiheänä parvena ne ympäröivät laivan nousten aivan vedenpinnalle. Joitakuita petoja onnistui laivamiesten onkia kannellekin, ja vasta kun koneet taas pantiin käyntiin, hävisi haiparvi syvyyksiin.

* * * * *

Ennen Tahitia poikkesimme päiväksi pienelle Raiatea-saarelle Seurasaarien ryhmässä. Se oli meille mielenkiintoinen tuttavuus, sillä vaikkei näitten paikkojen väliä ole kuin 120 meripeninkulmaa, on niitten asukkaiden luonteessa varsin suuri eroavaisuus. Tahitilaiset ovat olleet jo niin kauan valkoihoisten sivistävän vaikutuksen alaisina, että ainakin nykyisistä papeetelaisista on alkuperäisyys jo suureksi osaksi hävinnyt, ja tilalle tullut satamakaupunkiyleisön tavat. Raiatealaiset ovat juuri samaa kansaa, mutta siellä ei valkoihoisen laiva poikkea kun kenties kaksi kertaa vuodessa, ja niin ovat he säilyneet vielä sivistyksen saastalta. Ne harvat valkoihoiset, jotka siellä elävät farmareina, ovat jo aklimatisoituneet miltei alkuasukkaiksi.

Raiatealaiset ovat jalomuotoista kansaa, ja pääpiirteenä heidän esiintymisessään on vilpitön ystävällisyys. Kun he tulivat laivaan, tervehtivät he meitä matkustajia kädestä, kysyivät mitä kuuluu ja juttelivat kuin vanhojen tuttavien kanssa. He hymyilivät aina, ja se sopi niin hyvin heidän kukkasilla koristettuun olemukseensa, sillä kuten tahitilaiset, kantoivat hekin joko hatussaan tai tukassaan valkoista kukkaseppelettä. Kylätiellä kävellessämme yllätti meidät sade. Heti aukenivat läheisen talon ovet, ja kaksi nauravaa naikkosta kutsui meidät huoneeseensa sateensuojaan. Merenrannassa jouduin erään veneen luo jossa alkuasukastyttö aukoili kauniskuorisia ostereita. Pysähdyin hetkeksi katselemaan, ja hän kysyi, enkö halua syödä niitä. Sanoin, etten syömisestä perusta, mutta ottaisin mielelläni yhden kuoren muistoksi. Hän taas arveli, jotta mitäs noista tyhjistä kuorista ottaa ja latoi eteeni ison kasan valmiiksi avattuja ostereita kehoittaen syömään. Ja minä söin, että pahaa teki.

Ominaisia ja myös omituisia Raiatealle samoinkuin koko tälle saariryhmälle ovat maalla elävät ravut. Niitä on pieniä, pitkäruumiisia, joilla on ainoastaan yksi heleänpunainen saksi sekä suuria, miehen nyrkin kokoisia, pitkäjalkaisia, ja ne ovat kaikki äärettömän nopealiikkeisiä. Tiepuolessa, pihoilla, metsässä, joka paikassa näki niiden maahan kaivamia koloja, joiden vieressä ne odottivat syötävää. Pieniä punasaksisia saattoi muutamin paikoin olla niin runsaasti, että maanpinta näytti aivan punaisenkirjavalta. Kun niitä lähestyi, hävisivät ne silmänräpäyksessä kuin komennuksesta koloihinsa pyrstöpuoli edellä. Suuret taas liikkuivat aina sivuttain, ja usein näytti mahdottomalta, että ne mahtuisivat koloihinsa, mutta ne solahtivat sinne sittekin kuin sukkula.

Raiatean pituus on noin parikymmentä kilometriä ja leveys puolet siitä, mutta siellä on vuori, joka nousee toistatuhatta metriä yli merenpinnan. Kauas merelle näkyy vuorelta syöksyvä vesiputous, jonka korkeus silmämääräisesti arvioiden on ainakin 50 metriä, ja auringonsäteissä se loistaa kuin hopeajänne.

Kokospalmu on tämän saaren tärkein viljelyskasvi, ja kopra sen miltei ainoa vientitavara. Kaikenlaisia hedelmiä kasvaa yli koko saaren, jotta se on aivan kuin yhtenäistä hedelmätarhaa, mutta hedelmillä ei ole menekkiä. Vain satunnaisesti viedään kauemmin säilyvää ananasia Papeeteen, silloin kun suuret laivat siellä poikkeavat. Luonnollisesti toivat alkuasukkaat laivalle myytäväksi kaikenlaatuisia hedelmiä, eikä heidän hintojaan sovi moittia. Banaaninippu, jossa oli noin 100 banaania maksoi kolme frangia, suuret ananasit frangin kappale ja niin poispäin. Ostimme niitä niin paljon, että hyttimme muistutti hedelmävarastoa; joka sängynkaiteesta riippui hedelmänippuja, ja lähimmät viikot olimme kuin ananastarhassa, sillä ne levittivät voimakasta, ihanaa tuoksuaan ympärilleen.

Meri Raiatean ympärillä antaa runsaasti. Laguuni on toisin paikoin hyvin matala, ja eräällä tällaisella matalikolla näimme joukon ihmisiä, joiden luulimme olevan uimassa. Lähemmäs tultuamme huomasimmekin, että he olivat kalastushommassa. Se oli tavallaan nuottakalastusta, mutta nuottaa ei vedetty, vaan sitä työnnettiin, ja siihen tarvittiin paljon väkeä kuten hölmöläisten viljankorjuuseen. Pitkä verkko kierrettiin kalaparven ympärille renkaaksi, noin kolmekymmentä henkeä, miehiä ja naisia, kahlasi verkon ulkopuolella kainaloitaan myöten vedessä työntäen verkkoa renkaan keskustaa kohti, kunnes kaikki seisoivat kehässä toinen toisessaan kiinni. Sitten muutamat menivät verkon sisäpuolelle ja poimivat kalat paljain käsin. Tapa tuntuu perin primitiiviseltä, mutta saalis oli siitä huolimatta tavattoman runsas, vaikka emme joutuneet sitä lähemmin tarkastelemaan, sillä saimme taas roimasateen niskaamme ja kiiruhdimme sateensuojaa etsimään. Raiatean vuori, ollen korkein Seurasaarien pohjoisosassa, vetää kuin magneetti pilvet luokseen ja herauttaa silloin tällöin sadekuuron saarelle. Meidän siellä ollessamme satoi joka tunti ainakin kerran, mutta se oli kuin virkistävä suihku hiestyneelle ruumiille, ja kun pilvi taas väistyi syrjään, paistoi aurinko kuin polttolasin läpi kuivattaen tuokiossa kastuneen vaatekerran.

* * * * *

Ennenkuin jätimme Polyneesian saariston, kävimme täydentämässä lastiamme sen äärimmäisellä ryhmällä koillisessa, Marquesas-saarilla. Ne kuuluvat myös Ranskalle, mutta ranskalainen merikartan tekijä ei nähtävästi ole ollut tietoinen näitten saarien luonteesta, koska on piirtänyt ne pisteviivoilla kuten korallisaaret. Ja kuitenkaan ei ainoallakaan niistä ole suojelevaa korallivyöhykettä laguuneineen, vaan ne kohoavat äkkijyrkkinä merestä, ja ulapan hyrskyt kohisevat esteettömästi niiden rannoille.

Noukahivan saarella Taiohaen satamalahdessa laskimme ankkurin, sillä rannassa oleva laituri oli vain pieniä aluksia varten, ja vesi sen vierellä matalaa. Minkäänlaisia moottorialuksia ei tullut laivamme luo, ja lahden perukassa oleva kyläkin näytti aivan kuolleelta. Halusimme kuitenkin päästä maihin, varsinkin kun olimme kuulleet, että näillä saarilla on miesväestä kova puute. Seitsemää naista kohti riittää vain yksi mies, vai olisiko oikeampi sanoa, että yhdellä miehellä on seitsemän naista.

Aikamme odoteltuamme erkani rannasta kaksi suurenpuoleista soutuvenettä tullen laivalle, ja niillä pääsimme maihin. Vain miespuolinen matkustajayleisö oli innostunut maihinmenosta, naiset jäivät kaikki laivaan.

Taiohaen kylä on pieni yhteiskunta, kaikkiaan laskin siinä kolmisenkymmentä taloa. Vajaan kilometrin pituinen ajokelpoinen tie kulkee lähellä rantaa, ja sen varrella on koko asutus, muuten ei saarella ole kuin laaksojen pohjissa luikertelevia polkuja alkuasukasmajasta toiseen. Kaksi kauppaakin näkyi tiepuolessa, toisessa luki suurilla kirjaimilla Maxwell & Co, mutta kumpikaan kauppa ei ollut avoinna. Ostajista nähtävästi oli puute, sillä ihmisiä ei näkynyt tiellä ei pihoissa. Kaikki olivat luultavasti nukkumassa säleakkunoiden takana, eiväthän siellä kiireet hätyyttäneet.

Pieniä näkyivät tämän saaren viljelykset olevan. Alava viljelty rantakaistale ulottui tuskin 300 metriä vesirajasta, sitten alkoi vuori ja viidakko. Kokospalmu siellä pääasiallisesti kasvoi, mutta joukossa oli kaikkia tämän vyöhykkeen muitakin hedelmäpuita sekä jonkunverran pumpulipensasta. Kokospalmuilla oli kaikilla kaulanauha, korttelinlevyinen peltilevy rungon ympärillä noin viiden metrin korkeudella. Tahitilla olin myös nähnyt sellaisia, mutta vain harvassa, täällä oli niitä joka puussa. Ne oli pantu suojaksi rottia vastaan, jotka pitkin palmun karheata pintaa kiipeävät latvaan ja nakertavat puolikypsät pähkinät piloille.

Kylä oli katseltu puolessa tunnissa, ja sen enemmälti eivät ranskalaiset matkatoverini halunneetkaan nähdä saarta, vaan päättivät palata takaisin laivaan. Kuten tavallista jäin taas yksinäni kävelemään kapeata laaksopolkua, joka näytti houkuttelevalta rehevyydessään. Se kulki pitkin lorisevan puron vartta nousten yhä ylemmäs. Tien kahden puolen kasvoi mahdottoman korkeita banaaneja, joiden lehdet muodostivat hämärän holvin alleen. Banaanien takana kohosivat mangojen ja leipäpuiden mahtavat latvukset, ja sitten alkoi metsä. Se ei ollut mitään matalaa bushia, kuten Tahitissa, vaan suorarunkoista, 10 metrin pituista metsää, samanlaista viidakkoa kuin Sumatralla, läpipääsemättömän tiheätä ja synkkää. Kaukaa katsoen latvukset muodostivat tasaisen vihreän maton, ja siellä täällä nousi kuin saari merestä leipäpuun korkea, tummanvihreä lehtikruunu.

Tiepuolessa näin muutamia alkuasukasmajoja. Menin lähemmäs katsomaan, ja pian kerääntyi ympärilleni joukko alkuasukkaita, mutta ainoastaan naisia ja lapsia. Kysyin, missä miehet ovat. He osoittivat lahdelle, joka näkyi kaukana allamme ja sanoivat, että miehet ovat kopraa lastaamassa. He hymyilivät minulle kauniisti, mutta nauru tuli kuin veräjästä, sillä he olivat kaikki hampaattomia. Aivan nuorilta tytöiltäkin olivat hampaat tyystin poissa, jotta suu ammotti kuin luolan aukko. Ikä siis ei ollut hampaita karistanut, vaan sen oli tehnyt tuberkuloosi, joka täällä samoinkuin Tahitissakin kuuluu olevan sangen yleinen ja puolestaan lisää kuolevaisuutta.

Marquesas-saarelaisilla on myös muuan tapa, jolla he tahallaan myrkyttävät itsensä. He ovat niin laiskoja, etteivät viitsi paistaa leipäpuun hedelmiä yksitellen, vaan he antavat niiden kypsyä itsekseen. Maahan kaivetaan laaja kuoppa, täytetään leipäpuun hedelmillä ja peitetään mullalla. Viisi tai kuusi vuotta saa kuoppa olla koskematta, sitten ovat hedelmät valmiita nautittavaksi. Joka vuosi tehdään tällainen nauriskuoppa, eikä perhe muuta keittelemistä kaipaakaan. Näin kypsytetty hedelmä on makea ja parempi kuin tuoreeltaan paistettu, mutta pitkänä maassaoloaikanaan on se imenyt itseensä mullan mujuja ja on myrkyllinen syötävä. Sen väitetään suuresti lisäävän kuolevaisuutta näitten saarten alkuasukkaiden keskuudessa.

Laskeuduin takaisin merenrantaan, joka oli simpukankerääjälle perin köyhä; kun ei ole koralliriuttaa, ei ole simpukoitakaan. Miehenkorkuiset mainingit vain kohisivat sileälle hiekkarannalle. Muutamin paikoin reunusti rantaa parinkymmenen metrin levyinen ja 3-4 metrin korkuinen kivivalli. Ympärillä ei ollut kivikkoa lähelläkään, vesirajassa ainoastaan tämä pitkä valli kuin tuulien ja aaltojen tuomana. Siitä olisi saanut erinomaisia kiuaskiviä vaikka suurempaankin saunaan.

Marquesas-saarten moskiitot sietävät tulla mainituiksi, sillä sellaisia en ollut nähnyt missään muualla. Ne olivat pieniä kuin mäkäräiset, takaruumis pehmeä ja pullistunut, neulannupin kokoinen, ja niiden purema oli tavattoman myrkyllinen. Vain neljä pistosta kerkisin saada, mutta vielä Panamalla — kolmen viikon jälkeen — puremat kihelmöivät, vaikka olin niitä voidellut kaikenlaisilla palsameilla.

Tullessani laiturille ei siellä ollut vielä venettä, ainoastaan joukko matkustajia ja laivamiehiä odottamassa. Sitte sinne saapui muuan nuori mies, jonka puvustaan ja käytöksestään päättelin jonkun ranskalaisen liikkeen konttoristiksi. Hänen tavaroitaan, pientä pakkilaatikkoa, kantoi alkuasukas ja asetti sen laiturin penkille portaitten yläpäähän.

Vene saapui ja kaikki kiiruhdimme siihen. Vastatullut seisoi vieressäni ja pyysi, että auttaisin häntä laatikon kantamisessa. Tartuinkin laatikon päähän luullen hänen auttavan toisesta kulmasta. Laatikko oli kuitenkin aivan kevyt, joten sen olisi kantanut kainalossaan, eikä hänellä ollut aikomustakaan koskea siihen. Kädessäni oli viidakosta leikkaamani keppi, ja hän sanoi, että "antakaa se keppi minulle ja kantakaa laatikko." Silloin pudotin laatikon takaisin penkille, sanoin, että keppiä hän kyllä tarvitsisi, ellei itse viitsi kantaa tuollaista laatikkoa viiden metrin matkaa, ja nousin veneeseen, joka heti lähti liikkeelle. Sinne jäi hieno mies laatikkoineen odottamaan tunnin päästä saapuvaa seuraavaa venettä.

Noukahivan saari ei tarjoa suuriakaan asutusmahdollisuuksia. Kun illansuussa puolikaaressa kiersimme saaren itäiselle puolelle, näimme suurimman osan tästä saaresta, ja näkemämme ei ollut houkutteleva. Vuoret ovat äkkijyrkkiä ja louhikkoisia, eikä niillä ole kasvin siemen itänyt. Siellä täällä kuohuu silmänruuaksi valkohohtoinen puro pitkin alastomia kallioita, mutta enimmäkseen ovat maisemat niinkuin karuimmilla Jäämeren rannoilla.

MITÄ MUUT SANOVAT TAHITISTA

"Kyllä Marquesas-saarillakin olisi hyvin elänyt, mutta minä olen luonteeltani sellainen, etten pysy kovin kauan yhdessä kohden", sanoi sweitsiläinen farmari ikäänkuin jatkoksi illalla aloittamallemme keskustelulle. "Nyt olen kohta kymmenen vuotta ollut tuolla Houahine-saarella, jonka sivuutimme eilen, ja maa siellä antaa runsaasti, mutta kun sitten tulee syklooni, saa sen jälkiä potea vuosikaupalla."

Olin paennut hytin tukahuttavaa kuumuutta yläkannelle ja tavannut karttakaapin luona tämän kokosfarmarin, joka hänkään ei saanut unen päästä kiinni, vaan vaelteli pitkin laivaa alusvaatteissaan kuten minä. Laivamme kulki Seurasaarien ryhmässä, asemamme sillä hetkellä: pituus 1510 läntistä, leveys 170 eteläistä ja suuntanamme Tahiti, tuo ylistetty, salaperäinen, paratiisimainen saari, josta ei kukaan vielä ole lähtenyt päättämättä mielessään palata sinne takaisin ensi tilassa — paitsi kenties Ivan Stjoganoff, jonka O'Brien kertoo tympeentyneen Tahitissa oloonsa ja päättäneen matkustaa Itävaltaan professori Eugen Steinachin puheille.

Minä tein kuitenkin vasta ensimmäistä matkaani tälle Pierre Lotin ja monen muun ihannoimalle korallisaarelle, ja mieleni oli täynnä kauniin kirjavia kuvia, sillä olin lukenut kaikki Tahitia koskevat kirjat, jotka olin saanut käsiini ja tiesin Tahitista enemmän kuin moni vuosikausia siellä viettänyt kolonisti, kuten jälestäpäin tulin huomaamaan. Siksipä ei unikaan painanut silmäluomiani, vaikka ohjaushytin kimakkaääninen kello oli ilmoittanut neljännen aamutunnin jo alkaneen. Täysikuu loimotti pitkille sileäpintaisille mainingeille, jotka saivat laivan hiljalleen huojumaan, ja joka heilahduksella jämähti jossain alakannella lukitsematta jätetty rautainen ovi kuin moukarin isku alasimeen. Etsimme sweitsiläisen kanssa nojatuolit ja istuimme kaidepuun ääreen katselemaan hopealta välkähtelevää ulappaa. Sweitsiläinen jatkoi juttuaan:

"Ei mikään elätä niin hyvin ja niin vähällä vaivalla kuin kokosviljelys, jos vain ehtii päästä nauttimaan siitä täysiä satoja sykloonien väliaikana, että jaksaa kestää vauriot. Sillä syklooni kuitenkin tulee ennemmin tai myöhemmin. Saattaa kulua 20 ja 25 vuotta niitten välillä, mutta sitte sen tulo on yhtä varma kuin päivän nousu. Minä sain Nouahineen farmista vuosittain 20 tonnia kopraa ja elin hyvin, sillä koprasta maksetaan 2 frangia 20 centimeä kilolta. Viimeinen syklooni oli ollut 1906 ja täsmälleen kahdenkymmenen vuoden päästä, 1926 tuli se uudelleen ja vei kaikki. Muutamassa tunnissa kaatoi se minulta 1500 kokospalmua, jälellejääneistä vajaasta kuudestasadasta repi se lehdet tyystin pois, ettei jäänyt kuin tyhjä runko. Kaksi vuotta meni, ettei tullut yhtään kiloa kopraa, tämä vuosi antaa jo vähän. Mutta viime toukokuussa kävi taasen myrsky, ja se oli hurricane, tasainen eikä tempoileva ja pyörittävä, kuten syklooni, ja sen vahingot olivat vähäiset. Toivottavasti saamme nyt olla taas 20 vuotta rauhassa."

Pyysin hänen kertomaan enemmälti tästä viimeisestä sykloonista, ja hän jatkoi:

"Se alkoi yöllä kolmen korvissa, mutta sade, joka aina seuraa sykloonia, tuli vasta viiden tienoissa. Minun rakennukseni oli tehty sementtipylväitten varaan, ja luulin sen kestävän, mutta puoli kuudelta tuulenpuuska nosti sen kuin lentokoneen, enkä sen jälkeen nähnyt siitä lastuakaan. Vain sementtipylväät ja lattia jäivät jälelle. Palmut taittuivat kuin tulitikut. Ne ovat notkeita, ja tasaisella tuulella kokospalmu saattaa taipua miltei maata myöten kuitenkaan katkeamatta, mutta syklooni repäisee äkkiä ja leikkaa kuin sahalla heittäen puun montakymmentä metriä kannosta. Meillä ei ollut muuta turvaa kuin ryömiä pakoon lattian alle, jonne kylmä vesi valui virtanaan, sillä sykloonisade on kylmää."

"Seitsemän aikaan sykloonin suunta muuttui, joka on harvinainen ilmiö. Nyt kärsivät nekin rakennukset ja viljelykset, jotka tähän saakka olivat säilyneet. Raiateassa sortuivat miltei kaikki talot, vesi nousi tavattomasti, ankkurissa olleet saaristolaislaivat tempoutuivat irti ja ajautuivat kauas maalle. Papeetessa sortui niinikään paljon rakennuksia, ja raunioitten sekä kaatuneitten puiden alta kerättiin 60 kuollutta. Kaikilla muilla saarilla oli hävitys yhtä suuri. Kahdeksan tuntia kesti tätä hävitystä, ja ilma oli aivan pimeänä. Sitten myrsky asettui äkkiä tyveneksi, pilvet hajaantuivat kuin pyyhkäisemällä, aurinko paistoi kirkkaasti, ja jokainen saattoi ruveta tarkastelemaan, mitä omaisuudestaan oli jälellä. Monien ei tarvinnut tehdä sitäkään, sillä heiltä oli mennyt kaikki. — Se oli surullinen vuosi näillä saarilla, ja sen jäljet tuntuvat vieläkin."

Kokosfarmari lopetti ja alkoi tarkastella pimeälle taivaanrannalle, jossa näkyi kuin tummempi juova.

"Tuolla on Moorea", sanoi hän juovaa osoittaen, "ja suoraan edessä tuon paksun pilven alla on Tahiti."

Läksimme keulaan paremmin nähdäksemme, sillä etukannen aurinkoteltta pimitti näköalan. Koko etukansi oli täynnä ananasnippuja, nukkuvia polyneesialaisia ja joitain valkoisia farmareita, jotka edellisenä päivänä olimme saaneet laivaan Raiateassa. Ananasin ihana, pihkainen tuoksu täytti etukannen kompuroidessamme pimeässä nukkuvien välitse äärimmäiseen keulaan, jonne yöpuultaan oli jo kerääntynyt toisiakin matkustajia ihailemaan valtavan kaunista näkyä.

Se oli tosiaan katsomisen arvoinen. Viistoon oikealla kohosi Moorea synkän varjokuvan tavoin ulapasta. Se on korkea saari, ja jyrkästi laskeutuvat harjanteet ovat teräväreunaisia. Niitten toinen syrjä sai kuutamossa harmaanvihertävän värin varjopuolen laaksojen jäädessä sysimustaan pimeyteen. Mutta suoraan edessä oli paksu pilvenlonkare, jonka reunoille kuu valoi kirkkaan hopeisen päärmeen. Sen tummemmasta alaosasta ikäänkuin riippui korkeaselkäinen saari juuri yhtä pitkä kuin pilvenlonkare. Saari oli Tahiti, ja pilvi sen jokaöinen seuralainen. Olkoonpa päivä miten kirkas tahansa ja pilvetön taivaanrantaa myöten, kun auringonlaskun aika lähestyy, kerääntyy saaren yläpuolelle pilvi, joka pehmeästi verhoo sen korkeimmat huiput ja uskollisesti vartioi saarta kunnes auringon kerä taas kohoaa itäisiltä mainingeilta. Se on tahitilaisille siunauksellinen pilvi, sillä polttavan kuuman päivän jälkeen huokuu se vuorien viileyttä laaksoihin, hälventää helteen, levittää kukkien tuoksua joka soppeen ja tekee yöt niin hurmaavan lauhkeiksi, ihmiset niin rakkaudenherkiksi, että unohtaa yön olevan nukkumista varten.

Aurinko nousi, heikko kaakkoistuuli heräsi, pilvi haihtui, ja saaren muodot kävivät selvemmiksi. Se oli vielä etäällä, mutta tunnin kuluttua näkyivät jo koralliriutan ikuiset hyrskyt, ja niitten takana Papeeten kirkontornin punainen katto. Hiljensimme vauhtia ottaaksemme luotsin vastaantulevasta moottoriveneestä ja hiljalleen soluimme tyveneen laguuniin. Vielä pysähdyimme lääkärintarkastusta varten, — siinä ei kylläkään ketään tarkastettu — sitten laskimme laituriin, jonka peltikattoiset suojat olivat ääriään myöten täynnä koprasäkkejä. "Viikon pysähdys", ilmoitti purseri, "matkustajat voivat huvitella maissa sen aikaa, kun otamme lastia". Eikä kehoitusta tarvinnut toistaa, sillä tuskin oli laskuporras koskettanut laituriin, kun jokainen hytti jäi "kylmille" asukkaiden kiiruhtaessa Papeeten puutarhoihin tai meren rantaan tai laaksojen solisevien purojen varsille.

Papeete on Tahitin pääkaupunki, ja se on samalla Etelämeren korallisaarien pääkaupunki, sillä se sijaitsee Tyynenmeren keskellä, jokseenkin saman matkan päässä Austraaliasta, Ameriikasta ja Hawajista. Tähän virkaansa nähden on se tosin kooltaan vaatimaton, noin puolitoista kilometriä pitkä ja 300-500 metriä leveä, siellä on kolme pitkää katua sekä 15 niitä yhdistävää poikkikatua, mutta sillä on suuren kaupungin tavat — ainakin hotelleissa ja kahviloissa.