Part 6

Yksi kilpikonna munii kerrallaan sadasta kahteenkinsataan munaan, pyöreitä, kermanvärisiä palleroita. Ne ovat viitisen senttiä läpimitaltaan, ei kovakuorisia, vaan joustavia kuin kumipallot. Niihin voi painaa kolon sormellaan, mutta se ponnahtaa heti takaisin. Olen kuullut kerrottavan, että kilpikonnan munia käytettäisiin ravinnoksi, mutta ei ainakaan tämän laadun. Niitä saa keittää tuntikaupalla, eikä valkuainen kovetu kuten linnunmunassa, vaan pysyy aina juoksevana.

Munien mukana tulee runsaasti limaa niiden peitoksi, ja lopulta peitetään koko kuoppa hiekalla. Se tehdään myös takajaloilla perin varovaisesti, jonka jälkeen aarrehauta taputellaan aivan tasaiseksi. Sitten nousee tehtävänsä suorittanut kilpikonnaemo makuukuopastaan, tasoittaa senkin hävittäen kaikki jäljet ja palaa takaisin mereen.

Sen enempää ei kilpikonna jälkeläisistään huolehdi. Aurinko hautoo munat, poikaset kuoriutuvat itsekseen, kaivautuvat hiekasta ja vaistomaisesti ohjaavat kulkunsa kohti vesirajaa laguuniin. Kukaan ei niitä imetä eikä hoivaa, mutta ne saavat pitää huolen itsestään.

Luulisi meren vähitellen täyttyvän kilpikonnista tällaisella tulolla, sillä tuhansittain vaeltaa niitä näinä kuukausina rannikolla laskemassa sataiset munansa. Mutta pienellä kilpikonnanpoikasella on myös tuhansia vihamiehiä, ja vain mitätön prosentti syntyneistä pääsee jatkamaan sukuaan. Jo ennenkuin nämä pienet ryömijät ovat kerinneet laguunin veteen, korjaa kirkuva lokkiparvi niistä huomattavan osan. Ja laguunin kirkkaassa vedessä odottavat niitä monen monet petokalat maukkaaksi aamiaispalakseen.

Kilpikonna kasvaa kuitenkin nuorena verrattain nopeasti. Näin Noumeassa kilpikonnanpoikasen, joka oli edellisenä vuotena pyydystetty kahden tuuman mittaisena. Nyt se oli vajaan vuoden vanha, ja pituus oli jo puolentoista korttelia. Ja sen kokoiseen eivät enää kaikenlaiset kalat käykään kiinni, sillä kuori on kovettunut ja työläs purtava hampaille.

Bourailissa pyydettiin kilpikonnia öisin, kun ne nousivat rannalle munimaan. Silloin ne ovat mistään piittaamattomia eivätkä arastele ihmisiä enempää kuin toisiaan. Kaksittain kulkevat pyytäjät lyhtyineen rannalla ja tavatessaan kilpikonnan kääntävät sen selälleen, josta asennosta se ei pääse nousemaan. Aamulla kerätään sitten saalis, lihat korjataan keittämöön, jossa niistä valmistetaan kilpikonnanlientä, se juotetaan purkkeihin, ja seuraava Euroopan tai Amerikan laiva kuljettaa sen nopeasti hienosuiden nautittavaksi.

ANTINOUS

Matka Uudesta Caledoniasta Panaman kautta Eurooppaan on maailman pisimpiä yhtäjaksoisia laivareittejä, ja se ottaakin puolen kolmatta kuukautta ranskalaisilla laivoilla, jotka tällä linjalla pitävät liikeyhteyttä. Yhdysvaltojen kautta pääsee Austraaliasta Eurooppaan puolessa siitä ajasta, mutta se reitti on kalliimpi, eikä sillä pääse tutustumaan Etelämeren saariin niin hyvin kuin ranskalaisella linjalla, jonka laivat poikkeilevat monissa saariryhmissä matkan varrella. Hätäiselle matkustajalle nämä pysähdykset ja viipymiset tulevat pitkäveteisiksi, mutta minun suunnitelmiini ne sopivat erinomaisesti.

Sydneyn konsuli ei kylläkään ollut erikoisemmin suositellut tämän linjan laivoja, mutta siitä huolimatta päätin antautua heidän kuljetettavakseen yhdeksi vuosineljännekseksi; onhan Ranska sivistynyt maa, tottakai heidän laivoillaan on viihtyisä olo.

Uuteen Caledoniaan tullessani olin jo lähes viikon nauttinut ranskalaisen DUPLEIX-nimisen laivan mukavuuksia ja havainnut ne vallan tyydyttäviksi. Vaikka laiva oli pieni ja ikäloppu, se teki silloin viimeistä matkaansa -, oli siisteys siellä erinomainen ja laivaväki ystävällistä. Siksipä arvelin, että pitkä Panamanmatka muuttuisi oikeaksi huvimatkaksi ANTINOUS-laivalla, joka on paljon suurempi ja tietysti myös ajanmukaisempi.

Mutta minä olin jättänyt laskelmistani pois erään tärkeän seikan. Olin jättänyt huomioonottamatta, että DUPLEIX kulki austraalialaisissa, siis Ulkolaisissa satamissa, ja sen vuoksi täytyi sillä myös olla ulkomaalaisten vaatimuksia vastaavat tavat, jos mieli saada matkustajia. ANTINOUS sitävastoin välitti liikennettä ainoastaan emämaan ja siirtokuntien välillä poikkeamatta vieraissa satamissa, — paitsi Panamalla Cristobalissa muutaman tunnin ajan, — miltei kaikki matkustajat olivat ranskalaisia, eikä siellä siis tarvinnut välittää siivollisuudesta niin tarkoin.

Tapani mukaan ostin kolmannen luokan piletin ja menin Noumean satamaan katsomaan, minkälaisen asunnon lähimpien kuukausien ajaksi saisin. Laiva oli saksalaisilta otettua sotasaalista, rakennettu Flensburgissa, ja sen nimi oli ollut WOLF. Nyt oli nimi muutettu ja kaikki saksankieliset kyltit poistettu muualta paitsi koneista, joista se oli vaikeata. Siinä oli aikaisemmin nähtävästi käytetty ainoastaan kahta matkustajaluokkaa, sillä toisen ja kolmannen luokan hytit olivat samanlaisia, useimmat kuudella vuoteella, ja olinkin hyttiini varsin tyytyväinen.

Lähdettiin matkalle, ja tuli ruoka-aika. Olin lukenut matkustajia koskevat ohjeet, joissa sanottiin, että toisen luokan matkustajat syövät kolmannen luokan ruokaa, ja kolmannen luokan matkustajat neljännen luokan ruokaa. Ensi kerran kuulin puhuttavan neljännen luokan ruuasta ja ihmettelin, minkälaista se olisi. Ja pian sen näinkin. Se ei ollut samanlaista kuin matruusien ja lastaustöissä olevien kanakkien, he söivät valkoisilta lautasilta, joivat lasisista laseista ja saivat ruuan lisäksi voita, juustoa, sokeria ja hedelmiä. Kolmannen luokan matkustajille sitävastoin annettiin ruosteiset peltiastiat, joilla he saivat itse noutaa ruokansa laivan keittiöstä. Trahtamentti käsitti aamulla mukillisen mustaa kahvia ja kaksi kertaa päivässä keittoruokaa ilman mitään edellämainittuja lisukkeita. Viini sitävastoin kuului kaikkien luokkien ruokajärjestykseen, ja sitä saivat kolmannen luokan matkustajat noutaa ruosteisella ämpärillä laivan peräpuolessa olevasta viinikellarista. Käytetyt ruoka-astiansa saivat he luonnollisesti itse pestä tai olla pesemättä, aina halujensa ja vaatimustensa mukaan.

Olen elänyt erinäisissä kasarmeissa ja syönyt sotilaan muonaa, mutta niin kelvottomia ruokapakkeja ei missään vielä ole työnnetty kouraani kuin tässä ANTINOUS-laivassa. Niitä katsellessani tuli mieleeni oma koirani, jonka kotona saamansa trahtamentin lasken kuuluvaksi kolmanteen luokkaan, sillä se syö valkoiselta lautaselta — tai ainakin valkoisesta emaljikupista eteen tarjottua ruokaa, siis kuten toisen luokan matkustajat ANTINOUS-laivalla. Astiansa se kyllä pesee itse, kuten me kolmannen luokan matkustajat, ja neljännen luokan ruokaa etsii se joskus tunkiolta.

Kaksi päivää söin vain hedelmiä, joita Noumeasta olin varannut mukaani. Sitten tulimme Uusille Hebrideille, ja kun viikon kuluttua uudelleen astuin laivaan, olin varustettu emaljoidulla ruokakalustolla, sokerilla ja teellä, jota viimemainittua olin tottunut englantilaisilla laivoilla särpimään litroittain, mutta jota täällä ei nähnytkään.

Mietin myös muuttaa toiseen luokkaan, mutta tutkittuani jonkun aikaa heidän elämäntapojaan, katsoin sen tuhlaukseksi. Tahitiin saakka pidettiin meillä luokkarajat selvinä, koska oli vähän matkustajia, mutta sieltä lähtiessämme rajat hävisivät, ja toisen sekä kolmannen luokan matkustajat työnnettiin samoihin hytteihin, miten sattui olemaan tilaa. Eroitus oli vain tarjoilussa.

Vielä sananen ensimäisestä luokasta. Hinnat samat kuin parhaimmissa englantilaisissa tai amerikkalaisissa laivoissa, mutta kaksi- ja kolmevuoteiset hytit sijaitsivat laivan uumenissa, ja kun parisen kuukautta matka kulki aivan päiväntasaajan liepeillä, olivat ne sietämättömän kuumia. Vilpoisammat kansihytit oli varattu laivan päällystölle, johon tässä laivassa laskettiin myös parturi kuuluvaksi. Parturi oli muuten kierosilmäinen, josta syystä kukaan matkustajista ei antanut hänen tehdä jakausta päähänsä, vaan kaikki kampauttivat tukkansa pystyyn.

Laivan ruoka oli voimakasta, mutta se vaati nauttijaltaan jonkunverran tottumusta. Olin pari viimeistä kuukautta elänyt aivan toisenlaisen ruokalistan mukaan, kuin mitä ranskalaisen laivan kolmannen ja neljännen luokan ravinto on. Olin syönyt munia, vihanneksia, ostereita, merirapuja, hedelmiä määrättömästi ja joskus vaihteen vuoksi lihaakin, mutta ANTINOUSella tarjottiin tuoretta härjänlihaa joka päivä ja joka ateriaksi. Höysteenä käytettiin runsaasti etikkaa ja öljyä, mutta niihinkin tottuu. Kun kuitenkin kahden ja puolen kuukauden aikana joka ateriakseen saa nauttia etikalla ja ällöttävällä öljyllä höystettyä tuoretta härjänlihaa, alkaa se käydä aistimille vastenmieliseksi, ja loppumatkalla kulkiessani keittiön ohi, josta tuoreen lihan höyryt tuoksahtivat vastaani, niin "tunsinpa väristyksen syntisessä ruumiissani, koska heitin silmäni tuonne pataan", kuten Jukolan Simeoni aikoinaan sanoi.

Mistäkö saimme tuoretta lihaa noin pitkällä merimatkalla? Härän selästä, elävästä elukasta sen otimme, sillä laivassamme ei ollut jääkellareita, joissa lihaa voi säilyttää. Etukansi, jolla me pääasiallisesti asustimme, muistuttikin alkumatkasta navettaa. Tahitista lähtiessämme oli siellä yksitoista härkää, kaksi mullikkaa, toistakymmentä likaista lammasta, neljä mustaa sikaa, jotka muistuttivat enemmän ajokoiria kuin syöttiläitä ja juoksentelivat vapaina kannella sekä lisäksi kolmisenkymmentä kaakottajaa sullottuina niin ahtaaseen häkkiin, että suorastaan olivat siellä kahdessa kerroksessa. Kaikki muut paitsi härät oli tarkoitettu harvoille ensiluokan matkustajille sekä päällystölle.

Vihannesruuaksi tarjottiin meille joka päivä joko papuja tai herneitä, jotka öljytettyinäkin olivat erittäin maukkaita; mutta etteivät ne olisi käyneet yksitoikkoisiksi, annettiin joskus vaihteeksi vikkeriä. Silloin minä söin paistin ilman vihanneksia, sillä minunkin ruokahalullani on rajansa.

Kissojen paljous laivalla hämmästytti meitä muukalaisia, niitä karttui yksin lukien yksitoista kappaletta. Kyselimme merimiehiltä niiden tarkoitusta ja elämiin tehtävää ja saimme kuulla niiden kuuluvan tavallaan laivaväkeen, sillä satamista tulee kopralastiin runsaasti rottia, ja kissat ovat taasen rottien kauhuna.

Uskon kyllä, että jotkut kissat tappavat ja syövätkin rottia, mutta eivät ainakaan ANTINOUSen kissat. Ne eivät kertaakaan viitsineet mennä lastiruumaan, jossa arvatenkin rotat asustivat, vaan makailivat päiväkaudet kannella helteessä ja öisin tungeksivat matkustajien hytteihin, joiden ovet kuumuuden takia olivat avoinna. Niitä passattiin ja syötettiin vallan ylellisesti, ja minä sain sen käsityksen, että ranskalainen merimies on peräti eläinystävällinen henkilö.

Sitten eräänä aamuna joku havaitsi, että kissojen luku oli harventunut. Panimme toimeen etsinnän, mutta neljää enempää emme löytäneet, seitsemän oli auttamattomasti kateissa. Arvelimme jo jonkun hulttion nakelleen niitä huvikseen mereen, mutta toisen päivän ehtoolla löysimme asialle selvityksen. Eräs ensiluokan matkustaja, Noumeassa laivaan noussut ranskalainen tuttavamme virkamies, kertoi päivälliseksi syöneensä muun muassa kaninpaistia, nimittäin sen mukaan, mitä menu ilmoitti. Kun laivan eläintarha oli etukannella, meidän puolellamme, tiesimme, ettei kaniineja oltu mukaan otettukaan, ja silloin olin hiljaisessa mielessäni kiitollinen, etteivät rahavarani olleet myöntäneet minulle ensimäisen luokan matkalippua. Saksassa olin kyllä raskaana aikana syönyt kissanlihaa väärennetyn jäniksen nimellä, mutta silloin nälkä pakotti siihen, ja tuntui vaikealta uskoa, että vielä nyt lihavana aikana jossain paikassa kissoja oikein viijeltäisiin herkuiksi. Mutta myöhemmin kuulin kiinalaisten Tahitilla tarjoavan koiranpaistiakin jonkun märehtijän nimisenä.

Tällaisen pitkämatkaisen laivan henkilökuntaan kuuluu tietysti myös lääkäri. Hän oli vallan nulikka vielä, mutta silti sangen tärkeä ja arvonsa tunteva herra, ja harvoin häntä näki edes vilaukseltakaan, sillä ilmavassa kansihytissään loikoili hän päivät päästään.

Lähestyessämme Port Vilaa oli meidän hyttikunnastamme toinen puoli kuumeessa. Kaksi makasi vuoteen omana, minä heiluin vielä jaloillani, mutta ruumiini oli täynnä ruusunpunaisia täpliä. Se oli Intian kuumetta, joka uusiintui nyt jo kolmannen kerran. Päätä poltti ja nielua kuivi ja olisin maksanut melkoisesti jääpalasesta, mutta sellaista ainetta ei ollut koko laivassa. Nojailin yli laivankaiteen, ja kerta toisensa jälkeen valtasi minut miltei vastustamaton halu hypätä kaiteen yli sinisiin vilvoittaviin kuohuihin.

Port Vilaan päästyämme oli kiniinivarastomme loppunut, ja menin senvuoksi laivan sairaalaan sitä pyytämään. Sairaalassa lääkärin apuna toimiva jonkunlainen välskäri otti minut ynseästi vastaan sanoen, ettei tohtoria saa tavata, ennenkuin laiva taas viikon päästä lähtee liikkeelle. Ilmoitin, etten tohtoria kaipaakaan, kunhan vaan saan lääkettä, mutta hän käski minun poistumaan, sillä mitään ei anneta, ennenkuin laiva on kulussa.

Se oli minusta merkillinen määräys, sillä piletin hintaan kuului myös lääkärinhoito, olipa laiva kulussa tai ei. Jos nyt sairastuit niin ankarasti, ettet päässyt maihin toisen lääkärin luo, sait vaikka kuolla laivaan, apua ei luvattu.

Laivan ympärillä liikkui kymmenittäin alkuasukkaita kajakkeineen. Viittasin niistä erään laskuportaiden luo ja hänen kanssaan pääsin maihin. Port Vilassa ei ole apteekkia eikä rohdoskauppaa, mutta siellä on sotilassairaala, ja sieltä sain kiniiniä, enkä sen jälkeen tarvinnut enää vaivata laivalääkäriä.

Päästyämme taas merelle sai eräs matruuseista pahanlaisen paiseen niskaansa, jotta niska tuli aivan kankeaksi. Hän pyysi tohtoria toimittamaan leikkauksen, mutta tohtori sanoi, ettei se mitään leikkausta kaipaa, paise johtuu hampaasta. Jonka jälkeen hän veti mieheltä suurimman poskihampaan pois. Tauti yhä paheni, ja tohtori oli neuvoton. Parin viikon kuluttua tultuamme Papeeteen oli mies kiiruimman kaupalla vietävä sairaalaan leikattavaksi, ja sai jäädä sinne pariksi kuukaudeksi.

Kun joutuu käyttämään useita eri linjoja ja laivoja, tulee tehneeksi vertailuja eri laivoissa vallitsevien tapojen välillä. Tämä oli nyt viidestoista valtamerialus, jota matkani varrella käytin, ja mieleeni oli jäänyt kuva esimerkiksi siitä, kuinka siivous eri laivoissa toimitettiin. Yhteisenä ja välttämättömänä toimenpiteenä näyttiin pitävän, että kolmannenkin luokan hyttien lattiat lakaistiin joka päivä sekä pestiin kahdesti viikossa. Tässä ANTINOUS-laivassa ei tehty kumpaakaan koko matkalla — kahden ja puolen kuukauden aikana. Tapana oli myös, että puhtaat vuodevaatteet muutettiin matkustajille kerran viikossa, mutta ANTINOUSella saimme pitää samat rääsymme Uudesta Caledoniasta Marseilleen saakka. Laivan miehistölle annettiin kerran kuussa puhdas vuodevaatekerta. Laivapoikien kunnia-asiana näytti myös muissa laivoissa olevan, että kynnykset, ovenkahvat, akkunapuitteet ynnä muut hyttien messinkiosat paistoivat kirkkauttaan, mutta ANTINOUSella ei niihin kiinnitetty mitään huomiota, ne saivat rauhassa tummua ja homehtua.

Kaikki nämä tällaiset seikat täytyy laskea päällystön huolimattomuudesta johtuviksi, sillä laivaväki tekee kyllä, mitä teetetään. Kaikissa laivoissa tekivät purseri ja perämies joka päivä kiertokäynnin kautta koko laivan tarkastaen hytit, mutta tässä laivassa nämä herrat eivät suvainneet vaivautua kertaakaan keulapuolen hytteihin.

Muuten ei hyttien kuntoisuus suurestikaan surettanut matkustajia, sillä kannella oli paljon viihtyisämpi olo. Useilla meistä oli mukanamme joko kevyt lepotuoli tai kokoonpantava telttasänky, ja niissä oli mukavampi nukkua kuin hytin kuumuudessa, sillä näillä vesillä puhaltaa lakkaamaton kaakkoistuuli tuoden eteläisemmiltä seuduilta raikkaampaa ilmaa. Sitäpaitsi hyteissä asusti lukematon määrä ilmaiseksi matkustajia, joiden seura ei miellyttänyt. En ole kurjimmassakaan Karjalan torpassa nähnyt niin paljon russakoita kuin ANTINOUS-laivassa. Niitä oli siellä neljää eri lajia, ja ne tunkeutuivat kaikkialle. Kopralastin mukana oli laivaan tullut miljoonittain sinimustia, puolen sentin pituisia kovakuoriaisia, jotka elämäntavoissaan muistuttivat kiukkuista kesäkärpästä, olivat kenties vieläkin röyhkeämpiä, mutta ei vallan yhtä vikkeliä liikkeissään. Kun näihin vielä laskee pienet, kaikkialla vilisevät — tosin matkustajille vaarattomat — muurahaiset, niin siinähän on eläinkuntaa hytin osalle tarpeeksi.

Nämä Messagerie Maritimen linjan laivat poikkesivat myös ennen englantilaisissa kolonioissa, mutta kesällä 1928 asianomaiset viranomaiset sen kielsivät jyrkästi. Tulomatkallaan oli tämäkin laiva poikennut Fidjillä, nyt paluumatkalla ei sinne ollut yrittämistäkään.

Tiedustelin syytä kieltoon, mutta ranskalaiset eivät sitä ilmoittaneet, ja vasta kautta rantain sain tietää, mikä oli saanut englantilaiset isännät niin kiukustumaan entisille aseveljilleen.

Nämä ranskalaiset laivat näet salakuljettivat opiumia englantilaisiin siirtomaihin levittäen sinne turmiota ja vieden oikeilta isänniltä kaupan tuottaman korkean voiton. Kuulin tämän laivan parturilta, joka kertoi viimematkalla vieneensä 15,000 frangin arvosta "alkuasukkaiden haluamaa tavaraa" ja myyneensä sen sadastatuhannesta frangista. Voitto siis lähes 600 prosenttia. Englantilaiset olivat antaneet ankaroita määräyksiä tätä salakuljetusta vastaan, mutta vaikka laivat olivat ankkuroituna lahdella sataman ulkopuolella, ja tulliveneet vartioivat sitä joka puolelta, kuljetettiin sittenkin maihin opiumia aina 50:kin kilon erissä.

Matkustajienkin mukavuutta oli yhtiön taholta koetettu lisätä muun muassa lainakirjastolla. Maksamalla 20 frangia sai matkan aikana lainata yhden kirjan kerrallaan, ja jos joku halusi lukea kahta kirjaa samalla kertaa, oli vero 30 frangia. Hukkaamisen varalta oli jokaisesta kirjasta jätettävä vielä 15 fr. takuurahaksi. — Siellä oli paljon kirjoja, joiden ostohinta ei tehnyt viittätoista frangia. Useassa laivassa matkani varrella olin käyttänyt hyväkseni laivan kirjastoa, mutta tämä oli ensimäinen kerta, jolloin matkustajia verotettiin kirjaston käyttöoikeudesta.

Muullakin tavoin oli matkustajien mukavuudesta pidetty huolta. Kuumassa hytissä ei kukaan viihdy mielellään, vaan istuskelee mieluummin kannella. Sitä varten oli laivalla varattuna lepotuoleja, mutta niitä ei saanut ilman muuta käyttää, vaan oli istumaoikeudesta suoritettava purserille 20 frangia eli täsmälleen saman, mitä tällainen tuoli maksoi kaupassa. Samanlaisen järjestyksen muistan aikaisemmin vallinneen muutamissa Pietarin kaupungin paistoissa, vaikka siellä ei tuolin vuokra ollut kuin 2 kopeekkaa. Mutta sillä hinnalla ei saanutkaan istua kuin vajaan päivän, täällä sai lojua yhtäpäätä vaikka Marseilleen saakka. Ensi kerran matkallani näin tälläkin tavoin matkustajia verotettavan ja muistan, että esimerkiksi NIEUW ZEELANDilla kolmannenkin luokan kävelykannella oli kaksi mahonkipöytää sekä lukuisia pehmeitä nojatuoleja vapaasti matkustajien käytettäväksi.

Näissä ANTINOUS-laivan tuolien käsinojissa oli syvennys, johon asianomainen tuolin vuokraaja sai kiinnittää nimikorttinsa, ettei siihen sivullinen istuutunut, mutta toimenpide oli aivan tarpeeton. Nimikortti pysyi tuolissa korkeintaan yhden päivän, ja jos iltahämyssä päivällisen jälkeen nousi toisen luokan kävelykannelle, ei yhtään tuolia ollut vapaana. Niissä istuskeli matruuseja ja laivan lämmittäjiä nokisissa puvuissaan, ja vasta pitkän riitelemisen jälkeen sai oman tuolinsa vallatuksi takaisin. Tämä mahtoi olla sitä ranskalaisten ihailemaa veljeyttä ja tasa-arvoisuutta, sillä minkään muun linjan laivoissa ei matruusien sallittu oleskella toisen luokan kannella tai käytävissä.

Varsinkin kiinalaispojat olivat röyhkeitä ja ottivat erioikeuksia, jotka eivät missään muualla tulisi kysymykseen. Heitä oli laivalla kymmenkunnan, ei matruuseina, vaan toimittamassa kaikenlaisia pienempiä tehtäviä. Nähtävästi säästäväisyyssyistä oli kapteeni värvännyt nämä vinosilmät laivaansa, vaikka Marseillesta olisi saanut omia kansalaisiaan miten paljon tahansa. Tämä oli kuitenkin halvempaa työvoimaa, mutta he tungeskelivat kaikkialla, olivat riidanhaluisia ja alituiseen matkustajien harmina käyden joskus suorastaan vaarallisiksikin, kuten myöhäisemmällä matkallamme saimme kokea.

Mutta nyt olimme vasta matkamme alkuvaiheessa, halkoilimme Melanesian ja Polynesian saaristoja, katselemista oli kaikkialla, emmekä laivaan ja laivaväkeen ehtineet kiinnittää sen enempää huomiota.

MELANESIALTA POLYNESIAAN

Uusien Hebridien saariryhmä Etelämeressä on ranskalainen alusmaa ja on sellaiseksi tunnustettu jo yhden vuosisadan ajan, mutta Ranska on antanut, niinkuin sananlaskussa sanotaan, pikkusormen pois. En tiedä, mitkä seikat ovat siihen vaikuttaneet, mutta nyt on siellä paitsi ranskalaista kuvernööriä, myös englantilainen. Heillä on yhtä suuri valta kummallakin, ja arvatenkaan he eivät voi yhteisistä asioista keskustellessaan päästä yksimielisyyteen, koska presidentiksi on valittu aivan puolueeton espanjalainen. Nämä kolme muodostavat korkeimman hallintoelimen ja jakavat kanakeille oikeutta. Saarilla asuvat ranskalaiset valkoihoiset kääntyvät asioissaan ranskalaisen kuvernöörin, englantilaiset omansa puoleen.

Mutta myös ulkomaailman täytyy jollain tavoin huomata, että Uusilla Hebrideillä on englantilaisillakin sananvalta. Siellä asuu kaiken kaikkiaan satakunta englantilaista, mutta heitä varten on painettu omat postimerkit. Ne ovat muuten samanlaisia kuin ranskalaiset, joten siis merkkien taiteellisesta asusta ei ole tullut riitaa, mutta teksti niissä on englanninkielinen.

Tähän n saariryhmään kuuluu kymmenkunnan suurempaa ja noin 70 pientä saarta. Ne ovat luonteeltaan tuliperäisiä; kaksi kraatteria on vielä toiminnassa ja toinen niistä purkautui vuonna 1913 tehden suurta tuhoa. Maaperä siellä on erinomaisen rehevä, ilmasto vielä edullisempi kuin Uudella Caledonialla, ja siksipä viljelyskasvit antavat siellä uskomattoman suuria satoja. Kahvista lasketaan saatavan keskimäärin 900 kiloa hehtaarilta, farmari saa siitä 10 frangia kilolta, siis bruttotulo hehtaarilta 9000 frangia, josta hänelle jää toinen puoli nettoa. Kakao tuottaa vielä paremmin. Se antaa 1,500 kiloa hehtaarilta, kilon hinta 9 frangia, siis bruttoa 13,000 frangia, josta niinikään puolet nettoa. Kenties jossain muualla maa voi antaa vieläkin enemmän pintayksikköä kohti, mutta on otettava huomioon, että kun viljelys kerran on saatu kuntoon, ei siinä ole mitään muuta työtä kuin sadon korjaaminen. Yleensä voidaan sanoa, että kaikki muut kasvit paitsi kokospalmu tuottavat Uusilla Hebrideillä puolet enemmän kuin Uudessa Caledoniassa. — Nämä tiedot ovat sellaisilta farmareilta, jotka ovat kokeilleet kummassakin paikassa.

Luulisi niinollen, että nämä saaret olisivat jo aikoja sitten liika-asutetut, mutta asia onkin päinvastoin. Jokaisella paikalla on oma vitsauksensa, ja Uusien Hebridien rasituksena on malaria. Laajat alavat alueet ovat moskiiton toukan viihtyisiä olinpaikkoja, ja sieltä ne nousevat levittämään myrkkybasilleja asukkaihin. Varsinkin kanakit ovat alttiita kuumeelle, mutta ei valkoihoinenkaan siltä säästy. Minulle kerrottiin kahdesta farmista, joiden omistajat olivat kolmessa vuodessa kuolleet sukupuuttoon. He olivat saaneet farminsa jo kuntoon, ja nyt ne jo tuottaisivat, mutta ei ole ketään, joka uskaltaisi mennä asumaan sinne, vaikka saisi viljelykset aivan ilmaseksi. Eräs farmari kertoi, että hänellä on töissä 88 alkuasukasta, mutta niistä säännöllisesti 30 joka päivä kuumeessa ja työhön kykenemättömiä.

Vain harvat valkoihoiset viihtyvät ja kestävät siellä useampia vuosia yhtämittaa. Monet ovat pakoitetut siirtymään pois juuri silloin, kun farmi alkaisi maksaa takaisin siihen kiinnitettyjä rahoja ja työtä. Siksipä maan ja farmien hinnat vaihtelevat siellä enemmän kuin kenties missään muualla. Kuulin eräästä englantilaisesta, jonka oli onnistunut 800 eekkerin kaakaofarmista saada 70,000 puntaa eli 8,750,000 frangia, eikä siitä ollut viljeltynä vasta kuin runsas kolmannes, kun taas joku toinen, joka ei satu löytämään yhtä rahallista ja halukasta ostajaa, saa myydä farmiinsa aivan pilkkahinnasta, ja kuten jo sanoin, siellä on isännättömiä farmeja, jotka eivät maksa mitään.