Part 3

Sitten tulivat lampaat ja vajaassa kahdessakymmenessä vuodessa oli seutu muuttunut erämaaksi. Lampaat tallasivat maan kovaksi, söivät ruohon juurta myöten, tuulet ja sateet huuhtelivat löysän hiekkakerroksen pois, ja jälelle jäi kivenkova pinta. Vaikka myöhempinä vuosina tuli runsaasti sadetta, ei maa siellä enää viheriöinyt. Niillä paikoin sitävastoin, minne hiekka oli kerääntynyt, säilytti ruohonsiemen itäväisyytensä lähes kymmenen vuotta, ja kun sitten taas tuli vuosi, jolloin satoi 7 tuumaa, nousi hiekkakerroksesta sankka heinä. Mutta maa ei ollut enää sama kuin ennen, ja kun aikaisemmin puolitoista hehtaaria kykeni elättämään yhden lampaan, tarvitaan siihen nyt 7 ja 8 hehtaaria.

Lampaat eivät yksin tehneet tätä tuhoa, vaan mikä niiltä jäi jälkeen, sen söivät kaniinit, kaivoivat ruohon juuret maasta ja nakersivat kuoren pensaista niin korkealta kuin ylettivät.

Kaniinit ovat Austraaliassa maanvaivana. Kokeilutarkoituksissa toi Thomas Austin vuonna 1884 Lightning-nimisellä laivalla sinne ensimäiset kaniinit. Niitä lastattiin 24 paria, mutta kun laiva tuli perille, oli elossa vain 13 kappaletta, jotka laskettiin bushiin. Viisi vuotta senjälkeen ammuttiin 20,000 kaniinia näitten 13 jälkeläisiä, ja nyt niistä maksetaan jo tapporaha, — ainakin muutamat farmarit maksavat. Kuivina aikoina myrkytetään vesipaikat ja kerrotaan, että eräänä kuivana kesänä yhden ainoan vesipaikan luona tapettiin täten yhdessä viikossa kolme miljoonaa kaniinia. Joskus niihin tulee rutto, ja illoin ne häviävät siltä paikkakunnalta kokonaan, mutta parin suotuisan vuoden jälkeen on niitä taas miljoonia.

Austraaliassa on villejä koiria, dingoja, jotka ahdistavat lampaita, ja kun saavat tilaisuuden, tappavat niitä kymmenittäin, ei syödäkseen, vaan pahuuttaan, yksinomaan tappaakseen. Kenties, ja hyvin luultavasti kaniinit importeerattiin sen takia, että dingoilla olisi tarpeeksi ruokaa ja jättäisivät lampaat rauhaan. Mutta sitä ne eivät tehneet, sillä lampaanliha on niistä parempaa. Yhä vielä täytyy pitää vakituisia "doggereita", koirantappajia, jotka ovat alituiseen liikkeellä ahdistamassa dingoja. Niistä maksetaan tapporahaa punta päänahasta, ja päänahkaan kuului ennen molemmat korvat ja kappale otsanahkaa.

Kun dingot näin laiminlöivät heille uskotun tehtävän, heräsi muutamien yritteliäiden farmarien päässä ajatus importeerata Austraaliaan joku kissansukuinen eläin, esimerkiksi tiikeri tai pantteri; se kenties tekisi lopun kaniineista. Siellä elää kyllä suurikokoinen villikissa, mutta se asustaa samoissa luolissa kaniinien kanssa, eivätkä nämä näytä pelkäävän sitä ollenkaan. Se on nimittäin vähäruokainen eikä tapa enempää kuin mitä jaksaa syödä, ja kaniinit taas muutaman yksilön vähenemistä eivät huomaakaan. Siksi päätettiin tuoda sinne joku suuriruokaisempi kissaeläin.

Mutta kokemus on osoittanut, että tulipa Austraaliaan eläin mikä tahansa, niin se menestyy siellä erinomaisesti kasvaen toista vertaa suuremmaksi kuin kantarotu. Nyt toiset farmarit panivat jyrkän vastalauseen tiikerin maahantuonnille ja sanoivat, että jos tiikerikin menestyy yhtä hyvin kuin muut eläimet, kasvaa se kaksi kertaa pitemmäksi kuin Intian tiikeri, ja silloin on ihmisillä lähtö Austraaliasta. Jonka johdosta tiikerin tuonti jätettiin ainakin toistaiseksi ja yhä edelleen käytetään doggereita hävittämään dingoja, lampaitten vihollisia.

Eräs kiinalainen rupesi myös doggeriksi. Jonkun ajan kuluttua hän toi päänahan, seuraavalla viikolla toisen, ja sitten niitä tuli hyvin tiheästi. Kukaan ei tiennyt sillä seudulla olevan niin paljon dingoja, sillä kukaan muu ei niitä nähnyt, mutta kiinalainen yhä kantoi päänahkoja. Lopulta ruvettiin asiaa tutkimaan ja keksittiin, että kiinalainen oli itse valmistanut päänahat. Kun hän sai käsiinsä — joko tappamalla tai ostamalla — yhden dingonnahan, valmisti hän siitä kaksikymmentä paria korvia niin taitavasti, että niitä oli vaikea eroittaa oikeista korvista. Sen jälkeen ei päänahka enää riitä tapporahan saamista varten, vaan vaaditaan siihen nahan kaistale, joka on leikattu nenänkärjestä hännänjuureen saakka.

Viime vuosisadalla saivat lammaspaimenet hoitaa doggerin tehtävät, he kun seurasivat lauman mukana kaikkialle. Nyt ei lammaspaimenia enää ole, sillä koko laiduntamisalue on piikkilanka-aidoilla jaettu pienempiin osiin, kunkin laitumen vuokraajan osuus aina erikseen. Aitauksen sisäpuolella kulkevat lampaat ilman paimenta, ja ainoastaan rajaratsastajat kiertelevät alituiseen pitkin aitausta tarkastamassa, ettei siihen ole tullut aukkoja.

Nämä ovat kaikki vuokra-alueita, ja rajaratsastajat, joita tavallisesti on kaksi yhdessä, hoitavat joko yhden tai useampia alueita, riippuen niiden koosta. Pienin tällainen vuokra-alue, jonka valtio antaa, on määrätty noin 1250 hehtaariksi, mutta näin pieniä alueita ei yleensä käytetä. Tavallisin käytännössä oleva pienin alue on 5000 hehtaaria. 10,000 hehtaarin suuruista vuokra-aluetta kutsutaan vielä pieneksi. Sadan- ja kahdensadantuhannen hehtaarin laidunmaat ovat varsin yleisiä, mutta on siellä sellaisiakin, jotka käsittävät aina 500,000 ha. Erään tällaisen vuokramaan raja-aita juoksee linjasuorana samaan suuntaan 140 kilometriä.

Kun tällaiset mahdottomat läänit on käytettävänä ja kymmenet ja sadattuhannet lampaat kerittävänä, luulisi, että keritsemistä riittäisi alituiseen, vuoden ympäri. Mutta olosuhteet ovat kehittäneet keritsimisestä — sanoisinko teollisuuden, jolla on oma ammattitaitoinen väestönsä, ja kun missä keritsiminen aloitetaan, viedään se kuumeisella kiireellä, tehdasmaisesti läpi muutamassa päivässä tai viikossa, riippuen tietysti lampaiden lukumäärästä.

Keritsijät ovat liikkuvaa väkeä. Tuskin on työ loppunut yhdellä alueella, kun jo toiselta saapuu viesti, että siellä aloitetaan keritseminen seuraavalla viikolla, ja koko keritsijäin armeija on matkalla sinne. Farmilla on mobilisoitu suuri joukko apuväkeä, sillä on tarkoin laskettava ja katsottava, että päivittäinen annos, 5000-6000 lammasta saapuu täsmälleen takamailta keritsemispaikalle, ettei tule keskeytystä työssä ja ettei taas yhtäaikaa tule liian paljon, sillä niille ei riitä keritsemispaikalla ruokaa. Lauma toisensa jälkeen kulkee keritsemishuoneen läpi, ja ajetaan takaisin laidunmailleen, toisia saapuu yhä tilalle, kunnes viimeinenkin lammas on jättänyt villansa lajittelijalle. Keritsijät saavat shekkinsä, — rahaa ei farmeilla käytetä — katoavat yhtä nopeasti kuin olivat saapuneetkin, ja farmi jää taas vuodeksi eteenpäin hiljaiseen yksinäisyyteensä.

Keritseminen toimitetaan nykyisin yksinomaan koneilla, käsin käytettävät keritsimet kuuluvat jo museoesineihin. Nyt ei keritsijän tarvitse muuta kuin johdattaa konetta, se tekee leikkuutyön itsekseen. Yhden lampaan keritseminen ottaa keskimärin viisi minuuttia ja kohtalainen mies selvittää päivässä 90-100 lammasta. Korkein saavutus 9 tuntisena päivänä on puheitten mukaan 327 lammasta.

Mutta hutiloiden tehden tulee myös vahinkoja ja usein sattuu, että kone leikkaa nahkaan, joten jää punainen jälki. Pienet nahkahaavat katsotaan vahingoiksi, ja ne parannetaan tervan ja paloöljyn sekoituksella, mutta voi käydä niinkin, että jalkajänne tai kaulasuoni katkeaa. Tämä katsotaan keritsijän huolimattomuudeksi, ja säännön mukaan on hänen ostettava näin vahingoittunut lammas, sillä siitä ei ole enää eläjäksi. Keritsijöillä on kuitenkin oma kokkinsa ja ruokalansa, ja tavallisesti tämä yhteinen keittiö lunastaakin sellaiset lampaat.

Sitämukaa kuin villa erkanee lampaasta, joutuu se lajiteltavaksi. Jo keritsijä toimittaa ensimäisen lajittelun. Kun hän alottaa työn, leikkaa hän ensimäiseksi vatsavillan, joka on likaisinta ja täynnä siemeniä. Senjälkeen tulee jalkojen vuoro, ja jalkavillat pannaan eri kasaan. Viimeksi otetaan selkä ja kyljet yhtenä levynä. Apulaispoika käärii levyn rullalle ja vie sen villalajittelijan pöydälle, jonka tehtävänä on luokitella eri laadut, pitkävillaiset, lyhyt villaiset, karkeat ja hienot.

Villalajittelijan työ kysyy taitoa ja pitkäaikaista kokemusta, hänen täytyy olla expertti alallaan, sillä hänestä riippuu, minkälaisia hintoja omistaja saa tavarastaan. Austraalialainen villa luokitellaan nimittäin niin tarkoin, että ostaja voi kunkin laadun käyttää juuri siihen tarkoitukseen kuin on aikonut, tarvitsematta siitä enää eroitella pois mitään, ja silloin hän voi myös maksaa siitä korkeimman hinnan. Teoreettisesti katsoen voi Austraaliasta saada 842 eri villalaatua; Sydneyn polyteknikumin villaosaston professorin Hoogsworth'yn kokoelmissa on näin suuri lajitelma. Käytännössä näin monen laadun eroittaminen on kuitenkin mahdotonta, ja myyntiä varten erottavatkin lajittelijat keritsemispaikoilla vain 20-22 eri laatua. Mutta joka nämäkin laadut tuntee ja osaa nopeasti eroittaa toisistaan leikkuupaikan kiireessä, jossa villakääryjä toisensa jälkeen työnnetään eteen pöydälle, saa olla ylpeä taidostaan. Lajittelijat ovatkin suuria herroja leikkuupaikalla, eikä heidän työhönsä kykene siellä puuttumaan kukaan.

Villa on keritty, lajiteltu, usein myös pesty, paalutettu ja alkaa matkansa sisämaasta merenrantaan Brisbanen, Sydneyn, Melbournen, Geelongin ja Adelaiden varastoihin. Talven lopulla, elokuussa, saapuvat ostajat kaikilta maailman ääriltä tekemään ostoksensa näitten paikkojen villapörsseissä, jossa myynti tapahtuu huutokaupalla. Painetun luettelon mukaan kulkevat he varastoissa tarkastamassa tavaran ja valikoimassa tarvitsemansa laadut ja erät.

Karkeimmat laadut ostaa Englanti, joka niistä valmistaa miesten pukukankaita ja muuta sentapaista, hienommat laadut menevät Ranskaan ja Saksaan, ja niistä valmistetaan keinotekoista silkkiä, mutta kaikkein hienoimman villan ostaa Ameriikka, joka maksaa siitä minkälaisia hintoja tahansa. Minulle näytettiin malleja tällaisista hienoista laaduista, ja jos minulle olisi sanottu, että se on silkkikuituja, niin olisin uskonut. Se oli pitkää, äärettömän ohutta, kimaltelevaa, ja sitä kun pingotti sormien välissä, se soi kuin viulun jänne.

Mutta kaikkein hienovillaisimmatkaan rodut eivät joka vuosi anna aivan samanlaista tavaraa. Runsassateisina vuosina kasvaa hienokin villa karkeaksi; mitä kuivempi vuosi, sen hienompi villa. Tässä on samoin kuin kaikkialla muuallakin luonnossa; ravintoköyhä maa kasvattaa lujimman ja parhaimman puulaadun, Intian rehevässä maaperässä kasvanut sormenpään kokoinen mustikka ei maistu miltään pohjoismaiden mustikan rinnalla, ja sellaista aroomia kuin kuivien kivikkomäkiemme mansikalla, en ole tavannut missään kuuman Etelän marjalla.

Mutta villapörssissä jatkuu kuumeinen huutokauppa, sillä uusia ostajia on ilmestynyt. Ennen sotaa oli Japani pienimpiä huutajia, ostaen Sydneyn pörssissä 18,000 paalua, viisi vuotta sodan jälkeen oli se järjestyksessä toinen 120,000 paalulla, ja joka vuosi sen kysyntä nousee. Saksa ei kylläkään ole päässyt vielä entiselleen, sillä ennen sotaa osti se vuosittain yli neljännesmiljoonaa paalua, mutta silloin, kun se taas pääsee tähän määrään, on Japani villateollisuuden alalla jo arveluttava kilpailija, vaikkakin sen tuotanto vielä toistaiseksi on suuntautunut pääasiassa vain kudottujen tavarain valmistamiseen.

UUDESSA CALEDONIASSA

Kierrellessään Etelämerta uusia maita etsimässä tapasi kapteeni Cook matkoillaan saaren, jonka vuorinen ulkomuoto siinä määrin muistutti Skotlantia eli Caledoniaa, että hän tälle saarelle antoi nimeksi Uusi Caledonia. Se näkyy meidän kartoissamme vain kapeana viiruna keskellä ääretöntä sinistä merialuetta, mutta sen pituus on noin 550 km. ja leveys keskimäärin 40 km. — ei siis niinkään pieni viiru.

Caledonialaiset itse — ja ehkä jotkut toisetkin — kehuvat saarta maailman kauneimmaksi. Väitteessä on kyllä paljon tinkimisen varaa, kuten myöhemmin huomasin, mutta ainakin nyt, ensimäisellä kerralla lähestyin sitä melkoisella uteliaisuudella ja ennakkoihailulla, sillä ennen auringonlaskua olimme siitä ehtineet saada jonkunlaisen silhuettikuvan. Lähemmäs tultuamme peitti jo pimeys maisemat, ja kaakkoismyrsky muutti koralliriutat valkoisen kiehuvaksi vyöhykkeeksi.

Saarta ympäröi renkaan tavoin koralliriutta, vaarallinen merenkulkijalle, mutta siinä on portteja, joista suurimmatkin laivat voivat haitatta purjehtia sisäväylään ja rannikolle. Tällaisen ahtaan portin kautta mekin lähestyimme Noumeaa, ainoata saaren kaupunkia, johon pitkämatkaiset valtamerihöyryt poikkeavat. Oli vuoksen aika, ja riutta veden peitossa, mutta sen paikan osoitti korkealle myllertävä vesivuori, joka näytti aivan kuin aiheetta kohoavan merestä. Näin myrskyllä riutta ilmaisee itsensä, mutta tyynellä säällä on vaikeampi löytää viitoittamatonta porttia, sillä silloin ei siellä hyrsky käy, ja riutta vaanii parin jalan syvyydessä.

Noumean sisämeren suulla tuikkaa kuitenkin "Amedeen" majakka jo kauas merelle, ja majakan luona on luotsivene vastassa. Sitten kohoavat korkeat vuoret väylän kahden puolen, ja Noumean satamalahti on edessä.

Kaupunki jo nukkui, laituri oli täynnä laivoja ja jäimme yöksi ankkuriin. Poliisiviranomaiset vain kävivät veneellä noutamassa passimme, ettei joku passit on yöllä läksisi uiden rantaan. Käskivät aamulla tulla noutamaan paperit poliisilaitokselta.

Mereltä käsin katsoen ei Noumea juuri kaupungiksi luulisikaan, vaan on se mieluummin kuin yhtenäistä puistoa. Paria julkista rakennusta lukuunottamatta ovat miltei kaikki talot yksikerroksisia, joka taloon kuuluu puutarha korkeine puineen, ja rakennukset hukkuvat tämän lehväkatoksen alle. Vasta maihin päästyään huomaa, että kaupunki on katujen avulla jaettu säännöllisiin neliöihin, kuutioihin, kolmioihin ja muihin kulmioihin, sikäli kuin tila kulloinkin on sallinut, sillä vuoret alkavat verrattain läheltä rantaa. Laivassa jaettiin meille saaren opas ja Noumean kaupungin kartta, mutta niihin ei aivan hiuskarvalleen tarvitse luottaa. Oppaassa sanottiin näet, että saarella ei ole ollenkaan moskiittoja, mutta jo ensimäisenä iltana söivät ne nilkkani ja ranteeni piloille. Ja etten minä yksin niistä kärsinyt, sen osoittivat jokaista vuodetta verhoavat moskiittoverkot. Kaupungilla kävellessäni huomasin taas, että kartta oli tehty sen mukaan, kuinka piirtäjä haluaisi sen rakennettavaksi. Kulkiessani erästä bulevardia näytti kartta sitä vielä riittävän viisi kadunnurkkaa eli siis puoli kilometriä, mutta katu loppuikin ja vastaani tuli merenlahti, jolla oli ankkuroituna kalastajalaivoja. Ymmärsin tästä, ettei bulevardi ollut vielä täysin valmis.

Läheltä katsoen ei Noumeaa voi juuri kauniiksi sanoa, sillä rakennukset ovat perin yksitoikkoisen näköisiä, parakkimaisia, ja kadut kiveämättömät, pölyiset. Kauppoja lukuunottamatta ei lasiakkunoita useimmissa yksityisissä taloissa ole ollenkaan, vaan ainoastaan puiset, limittäiset säleverhot, joiden kautta pöly vapaasti tunkeutuu huoneisiin.

Mutta yleiskuva kaupungista satamalahtineen ja ympäröivine vuorineen on viehättävä, ja ne, jotka eivät aikaisemmin ole nähneet auringonlaskua vuorimaisemassa, kehuvat sitä verrattomaksi.

Ei Noumea mikään metropooli tahdo ollakaan, siellä on vain 10,000 asukasta, mutta se on kuitenkin Uuden Caledonian kaupan keskus, ja sinne saapuvat matkustajalaivat aina Euroopasta ja Ameriikasta saakka.

Maaseutu sensijaan tarjoaa paljon näkemisen arvoista, sillä onhan Uuden Caledonian luontoa ja maisemia verrattu sweitsiläisiin. Ja tosiaankin saa saarta kulkiessaan kaiken aikaa ihailla jylhiä vuoristomaisemia, syviä rotkoja ja viidakossa luikertelevia kirkasvetisiä puroja. Vuoret eivät täällä tosin kohoa kuin 1000-1600 metriin, mutta niitten rinteillä kasvaa tiheä metsä, joka etäämpää katsoen muistuttaa milloin nukkaa, milloin samettia.

Kaikki vuoret eivät sentään ole tällaisia, sillä siellä on runsaasti "punaisia vuoria", ravintoköyhiä, ja niillä ei kasvullisuus jaksa nousta huippujen puoliväliinkään, — yläosa on autiota, kuin keltamultakalliota.

Mutta siellä, missä maapohja on mustaa, työntää se povestaan mitä rehevimmän ja moninaisimman kasvullisuuden. Jos se on eucalyptusmetsää, kasvaa alla miehenkorkuinen heinä, jos taas pensaikkoa, on se niin tiheää, että on turha yrittääkään sen läpi ilman kirvestä. Pensaat ovat takertuneet toisiinsa niinkuin verkon silmät, ja joukossa runsaasti piikkipensaita sekä kaktuksia, jotka tekevät pensaikkoon tunkeutumisen mahdottomaksi.

Muita vaaroja ei siellä liikkuminen tuotakaan, sillä käärmeitä ei koko saarella ole yhtään lajia enempää kuin petoeläimiäkään. Eräs hirvilaji on sangen runsaasti edustettuna, ja se aiheuttaa suurta vahinkoa nuorille kokospalmuistutuksille. Siksi sen ampumista ei ole mitenkään rajoitettu, vaan saa sen kuka hyvänsä ja milloin tahansa tappaa. Jokainen farmari pitääkin senvuoksi joitain ajokoiria, jotka karkoittavat hirvet kokosviljelmiltä, ja esimerkiksi Plum-farmilla, jossa asuin jonkun aikaa, oli niitä kokonaista kuusi. Ne kävivät jahdilla etupäässä omin päinsä, lähtivät jo aamuyöstä joukolla vuorille ja palasivat vasta myöhään aamupäivällä selkä ja kyljet punaisina vuorten hiekasta.

Eräänä aamuna kuulin niitten ajon taas läheiseltä vuorenrinteeltä, enkä suinkaan päästänyt tilaisuutta käsistäni saada ottaa osaa hirvenjahtiin. Lainasin isännän kiväärin ja kiiruhdin ajoa vastaan. Se tuli ensin farmille päin, mutta kääntyi sitten kohti merenrantaa pensaikkoon. Siellä hirven oli nähtävästi vaikea liikkua, joten koirat pääsivät aivan kintereille. Juoksin ranta-aukeamalle ehtiäkseni vastaan, mutta sinne päästyäni porhalsi jo koko joukko yhtenä rykelmänä pensaikosta esille. Matkaa oli sinne vähän toistasataa metriä, ja olisi voinut hyvin ampua, mutta en kerinnyt vielä ampumista ajatellakaan, kun hirvi syöksyi suoraan mereen koirat kintereillä. Luode ei ollut vielä alkanut, ja hirvi sai matalassa rantavedessä jonkunverran etumatkaa, kun koirien jalat eivät ylettäneet joka paikassa pohjaan. Mutta lieneekö se sitten kompastunut riutalla, sillä näin sen äkkiä kaatuvan turpa edellä veteen. Pari yritystä teki se noustakseen, mutta silloin olivat koiratkin paikalla, ja kun ehdin sinne, oli se jo henkäissyt keuhkonsa täyteen suolavettä, eikä minulla ollut muuta tehtävää kuin puukollani avata kurkku, jottei veri hyytyisi lihaan.

Pian alkava laskuvesi jättäisi hirven aivan kuivalle riutalle, jossa heti kaikenlaiset nilviäiset olisivat sitä jäytämässä. Kiiruhdin senvuoksi farmille noutamaan miehiä ja härkäparin, jolla hirvi sitten tuotiin kotiin. Se oli vielä nuori, kauniskarvainen, kaksisakarainen. Sarvet otin itselleni muistoksi, lihat syötiin, isäntä suolasi nahan ja vei Noumeaan lehmännahkojen mukana.

Uuden Caledonian eläinkuntaan kuuluu vielä varsin hauska strutsintapainen lintu, cagon. Se kuuluu tietääkseni samaan sukuun kuin emu Austraaliassa ja kivi Uudessa Seelannissa, joita se suuresti muistuttaa, mutta ne ovat kaikki eri lajeja. Tämäkin on terävänokkainen, lyhytsiipinen ja lentokyvytön, ja niin kesy, että tulee syömään ihmisen kädestä. Senvuoksi se onkin rintamailta hävinnyt, koirat ovat tehneet lisää tuhoa metsässä, eikä sitä enää tapaakaan kuin vuorilla "bushissa".

Uuden Caledonian ilmasto on maailman ihanimpia. Lämpömäärä vaihtelee +15:sta -25:een Celciusta läpi vuoden, ja malaria on tuntematon. Väittävät, ettei siellä ole kukaan milloinkaan sairaana. Ihmiset ovat aina iloisia ja hymyileviä, enkä minä ainakaan nähnyt murheellisia naamoja.

Minkälaisia mahdollisuuksia siis tarjoo tällainen luonto ja ilmasto elämiselle? — Koetan antaa niistä muutamia tietoja, jotka perustuvat paikkakuntalaisten kokemuksiin.

Hedelmälaatuja on monenlaisia, kuten banaani, papaya, appelsiini, sitruuna y.m., joita alkuasukkaat viljelevät elääkseen. Ne eivät vaadi mitään työtä, kunhan vain viitsii korjata sadon. Mutta joka aikoo Caledoniassa tehdä rahaa, hän viljelee kokosta, kahvia ja kakaota myyntiä varten ja muita hedelmälaatuja sitten vielä tarpeensa mukaan.

Kokospalmu vaatii mustaa maata, jossa on runsaasti koralleja ja simpukankuoria sekä suolainen pohjavesi lähellä. Sellaisia maita on Caledoniassa vielä suuria aloja bushin vallassa.

Palmun viljelys on varsin yksinkertaista hommaa. Metsä eli tavallisimmin pensaikko, jota sellaisella maalla kasvaa, raivataan pois, maanpintaa hiukan möyhennetään ja palmuntaimet istutetaan siihen, keskimäärin 120 puuta hehtaarille. Kuusivuotiaina tekevät puut ensimäiset hedelmät, 8-vuotiaina alkavat ne tuottaa, ja 10-vuotisina antavat ne täyden sadon, joka on 10-15 kiloa kopraa vuotta kohti. Kopran hinta on Uudessa Caledoniassa 2 frangia kilolta, ja vuotuinen tulo siis puuta kohti keskimäärin 25 frangia.

Mitään hoitoa ei palmunviljelys kaipaa, kun se kerran on istutettu. Pähkinät putoilevat valmistuttuaan itsekseen maahan, josta ne kerran kuukaudessa kerätään, halkaistaan kirveellä, sisus kaivetaan pois ja levitetään kentälle kuivamaan. Tämän työn tekevät alkuasukkaat, kanakit, joiden palkka on 100 frangia kuussa, talon housut ja muona.

Kahvinviljelys tuottaa nopeammin ja runsaammin. Kolme vuotta istutuksen jälkeen antaa se jo täyden sadon, joka Caledoniassa tekee 2500—3000 frangia hehtaaria kohti vuodessa, eikä tämäkään kasvi vaadi mitään hoitotoimenpiteitä istutuksen jälkeen.

Banaaninviljelys on kuitenkin yksinkertaisinta ja tuottavinta, kuten väitti eräs farmari, joka ei tilallaan juuri muuta viljellytkään. Oikein suuria satoja antaakseen vaatii se kyllä lihavahkon maan, mutta menestyy myös melkein missä tahansa, kunhan vain on kosteutta; — ja sadon saa korjata jo samana vuonna.

Minulle on aina uskoteltu, että banaani olisi yksivuotinen ruohokasvi, ja niin lieneekin laita siellä, missä on sadeaika ja kuiva-aika erittäin. Mutta Uudessa Caledoniassa on ilma aina samanlaista, kosteuden puutetta ei siellä tule koskaan ja lämpöä on aina riittämiin. Niinpä näin tämän mainitsemani farmarin kentällä banaanirunkoja, joita hän väitti kolmevuotisiksi ja vielä olivat antaneet sadon. Näitä vanhoja kasvatti hän pääasiallisesti kuitenkin saadakseen uusia taimia. Sillä kun banaani huomaa, että sen aika on edes, työntää se juureltaan lukuisasti pieniä vesoja. Nyt ei tarvitse muuta kuin leikata nämä pienet vesat juurenmuhkurasta irti ja pistää kasvamaan avarammalle kasvupaikalle; samana vuonna saa niistä jo korjata sadon.

Mainitsemani farmari kertoi lähettävänsä kaikki banaaninsa Austraaliaan Sydneyhin, jossa hän saa niistä 10 ja 11 frangia kilolta. En voi sanoa tarkalleen, montako kiloa yhdestä varresta tulee, mutta jokainenhan on nähnyt banaaniterttuja ja voi siis suunnilleen arvioida, paljonko tuollainen vesa vuodessa tuottaa. Mikäli eri paikoissa katselin, olivat banaanirungot istutetut toisistaan 2-5 metrin välimatkoille, aivan miten sattui, sillä banaani kykenee kyllä puolustautumaan elämän taistelussa yhden hehtaarin alalle mahtuu niitä siis melkoinen määrä, ja nettotulo banaanista pintayksikköä kohti nousee huiman korkealle.

Myös karjanhoitoa harjoittavat caledonialaiset farmarit huomattavassa määrässä, ja kuuluu se kannattavan hyvinkin, missä on ennestään laidunmaita. Uuden laidunmaan raivaaminen bushiin on kuitenkin verrattain kallista hommaa, ja samalla vaivalla siihen sitten istuttaakin jotain tuottavampaa.

Mutta kun olosuhteet ovat näin suotuisat, niin silloinhan kaikkien uuscaledonialaisten luulisi olevan rikkaita, sanoo joku. Niin luulisi ja niin pitäisi, ja kyllä siellä rikkaita onkin, mutta asianlaita on kerta kaikkiaan niin, että missä liian helpolla saisi rahaa, siellä ei sitä viitsitä ottaa. Ja Uuden Caledonian ilmasto, — se on niin mukavan leppoisan lämpöinen, ettei siinä turhia viitsi rehkiä.

Monet ranskalaiset ovat siellä koonneet itselleen kauniin omaisuuden, mutta on monia, joitten viljelyspinta-ala ei vuoden mittaan kasva juuri ollenkaan.

Ja alkuasukas — mitä hän rahalla tekee? Hänellä kasvaa muutamia hedelmäpuita, jotka minkään tekemättä antavat, mitä hän syödäkseen ja tupakkaan tarvitsee. Vaatteita hän ei tarvitse, viinaa ei hänelle myydä ja rakkautta hän saa rahattakin. Turha siis nähdä vaivaa työnteolla ja rasittaa itseään, kun ei verojakaan tarvitse maksaa, sillä kaikki Uuden Caledonian asujamet, niin valkoiset kuin mustat, ovat verovapaita. — Täydellinen paratiisi siis.