Part 2

Muuten tahtoo sydneyläinen olla amerikkalaismallinen siinä, että minkä hän tekee, sen pitää olla suhteiltaan suurempaa kuin muualla. Satamalahden yli rakennetaan paraikaa siltaa, jonka jännitysväli on ennenkuulumaton. Mitään numeroita en uskalla mainita, kun en niitä tarkkaan muista, mutta niin korkeaksi se tulee, että suurimmatkin valtamerihöyryt mahtuvat kyykistämättä kulkemaan sen alitse. Kustannusarvio nousi 5 miljoonaan puntaan, mutta nyt on siihen jo käytetty 10 miljoonaa, ja koko keskiosa — se komeus — puuttuu vielä tykkänään. Ennenkuin se on saatu paikoilleen, ovat toiset 10 miljoonaa huvenneet rakennukseen.

Kuulin, että eräässä elokuvienteatterissa olisi aivan erikoislaatuinen musiikki, siellä näet kymmeniä ellei satoja miljoonia markkoja maksavat urut. Menimme joukolla kuulemaan ja myös katsomaan. Kuvat olivat pelkkää roskaa — mielikuvituksellinen aihe Venäjän vallankumouksen ajoilta, — mutta urkuja sieti tosiaan kuulla. Niillä sai nimittäin yksi soittaja aikaan kaikkien instrumenttien äänet, mitä voi maailmassa ajatella. Siellä oli jouhisoittimet, torvet, rummut ja kaikenlaiset muut kilistimet. Äänikerrat oli järjestetty eri osiin huonetta, joten niitä kuului milloin yhdestä, milloin toisesta nurkasta. Soittopöytä sijaitsi näyttämön edessä orkesterin tavallisessa paikassa syvennyksessä ja nousi sieltä automaattisesti aika ajoin yleisön nähtäväksi painuen taas hetken kuluttua takaisin, tämän liikkeen silti häiritsemättä soittajaa tai soittoa, joka jatkui esteettömästi. Satumainen oli summa, joka näihin urkuihin on kiinnitetty, mutta mikäpäs ei kannattaisi elokuvien teatterille — ja varsinkin Sydneyssä, sillä piletit maksoivat Suomen rahaksi muutettuna jo sen, minkä meillä oopperaliput.

Muutenkin on Sydney kallis, tavattoman kallis kaupunki, — siellä käy miltei shillinki markasta — mutta tämä on seikka, josta ja jonka syistä puhun myöhemmin. Tässä musiikin yhteydessä mainitsen vielä, että gramofooni on joka talossa, se on tärkeämpi kuin pata, se on perheen jäsen paremmin kuin kissa tai koira meillä.

Sydneyläiset naiset ovat kauniita. Luulin arviotani harhaluuloksi, kun olin useita kuukausia viettänyt värillisten ja murjaanien maassa. Sen takia kysyin konsulaattimme sihteerin mielipidettä asiasta, sillä arvasin hänen olevan pätevämmän heitä arvostelemaan. Mutta kun hänkin vakuutti, että kyllä ne ovat kauniita, täytyi minun uskoa.

En ole mikään naisten pukujen erikoistuntija, ainakin kotona minua moititaan siitä, että kiinnitän niihin liian vähän huomiota, mutta sen panin kuitenkin Sydneyssä merkille, että naiset käyttävät erinomaisen lyhyviä hameita. Ne eivät ulottuneet läheskään polviin saakka, ja ilmiö on aivan yleinen, ilman poikkeusta. Tämä saattaa johtua useastakin eri syystä, joita en rupea tässä arvailemaan. Yhtenä voisi ajatella kankaitten kalleutta, tekstiiliteollisuus kun Austraaliassa on perin huonolla kannalla.

* * * * *

Olin saapunut Sydneyhin suurien juhlallisuuksien aikana. Siellä vietettiin silloin koko maailman käsittävää katolilaisten kokousta, Eucharistic Congressia, kuten sen virallinen nimi kuului. Paavin edustaja kunnioitti olemuksellaan kongressia, arkkipiispoja, piispoja ja prelaatteja kaikista maanääristä oli sinne kokoontunut samoinkuin maallikkoja, joten kongressiin lienee ottanut osaa joukon toistasataatuhatta henkeä. Minä en henkilökohtaisesti puuttunut juhlallisuuksiin, - konsuli sitävastoin oli kutsuttu sekä avajaisiin että loppupäivällisille — katselin vain syrjästä ja totesin, että suuri on vielä paavillisen vallan voima ihmiskunnassa. Missä vain paavin edustaja liikkui, siellä putosivat ihmiset heti polvilleen kuin halvauksen saaneina ja taivuttivat päänsä odottaen, että kaikkivoivan paavillisen siunaava silmäys liukuisi heidän ylitseen.

Myös oli paavin edustajalla mukanaan jonkun verran pyhiä jätteitä eli pyhäinjäännöksiä, joita piti näytellä kansalle. Tarkoitusta varten vuokrattiin matkustajalaiva, ja sälytettiin pyhäinjäännökset siihen. Laiva oli kuitenkin mustaksi maalattu, ja se oli sopimatonta. Se maalattiinkin siis paavillisilla väreillä valkoisen ja kullanhohtoiseksi, kannelle pystytettiin suuri, valkoinen risti, ja niin lähdettiin kiertämään ympäri satamaa. Päivä siinä hävisi, sillä Sydneyn satama on laaja, sitten kannettiin pyhäinjäännökset katedraaliin, laiva maalattiin taas mustaksi ja luovutettiin takaisin matkustajaliikenteelle.

* * * * *

Sydneyn satama on laaja, se on laatuaan ensimäisiä maailmassa. Kuin satakerta kiertelee se monina lahtina ja poukamina Port Jacksonista syvälle mantereeseen, ja käyttökelpoista rantaa on siinä yli 300 kilometrin pituudelta. Näitten vuonojen ja poukamien rannoille on kaupunki rakennettu, ja kun ulkopuolella varsinaisen cityn valtainen osa taloista on yhden perheen asuntoja, on kaupunki levinnyt tavattoman laajalle. Tiheä raitiotieverkosto ja kymmenet höyrylautat välittävät kuitenkin liikennettä kaupungin eri osien välillä vähentäen välimatkat. Satama on kaikkialta niin syvä, että suurimmatkin valtamerilaivat voivat siellä liikehtiä.

Kaupunki on siis hyvin suojattu kaikkia mereltäpäin suuntautuvia vihamielisiä aikomuksia vastaan, sillä sataman suu, Port Jackson ei ole kuin mailin levyinen. Varmemmaksi vakuudeksi on vielä sitä vastapäätä olevalle kalliolle, avoimelle ja hyvin näkyvälle paikalle asetettu kaksi tykkiä, jotta jokainen kaupunkiin tulija heti näkee, ettei täällä leikitellä.

Ulkopuolella sataman leviävät Tyynenmeren hiekkaiset rannat silmänkantamattomiin sekä pohjoiseen että etelään tarjoten erinomaisen uimarannan, mikäli hait eivät hätyytä. Surfing s.o. rantatyrskyissä uiminen tai paremminkin rypeminen onkin sydneyläisten parhaimpia kesähuvituksia, ja tuhansittain heitä silloin näkee näillä verrattoman ihanilla rannoilla.

Vaikka oli vasta kevät eikä vielä "surfingin" aika, houkuttelin eräänä sunnuntaiaamuna konsulaatin sihteerin sekä erään toisen tuttavan kanssani Sydneyn pohjoispuolella olevalle rannikolle, kun en ollut siellä vielä käynyt. Laskuveden aikana on siellä mielenkiintoista tutkia, mitä meri on jättänyt jälkeensä, — kauniskuorisia simpukoita ja monenlaisia äyriäisiä.

Laiva vei meidät ensin kahdeksan mailin päässä olevaan Manly'yn, joka on osa Sydneytä, mutta sinänsä kuitenkin muodostaa aivan oman kaupungin luonnonihanalla kannaksella avoimen meren äärellä. Manlystä ajoimme raitiovaunulla toiset kahdeksan mailia harvaan asutun seudun läpi Narrabeeniin, josta alkaa asumaton rannikko. En käsitä, kuinka tällainenkin raitiotielinja kannattaa, sillä vaikka oli sunnuntaipäivä, kulkivat vaunut miltei tyhjinä ja kuitenkin säännöllisesti puolen tunnin väliajoin. Kesäaikana siellä kylläkin saattaa olla vilkas liikenne, mutta nyt ainakin olivat hiekkaiset rannat autioina. Golfinpelaajia näkyi kyllä moniaita eräällä kentällä, mutta se on minusta niin lapsellista peliä, kun aikamiehet leikkivät pienellä pallolla, ettei sitä viitsi katsellakaan.

Paljon hauskemman näyn tarjosivat korkeat kuohupäät, joita navakka itätuuli vyörytteli rannalle. Ulapalla ei aaltojen voimaa niin havainnut, sillä syvä vesi on joustavaa, mutta kun aallot lähestyivät rantaa, silloin ne ikäänkuin saivat uutta voimaa pohjasta ja äityivät valkoharjaisiksi. Ensin näkyi aallonharjalla vain kapea valkoinen viiru kuin pitsireunus, mutta pian se levisi ja paisui. Aalto sai terävämmän muodon, se kohosi yhä korkeammaksi, ja kohiseva valkoinen harja kiertyi ikäänkuin rullalle tuulen tempoessa siitä pilvenään hienoa usvaa ilmaan. Hirvittävällä voimalla eteni tämä pauhaava vesimassa, kunnes kohtasi rannan ja sortui siihen, jotta maa tärähti. Siinä näky, jonka katselemiseen ei silmä väsynyt.

Vesi laski paljastaen laajalti matalaa rannikkoa. Se oli mustan ja kuolleen näköistä etäämpää katsoen, mutta kun rupesi sitä lähemmin tarkastelemaan, huomasi siinä vilkasta elämää. Pieniä äyriäisiä rasahteli joka kolossa ja kiven kupeessa, kun ne nopeasti etsivät itselleen piilopaikkaa. Lyhytruumiinen, suuren kämmenen kokoinen merirapu oli mies puolestaan. Kun sitä lähestyi, nousi se takajaloilleen ja kohotti suuret saksensa uhkaavasti tulijaa kohti. Se oli varsin julman näköinen, ja tiesi tämän nähtävästi itsekin, sillä vasta kun ojensi kätensä sitä ottaakseen, muuttui käytös. Toistakymmentä senttiä pitkillä jaloillaan se juoksi uskomattoman nopeasti vettä kohti, ei eteenpäin, vaan syrjittäin, ruumis ja sakset hirveästi vaappuen. Päästyään mielestään turvallisen matkan päähän, asettui se litteäksi maahan jääden odottamaan. Jos sitä lähestyi uudelleen, toistui äskeinen uhkaava asento ja senjälkeen nopea sivuttainjuoksu. — Hummeri ja jokiäyriäinen ovat etanoita tämän pitkäkoipisen rinnalla. Tavallisissa oloissaan ei tämäkään käytä kuin jalkojensa puolta pituutta ja liikkuu verrattain hitaasti, mutta milloin tarvitaan, nousee se kaikille nivelilleen, ja silloin saa mies miltei juoksujalassa seurata pysyäkseen sen rinnalla. Se saattaa tehdä matkoja kauas omasta elementistään. Kerran Uudessa Caledoniassa tapasin erään sellaisen kokospalmumetsässä noin 50 metriä ranta-aukeasta ja ainakin 200 metriä vesirajasta. Eikä se suinkaan kulkenut eksyksissä, sillä kun rupesin ahdistamaan sitä, otatti se heti täyttä ravia suorinta tietä merenrantaan.

Paljon muuta oli meri paljastanut nähtäväksi. Pieniä, monenmuotoisia simpukoita oli niin tiheässä, ettei voinut astua askeltakaan tallaamatta niitä murskaksi. Vaikkei Austraalian rannikko olekaan niin lajirikas kuin Tyynenmeren korallisaaret, löysi täältäkin sangen runsaan valikoiman. Omituinen oli muuan suuri simpukka. Se oli tummanharmaa, hyljätyn simpukankuoren tai rosoisen kiven näköinen, mutta kun astui sen päälle, roiskautti se ilmaan korkean vesisuihkun. Tämä oli sen puolustusase.

Muutaman niemen takana tapasimme kalamiehen. Hänellä oli pitkä siima, sen päässä painolla varustettu syötti, jonka hän nakkasi kauas tyrskyihin. Näin myrskyllä ajaantuu pieni kala matalikolle, ja petokalat seuraavat niiden jälessä. Kun miehellä oli kaksi siimaa, pyysimme saada lainata toisen luvaten saaliin hänelle. Hän laittoi syötiksi nyrkinkokoisen lihapalan ja sanoi, että siihen ainakin pitäisi napata, ja kun nappaa, niin se on suuri.

Menimme niemenkärkeen, jossa oli syvempi vesi ja aloimme "slanttailla". Olimme heittäneet tuskin puolenkymmentä kertaa, kun jo tarttui niinkuin kiveen. Kala siellä oli, lujasti tempoili, ja päättelimme, ettei se voi olla muu kuin hai, sillä niitä oli tällä rannikolla runsaasti.

Se oli otettava väsyttämällä, ettei siima katkeaisi, sillä emme tienneet sen suuruutta. Itsepäisesti se painoikin ulapalle päin, että kohta olimme luovuttaneet koko siiman ja seisoimme aivan vesirajassa, jonne hyrskyt löivät. Silloin tuli se yhdeksäs aalto, joka aina on suurin, tuli kuin lumivyöry korkeana kohisten. Toiset kerkisivät pakoon, mutta minä pitelin siimaa, jonka toisessa päässä tempoili kala, ja tyrsky hautasi minut alleen. En minä siitä kastumisesta niinkään perustanut, mutta se tuppasi sapettamaan, kun toiset jäivät kuiviksi ja sitten ilkesivät nauraa minulle.

Mutta nyt ei ollut aikaa harmitella, sillä kala oli saatava maalle. Sen tempaukset olivat jo herpaantuneet, ja niin vedimme sen yhtä päätä kuivalle. Hain poikanen se oli, pieni, metrin mittainen, mutta sisukkaastipa oli tapellut. Hampaita sillä oli enemmän kuin tarpeeksi, ja muistoksi leikkasin leukaperät itselleni, kun taas muun osan veimme kalastajalle.

Näistä leukaperistä sain vielä jälestäpäin monta harmia. En tullut puhdistaneeksi niistä lihoja oikein tarkoin, kiersin vain paperiin ja illalla asetin paketin kauniisti hyllylle konsulaatin sihteerin asunnossa, jonne se unohtui. Asunnon toinen omistaja tulee sitten eräänä iltana kotiin ja alkaa haistella, että jotain asiaankuulumatonta on ilmassa. Leukaperät olivat lämpöisessä ruvenneet "happanemaan", kuten suojärveläinen sanoo puiden tekevän, ja levittivät tuoksuaan huoneeseen. Etsittyään puoliyöhön saakka löysi huoneenhaltija vikapään paketin ja nakkasi sen pihalla olevaan paperikoriin. Kun me myöhemmin yöllä kotiuduimme, en löytänyt arvokasta muistoesinettäni mistään, kunnes sihteeri huomasi mennä katsomaan paperikorista, josta se löytyi.

Seuraavana päivänä päätin tallettaa pakettini varmempaan paikkaan ja vein sen konsulaatin etuhuoneeseen, jonka korkeareunaiselle sanomalehtihyllylle sen asetin piiloon. Vankan paperin kiersin vielä ympärille, jotta ei mikään haju pääsisi leviämään huoneeseen.

Näin sai paketti olla rauhassa taas pari päivää, mutta sitten eräänä yönä ihmisten nukkuessa tuli katala rotta ja alkoi tutkia pakettia. Se repi käärepaperit aivan silpuksi, söi sitten, minkä irti sai luista ja poistui. Kun sihteeri aamulla tuli avaamaan konsulaattia, oli hänen pakko kääntyä ovelta takaisin, sillä ilma oli huoneessa ylen raskas. Saatuaan akkunat auki, alkoi hän etsiä leukapieliä, koska tiesi minun tuoneen ne sinne. Mutta vaikka hän tyhjensi merimiessäkkini sisällön konsulaatin lattialle, ei mitään löytynyt, vaan haju pysyi muuttumattomana. Vihdoin viimein äkkäsi hän kiivetä sanomalehtihyllylle ja näki siellä tämän kauhistuksen. Tikkujen avulla leukaperät sitten siirrettiin talon kellariin.

Seuraavien viikkojen aikana minä niitä sitten joka pysähdyspaikassa puhdistelin, ja aiheuttivat ne monta turhanpäiväistä kysymystä kulloinkin aina asianomaisen isäntäväen puolelta, kunnes Uudessa Caledoniassa kaivoin ne hiekkaan, jossa termiitit tekivät lopullisen puhdistustyön. Nyt ne ovat siistit ja hajuttomat.

* * * * *

Sydneyssä ei suomalaisten keskuudessa — heitä on siellä muutamia satoja — ole minkäänlaista seuraa, joka vetäisi heidät yhteistoimintaan. Konsulaatti sai täyttää tämän puutteen, ja se olikin ikäänkuin suomalaisten klubi. Heitä näki siellä aamusta iltaan joko sanomalehtiä lukemassa tai kirjoittamassa kirjeitä taikka muuten jutustamassa, — ja tietysti konsulaattiasioissa. Siellä tapasin yhden Australian vanhimmista suomalaisista, Matti Halosen, joka jo 44 vuotta on asunut Australiassa.

Matti on nyt jo elämänsä ehtoopuolella — kuudeskahdeksatta vuosi on kulumassa — ja elelee valtioneläkkeellä, mutta vielä nousee Matin jalka keveästi, ja kieli luistaa nokkelasti muinaisia muistellen, kun sille päälle sattuu.

Oulun puolesta on Matti kotoisin, tuli nuorella ijällä leikitellyksi tyttöjen kanssa, ja kunta määräsi Matille seitsemän markkaa veroa perillisistä. Tämä oli Matista liikanainen rasitus, joten hän sanoi hyvästit kotimaan kamaralle ja lähti merille. Seilasi sitten seitsemän vuotta kaikilla vesillä, kunnes 1884 päätyi Austraaliaan. Silloin olivat olot vielä epävarmat Sydneyssä kuten muuallakin, ryöstöjä sattui tiheään, ja jokainen sai luottaa omiin keinoihinsa. Niinpä oli Mattiakin yritetty kerran iltapimeällä ryövätä Sydneyn kadulla. Kaksi oli rosvoja ollut, "mutta" — kertoo Matti — "kun minä kierasin nyrkinkokoisen pluumentaalin (kiven) nestuliinaani ja kumautin sillä toista ohimoon, ja sanoin, että tuoss' on sinulle matchista, niin siihen paikkaan istui, ja toinen lähti lipettiin."

"Miten sille kävi, kuoliko se?" kysyimme.

"En minä häntä tiiä, siihen jätin ja juoksin harpuriin (satamaan) laivaan", vastasi Matti.

Eräänä päivänä kuului eteishuoneesta taas kovaäänistä keskustelua, josta saattoi erottaa sanat "Suomen Tiikeri". Siinä oli toinen Austraalian veteraaneja, rotevakasvuinen pohjalainen, ryhdikäs vielä vanhanakin. Hän selvitteli, eteishuoneessa oleville nuorille miehille elämänsä historiaa, ja ainakin kymmeneen kertaan kuulin hänen aloittavan: "Kerjäläispoika minä olin, kun Kristiinasta läksin, mutta minusta tuli Suomen Tiikeri —". Kulkupuhe tiesi tosiaan kertoa, että hän nuorempana oli ollut Chicagossa jonkunlaisen atleettiklubin tai voimisteluseuran johtomiehiä, ja häntä silloin mahdottomien voimiensa takia oli kutsuttu "Suomen Tiikeriksi." — Ennenkuin kerkisin miehen kanssa tehdä lähempää tuttavuutta, oli hän taas hävinnyt konsulaatista, enkä häntä sen jälkeen nähnyt, nimenkin olen unohtanut.

Minun matkaani olisi sieltä liittynyt parikin nuorukaista, kun luulivat, että kulkuni on kukkaisten päällä tanssimista, mutta minä varoittelin heitä seuraamasta polkujani, ne eivät ole kaikkia varten.

Brisbanesta saapui myös nuori mies, joka vasta pari kuukautta sitten oli tullut Suomesta aikomuksella hankkia itselleen farmi. Hermot olivat kuitenkin pettäneet, mies istui päiväkaudet vaan mietiskellen ja selitti, että hän tulee hulluksi. Queenslandin suomalaiset keräsivät hänelle matka-avustusta, ja nyt oli miehelle hankittu jo laivalippu Suomeen samana päivänä lähtevässä laivassa. Kun hän kuuli, että minä aion myös matkustaa sinne Etelämeren saarien ja Panaman kautta, päätti hän lähteä minun matkaani ja jättää koko Suezin reitin, koska hän yksin matkustaen voisi hermostua liiaksi. Monista vastaväitteistä huolimatta pysyi hän itsepäisesti mielipiteessään, ja vasta kun olin selittänyt, että jos hän lähtee minun matkaani, tulee hän perin hulluksi, suostui hän sihteerin saattamana lähtemään laivaan, joka kohta höyrysi ulapalle.

Ennenkuin jätän Sydneyn, en malta olla mainitsematta paria luonnonnähtävyyttä sen lähistöllä. Austraaliassahan on lukemattomia ihmeellisiä luonnonmuodostumia, joita ei missään muualla näe, mutta nämä kaksi sijaitsevat niin lähellä Sydneytä, että ne oleellisesti kuuluvat siihen.

Toinen on Hawkesbury-joki, jonka rantaa pohjoisesta tuleva rautatie kiertelee. Joen rannat ovat metsäiset vesirajaan saakka ja verrattain jyrkät, niemiä, lahtia ja salmekkeita kohtaa silmä kaikkialla, ja luulisi pikemminkin kulkevansa itä-karjalaisen järven rantoja kuin austraalialaista jokivartta. 35 mailia Sydneystä kulkee rautatie joen poikki ja siinä on Austraalian pisin rautatiesilta.

Amerikkalaiset matkailijat ovat olleet sangen innostuneita joen tarjoamista näköaloista, kirjoittaneet siitä pitkiä juttuja ja verranneet jokea Missisippiin ja Rheiniin.

Toinen nähtävyys on Bulli Pass, saman verran Sydneyn eteläpuolella. Se on omituinen vuorenmuodostuma, joka toiselta sivultaan nousee loivasti ja merenpuoliselta sivultaan putoo äkkijyrkästi 1300 jalkaa alempana olevalle tasangolle. Näköala tältä korkeimmalta huipulta on suurenmoinen: Tyynenmeren ääretön, kimalteleva ulappa, sen loiva, taivaanrannan autereeseen häipyvä hiekkaranta, ja lähempänä alla kaupunkeja, kyliä ja farmeja silmänkantamiin.

LAMPAITA JA VILLOJA

Jos Austraalian kartalla vetää piirin, joka kulkee noin 600 kilometriä rantaviivasta, jää tämän piirin sisäpuolelle laaja alue, joka pitkän aikaa oli austraalialaisille arvoitus. Sitä lähti tutkimaan useita retkikuntia, mutta useimmat niistä sortuivat taipaleelle. Ne, jotka palasivat, kertoivat siitä aivan toisistaan poikkeavia juttuja. Toiset sanoivat seudun olevan aution kuin Sahara, toiset taas kertoivat tavanneensa siellä mitä rehevimpiä ruohokenttiä. Molemmat olivat oikeassa, sillä kuivana aikana seutu muuttui Saharaksi, ja kun taivas taas valeli maalle sadetta, nousi hiekassa säilyneestä siemenestä sankka ruoho, joka ulottui miehen vyötäröihin asti. Se oli kyllä jo koettu, että vehnää tämä alue ei kykene kasvattamaan, siihen se oli liian kuivaa, ja sen perusteella sitä pidettiinkin aivan arvottomana, sillä mitäpäs muitakaan mahdollisuuksia siellä olisi.

Mutta sitten keksittiin, että tämä erämaa voi ainakin kasvattaa villaa, ja kun hyvin sattuu, soveltuu se siihen erinomaisesti. Lampaita tuotettiin maahan, ne menestyivät hyvin, ja Austraalian talouselämä sai aivan uuden suunnan.

Englantilaiset lammaslaadut, kuten Leicesterit, Lincolnit, Shropshiret y.m. olivat kuitenkin karkeavillaisia ja paljon vähemmänarvoisia kuin Espanjan hienovillainen merino, mutta tätä oli perin vaikea saada, koska Espanjassa oli ankara maastavientikielto. Pienellä kieroudella ja vaihtokaupalla englantilaisten kuitenkin onnistui hankkia muutamia, ja ne lähetettiin heti Austraaliaan lisäämään sukuaan. Tästä vaihtokaupasta elää vielä kertomus Austraaliassa:

"Yrjö III oli innokas kokeiluja harrastava farmari ja hän halusi mielellään muutamia merino-lampaita, Mutta espanjalaiset tekivät niin hyviä kauppoja merinovillalla, että oli rikos viedä maasta espanjalaista rotua. Kysyttiin Espanjan lähettiläältä, mutta hän ei uskaltanut luvata niitä. Sitten käännyttiin rouva lähettilään puoleen. Häntä pidettiin tarkoin silmällä ja lopulta havaittiin — kuninkaan ajaessa parlamentin avajaisiin — että hän oli kovasti mieltynyt kuninkaan juhlavaunuja vetäviin kermanvärisiin hevosiin.

"Rouva lähettiläältä tiedusteltiin heti, haluaisiko hän omistaa parin sellaisia hevosia. — Juuri niitä hän halusikin! Niin tilattiin Hannoverista kaksi kermanväristä hevosta ja tuotiin hänelle Englantiin. Ne maksoivat kyllä lähes 8000 puntaa, mutta ne olivat sen arvoisetkin, sillä nyt oli rouva lähettiläällä jotakin, mistä ei kukaan muu lordi tai lady voinut kerskua.

"Rouva lähettilään olisi ollut turhaa kääntyä Espanjan hallituksen puoleen ja pyytää lampaita. Niinpä hän ottikin espanjalaisia salakuljettajia avukseen valitsemaan niitä. Salakuljettajat 'valitsivat' oman tunnetun tapansa mukaan muutamia eri laumoista, kuljettivat ne rajan yli Ranskaan ja sieltä Hampuriin, jossa ne laivattiin Englantiin vietäviksi."

Tämä on tarina siitä, kuinka Englannin kuningas vuonna 1797 hankki itselleen espanjalaisen merinolampaan alkujuuren, josta nykyinen Austraalian merinolammas polveutuu.

Myöhemmin, 1884 lähetettiin Austraaliaan 30 Saxon merinoa, jotka oli ostettu Saksasta. Niitä viemään määrättiin Cumberland-niminen laiva kapteeni Cairnes'in johdolla. Paluumatkalla joutui laiva merirosvojen käsiin Atlannilla. Kapteeni Cairnesilla oli mukanaan poikansa ja tyttärensä. Merirosvot työnsivät lankun laivan laidan yli ja määräsivät kapteenin nousemaan sille. Tämä tarttui tytärtään vyötäisistä ja hyppäsi hänen kanssaan mereen, ja poikansa seurasi jälestä. — Austraalian merinolampaan historia ei siis ole vailla traagillisuuttakaan.

Austraalialaiset ovat risteyttäneet merinoa omien englantilaisten laatujensa kanssa ja päässeet erinomaisiin tuloksiin. Vuonna 1808 antoi lammas yhdellä keritsemisellä 5 naulaa villoja, nyt on keritsimisen keskimääräinen paino noussut 11-12 naulaan, mutta on sellaisia laatuja, jotka antavat kerrallaan 40 naulaa.

Kesällä 1928 toimitetun henkikirjoituksen mukaan oli Austraaliassa 92 miljoonaa lammasta eli 15 lammasta kutakin Austraalian asukasta kohti. Sydneyläiset sanoivat kuitenkin, että tämä luku on liian pieni, sillä nämä laskelmat ovat hyvin extensiivisiä, ja niissä sattuu virheitä. Tätä ennen toimitetussa laskemisessa oli niinikään sattunut pieni virhe, lampaita saatiin 20 miljoonaa todellista määrää vähemmin, mutta eiväthän tuollaiset virheet niin suurissa asioissa paljoakaan merkitse.

Sitäpaitsi lampaiden luku vaihtelee suuresti sademäärän mukaan. Vuosina, jolloin sataa niin paljon, että ruoho pääsee vihannoimaan, menestyvät ja lisääntyvät lampaat erinomaisesti. Mutta sitten sattuu kuiva vuosi, ei sada pisaraakaan, lampaat vaeltavat äärettömiä matkoja vettä etsien, kunnes sortuvat. Eräälläkin farmilla kerittiin sadevuonna 1894 276,300 lammasta ja merkittiin 112,000 karitsaa. Seuraava vuosi oli kuiva, ja silloin kerittiin ainoastaan 234,000 lammasta, kuivuuteen kuoli 90,000 ja karitsoita merkittiin vajaa 2000. Tällaiset vuodet ne ovat ajaneet monta farmaria maantielle.

Tuntunee uskalletulta ryhtyä ollenkaan lampaanhoitoon tuollaisissa olosuhteissa, ja sitä se epäilemättä onkin. Mutta tullessaan näille paikoille eivät farmarit tienneet, miksi olosuhteet muuttuisivat. Vuonna 1880 kasvoi Uuden Etelä-Walesin länsiosa miehenkorkuista heinää ja pensaikkoa, maa oli kuohkeata, ja vaikkei sademäärä ollut kuin tuuman tai pari vuodessa, kykeni se säilyttämään ruohonkasvulle tarpeellisen kosteuden.