Part 11

Kun tahitilaistyttö on varttunut siihen ikään, että hän alkaa ajatella ja tuntea, polttaa hänen suonissaan ääretön rakkaudenkaipuu, — se on veressä. Hän ei tahdo jäädä vanhaksipiiaksi, vaan hän etsii miestä, jolle voi tunteitaan tuhlata. Tulee sitten valkoisen miehen laiva satamaan, matruuseja purkautuu maihin, ja tahitilaistyttö rakastuu helposti valkoihoiseen. Hän löytää pian joukosta omansa, päivät kuluvat kuin unessa, ja kun laiva taas kääntää keulansa ulapalle, jää tyttö odottamaan toista laivaa, sillä hän tietää, että samaa sulhoaan hän tuskin koskaan enää tapaa. Mutta hän on tyytyväinen, sillä hänellä on laaja sydän, ja hän voi rakastaa useampaakin.

Mutta jonkun ajan kuluttua, kun laiva jo halkoilee vieraita vesiä, huomaa tyttö, että matruusi on antanut hänelle muutakin kuin rakkautta. Hän turvautuu lääkäriin, hänet lähetetään sairaalaan ja parannetaan ilman maksua, mutta siitä hetkestä lähtien on hän myyty. Hänet merkitään poliisilaitoksen korteille määräyksellä saapua joka viides päivä ilmoittautumaan. Jos hän laiminlyö sen, suljetaan hänet määräajaksi vankilaan, ellei voi maksaa korkeata sakkoa. Hän ei ole koskaan ennen tarvinnut rahaa, nyt on raha hänen vapautensa hinta, hän oppii tuntemaan sen arvon ja tietää, miten sitä on ansaittava, ja hänestä tulee, hänestä on tehty vasten tahtoaan rahanalainen kauppatavara. Ennen hän rakasti rakkaudesta, nyt hän rakastaa rahasta.

Anina osoitti erästä nuorta tyttöä, joka paraikaa tyhjensi samppanjalasia pitkä tukkansa riippuen valtoimenaan yli tuolin selkänojan.

"Siinä on yksi viimeisimpiä", sanoi hän. "Tuli Mooreasta tänne, rakastui erääseen CASSIOPEEn matruusiin, seuraavalla viikolla vietiin sairaalaan, ja nyt hän on kortilla, niinkuin kaikki toiset. Hän on vasta kolmentoista vuotias."

Mutta tahitilainen on fatalisti sekä flegmaattinen, hän ei ole tottunut murehtimaan huomisesta päivästä, vaan hän tanssii ja nauraa ja rakastaa eikä ajattele sen pitemmälti elämän vaivoja. Sillä Tahitin kuulaankirkas laguuni, sen palmurannat ja tummien mangojen varjostamat laaksopolut eivät ole tehty surevia varten.

Mariposan ylväsryhtinen Tetuanui tuli luokseni ja kysyi, enkö minä tanssi ollenkaan, — kaikki toiset ovat niin pieniä, ettei heidän kanssaan viitsi tanssia. Sanoin mielelläni palvelevani häntä, mutta pyysin varomaan paljaita varpaitaan, sillä minä olen kömpelö jaloistani. Tetuanui nouti tarjoilupöydän takaa valkoiset kanvaskenkänsä, kiersi gramofoonin soittamaan foxtrottia, ja sitten me tanssimme levyn molemmat puolet aivan tarkkaan. Kun palasin takaisin pöytääni, oli Anina nukahtanut pöydänkulmalle pää käsien varassa, ja jasmiiniseppele oli valahtanut toiselle korvalliselle. Koettaessani korjata sitä suoraan asentoon heräsi hän ja sanoi, että se kabaretin olut raukasee, hän tahtoo lisää absinttia.

Risteilijä CASSIOPEE oli ankkuroituna aivan Mariposan edustalle lähellä rantaa. Kun kahvilan suljettua tulimme laiturille, näimme erään puun juurella tumman esineen ja menimme sitä lähemmin tarkastamaan. Ruohikossa makasi suullaan tahitilaistyttö itkien, jotta koko ruumis hytkähteli. Puhuttelimme häntä, mutta hän alkoi itkeä vallan huutamalla. Nostimme hänet senjälkeen pystyyn ja saimme puheestaan senverran selkoa, että hänen sulhasensa oli mennyt veneellä risteilijälle eikä ottanut häntä mukaansa. Selitimme, ettei sinne naisia päästetä, mutta silloin hän riistäytyi irti ja hyppäsi laiturilta mereen alkaen uida risteilijää kohti. Eräs matruuseista hyppäsi jälestään ja toi hänet maihin, ja silloin oli mielensä jo nähtävästi muuttunut, sillä hän nauraa kikatti matruusin kainalossa kuin ei olisi murhetta koskaan ollutkaan.

Joukkoomme liittyi myös muutamia Byrdin etelänaparetkikunnan miehiä, joista jotkut puhuivat keskenään ruotsia. Kysyin, onko paljonkin skandinaaveja matkassaan, ja kuulin, että vain kolme ruotsalaista on eksynyt amerikkalaisten joukkoon. Eräällä oli poski kuin laskiaispulla, ja tiedustelin, onko hänellä hammassärkyä. Hän muljautti minuun ensin pahasti, mutta kertoi sitten ottaneensa tehokkaasti osaa illalliseen tappeluun ja siinä saaneensa kuhmun.

Seuraavan päivän aikoivat amerikkalaiset alottaa yhtä repäsevästi kuin olivat edellisen lopettaneet. Jo varhaisesta aamusta lähtien hoippuroi heitä kaduilla huudellen ruokottomuuksia vastaantulijoille ja nähtävästi koettaen haastaa riitaa. Oli juhlapäivä, ja jotkut kahvilat aamupäivällä suljettuja, mutta se oli loukkaus amerikkalaista kohtaan, hänelle täytyy kaikkien ovien olla avoinna. Kolme miestä yritti ovea särkemällä tunkeutua erääseen kahvilaan, mutta tällä kertaa toimivat poliisit ripeämmin kuin edellisenä iltana. He eivät enää ruvenneet nyrkkeilemään, vaan kytkivät räyhääjät käsirautoihin ja veivät telkien taakse. Asiasta seurasi noottien vaihto amerikkalaisen laivan päällystön ja Papeeten järjestysvallan välillä. Kapteeni vaati miehiään laskettavaksi vapaiksi, mutta järjestysvalta lupasi pitää heidät telkien takana siksi, kunnes laiva lähtee, ja ilmoitti lisäksi, että sinne mahtuu enemmänkin, jos on halukkaita. Tällä toimenpiteellä oli rauhoittava vaikutus amerikkalaisiin, sillä sinä päivänä ei enempiä häiriöitä enää sattunut.

Aika kului Tahitissa nopeasti, päivät vierähtivät vilauksina, ja yön hetkinä unohti nukkumisen. Viimeinenkin koprasäkki oli siirtynyt laiturilta laivan ruumaan, ja lähtöhetki oli käsissä. Papeetesta saimme paljon matkustajia, ja heitä sekä meitä muitakin saattamaan oli miltei koko Papeete kerääntynyt laiturille. Muutamat CASSIOPEEn matruusit olivat niin kiintyneet lähteviin tovereihinsa, etteivät malttaneet jättää laivaa, vaikka laskusilta oli jo vedetty pois laiturilta. Vasta kun välimatka laiturista yhä suureni, hyppäsivät he pää edellä kymmenen metriä korkealta laivankaiteelta mereen ja uivat rantaan. Pari lähtevää matruusia halusi heitä saattaa viimeiseen saakka ja hyppäsi myös mereen. Eräs suurisuinen ANTINOUS'n matruusi tahtoi näyttää, että hänkin voi tehdä saman tempun ja hyppäsi niinikään mereen, mutta putosi selälleen ja sai pahan täräyksen. Vähissä voimin hänet sitten kiskottiin köydellä laivan kannelle, toiset kiipesivät itse.

Niin pitkälle kuin ääni kantoi, huutelivat lähtijät kuorossa jäähyväisiään, joihin väkijoukko laiturilla kuorossa vastasi. Lähestyessämme koralliriutan porttia hukkuivat ihmisäänet maininkien kohinaan, ja Papeete painui matalaksi juovaksi lahden perukassa. Aurinko lähenteli taivaanrantaa punaten Tahitin yövartijan, pumpulireunaisen pilven, joka jo verhosi vuorten huiput ja hiljalleen hiipi laaksoja pitkin yhä alemmaksi peittäen kaikki utuiseen hämärään. Tahiti oli meille enää vain utuinen muisto.

Avomerelle tultua rauhoittuivat levottomammatkin matkustajat. Vastatulleet etsivät hyttejään, entiset tarkastelivat, minkälaisia uudet tulokkaat olivat. Muutamien ei onnistunut löytää hyttiään ollenkaan, ja etsintämatkallaan nukahti eräs uimassa olleista sotamatruuseista etukannen ja yläkannen väliselle jyrkälle portaalle. Sitten tuli suurempi laine, heilautti laivaa, ja nukkuja putosi ruumanluukulle silti kuitenkaan heräämättä. Vapautuminen sotalaitoksen ikeestä näet raukasi jäseniä. Ruumanluukulla hän nukkui koko yön.

Toisen luokan steward oli tehnyt hyvän afäärin. Hän oli Papeetessa myynyt suurella voitolla laivan olutvaraston. Se oli kyllä aijottu matkustajien mahdollista tarvetta varten, mutta kun matkustajat olivat maissa, unohti hän heidät ja voitonhimo houkutteli. Hyvästä mielestä oli pidetty hiukan harjaisiakin, ja vaikka hän muuten oli hyvin arvonsa tunteva herra, kulki hän nyt hytistä toiseen puhellen kaikkien kanssa, kaatuili väliin käytävissä ja unohti koko tärkeytensä, kunnes lopulta sortui omaan hyttiinsä uneksimaan uusista kaupoista.

Taivas oli vetäytynyt pilveen ja vihmoi vettä, Etelämeren saarien kesä, sadeaika oli alkanut. Mekin menimme hyttiimme uneksimaan Pohjolan talvesta, jonne oli vielä kymmenentuhatta meripenikulmaa silkkaa vettä.

YLI ULAPAN

Lähdettyämme Tahitilta sulautuivat matkustajat nopeasti toisiinsa, tarkoitan seurustelun ja keskenäisen ymmärtämyksen kannalta katsottuna. Olihan edessämme kaksikuinen matka, ja yksin sitä ei kukaan tee mielellään, vaan hankkii tuttavuuksia niinpaljon kuin kerkiää. Ja minäkin, joka koko elämäni olen ollut noin vain kuin päältäkatsojana enkä erikoisen hanakka uusien tuttavuuksien tekoon, sain heti ensi päivänä yksitoista uutta ystävää. Ystäviksi he ainakin itseänsä toivottivat, ja tosi on, että laivalla ystävyyssuhteet solmitaan paljon nopeammin kuin kuivalla maalla, ja muutamankin päivän kestävää laivatuttavuutta muistelee paljon pitempään kuin jossain muissa olosuhteissa solmittua. Sillä vesi vetää yhteen ja tekee vieraimmistakin ystävykset.

Paitsi ei yhdestä. Se oli juuri se ranskalainen paakari, joka kerran nukkuessani tuli kopeloimaan sänkyni alla olevaa kapsäkkiä. Häntä minä kopautin nyrkilläni nokalle, eikä hän senjälkeen olisi tullut enää ystäväkseni millään. Kulki sitten kuin jukuripää sonni ja murjotti eikä edes Marseillessa jättänyt minulle jäähyväisiä, vaikka minä varsin pahuuttani pyysin.

Mutta ensi sijassa kuitenkin veti huomiomme puoleensa suuri meri ja elämä siellä. Kuljimmehan sellaisella ulapalla, jonka yli moni ihminen kulkee vain kerran elämässään, ja kaikki eivät sitäkään. Siksipä aluksi hiukan meren elämästä.

Eläimistö on Tyynessä meressä paljon runsaampi kuin Intianmeressä. Suuria valaita näimme usein, satapäisiä delfiiniparvia samoin. Lentokaloja pyrähteli alituiseen laivan ympärillä joko yksitellen tai parvittain. Avomerellä ne olivat pieniä, pääskysen kokoisia — ja näköisiäkin, mutta Uuden Caledonian koralliriutoilla olin nähnyt aina kahden korttelin mittaisia, kauniita, oranssinvärisiä. Olin lukenut, että ne voivat lentää ainoastaan lyhyviä matkoja aallonharjalta hypäten, mutta useamman kerran näimme niiden lentävän aina 300-400 metriä ja välillä muuttavan parikin kertaa suuntaa. Sitäpaitsi saattoivat ne lentäessään kohota ja laskeutua mielensä mukaan.

Laivan jälessä viiletti aina kaksi uistinta. Harvoin niihin kala tarttui, kenties kaksi viikossa, mutta ne olivat suuria, kahden metrin pituisia, ja niitten liha oli maukasta. Satamissa oltaessa onkivat merimiehet laivan kupeelta ja silloin tällöin onnistuivat vetämään pyristelevän kalan kannelle. Eri syvyyksistä tuli aina erilaisia kaloja, muutamat varsin omituisia. Eräällä, peilet-nimisellä oli pään yläpuolella soikea imulevy, jolla se saattoi tarttua hain tai valaan ruumiiseen ja saada ilmaisen kyydin. Niin voimakas oli tämän imulevyn ote, että kerran koettaessani äkkinykäyksellä irroittaa kalaa laivan kannesta, johon se oli tarttunut, pää ratkesi irti ruumiista jääden kannelle.

* * * * *

Matkalla saimme myös tutustua ranskalaisten navigatsiooniin eli purjehdustaitoon. Marquesas-saarilta lähtiessämme vedettiin laivan suurelle kartalle suora viiva Marquesas-saarilta Panamalle ja matkustajille sanottiin, että siinä on nyt linja, jota pitkin kuljetaan. Joka päivä, laivan pillin törähyttäessä puolipäivähetken lyöneen, määräsi kapteeni koneillaan leveys- ja pituusasteen, ja asemamme merkittiin kartalla olevalle linjalle minuutin tarkkuudella, joten jokainen saattoi seurata matkan edistymistä.

Kuudentena päivänä lähestyi eräs englantilainen nopeampikulkuinen laiva länsiluoteesta. Sen suunta oli noin 30 astetta meidän suuntaamme eteläisempi, ja ennen puoltapäivää se sivuutti meidät aivan läheltä, joten kapteenit saattoivat vaihtaa tiedonantoja.

Kun sitten iltapäivällä kartta taas ilmestyi paikalleen, oli suora linja Panamalle pyyhitty pois, ja tilalle tullut murtoviiva, joka poikkesi aikaisemmasta suunnastamme melkoisesti pohjoiseen ja vasta päiväntasaajan toisella puolen Germaine-matalikon kohdalla kääntyi Panamalle. — Muuten sivumennen mainittuna tämä matalikko sijaitsee siellä jossain 10:nnen pohjoisen leveyden ja 10:nnen läntisen pituusasteen tienoilla. Sitä ei ole vielä uusimpiinkaan maantiesellisiin karttoihin merkitty, sillä vasta alun toistakymmentä vuotta sitten se keksittiin. Vuonna 1918 Germaine-nimisen laivan kapteeni, kulkiessaan paikan yli, huomasi veden siinä olevan vaaleampaa kuin muualla. Hän alkoi tutkia asiaa, luotasi ja tapasi pohjan jo 20 metrin syvyydessä. Matalikko on sangen laaja, suurempi kuin Marquesas-saariryhmä ja sanottuun ajankohtaan saakka tuntematon navigaattoreillekin. Se on korallisaari, hiljakseen merestä kasvanut, ja kaikkialla sen ympärillä on veden syvyys ainakin kolme kilometriä.

Tälle matalikolle siis nyt meidän laivakartassamme vedettiin suuntaviiva, joten me tulimme kulkemaan Panamalle mutkan kautta. Kaikki edellisten päivien asemapaikat oli kartalta pyyhitty pois ja merkitty uudelleen tälle murtoviivalle. Uteliaat matkustajat tiedustelivat, mikä tämmöisen suunnanmuutoksen on aiheuttanut ja saivat kuulla, että "satunnaisten merivirtojen" takia on sitä täytynyt muuttaa. Heidän mielessään kyti kuitenkin varsin todennäköinen ajatus, että tapaamaltamme englantilaiselta laivalta olimme saaneet oikeat leveys- ja pituusasteet, ja niiden perusteella oli karttakin korjattu. Viisi päivää olimme joka tapauksessa kulkeneet vallan hornassa, ja viidennen päivän virhe eli poikkeus oli yli 200 kilometriä eli runsaasti kaksi kertaa Suomenlahden leveys. Muutamat nokkaviisaat kyselivät vielä, minkälaisilla koneilla ne jokapäiväiset asteelleen ja minuutilleen tarkat asemamääräykset oli tehty, mutta kapteeni sulkeutui hyttiinsä eikä antanut mitään vastausta. — Tämän johdosta jäi usean matkustajan mieleen kalvava epäilys, tokko löydämme Panamaa ollenkaan.

Seuraavana iltana kuljimme päiväntasaajan poikki. Edellisellä kerralla tullessani sen yli olin ollut nukkumassa enkä nähnyt koko tasaajaa, nyt istuimme kannella odottamassa hetkeä, jolloin sivuuttaisimme tämän maantieteellisesti tärkeän viivan. Joku arveli, että sen näkee jo pitkälle, se kun kuuleman mukaan on sähkölampuilla valaistu, toiset taas näkyivät pelkäävän, ettemme pääsisi kunnolla sen yli, kun laivamme oli täydessä lastissa.

Sähköjohdot lienevät kuitenkin olleet epäkunnossa, sillä tasaaja oli aivan pimeänä, ja luultavasti oli siellä myös nousuvesi, koska emme laivan kölissä tunteneet minkäänlaista täräystä, jonka vanhat merimiehet sanovat ainakin laskuveden aikana olevan selvästi havaittavissa. Tuulikartan mukaan olimme nyt aivan tyynellä alueella, mutta kun maa päiväntasaajan kohdalla pyörii hirvittävästi nopeammin kuin muualla, liikehtivät ilmakerrokset siellä levottomasti, ja seuraavaksi päiväksi saimme oikean myrskyn, joka yhtenään kastoi yläkannenkin, jotta siellä ei voinut liikkua ollenkaan. Saimme lisäksi langattoman tiedoituksen englantilaisen VESTRIS-laivan haaksirikosta, ja moni matkustaja vietti levottoman yön. Minä nukuin verrattain rauhallisesti, sillä tiesin, että henkivakuutusmaksut olivat tulleet ajallaan suoritetuiksi.

Mutta päiväntasaajalla teimme varsin tärkeän havainnon. Kuljimme ensimäisellä pohjoisella leveysasteella, ja auringon olisi puolenpäivän aikaan pitänyt paistaa jokseenkin keskitaivaalta, mutta se paistoikin huomattavasti viistoon etelästä. Mielestämme oli sen asento Tahitissa ollut lähempänä taivaan keskinapaa kuin täällä. — Asian tutkimiseksi olisi lähetettävä retkikunta ottamaan selvän, olimmeko me ollenkaan päiväntasaajalla, vai kävivätkö kellomme väärin, tai onko aurinko sitten heilahtanut etelämmäksi. Jos niin tosiaan on asian laita, saattaa siitä olla murheelliset seuraukset koko pohjoiselle pallonpuoliskolle, ja vika on kiiruimmiten korjattava. Meillä ei ollut siihen tällä kertaa aikaa, sillä teimme seitsemän solmua tunnissa.

* * * * *

Vaihtelun vuoksi määräsi laivan päällystö pidettäväksi harjoituksen pelastusvöillä. Eräänä aamuna näimme ruokasalin ovessa ilmoituksen, jossa sanottiin, että kello 4 (tarkoitti klo 16) puhalletaan hälyytysmerkki, ja kaikkien on pelastusvöineen kiiruhdettava sille ja sille kannenosalle. Myös kolmannen luokan matkustajille oli näin ilmoitettu, mutta tiedättekö, missä kolmannen luokan julkipano oli? Se oli W.C:n seinässä. Eivät keksineet julkisempaan paikkaa heille. Ei se kyllä mikään W.C. ollut, olihan vain pimeä putka, jonka lattialla lainehti tavallisesti parin tuuman paksuiselta miehistön pesuhuoneesta tullutta likavettä, eikä siellä kukaan käynyt kuin äärimmäisessä hädässä, mutta laivan päällystö arveli sen sopivimmaksi ilmoituspaikaksi.

Kun hälyytyssireeni alkoi ulvoa, riensimme kaikki määrätylle paikalle. Siellä pidettiin nimenhuuto ja sanottiin, että jos laiva rupeaa uppoamaan, niin pitäisi tulla tälle samalle kannelle. Senjälkeen saimme poistua.

* * * * *

Kulkiessamme aina itäänpäin jouduimme ajastamme edelle. Tullessamme 180:nnen pituusasteen poikki, oli eroitus eurooppalaisesta ajasta täsmälleen yksi vuorokausi. Senvuoksi emme siirtyneetkään heti seuraavaan päivään vaan elimme sanotun päivän, 22:n lokakuuta, kaksi kertaa. Näin olimme eurooppalaisen ajanlaskun tasalla, paitsi että Euroopan keskipäivä oli 12 tuntia ennen meidän keskipäiväämme. Päästäksemme siinäkin tasoihin oli meidän sikäli kuin matka edistyi siirrettävä aikaamme yhdellä tunnilla jokaista tuhatta kuljettua meripenikulmaa kohti.

Alkumatkasta tämä siirto teki noin 15 minuuttia vuorokautta kohti, sillä kuljimme kymmenen solmun nopeudella, mutta jätettyämme saariston väheni vauhti päivä päivältä, kunnes Tyynenmeren keskellä huomasimme tekevämme vain seitsemän solmua tunnissa eli saman verran kuin kohtalainen perämoottori. Tiedustelimme syytä nopeuden vähenemiseen, ja meille sanottiin laivan pohjan olevan niin törkyisen, että siitä aiheutunut kitka hidastuttaa kulkua kolmella solmulla. Me kuitenkin, jotka olimme Uudesta Caledoniasta saakka seuranneet mukana, muistimme laivan Tahitiin tullessaan tehneen kymmenen solmua, emmekä uskoneet tätä selitystä.

Aikaa myöten pääsimme perille tämänkin seikan syistä. Kymmenen solmun nopeudella olisimme näet ehtineet Marseilleen viikkoa ennen joulua, jossa tapauksessa laivan olisi muutaman pysähdyspäivän jälkeen täytynyt jatkaa matkaansa Dunkirkiin. Laivan päällystö halusi kuitenkin viettää joulun Marseillessa, ja nyt oli nopeus järjestettävä siten, että joudumme sinne juuri joulunaattona. Viikon viipyminen ja sataisen matkustajajoukon ylimääräinen syöttäminen ei merkinnyt mitään enempää kuin sekään, että marseillelaisia lukuunottamatta kaikki matkustajat saivat viettää joulunsa joko hotellissa tai junassa; pääasia oli laivan päällystön mukavuus.

Hiljaisesta vauhdista huolimatta täytyi laivan kuitenkin ansaita, ja jokaisesta mahdollisesta matkustajasta pidettiin tiukasti kiinni. Papeetessa nousi laivaan eräs itävaltalainen kirjailija aikomuksella siirtyä Panamalla nopeampikulkuiseen laivaan ehtiäkseen jouluksi kotiinsa. Mutta hänelle myytiin lippu Panamalle saakka ainoastaan sillä ehdolla, että hän jätti laivan kassaan koko matkaa vastaavan rahasumman jonkunlaiseksi takuurahaksi. Jos hän jäi Panamalla pois laivasta, menetti hän takuurahan, jos hän jatkoi Marseilleen saakka, maksettiin se takaisin. Tämä ei ole enää reklaamintekoa, vaan kiristystä.

* * * * *

Päiväntasaajan liepeillä oli moniaita kuumia päiviä, jolloin ei tuntunut tuulen henkäystäkään. Punaisena pallona pulpahti aurinko aamuisin merestä suoraan edessämme, kiersi hehkuen ylitsemme ja läntisen taivaanrannan tavoitettuaan yhtä punaisena ja yhtä äkisti pujahti taas horisontin alle. Veden pinnassa ei värettäkään, vain Tyynenmeren ikuiset, loivat mainingit hiljalleen kohottelivat laivaa.

Matkustajilta oli hävinnyt pelihalu ja keskustelemisen taito päivänaikaan. Seurustelusalongit olivat tyhjinä, hehkuva kansi samoin, kaikki nukkuivat hyteissään aamiaisesta päivälliseen, sillä vaatetta ei voinut pitää juuri nimeksikään eikä vallan syntymäpuvussa saattanut mennä kannelle loikoilemaan.

Mutta Malakan niemimaalta kotoisin olevia kiinalaispoikia ei helle rasittanut, he olivat virkkuja. Kuljeskelivat käytävissä, kurkistelivat matkustajien hytteihin, pelasivat noppaa salongeissa ja tulivat päivä päivältä röyhkeämmiksi eivätkä viitsineet hoitaa tehtäviään.

Makailin puolitorkuksissa sängyssäni, kun käytävästä seinän takaa alkaa kuulua kovaäänistä riitelemistä. Se on toisen luokan steward, joka koettaa saada apulaistaan hommiin. Kuuluu pientä nujakkaakin, taisivat ottaa yhteen, ja silloin nousen sängystäni ja kurkistan nurkan takaa käytävään. Kiinalainen pujahtaa keittiöön, palaa sieltä heti takaisin kädessään puolen metrin pituinen tikarimainen lihaveitsi ja hyökkää stewardin kimppuun. Tämä livahtaa hyttiinsä, sulkee oven jälessään ja kiinalainen jää neuvottomana käytävään. Juuri silloin tulee käytävän toisesta haarasta Tahitista kotiutuva ranskalainen poliisikomisaario vaimonsa kanssa, ja nyt kiinalainen puukko ojossa komisaarion päälle. Ennenkuin tämä kerkisi käsittää tilannetta, oli kiinalainen jo lyönyt häntä kerran käsivarteen. Toisen iskun komissario pareerasi potkaisemalla, ja kun kiinalainen yritti kolmatta iskua, olin minä parilla harppauksella paikalla; sain hyvän otteen kiinalaiseen pitkästä tukasta ja riipasin hänet pitkin pituuttaan käytävälle. Kaatuessaan löi hän päänsä erään hytin messinkisen kynnyksen terävään reunaan — taisin vielä kolauttaa pari kertaa lisäksi — ja se riitti sillä kertaa.

Laivan konstaapeli tuli myös paikalle, työnsi kiinalaisen keittiöön ja käski pysymään siellä, kunnes hän on ilmoittanut asian kapteenille. Kaikki matkustajat olivat myös heränneet, ja käytävät olivat tupaten täynnä väkeä, mutta nyt menimme taas hytteihimme, sillä luulimme rauhan palautuneen.

Steward aikoi myös mennä kapteenin puheille, avasi varovasti hyttinsä oven ja tuli käytävään. Tätä oli kiinalainen keittiössä odottanutkin. Hän hypähti äkisti käytävään ja lähetti täysinäisen vesikarahvin kohti stewardin päätä. Särähtäen särkyi pullo tuhansiksi sirpaleiksi käytävän rautaseinään, mutta vain pari tuumaa oli heitto mennyt ohi maalistaan. Nyt tuli konstaapeli uudelleen ja vei kiinalaisen kapteenin luo kuulemaan tuomiotaan.

Minkä rangaistuksen mahtoi kiinalainen saada tällaisesta esiintymisestään? Toiset olivat sitä mieltä, että olisi viisainta heittää hänet suoraa päätä mereen, toiset taas arvelivat, että hänet pannaan ruumaan koprasäkkien joukkoon ja ensimäisessä satamassa jätetään laivasta. Päivällisen aikaan sitten kuulimme: kapteeni oli määrännyt kiinalaisen pidätettäväksi virantoimituksesta kahden vuorokauden ajan. Toisin sanoen siis: kiinalainen sai tästä rötöksestään kaksi vuorokautta vapaata, kaksi lomapäivää. Emme olleet uskoa korviamme, mutta täytyihän lopulta uskoa, kun näimme kiinalaisen kaksi päivää herrastelevan toisen luokan kannella side päässä kuin marttyyri ainakin.

Kuulimme sitten, ettei kapteeni uskalla rangaista kiinalaisia, koska toiset saattaisivat sitten ruveta rötöstelemään. — Mutta siitä lähtien putosivat kapteenin osakkeet silmissämme ainakin viidelläkymmenellä prosentilla.

* * * * *

Laivassa matkusti myös eräs Guadeloupen ranskalaisia, vanhemmanpuoleinen mies jo. Hän oli kierosilmäinen, ja toinen puoli nenää oli poissa, joten hän pihisi aina kuin höyrypannu. Sitäpaitsi oli hänellä elefanttitauti hyvällä alulla varsin pahassa paikassa, joten näytti siltä, kuin olisi hän piilottanut housuihinsa potkupallon. Kenties olisi hän painunut hiljaiseen unhoon toisten matkustajien joukkoon, mutta matkatoverinsa, toisella vuodella olevan tyttölapsen takia heräsi usean mielenkiinto heitä kohtaan varsinkin öisin, jolloin tyttö kirkumisellaan piti laivan koko sen sivustan valveilla. He asuivat meidän hyttiämme vastapäätä, ja kun ei ovia koskaan pidetty suljettuina, saatoimme vapaasti seurata heidän elämäänsä.