Part 10

Jouduin taas mangojen ja banaanien välissä luikertelevalle polulle. Se poikkesi ränstynyttä siltaa myöten joen toiselle puolelle, palasi taas takaisin ja miltei hävisi näkymättömiin miehenkorkuisten saniaisten väliin. Laakso muuttui yhä kapeammaksi, tuuheitten puiden alla oli hämärää, ja ilma helteisen kosteata kuin kasvihuoneessa. Täällä vasta näki, kuinka rikas Tahitin luonto ja kasvillisuus on, sillä näissä laaksoissa ei ole kuivaa aikaa ollenkaan. Mangot ja alligaattoripäärynät — jotka viimemainitut muuten eivät maistu miltään ilman suolaa ja pippuria — olivat täällä paljon suurempia kuin Papeetessa.

Yhä jyrkemmin kohosi polku, kosken kohina kuului jo edestä, kiipesin viimeisen penkereen yli, ja edessäni oli ylistetty Fautaua. Polku johti kalliopaadelle, paaden alla oli kirkas suvanto, ja suvannon takana kohisi hopeankimalteinen putous.

Fautaua ei lumoa valtavilla vesimassoilla tai päätähuimaavalla voimalla, joka panee maan vapisemaan ja kalliot vavahtelemaan. Ei se myöskään houkuttele kuten Imatra hyppäämään kuohuihinsa, jotta löytäisi unohduksen murheilleen, sillä ne unohtuvat jo sitä katsellessa. Tai houkuttelee se kylläkin puoleensa, mutta ei hukkumaan, vaan saamaan virkistävän ryöppykylvyn helteisen kävelyn jälkeen. Sillä vuorilta tuleva vesi on täällä viileätä ja vaikuttaa virkistävämmin kuin laguunin lämpimät pintakerrokset, jossa useinkin hiki kihoaa otsalle uidessa.

Ennen putousta kulkee joki aivan piilossa laakson pohjaa peittävien tuuheitten puiden alla. Kuin mustasta onkalosta sukeltautuu se sitten esille, hypähtää kallioportaalle ja putoaa siitä aivan vapaasti syvälle suvantoon. Se välkkyy auringossa kuin elävä hopeanauha, mutta niin korkea on putous, että vesipatsas särkyy ennen suvantoa, ja osa siitä hajoaa usvamaisiksi pisaroiksi, jotka hienona sateena laskeutuvat ympäröiville rinteille. Siksipä kasvullisuus siellä on rehevämpi kuin missään muualla. Ikuisessa kosteudessa kasvavat sananjalat jättiläiskokoisiksi, niiden lajirikkaus on hämmästyttävä samoinkuin muidenkin kasvien. Ja siinä juuri on Fautaua-putouksen suurin viehättäväisyys. Näyttää kuin olisi tämä laaksonpohja siirretty joltain aikaisemmalta maapallon rehevämmältä kehityskaudelta nykyaikaan.

Mutta nälkä muistutti minulle, etten ollut nauttinut laivan lunchia ollenkaan, ja Papeeteen oli 12 kilometriä. Läksin paluumatkalle, poimin joen varresta mangoja ja banaaneja, ja unohdin pian nälkäni. Mutta ihminen on luonnostaan ahnas eikä tyydy siihen, minkä jaksaa syödä, vaan ottaisi vielä varastoonkin. Kyllähän Papeetessakin hedelmiä sai niin paljon kuin halusi, mutta tuntui siltä, kuin ne olisivat olleet jonkun yksityisomaisuutta, vaikkei niiden poimimista kukaan kieltänyt. Näitä puita ei ainakaan kukaan omistanut, ne kuuluivat kaikille.

En osannut punoa palmunlehdestä koria, kuten tahitilaiset ja mietin, mistä saisin soveliaan pussin. Housuista olisi tullut erinomanen teinipussi, mutta en voinut aivan paitasillani mennä kaupunkiin. Takkia ei minulla ollut ja niinpä riisuin paidan päältäni, sidoin helman umpeen ja hedelmäkori oli valmis. Vain mangoja poimin, suuria, kullankeltaisia, banaanit olivat jo liian jokapäiväisiä, niitä riippui hyttimme katosta moniaita nippuja, ja niiden liikanainen syönti ei ollut vatsalle hyväksi.

Joku voisi kenties luulla, että päästyäni kaupunkiin ihmiset olisivat pysähtyneet katselemaan minua, paidatonta miestä. Mutta etelän aurinko oli jo polttanut nahkani niin ruskeaksi, että hyvinkin kävin puoliverisestä, ja sellaiseen ei siellä kiinnitetä mitään huomiota, vaikka verhona ei olisi kuin kukkasellinen parea, lannevaate.

Vaikka Tahitissa muuten eletään melkein miten tahansa, on valkoihoisten pukukysymys herättänyt järjestysviranomaisten huomiota. Alkuasukkaihin nähden ei tietääkseni ole mitään määräyksiä annettu, sillä tahitilainen ei omissa oloissaan paljasta itseään milloinkaan kokonaan. Uidessaankin pitää hän päällään punaisen parean lanteittensa verhona, mutta ei maalla ollessaankaan kaipaa sen suurempaa pukuvarastoa — paitsi kaupungissa, Papeetessa.

Mutta saaren paratiisimainen luonto on houkutellut sinne valkoihoisia, joiden tunnuslause on "palatkaamme luontoon", ja he ovat myös pukeutumisessaan palanneet paratiisin aikaiselle kannalle. Kerrotaan viranomaisten karkoittaneen joitakuita tällaisia luonnonihmisiä, mutta vielä heitä siellä on. He ovat vetäytyneet vuorten piiloihin, jossa viranomaisten määräykset eivät heitä hätyytä, ja yksinomaan hedelmiä syöden elävät he siellä alkuihmisen tavoin. Joskus sellainen olio kyllästyy yksinäisyyteensä, etsii jonkun rääsyn verhokseen ja laskeutuu Papeeteen, jossa päiväkauden kiertelee katuja herättäen takkuisine muotoineen kaupunkilaisten huomiota ja sitten taas palaa takaisin viidakon suojaan.

Nämä pukumääräykset ovat varsin ymmärrettäviä, eivätkään ne koske kuin verrattain vähäistä osaa ruumista, joten niistä ei luulisi koituvan innokkaimmallekaan luonnonihmiselle haittaa. Japanissa sitävastoin kuuluu pukupuritaanisuus nykyisin olevan sangen ankara. Eräs sikäläinen sanomalehtimies kertoi, että yläruumiin julkisesti paljastaminen rangaistaan siellä sakolla, joka tosin ei ole kovin suuri. Jos nainen paljastaa kadulla toisen rintansa — paitsi lasta ruokkiessaan — maksaa hän sakkoa 50 sen'iä eli 25 Amerikan senttiä. Molemmista rinnoista on sakko kaksinkertainen eli yksi yen.

* * * * *

Monien muitten Etelämeren saarien tavoin on Tahitikin siinä onnellisessa asemassa, ettei siellä ole käärmeitä ollenkaan. Ainoa näillä seuduilla tavattava matelija on parin korttelin mittainen vesikäärme, jonka varsin usein tapaa ulkoriutan matalassa vedessä. Se on läpikuultava, kuin vedellä täytetty ja iljettävän näköinen. Toiset sanovat sitä myrkylliseksi, mutta se on aivan vaaraton. Kehnon uimakykynsä takia on se varustettu imulevyllä, ja senvuoksi se lähestyy kaikkia liikkuvia esineitä saadakseen vapaan kyydin. Siitä johtuu kammo tätä viatonta vesikäärmettä kohtaan, sillä eipä tuntuisi kovinkaan mieluisalta, jos sellainen uimassa ollessa imeytyisi kiinni ruumiiseen.

Mutta paljon suurempaa huomiota on sekä alkuasukkaissa että valkoisissa tiedemiehissä herättänyt Tahitin korvilla varustettu ankerias. — Korkealla vuorilla, neljän huipun ympäröimänä on Vaihiria-järvi. Se on kilometrin pituinen ja puolen levyinen, syntynyt vanhaan kraatteriaukkoon. Vetensä sen täytyy saada maanalaisista lähteistä, sillä ympäröiviltä vuorenhuipuilta ei arvatenkaan riitä vettä sen tarpeisiin, se kun elättää useita alempana olevia pienempiä järviä. Sen syvyyttä ei liene kukaan mitannut, alkuasukkaat sanovat sen olevan pohjattoman. Täällä, järven mustissa onkaloissa elää tämä omituinen ankerias, ainoa laatuaan koko maailmassa.

Tahitilaiset kertovat, että muinaisina aikoina, säälimättömien heimosotien raivotessa voittajat raastoivat vankinsa tänne, leikkasivat heiltä korvat ja heittivät ne järven rannassa olevaan rotkoon. Siitä lähtien kasvoi ankeriaille korvat, tosin suuremmat kuin ihmisenkorvat, ohuet, tummanharmaat nahansiekaleet ja ylä- sekä alakärjestään suipot. Tahitilaiset eivät uskalla uida järvessä, sillä silloin nousee veden mustista pimennoista oikein emäankerias ja vie uijan syvyyksiin.

Muitakin tarinoita liittyy tähän salaperäiseen järveen, mutta ne ovat pitkiä juttuja ja pääasiassa lastenkamarissa kerrottavia.

* * * * *

Etelämaitten kansathan, kuten tiedämme, ovat alttiimpia kuin me kaikelle salaperäiselle. Intialla on fakiirinsa ja salatieteitten temppelinsä, villeillä Afrikan heimoilla taas noitansa, joiden vaikutusvalta monasti ylittää heimopäällikönkin vallan. Samoin on polyneesialaisilla omituinen "virkakunta", joka arvoitusta ei liene vielä kukaan ratkaissut.

Se on tulenlumoojat, harvalukuinen, merkillisellä hypnoottisella voimalla varustettu, kaiken kansan kunnioitusta nauttiva tahitilaisluokka, johonka ei tuli tehoo ollenkaan. He saattavat esimerkiksi pitää kättään palavassa tulessa ilman, että se mitenkään vaikuttaa heihin, mutta heidän paras vetonumeronsa on kuitenkin tulen-yli-kulku, s.o. käveleminen ja toisten kävelyttäminen hehkuvaksi kuumennetun kivikentän yli.

Moni ehkä nyt arvelee, että tästä tulee satuja, mutta heitä pyydän vain muistelemaan, kuinka Daniel ja ne kolme muuta miestä kävelivät tulisessa pätsissä monta vuorokautta, eikä hiuskarvaakaan heidän päässään kärventynyt. Kun se tarina on uskottava ja kaikkialla myös uskottu, niin yhtä totuudenmukainen on tämäkin kertomus näistä Tahitin tulenlumoojista.

Itse en saanut sitä nähdä, niin mielelläni kuin halusinkin. Tahitin katooliset papit ovat katsoneet tällaiset järjellekäsittämättömät kyvyt pakanamallisiksi ja kieltäneet koko seremonioitten toimittamisen ja pitämisen. Kun he eivät itse kykene pitämään sormissaan tulitikkuakaan siihen asti, että se olisi palanut loppuun, sitä vähemmin kykenevät he kävelemään hehkuvien kivien päällä. Ja jos joku toinen sen tekee, niin heidän auktoriteettinsa kärsii, ja monopooli on uskonnon nojalla lakkautettava.

Kyselin Papeetessa melkein jokaiselta, missä voisi saada ottaa osaa tällaiseen tulenjuhlaan, mutta nuoremmasta polvesta ei kukaan ollut edes nähnytkään tulenlumojaa. Mutta sitten tapasin erään — tai oikeastaan kaksikin ranskalaista virkamiestä, jotka olivat Tahitissa viettäneet lähemmäs kolmisenkymmentä vuotta ja itse kulkeneet tämän kivikiukaan yli.

Toinen heistä matkusti samalla laivalla Eurooppaan, ja hän kertoi yksityiskohtaisesti koko toimituksen.

UMUTI on tulijuhlan nimi, se tapahtuu syrjäisessä paikassa, ja vain suupuheitten kautta saa siitä tiedon. Tämä tropiikissa vanhettunut virkamies esitti kaiken elävästi niin puhein kuin elein, että minä vain kuivasti kertomalla voin todistaa hänen elävän kuvauksensa.

Pimeänä iltana, jolloin Tahitin ikuinen yövartija, usvamainen pilvivaippa verhosi sen vuorenhuippuja ja valui laaksoja pitkin palmurannoille tuoden virkistävää viileyttä päivän helteestä uupuneelle, saapui ystävämme virkamiehen luo tahitilaistyttö ilmoittaen, että nyt saisi nähdä UMUTIn jos haluttaa. Kiviä on kuumennettu jo toista vuorokautta, ja nyt ne ovat valmiina juhlaa varten. Matkalle olisi lähdettävä nyt heti, sillä näytös alkaa tunnin päästä.

Tämä virkamies oli nimittäin aikaisemmin salaisesti ilmoittanut haluavansa nähdä tulenjuhlan, ja siksi hänelle tämä sana saatettiin.

Hän olikin heti valmis lähtöön. Kuljettiin pimeässä vuorelle, kapeita, mangojen ja leipäpuitten varjostamia polkuja pitkin ja saavuttiin aukealle kentälle, jonne jo oli kerääntynyt runsaasti alkuasukkaita. Mutta heidän joukossaan näkyi myös kaksi katoolista pappia, jotka kiusaus oli houkutellut katsomaan tätä merkillistä näytelmää.

Keskellä aukeamaa oli yli kuusi metriä laaja kuoppa täytettynä hehkuvan valkoisilla kivillä. Niitä oli päiväkaupalla siinä kuumennettu, ja rovion hiilet kuumoittivat vielä kivien alta.

Kohta saapui TAHUA, tulenlumooja. Hän oli keski-ikäinen mies puettuna polviin saakka ulottuvaan valkoiseen pareaan, avojaloin, ja kädessään kantoi hän melkoista oksaa, joka oli leikattu tea-puusta. O'Brien sanoo sitä kyllä kirjassaan ti-puuksi, mutta ranskalaiset lausuvat sen tea. Ilman tea-puun oksaa ei toimitus menesty.

TAHUA astui nyt hehkuvan kivikiukaan ääreen ja teki sitä kohti muutamia kohteliaita kumarruksia samalla kolmeen kertaan koskettaen kiviä oksalla. Senjälkeen astui hän kuumuudesta valkeille kiville, ja katse suunnattuna suoraan eteenpäin kulki kivialttarin yli ilman, että hehkuvat kivet häntä yhtään vahingoittivat. Sitten palasi hän takaisin lähtöpaikkaansa ja viittasi kädellään yleisöä seuraamaan mukanaan uudelle retkelle.

Miltei kaikki läsnäolijat olivat riisuneet kengät jaloistaan — sillä kenkäjalkaiset eivät saaneet ottaa osaa seremoniaan — ja nyt he avojaloin seurasivat TAHUAa kiukaalle. Täytyi katsoa suoraan eteensä TAHUAn selkään — jos se oli mahdollista monen edelläkävijän lävitse — ja astua joka askel vakavasti.

Tämän kävelemisen matkatoverimme ranskalainen virkamies esitti laivankannella loistavasti noin joka toinen päivä kaksikuisen matkamme varrella muitten ja erikoisesti ulkolaisten matkustajien pyynnöstä. Hän otti samanlaisen asennon kuin TAHUA, teki kumarrukset ja kädenliikkeet moitteettomasti ja asteli sitten punaisissa tohveleissaan arviolta kymmenen metriä juuri siten kuin tehtiin UMUTIssakin, varmoin askelin ja katse suunnattuna suoraan eteenpäin. Hän kertoi kolme kertaa olleensa mukana tällaisessa tulenjuhlassa ja joka kerta kävelleensä TAHUAn jälessä yli hehkuvien kivien avojaloin, mutta kivet olivat tuntuneet aivan kylmiltä. Kasvoihin ja käsiin oli kiukaasta kuitenkin huokunut polttava kuumuus aivankuin palkeitten puhaltamana, ja niin kuumia kivet olivat, että jos niille viskasi risun, syttyi se hetken kuluttua palamaan.

Näitten tulenlumoojien salaisuutta ei ole vielä voitu ratkaista, ja siksipä katooliset papit ovatkin kieltäneet tulenjuhlien vieton. Eikä TAHUAa enää Tahitilta löydäkään, he ovat siirtyneet Raiateaan, Mooreaan ja muille rauhallisemmille Polyneesian saariryhmille.

PAPEETEN TAPOJA

Silloin oli Papeeten satamassa paljon laivoja, ja liike vilkkaampaa kuin pitkiin aikoihin. Ranskalaiset Panama-linjan laivat käyvät siellä tavallisesti vain joka toinen kuukausi ja San Franciscon laivat kerran kuussa, mutta väliaikoina on aivan hiljaista.

Nyt oli satamassa eloa. Ranskalainen ristelijä CASSIOPEE antoi koko laguunille virallisen leiman, sen lähellä oli useita lähisaarten kaksimastoisia moottorilaivoja tuomassa kopralastia, laiturin kupeessa ANTINOUS sekä samankokoinen Noumean linjan VILLE DE VERDUN, ulompana laguunissa nelimastoinen purjelaiva BRETAGNE ja kolmantena päivänä siellä ollessamme saapuivat Byrdin etelänaparetkikunnan laivat ELEANOR BOLING ja CITY OF NEW YORK. Sellaista laivojen paljoutta eivät tahitilaiset olleet nähneet pitkiin aikoihin.

Tosin kyllä eivät ranskalaiset alukset herätä niin suurta mielenkiintoa kuin amerikkalaiset, sillä ne ovat liian kotoisia ja ihmiset niissä liian tasaisia ja jokapäiväisiä. Amerikkalaisilla sitävastoin on repäisevämmät otteet, he halveksivat ranskalaista järjestystä kuten tahitilaispatriootit, ja he järjestävät katutappeluja, joihin jokainen saa vapaaehtoisesti ja ilman maksua ottaa osaa. Siksipä San Franciscon postilaivojen saapuessa koko Papeete onkin jalkeilla, ja päivät kuluvat kuin juhlassa.

Niinpä nytkin etelänaparetkikunnan laivojen tultua kaupunki ikäänkuin heräsi hiljaisesta uneliaisuudestaan, ja katuelämä sai vilkkautta. Pimeän tullen Quai de Commerçe kuhisi mustanaan väkeä, joukossa runsaasti amerikkalaisia merimiehiä verhonaan hihaton verkkopaita, housut ja kengät, ja esiintymisensä äänekästä ja härnäävän ylimielistä.

Minä olin menossa Tonyn kabarettiin, jonne joukko CASSIOPEEn matruuseja oli kutsunut meidän hyttikuntamme viettämään muutamien täysinpalvelleitten läksiäisjuhlaa. He näet pääsivät palaamaan takaisin kotimaahansa ANTINOUS-laivalla, jolla mekin matkustimme.

Rue de la Petite Polognen kulmauksessa tungeskeli ihmisiä tavallista tiheämmässä, ja pysähdyin katselemaan, mitä oli tekeillä. Muutamat amerikkalaiset merimiehet räyhäsivät siinä tavallista kovaäänisemmin eivätkä vankkatekoisen puoliverisen poliisin kehoituksista huolimatta poistuneet, vaan näytti siltä, kuin olisivat he tahallaan aina asettuneet poliisin tielle. Hän työnteli heitä syrjään aluksi leppeämmin, sitten kovakouraisemmin, kunnes eräs kookas roikale hyökkäsi hänen päälleen nyrkit ojossa. Poliisi hypähti syrjään ja iski sieltä miestä leukapieleen, jotta tämä tuupertui kadulle. Mutta samalla oli hänellä viisi amerikkalaista vastassaan. He lähestyivät puolikaaressa ja hyökkäilivät vuoron perään saamatta kuitenkaan mitään aikaan. Sillä tämä puoliverinen poliisi osasi nyrkkeillä. Hän perääntyi aina tarpeen tullen, mutta teki sitten äkkinäisen syöksyn, ja joka kerta kun hänen nyrkkinsä sattui, kaatui myös mies. Eivät amerikkalaisetkaan ensi kertaa käytelleet nyrkkejään, mutta he olivat ylöttömästi humalassa ja kömpelöitä.

Poliisilla oli pilli, mutta hän ei turvautunut siihen pyytääkseen apua, sillä hän oli päättänyt yksin selvittää tämän jupakan. Mutta sitten saivat räyhääjät apuväkeä. Suurempi joukko amerikkalaisia matruuseja saapui paikalle, ja eräs iski salakavalasti poliisia takaapäin, jotta tämä kaatui. Se oli merkki yleiseen tappeluun. Tahitilaiset kävivät maanmiehensä avuksi, ja kohta oli koko kihisevä massa yhtenä tappelevana rykelmänä. Se liikkui hitaasti yhden katuvälin laiturille päin, palasi takaisin Quai de Commerçen kulmaan, ja jälelle jäi pitkin matkaa kaatuneita, jotka vähitellen kompuroivat jaloilleen ja liittyivät taas tappelevaan joukkoon. Aseina käytettiin vain nyrkkejä ja joskus potkittiinkin, eivätkä kaikki tienneet, ketä vastaan tappelivatkaan, kunhan vain saivat lyödä. Tappelevien lukumäärää oli vaikea määritellä, he kun olivat aina liikkeessä, mutta arviolta otti kahakkaan osaa noin sata henkeä. Minä en aktiivisesti puuttunut siihen, muuten vain olin innostunut ja joskus hihkasin. Tuon tuostakin syöksyi tahitilaistyttö keskelle tappelun melskettä ja käsipuolesta nykien kiskoi sieltä pois kultasensa, joka vastahakoisesti salli saattaa itsensä viereiseen kahvilaan.

Poliisejakin oli jo kerääntynyt paikalle enemmälti, pillit vinkuivat, ja amerikkalaisista laivoista tuli selvempiä miehiä, jotka ottivat mukaansa muutamia pahimmin mukiloituja matruusejaan. Näytti seuraavan jonkunlainen aselepo, enkä jäänyt enää katselemaan, vaan poikkesin Tonyn Kabarettiin, joka oli juuri kohdallani.

Ettei syntyisi väärää käsitystä tämän paikan suhteen, täytyy mainitakseni, että nimi on jossain määrin harhaanjohtava. Minkäänlaista kabarettiohjelmaa ei siellä esitetty, vaan sai jokainen itse pitää huolen ohjelmasta. Se oli vähäläntä kahvilantapainen sisältäen pienehkön tarjoiluhuoneen sekä kaksi verhoilla eristettyä pilttuuta pöytineen ja tuoleineen. Omistaja oli kuullut, että Pariisissa on kabaretteja, ja niin oli hän ristinyt tämänkin kabaretiksi tietämättä nimen merkitystä.

Läksiäisjuhlat olivat siellä jo täydessä vauhdissa. Pienet pöydät oli siirretty puolikaareen, ja sen ympärillä istui CASSIOPEEn valkopukuisia matruuseja ja alipäällystöä, joukko ANTINOUS'en matkustajia ja henkilökuntaa sekä ruskeapintaisia tahitilaistyttöjä, kaikki sekaisin ilman arvoeroituksia, sillä niitä ei siellä tunneta. Tahitilaiselle on samantekevää, onko miehellä käsivarressa kultanauhoja tai ei, hänelle ovat valkoihoiset kaikki samanarvoisia. — Tämä seikka kuuluu kovasti loukkaavan englantilaisia Tahitissakävijöitä.

Minulle osoitettiin paikka erään kookkaan, sinipukuisen neitosen vieressä, hän täytti lasini ja kilisti kanssani. Huuto ja melu oli niin äänekästä, ettei kuullut vierustoverinsa puhetta.

Sitten seurasi silentium. Eräs matruuseista nousi tuolille ja esitti humoreskin oikeilla näyttelijän eleillä. Senjälkeen saimme kuulla pianonsoittoa, useita yksinlauluja, välillä jonohuutoa, taas lausuntoa ja niin poispäin aina loppumattomiin. Lasit täyttyivät ja tyhjenivät, toiset joivat olutta toiset viiniä, useimmat kuitenkin olutta, sillä päivä oli ollut kuuma, ja kaikkia janotti. Tahitilaistytöt joivat lasinsa aina kerrallaan pohjaan eivätkä jääneet miehistä jälelle.

Anina oli vieressäni istuvan tytön nimi. Hän ei ollut puhdasverinen tahitilainen, vaan hän kertoi isänsä olleen amerikkalaisen. Siksipä olikin ihonsa vaaleampi kuin toisten, tukkansa hiukan ruskeahko, eivätkä huulensa olleet niin turpeat kuin tummempipintaisen ystävättärensä. Miltei läpinäkyvä vaaleansininen pukunsa alkoi kainaloitten alta ja ulottui yläpuolelle polvien, ja sitä kannatti olkapäiden yli kulkevat kantimet.

Anina puhui melko sujuvasti englantia, joten saatoimme rauhassa keskustella, sillä läsnäolleista miehistä ei sitä ymmärtänyt kuin kaksi matkustajaa, eikä vallitsevassa hälinässä puheemme ulottunut heidän korviinsa. Ensi töikseen, kuultuaan, etten minä ole ranskalainen, ilmoitti Anina, ettei hän pidä ollenkaan ranskalaisista, ja että amerikkalaiset ovat paljon reilumpaa väkeä. Sanoin ymmärtäväni kyllä hänen mielipiteensä, koska isänsä oli amerikkalainen, mutta hän sanoi, ettei se johdu yksinomaan siitäkään, vaan tuntee hän muutenkin antipatiaa ranskalaisia kohtaan.

Hän puhui heistä pitemmältikin, ja minä ihmettelin, sillä olin luullut tulleeni vallan kevytkenkäisten pariin, ja tämä jutteli kuin ajatteleva ihminen. Hänen järjenjuoksunsa oli selvä, sanansa nasevat ja peittelemättömät. Tahitissa muuten puhutaan asiat paljon suoremmin kuin muualla maailmassa, ja mitä viattomimmalla naamalla kertoivat tytöt juttuja, joista muualla visusti vaietaan. Valkoihoiset ovat heille ne opettaneet, eivätkä he siis ymmärrä, että niissä olisi mitään kainostelemista.

Yhä lisää väkeä tunki kabarettiin, ja huone kävi liian pieneksi. Päätimme lähteä Mariposa-kahvilaan, siellä on tilava sali, jossa voi tanssiakin. Kabaretti jäi aivan tyhjäksi.

Täysikuu loisti keskitaivaalta, yli tyvenen laguunin kuului maininkien kaukainen kohina koralliriutalta, kukkien tuoksun kyllästämä ihana viileys virtasi vuorilta kaupunkiin, eivätkä ihmiset olleet vielä malttaneet mennä levolle. Petite Polognen kulmassa näkyivät muutamat vielä tappelevan, mutta yleensä oli rauha jo palautettu. Katuvarsilla seisoskeli avojalkaisia, kikattelevia tyttöryhmiä leveälierinen pandanushattu takaraivolla ja hajasäärin, kuten merimiehet. Kaikilla oli päässä kukkaseppele tai yksityisiä kukkia pistettynä tukkaan tai korvan taakse.

Mariposa täyttyi nopeasti ääriään myöten, samppanjapullojen korkit paukahtelivat, lasit kilisivät ja gramofooni soitti tangoa. Tarjoiluhuone oli kaksiosainen, toinen osa ilman pöytiä ja tuoleja ja aivan heikosti valaistu, se oli tanssijoita varten. Tytöt tanssivat usein keskenään pöytien välissä, ja elleivät miehet pyytäneet heitä tanssimaan, pyysivät he itse miehiä, häviten sitten saaliineen sinne pimeämmälle puolelle. Yleensä oli tanssihalu suuri, ja keskustelu niin äänekästä, ettei toisin ajoin kuullut musiikkia ollenkaan.

Anina liittyi taas meidän pöytäkuntaamme, heitti täysinäisen samppanjalasinsa lattialle ja vaati Pernoud'ia, jota me nautimme. Hän toi minulle tiare-kukista tehdyn seppeleen sanoen, että äitinsä lähetti sen. Kysyin, missä hän oli äitinsä tavannut, ja hän osoitti huoneen toiselle puolen, jossa matruusien ympäröimänä istui kookas, vielä varsin nuorelta näyttävä nainen kohottaen lasiaan yli hälisevän joukon. — Tämäpä oli — äiti ja tytär samoissa lysteissä — ja samoilla asioilla.

Hetken kuluttua sammuivat sähkövalot, ja tuli ääretön sekamelska. Se oli manööveri suuremman tunteellisuuden aikaansaamiseksi, sillä nyt sytytettiin ainoastaan pienet huoneen seinillä olevat öljytuikut, joiden lepattavassa, punertavassa valossa kirjava seurue muuttui kuin näytelmässä.

Anina imi jääveteen sekoitettua absinttia kuin olutta ja tuli hentomieliseksi puhellen hempeitä sanoja puoleen ja toiseen. Sitten alkoi hän taas sättiä ranskalaisia. Tulin kysyneeksi, mitä kaikki Papeeten tytöt tekevät, ja hän sanoi, että he rakastavat, jonka jälkeen sain kuulla heidän surullisen tarinansa ensimäisestä rakkaudesta lähtien.

Tahitilaistyttö on luotu vain rakkautta varten, se on aikojen alusta ollut niin määrätty, ja niin se on vieläkin. Hänellä ei ole mitään mahdollisuuksia työntekoon, kuten valkoisella sisarellaan, ja tuskinpa hänellä olisi siihen haluakaan. Tahitissa ei ole konekirjoittajattaren tai konttorineidin tai kauppa-apulaisen tai yksityissihteerin paikkoja tarjolla, kuten muussa maailmassa. Ei siellä myöskään tarvita maatyön tekijöitä, sillä maa kantaa hedelmiä ilman työntekoakin enemmän kuin voidaan kuluttaa. Jälelle jää siis vain rakkaus.