Part 9

Nauraen, huutaen, remuten, läähättäen taukosi joukko tanssista. Nyt katosi juhlallinen jäykkyys, ja niitylle tuodun oluen ääressä pääsivät kielet vapaiksi jänteistään, ja puhe virtasi viljavana kaikkien huulilta. Ja nuoret tarttuivat lujemmin toistensa käsiin, ja kun vanhemmat unohtivat ujoutensa ja kun moni arvokas porvari ensin kutitteli vaimoaan ja sitten toisten nauraessa painoi hänen huulillensa kaikuvan suudelman, niin eihän kukaan kummastellut sitä, että nuoret miehet uskalsivat antaa käsiensä kietoutua tyttöjen vyötäisille ja että puiden siimekseen katosi moni pari.

Kuten turvaa etsien onnen tuloa vastaan pysyttelivät Matthias ja Vendela siinä, missä joukko oli taajin, mutta lopulta se harveni, ja silloin he tuntien sydänten yhteisen sopimuksen astelivat lehtoa kohden. Ja mitä he puhelivat, mitä sanoivat, mitä jokapäiväisiä asioita toisilleen kertoivatkin, niin oli äänessä heillä se sävy, joka jokaisen sanan tekee salaiseksi hyväilyksi, jokaisen katseen kiihkeäksi tunnustukseksi.

Näin kulkivat he yhä eteenpäin yksinäistä polkua pitkin, ja loittonivat niityltä kuuluvat äänet.

Silloin heidän sanansa harvenivat, ääni vaimeni heikoksi, ja astunta kävi hitaammaksi. He tiesivät, miten he molemmat kaipasivat toistensa syleilyä, mutta eivät uskaltaneet sitä ottaa. He olisivat tahtoneet paeta toistensa luota ja jäädä kuitenkin.

-- Minä en ole tanssista kiittänyt maan tavan mukaan, sanoi vihdoin Matthias.

Ja hän kumartui Vendelan puoleen ja suuteli häntä.

Vendela tunsi äkkiä itsensä niin hervottomaksi, hän sulki silmänsä. Kun hän ne avasi, näki hän Matthiaksen kasvoilla kauniin juhlallisuuden, mutta hänen tummat silmänsä hymyilivät. Silloin katosi Vendelan mielestä kaikki arkuus. Hän hymyili ja sanoi:

-- Tahdon minäkin kiittää tanssista!

Ja hän suuteli Matthiasta, ja sitten he nauroivat kumpikin ja suutelivat jälleen. Mutta kun Matthias lujasti painoi tytön poveaan vasten, niin katosi nauru, ja he suutelivat ensimmäisen rakkauden palavassa poltteessa toisiaan. Ja käki kukkui heidän lähellään, ja rastas raksutti lehdikossa.

Kun Vendela istui kivelle ja punastuen peitti kasvonsa ja Matthias kävi nurmikolle hänen jalkojensa juureen istumaan, sanoi tämä:

-- Minä olen koko päivän aavistanut, että tämä tulisi, että minulla olisi tänään elämäni suuri sunnuntai.

Ja kun Vendela siveli hänen tukkaansa, jatkoi hän nauraen:

-- Minä olen aina pilkannut toisia, jotka ovat rakastuneet. Minä en, näetkös, ole koskaan ennen tyttöä suudellut. Minä pidin sitä niin joutavana.

Mutta äkkiä hän tuli vakavaksi.

-- Ehkä minä tahdoin säästää kaiken tunteen sinulle. Ehkä kohtalo oli sen niin määrännyt.

-- Ethän minua koskaan unohda, sanoi Vendela,

-- Kuinka minä voisin! Minä tiedän, että vaikka kaikki nyt katoaisi enkä sinua enää koskaan näkisi, niin tiedän, että aina juhannuksena, kun aurinko laskee mailleen, kun käki kukkuu kuten nyt, niin sykkii sydämeni muiston pauloissa. Mutta miksi puhuisin siitä, että tämä katoaisi, kun sinä olet tässä minun vieressäni? Sinä, sinä, rakas lapsi!

-- Lapsiko vain?

-- Minä en löydä mitään kauniimpaa sanaa kuin lapsi. Minä tahtoisin koota kaikki kauniit sanat yhteen kimpuksi ja heittää ne ylitsesi kuin kukkasateen.

-- Ja kuitenkin olisivat ne sanat kauneimmat, jotka ovat jääneet sanomatta. Eikö niin? Joille ei löydy muotoakaan.

Mutta äkkiä valtasi Vendelan outo tuska. Hän kietoi kätensä pojan kaulaan ja alkoi itkeä.

-- Mikä sinun on? kysyi Matthias.

-- Minä en tiedä. Minä olen niin onnellinen, ja kuitenkin tuntuu niin raskaalta.

-- Mikä sinun mieltäsi painaa?

-- En osaa sitä selvittää. Uskotko, että kaikki on edeltäpäin määrätty, että tämä ja kaikki se, mikä voi tulla, on jo ennen säädetty? Uskotko sen?

-- Uskon.

-- Että me emme sitä voi välttää?

-- Niin, emme milloinkaan.

-- Ja uskotko, että jos me nyt kadottaisimme toisemme, me jälleen kohtaisimme?

-- Siitä olen aivan varma. Kohtalo ei leikkien ole vienyt meitä yhteen. Älä itke! Anna minun suudella silmiäsi. Kas noin! Nyt sinä taas hymyilet.

-- Meidän täytyy mennä toisten luo.

-- Miksi?

-- He kaipaavat meitä.

-- Sitä he eivät joudu tekemään.

-- Niinkö luulet?

-- Siitä olen varma!

Nojaten päätään Matthiaksen olkaa vasten sanoi Vendela:

-- Minä kuulen aivan selvästi, miten sydämesi lyö.

-- Kuulen minäkin sinun sydämesi lyönnit. Ja minä tunnen ihosi ihanan tuoksun.

Ja mielettömänä Matthias suuteli tyttöä.

-- Me olemme hulluja, sanoi Vendela korjaten päähinettään. Lähtekäämme pois!

-- Etkö enää tahdo olla minun seurassani?

-- Sinä hullu poika, tahdonhan minä, mutta mitä meille jää, jos jo ensimmäisenä iltana tuhlaamme kaiken hellyyden?

-- Sinä olet joutavan järkevä. Rakkaus ei koskaan köyhdy, sillä on aina varaa antaa. Istu vielä hetkinen luonani ja anna minun puhella sinulle, sillä minun ajatukseni ovat aivan täynnä sinua.

-- Ja mitä sinä aiot sanoa?

-- Kaikki!

-- Aivanko kaikki?

-- Niin.

-- Ja paljonko sitä on?

-- Paljon, paljon!

-- Sinä et puhukaan.

-- Minulla ei ole mitään sanottavaa. Minä en osaa mitään sanoa. En muuta kuin sinä, sinä, sinä, sinä!

Ja sulkien tytön syliinsä sanoi Matthias:

-- Vaikka meidän tänä yönä täytyisi kuolla, niin olisimmehan sittenkin rikkaita.

Etäältä kuului hurraa-huutoa.

-- Mitä se on? kysyi Vendela.

-- Kokko on sytytetty.

-- Menkäämme sinne.

-- Ei, jää tänne! Älä nyt lähde pois, sanoi Matthias.

Mutta Vendela irroittautui hellästi hänestä ja sanoi hiljaa:

-- Meidän täytyy. Minä pelkään, että minä rakastan sinua liian paljon.

Matthias tunsi, miten onni rautakädellä kosketti hänen sydämeensä. Hän katsoi edessään seisovaan tyttöön ja tiesi, että elämän korkein onni, sen kaunein hetki nyt oli hänellä.

Hiljaa, arasti, melkein ujostellen hän veti tytön luokseen. Kun he suutelivat toisiaan, katsoivat he syvälle toistensa silmiin.

Hiljaa astuivat he kokkovalkeata kohden sanaakaan vaihtamatta. Mutta kun he metsän reunaan ennättivät, karkasi äkkiä tyttö pojan luota ja juoksi sinne, missä näki Barbaran.

XV

Komea oli kokko, korkealle leimahtelivat iloiset liekit, kauaksi sinkoilivat kipinät, tuli hyppi kuivasta oksasta toiseen, nuoleksi kuin tunnustellen tummia tervatynnyreitä, puraisi niihin kiinni vihan vimmassa, ja pian hulmusi musta sauhu, ja kirkas valkea lensi kauniina kielekkeinä kohden taivaan lakea, jossa ilta aamuksi valmistui.

Valon ja tulen ihana juhla täytti maan. Päivä oli suurimman pituutensa ennättänyt ja alkoi taas lyhetä. Johannes Kastajan muistolle oli tämä päivä pyhitetty, hänen, joka uskoi suuren mestarin tulevan. Hänelle kuului tuo aika, jolloin valon odotus yhä kasvaa ja kiihoittuu, jolloin sydän yhä kiihkeämmin kaipaa sitä. Se väistyy tieltä pois, varastaa hetken joka päivältä, kunnes joulu tulee ja valon kaunis aika alkaa, jolloin pimeys väistyy askel askelelta ja jolloin kevät herää, suvi saapuu ja lopulta aurinko uupumatta viihtyy luonnon keskessä.

Juhannusyö on se hetki, jona kaikki pahat voimat taas alkavat toimensa. Niitä vastaan, niiden häätämiseksi tuli leimusi. Ja siellä, missä liekki leimusi, eivät ne uskaltaneet viipyä, vaan karkasivat sille kaukaiselle kunnaalle, jossa pimeyden ruhtinas omiansa pitoihin odotti. Valo ja pimeys aloittivat taistelunsa, ja niiden uhrit, arat ihmislapset, koettivat valon valtaa pidentää.

Vanhukset, jotka jo olivat kadottaneet uskon elämän valoisaan puoleen, ne näkivät ilmassa korkealla noitien kiitävän, mutta nuoret, jotka, valohon uskoivat, ne tunsivat, miten kokkovalkean leimutessa tuli heissä itsessään liekehti, nousi ja laski. Ja kuten valkea poltti se kaiken huonon pois, kaiken sen, mikä oli kuivaa ja kuihtunutta, ja jäljelle jäi vain polttavana elämän sula kulta. Se kuonasta vapaana leiskahteli sydämessä, se suonissa suvea sousi, se poltti nuorta mieltä ja ajoi naisen miestä lähemmäksi, jotta he yhtyisivät elämän pyhässä tulessa, rakkaudessa.

Matthias ja Vendela pysyivät toisistaan loitolla kokkovalkean ympärillä tanssivan nuorison keskuudessa. Mutta kun aika kului pitkälle, kun aurinko jo heloitti ja kokko enää vain suurena, hehkuvana roviona lepäsi kuten väsyneenä pilviätavoittavaan leikkiinsä, kun kaupungin vanhemmat asukkaat jo kulkivat kotiaan kohden ja nuoriso hajaantui parviksi, silloin he eivät enää voineet hillitä ikäväänsä, vaan lähestyivät toisiaan. Ja kun he rinnatusten istuivat nurmella, ei heillä ollut sanoja, joilla olisivat ikävätään ilmaisseet.

-- Milloinka minä näen sinut taas? kysyi Matthias.

Vendela heräsi ajatuksistaan. Hän katsoi kukkiin, joita hänen kätensä nyhti ruohikosta.

-- Minun täytyy saada kohdata sinut, jatkoi Matthias.

-- Älä etsi minua, sanoi Vendela, anna minun tulla luoksesi. Minun täytyy puhella kanssasi kaikesta.

-- Mutta milloin?

-- Tule jumalanpalveluksen jälkeen Korpolaisvuorelle, vastapäätä linnaa, joen toiselle puolelle. Minä tulen sinne. Ja nyt meidän täytyy erota.

-- Minä seuraan sinua.

-- Ei, ei. Minä lähden Barbaran seurassa. Sinä et saa tulla minun matkassani.

-- Miksi en?

-- Kun tapaamme, niin selitän sinulle kaiken.

-- Mutta aika on oleva minulle niin pitkä, ennenkuin näen sinut taas.

-- Pitkä se on oleva minullekin.

-- Sinä olet niin kalpea, sanoi Matthias.

-- Näemmeköhän toisiamme?

-- Minä rakastan sinua, sanoi Matthias.

-- Minä olen niin iloinen siitä, että olen sinut nähnyt, sanoi Vendela.

-- Älä lähde vielä!

-- Minun täytyy.

Ja Vendela läksi Barbaran seurassa astumaan kaupunkia kohden. Heidän kulkiessaan raastuvan ohitse näytti sen kello jo kolmea aamulla.

Ja päivä vaikeni. Sen keralla katosi öinen ilo, pakanallinen riemu, ja sijaan astui kirkollinen hartaus. Ihmiset, jotka vielä Kupittaan lähteellä olivat elämästä iloinneet, kulkivat nyt vakavina tuomiokirkkoa kohden. Mutta oli kuin kirkon vihannan koristuksen luoma suvilumous ei kokonaan olisi kadonnut, vaan kepeänä autereena pysytellyt sielun tyynellä ulapalla, sillä virsi kaikui entistä heleämpänä kirkon holvissa, se kierteli pylväitä, se hyväili alttaria ja se hiljaa jyskytti kuolleiden asunnoille. Ja sydämet sykkivät terveinä ja voimakkaina.

Mutta kun piispa saamansa aloitti, niin tiesivät taas kaikki, että elämä ei ollutkaan iloa, kuten he vielä yöllä olivat tunteneet, vaan se oli surun laakso, jossa kärsimys oli pyhintä kaikesta. He tiesivät, että pimeyden ruhtinas oli maailman herra, että kaikki ilo oli kiellettyä, koska sen takana piili sielun vihollisen paula. Ja kirkko, jonka holvi näytti vielä äsken kepeänä laskeutuvan ihmisten yli, painoikin nyt kivisenä taakkana, se sulki ihmiset elävinä suureen holviin, josta tietä ei ollut ulos. Ja he kaikki muistivat, että enemmän kuin elämä olikin kuolema, että jokaisen lattialiuskan alla lepäsi arkuissaan vainajia, jotka kerran olivat uneksineet elämän valo juhlasta. Ja kirkko ja sen tyly oppi tuli hallana, joka riipi pois yöllä auenneet kukat, teki elämänpuun alastomaksi ja heitti ihmiset vaikertavina ikuisen kärsimyksen ristin juureen.

Mutta aurinko hiipi kuorin ikkunasta sisään, ja sen kultainen säde osui seinällä riippuvaan ristiinnaulitun kuvaan. Ja oli kuin kaunis hymy, ikuisen valkeuden kajastus olisi levinnyt ristiinnaulitun kasvoille. Hän hymyili elämälle kesken sen kärsimyksiäkin.

Levottomana kulki Matthias kirkon edustalla, ja ennenkuin saarna oli loppunut, hiipi hän kirkosta ja läksi rantaa myöten kulkemaan, sivuutti monet aitat ja nousi mäelle, joka joen suussa on vastapäätä linnaa.

Odotus, tuo ihmissydämen sulotuska, hänen mielessään eli. Vuoroin hän iloitsi, vuoroin hiipi outo pelko, kuoleman kauhun nuorempi sisar, häneen. Hän seisoi liikkumattomana, ja hänen katseensa olivat suunnatut linnaan.

Jumalanpalvelus loppui ja kirkon kellot kaikuivat suvisen aamun kirkkaudessa. Väkeä näkyi jo joen yli vievällä puusillalla.

Silloin erkani vene linnan luota. Veneessä oli tyttö, ja hän souti reippaasti päästäkseen joen yli.

Matthias tunsi hänet, tunsi päähineen ja tunsi kasvot, kun ne kääntyivät häneen päin. Hän juoksi rantaan. Venhe viilsi vettä, se tuli jo joen keskiuoman kohdalle.

Äkkiä se tärähti hirteen, joka puoliksi lahonneena pisti päänsä hiukan veden rajan yläpuolelle. Vene heilahti, soutaja pudotti airot, hän nousi puoliksi, samassa keikahti vene, ja tyttö putosi veteen. Hänen päänsä näkyi veden pinnalla, kun hän koetti tarttua veneeseen; hän ei ylettänyt siihen, vaipui veden alle, nousi taas veden pinnalle, vaipui jälleen, eikä häntää enää näkynyt.

Matthias oli kuin kivettyneenä katsellut tätä näkyä. Äkkiä hän kuin heräsi, riisui nopeasti yltään, ja voimakkaina halkoivat käsivarret vettä. Hän oli jo hirren kohdalla, silloin hän sukelsi, mutta yksinään palasi hän veden pinnalle taas, sukelsi uudelleen, eikä vieläkään tavannut etsimäänsä. Kun hän läähättäen kohosi veden pinnalle, niin kiljahdus kuului hänen huuliltaan. Hän oli kuin peto, jolta saalis on ryöstetty ja joka nyt vimmaisena sitä etsii.

Mutta sillalta ja joen linnanpuoleiselta äyräältä oli nähty veneen kaatuminen. Pian saapui useita veneitä, ja ranta oli mustanaan kansaa.

Vielä kerran sukelsi Matthias. Kauan viipyi hän veden alla, ja jo luultiin hänenkin sinne kadonneen. Mutta viimein hän kohosi, ja hukkunut tyttö oli hänen sylissään. Kun hän veneeseen oli nostettu, ei hän tyttöä päästänyt käsistään, vaan sulkien kuolleen lujasti syliinsä hän jähmettyneenä katseli poveaan vasten lepääviä kasvoja. Autuas hymy asusti niillä, kuten korkeimman kirkkaus. Onnekas hymy oli huulilla, ja tytön ohimolta, joka lepäsi pojan sydäntä vasten, tihkui muutama punainen verihelmi haavasta, jonka hän kaatuessaan oli saanut, ja punasi pojan alastoman rinnan.

Vene souti linnan luo. Poika astui rakas taakka sylissään maihin. Kun maaherra kalpeana riensi hänen luokseen, silloin yhdellä iskulla tiesi Matthias kaiken, tiesi kuka hänen armaansa oli. Ja tällä hetkellä ei mikään häntä kummastuttanut.

Syliinsä aikoi maaherra ottaa kuolleen veljensätyttären, kun hento käsi laskeutui hänen käsivarrelleen estääkseen häntä. Hän näki Barbaran vieressään kalpeana seisovan. Silloin maaherra ymmärsi tytön katseen eikä kajonnut kuolleeseen, vaan hiljaa astui hän linnan portista sisään, ja armastaan kantaen seurasi Matthias.

Yhä raskaammaksi tuli pojan käsivarsille kantamus, mutta hän kokosi voimansa. Ja kun he portaita astuivat maaherran huoneeseen ja hän kuolleen laski permannolle, niin lyyhistyi hän sen viereen. Silloin tuska tulvehti esiin, hän huudahti kuin sydämeen isketty, kohotti hiukan kuollutta ja suuteli häntä.

Kuka hänelle pukimen toi, ja miksi hän pukeutui, ei Matthias täydelleen tajunnut. Autio oli hänen mielensä.

Mutta maaherra lähestyi häntä, kun hän tuijottaen katsoi kuolleeseen, erkani Barbarasta, joka oli kaiken kertonut, ja sanoi:

-- Oma, rakas veljeni!

Ja sulkien hänet syliinsä hän sanoi:

-- Veli olet nyt minulle, sillä meillähän on sama suru.

XVI

Linnankirkossa, avoimessa arkussa lepäsi Vendela von der Linden ruumis. Valkoinen oli puku ja valkoiset kukat hänen tummaa tukkaansa koristivat. Vieno puna pysytteli vielä poskilla, ja hän näytti nukkuvan.

Polvillaan arkun vieressä, toinen käsi kuin syleillen ulottuen arkun yli, oli Matthias Mathesius. Kahden he olivat, vainaja ja hänen nuoruutensa ylkä, kahden viimeisen kerran. Ikkunasta pujottelivat päivän arat säteet kirkkoon, ja kaukaa kuului tuomiokirkon kellojen kuolinsoitto.

Kahden he olivat. Ja hiljaa puheli Matthias armaalleen:

-- Minun armaani, minun ainoiseni! Miksi et ottanut minua sinne, minne läksit! Leveä on tuonen kynnys kahden käydä sen ylitse! Rakkaani, morsioni, anna minun sopertaen sanoa ne sanat, joita en eilen löytänyt, kun sydän oli onnesta nuori, mutta jotka nyt löydän, kun sydän on surusta vanhaksi tullut. Minua kohden sinä kuljit, kun tuoni tempasi sinut pois, ja antamatta jäi sinun viimeinen suudelmasi. Minä näen sen huulillasi ja minä tahdon sen ottaa. Lyhyeksi mittasi sallimus onnemme langan, niin perin lyhyeksi, mutta se punoi siihen kauneimmat kukkasensa ja kirkkaimmat värinsä. Ja nyt kun sinä läksit pois, läksit sylistäni, josta sinut päästin ja johon palata tahdoit, nyt minä tiedän, kuinka sanomattoman rakas sinä olit minulle, niin rakas, että olen kade kuolemalle, joka sinut sai omakseen. Katsohan, minun sieluni oli kuin umppu, joka ei osannut aueta, kunnes sinä tulit ja suudelmallasi päästit sen lehdet auki ja minä vavisten näin, miten rikas olin ja miten paljon minulla oli toiselle annettavaa. Sinä tulit ja niin rikkaaksi teit elämäni, että kärsin, kun en sinulle siitä saa jakaa. Minä tahtoisin seurata sinua, mutta minä en henno erota kaikesta siitä, mihin lyhyt onnemme on sidottu. Jokainen katu, jokainen puu, Kupittaan lähde ja lehto sen vierellä ovat niin täynnä kanssasi tuntemaani onnea, että minä en vielä tohdi astua kuoleman kynnyksen yli peläten ne menettäväni. Minä kuljin äsken siellä, missä kanssani käyskentelit. Minä menin sinne ja luulin suruni suurentuvan, mutta sydämeni iloitsikin. Ja minä tunsin, että vaikka lähditkin pois, niin sielusi jäi tänne. Minä poimin nämä kukat sieltä, missä ensikertaa minua suutelit. Ja käki kukkui taas, ja rastaan laulu soi lehdosta. Ja minä toin nämä kukat sinulle, jotta ne mukanasi veisit haudan toiselle puolelle, sillä minä tiedän, että paratiisinkin yrttitarhassa kaipaisit kukkia sieltä, missä onnellinen olit, ja että sinun ilman niitä olisi ikävä. Minä tiedän, että sinä minua odotat siellä, ja siksi minä vielä jaksan elää. Eikä odotus ole käypä minulle pitkäksi, koska onnemme muisto minulla pysyy. Minun täytyy nyt sinulle kaikesta puhua, sillä enhän sitä voi kenellekään toiselle tehdä. Kun en enää sinua näe, niin kenelle puhuisin. Jos minun elämäni matkalla päiväni joskus on raskas ja yöni on surua täysi, niin astele silloin taivaan portin ulkopuolelle, tule yön aikaan, kokoa helmasi täyteen taivaan tähtikukkia ja sirota ne tiellesi. Silloin olen katsova kohden korkeutta ja etsiessäni Jumalaa olen löytävä sinut sieltä, missä tähdet ovat kirkkaimmat ja niiden väike lempein. Ja silloin on rauha palaava sieluuni, minä tiedän sen. Minä ikävöitsen sinne, minne läksit; näytä minulle elämässä tie, jotta en hairahtuisi enkä luotasi eksyisi loitos. Rakkaani, muista minua kirkkaudessa, kuten minäkin täällä alati sinua ajattelen. Minä en vielä ole osannut itkeä; opeta se minulle, sillä kyynelet polttavat sydäntäni!

Ja hän kumartui ruumiin puoleen ja kätki päänsä hänen povelleen. Ja kirvoittavina kohosivat kyynelet hänen silmiinsä.

Kun hän päänsä kohotti, seisoi Stodius hänen vierellään, ja hänen silmissään oli kostea kiilto.

-- Älä häpeä kyyneliäsi, sanoi hän, sillä kuten taivaan kaste on kedon kukkasille, ovat kyynelet ihmisen sielulle. Ne kirvoittavat tuskan ja surun tekevät siunaukseksi. Kohtalo on sinut armoittanut, kun se antoi sinulle suuren surun. Kaikista taikalupauksistaan pitää elämä vain yhden, kuoleman. Sinulle se antoi enemmän kuin muille, se antoi onnen täydellisenä ja surun täydellisenä eikä ole tarjonnutkaan sinulle muruja.

-- Niin, minä tunnen sen, sanoi Matthias. Vielä tänään minä kapinoin kohtaloa vastaan, mutta nyt minä olen nähnyt, että se on minua rakastanut, vaikka en sen aivoitusta heti ymmärtänyt. Viimeiset epäilykseni ovat kadonneet, minä uskon elämään nyt täydellisesti. Ehkä meidän täytyy suuri suru saada, jotta osaisimme olla iloisia.

-- Itämailla, sanoi professori, puhkaistaan satakieliltä silmät, jotta ne laulaisivat kirkkaammin. Kun kohtalo tahtoo tehdä ihmisestä suurta, antaa se hänelle suuren surun. Ja kellä suru on, hänen hymynsä on lämpöisempi ja hänen katseensa kirkkaampi.

-- Siunattu olkoon elämä! sanoi Matthias. Siunattu silloin, kun se sielumme onnella täyttää, ja tuhansin kerroin siunatumpi silloin, kun se meiltä onnen riistää.

XVII

Pitkäisen tulena, joka taivaat halki vetää ja iankaikkisuuden portit hetkiseksi raottaa, joka Herran äänenä ilman rajan täyttää ja ihmislapselle hänen pienuutensa julki tuo, joka leimahtaen iskee alas ja tuhoo kaiken tiellään, sellaisena näkivät kaikki Turun kaupungin nuoret tapauksen, joka kaksi rakastavaista riisti toisistaan.

Mutta kuten lavea luomakunta ukkosilman jälkeen voimakkaasti hengittää, maa sykkii hedelmöitymistään jouduttaen, niin kaikki tunsivat jotain suurta sielussaan välähtelevän. Ja nauru, tuo elämän kaunein lahja, se helähteli entistä kirkkaammin. Ja jokainen uskalsi taas iloita, uskalsi tunteensa päästää vapaaksi, uskalsi unelmoida, uskalsi etsiä onneaan, uskalsi tarttua siihen, uskalsi rakastaa ja uskalsi elää sitä lyhyen lyhyttä hetkeä, jota ihmiselämäksi sanotaan, ehjästi ja kokonaisesti.

Barbaran ja Gabrielin tunne tyyntyi, varmistui, ja pienet riitaisuudet heidän välillään sammuivat. He iloitsivat toisistaan, ja jokainen uusi päivä toi uutta rikkautta, uutta onnea.

Matthias Mathesius asusti linnassa. Harvoin hän ketään puhutteli, mutta entistään rauhallisemmalta hän näytti. Ennen mätäkuun alkua, jolloin yliopisto suljettiin kuukaudeksi, suoritti hän papin tutkinnon ja läksi Naantaliin, jossa Stodius antoi hänen sijaisenaan saarnata. Ja pian kulki kertomus Turkuun nuoren papin voimakkaista saarnoista, mutta Stodius, joka, enemmän kuin voimaa, etsi rakkautta elämästä, hän sai tiedon niistä teoista, niistä lohduttavista sanoista, joilla Matthias oli osannut nostaa matkalla uupuneen ihmislapsen jälleen pystyyn ja taluttaa taivalta eteenpäin.

* * * * *

Pohjalaisten ahkera kapakoissakäynti väheni, mutta ei halun, vaan varojen puutteessa. Velkaa oli karttunut asuinpaikkaan ja kapakkaan, ja jotenkinhan ne oli suoritettava, sillä muuten krouvari voi ilmiantaa syylliset konsistoriumille, joka silloin voi pidättää ylioppilaat kaupungissa päästämättä heitä käymään kotipitäjissään, joista aina voi runsaasti koota avustusta ruokavarojen ja rahojenkin muodossa.

Niin he nyt istuskelivat yhdessä Lauri Matilaisen tuvassa miettien pääsyä tästä pälkähästä.

-- Kummallista on, sanoi Ringius, tässä matoisessa maailmassa se, että jos rehellisesti aikoo eteenpäin päästä, aina tuon tuostakin tulee varkautta ajatelleeksi.

-- Jos isä meillä olisi kauppias tai joku muu vääryydentekijä, sanoi Josephus Mathesius, niin eihän muuta kuin menisi vanhan Petter Thorwöstin luo, tuon raharuhtinaan, ja nostaisi maailman kilisevää hyvyyttä isänsä laskuun. Mutta kun meidän isällämme on useampia lapsia kuin talareita, niin istu ja ime sormiasi.

-- Minä olen aina sitä ihmetellyt, sanoi Sundelius, kuinka ne rahat lisääntyvät heti, kun ne pannaan keskenään liikkeeseen. Lisääntyväthän ne ihmisetkin, mutta siitä ei ole suinkaan iloa, kuten rahoista on.

Kun he olivat tuumiskelleet kaikki rehelliset ja luvalliset keinot ja kaikki ne havainneet aivan mahdottomiksi, laskivat he kirjansa yhteen ja huomasivat niidenkin lukumäärän kauppatavarana ylen pieniksi.

-- Voisihan kuitenkin koettaa. Pantataan viisaus, sanoi Johannes Mathesius.

-- Luuletko sinä, vastasi Ringius, että krouvari enää kirjoista huolii? Hänellä on jo ennestään niin suuri varasto, että ei professorillakaan vertaista. Sitäpaitsi, kun paksuimmat jo hänelle on viety, niin ei hän ohukaisempia otakaan.

-- Minä sain kaksi talaria velastani vähennetyksi, sanoi Petrus Pictorius.

-- Millä konstilla? kysyivät toiset.

-- Puhumalla.

-- Älä hölötä, vastasi Sundelius, minä olen puhunut Merthenille kerran kaksi tuntia yhteen painoon, eikä se auttanut.

-- Niin, mutta minä opetin häntä, vastasi Pictorius.

-- Mitä sinä hänelle opetit; väärää yhteenlaskuako? kysyi Sundelius.